Kenen vuoro?

By Martti Lehti

Vakuutusvirkailija Kalle Kajava on kunnon kansalaisen perikuva. Hän hoitaa raha-asiansa säntillisesti eikä liehittele naisia turhan päiten. Eräänä yönä Kajavan arki saa kuitenkin hurjan käänteen, kun hän huomaa tappelun keskellä öistä Helsinkiä. Pian käy ilmi, että yhtä miehistä on vahingoitettu vakavasti. Kun Kajava lähtee hakemaan apua, hän tekee kohtalokkaan virheen. Pian Kajava on itse epäilyksen alaisena – onko tilanteesta ulospääsyä?Kalle Kajava on ehkä entiseltä ammatiltaan vakuutusvirkailija, mutta se ei tämän etsivän vauhtia hidasta. Murhia, kiristämistä... historiallinen Helsinki herää Kajavan seikkailuissa todella eloon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 15, 2021
• ISBN: 9788726654707

Book preview

Ryöstö

Vakuutusvirkailija Kajava oli sekä omasta että lähimmän tuttavapiirinsä mielestä kaikin puolin kunnon kansalainen, joka täytti kaikki vaaditut sadat kaavakkeet ja lomakkeet tunnontarkasti ja maksoi veronsa säännöllisesti, vieläpä säädettyine vanhanpojanlisineen, ja johon ei ollut koskaan langennut epäilyksen varjoakaan mistään lainvastaisesta, mikäli ei vanhaksipojaksi jäämistä pidetä sellaisena. Perheen perustamiseen ei Kajava nimittäin katsonut ainakaan toistaiseksi tulojensa riittävän. Karvan tarkkuudella ottaen on kyllä sanottava, että hänkin oli sentään joskus ylittänyt lain rajat hankkimalla voikilon silloin tällöin maalaisserkuilta omiksi tarpeikseen ja ostamalla tiukan tullen tupakkalaatikon joltakin mustanpörssin kauppiaalta, mutta sitä mittapuuta käyttäen saisi nimityksen »kunnon kansalainen» jättää kokonaan käytännöstä pois, sillä tuskinpa löytyisi tässä maassa ainoatakaan täysi-ikäistä ihmistä, jolle tuon tittelin voisi hyvällä omallatunnolla antaa.

Kaikissa muissa suhteissa Kalle Kajava oli täysin moitteeton. Hän oli säännöllinen työssään, pukeutui huolellisesti, jopa pikkutarkasti, ei ryypännyt koskaan liikoja ja käytteli tupakkaakin varsin kohtuullisesti. Hän ei liioin ollut mikään naisten viettelijä, joskaan ei mikään kauniimman sukupuolen vihaajakaan. Kaikesta tästä huolimatta ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään vikaa. Päin vastoin hän oli keskimittaa pitempi ja kohtalaisesti muovautunut omaten urheilun karaiseman joustavan vartalon, joten hän epäilemättä olisi kyennyt sytyttämään moniakin naissydämiä, jos olisi halunnut. Lyhyesti sanoen hän oli kaikin puolin keskinkertainen kansalainen. Hänellä oli tietysti oma kunnianhimonsa, joka tosin alkoi hiljalleen laantua, sillä yritettyään monella tavalla päästä pinnalle eli, kuten sanotaan, «saada naamansa kuvaan», hänestä alkoi vähitellen tuntua, että hänen elämänsä tulisi kulkemaan samaa harmaata, vaatimatonta latuaan, jota se oli tähänkin asti seurannut. Ei maksanut vaivaa pyristellä vastaan tai etsiä oikoteitä maineen ja varallisuuden kukkuloille, joille päästäkseen useimmat ponnistelevat näännyksiin asti.

Kunnes sitten sattui tapaus, joka teki Kalle Kajavasta lyhyessä ajassa kuuluisan, joskaan ei hänen toivomallaan tavalla.

Kalle Kajava oli maaliskuun lopulla palaamassa erään toverinsa, Risto Sirkiän, luota illanistujaisista vähän jälkeen puolenyön pitkin Fredrikinkatua Töölössä olevaan poikamiesasuntoonsa, kun hän huomasi Eerikinkadun pimennossa kolmen miehen olevan käsikähmässä. Hän aikoi ensin väistää vaaraa ja jatkaa matkaansa välittämättä auttaa mahdollisesti pulassa olevaa säästyäkseen turhilta ikävyyksiltä ja sekaantumisilta toisten pyykkiin. Hänen miehinen luontonsa teki kuitenkin tenän vaatien häntä ottamaan selvää, oliko joku todella hädässä. Kajava kääntyikin miesryhmää kohti ja ennätti juuri nähdä jonkin lyömäaseen viuhahtavan ilmassa ja yhden miehistä kaatuvan porttikäytävän suulle hervottomana kuin tyhjä säkki. Toiset kaksi kumartuivat kiireesti kopeloimaan maahan suistuneen taskuja suorittaen sen parissa sekunnissa, minkä jälkeen he lähtivät kaikin voimin juoksemaan Eerikinkatua ylöspäin kääntyen seuraavasta kulmasta Annankadulle ja häviten näkyvistä.

Tapahtumat kehittyivät niin nopeasti, ettei Kajavalla ollut aikaa päättää, pitäisikö hänen lähteä seuraamaan pakenevia vaiko rientää auttamaan paikalle jäänyttä. Vaistomaisesti hän kuitenkin kiirehti askeleitaan juoksuun ja ennätettyään kyseessä olevan porttikäytävän kohdalle hän pysähtyi tarkastamaan maassa olevaa miestä.

Ensi silmäyksellä Kajava huomasi, että mies oli heikossa kunnossa ja tarvitsi pikaista lääkärinapua, mikäli sekään voisi enää häntä pelastaa. Miehen äsken saama isku oli ollut tavattoman kova. Nähtävästi hänen pääluunsa oli murskaantunut. Hän saattaisi heittää henkensä milloin tahansa.

Mutta mitä tehdä? Jos nimittäin joku luulee, että avun saaminen suuressa kaupungissa on aamuyöllä yksinkertainen ja itsestään selvä asia, on se suuri erehdys. Kaduilla ei näet sillä hetkellä näkynyt ainuttakaan kulkijaa, johon olisi voinut vedota. Parin kadunkulman päässä oli kyllä puhelinkioski, mutta harmikseen ei Kajava löytänyt taskuistaan yhtään markan rahaa. Hän yritti huutaakin, mutta ainoa tulos oli joihinkin lähitalojen ikkunoihin ilmaantunut pää, joka heti vetäytyi pois. Kaikki ulko-ovet olivat kiinni, niin ettei mihinkään taloon päässyt sisälle. Varmuuden vuoksi kävi Kajava ravistamassa paria lähinnä olevaa ovea katua ylöspäin, mutta ne olivat lukossa. Palatessaan takaisin hän huomasi lumihangessa jonkin esineen, joka osoittautui lompakoksi hänen kumartuessaan sitä ottamaan. Se vaikutti tyhjältä, mutta kun sen lähempään tutkimiseen ei nyt ollut aikaa, hän työnsi sen palttoonsa taskuun sen enempää asiaa ajattelematta.

Lähestyessään uudelleen porttikäytävää koetti Kajava ajatella kuumeisesti keksiäkseen keinon pulasta selviytymiseksi. Tällöin hänen mieleensä juolahti, että kenties uhrin taskuissa olisi pikkurahaa, jota hän välttämättä tarvitsi voidakseen hälyttää apua. Ja kun muutakaan vaihtoehtoa ei näyttänyt olevan, hän kumartui kopeloimaan loukkautuneen liivintaskuja, joissa todella olikin markkoja vaikka miten paljon. Kajava otti niistä muutamia ja kiiruhti juoksujalkaa puhelinkioskiin valiten poliisin hälytysnumeron sekä selittäen lyhyesti tapahtuneen. Myöskään hän ei unohtanut mainita, että sairasvaunut olivat tarpeen.

Kajava ei vielä ennättänyt palata puhelinkioskilta uhrin luo kun poliisiauton sireeninääni alkoi leikata hermoja repivästi hiljaista yöilmaa kuin katkaisusirkkeli jäätynyttä puuta. Siihen yhtyi melkein heti toinen sairasvaunun yhtä riipaiseva merkinantotorvi. Molemmat vaunut saapuivat melkein yhtaikaa Kajavan kanssa tapahtumapaikalle.

Poliisit silmäsivät voimakkaiden sähkölamppujensa valossa nopeasti uhria, joka heti sen jälkeen nostettiin paareille ja kannettiin sairasautoon. Se lähti välittömästi liikkeelle suuntautuen Punaisen Ristin sairaalaan. Vilkaistuaan vielä tapahtumapaikkaa, jossa ei ollut havaittavissa mitään merkillepantavaa, sillä niin porttikäytävä kuin katukin olivat jäätikköä, jossa ei näkynyt jälkiä, poliisit nousivat autoonsa ja kehoitettuaan Kajavaa tulemaan mukaan, lähtivät seuraamaan sairasvaunua.

Odotettuaan melkoisen ajan saivat poliisit kuulla, että heidän tuomansa sairas oli hyvin vakavasti loukkautunut ja että hänen eloonjäämisestään oli tuskin ollenkaan toiveita. Onnellisimmassakaan tapauksessa ei häntä voitaisi kuulustella pitkiin aikoihin. Se oli jo tapauksen selvittämisenkin kannalta ikävä uutinen, joskaan ei odottamaton, sillä niin Kajava kuin poliisikin olivat pelänneet tätä oman tarkastuksensa perusteella. Täällä ei siis ollut mitään tehtävissä, joten poliisit valmistautuivat lähtemään saatuaan haltuunsa uhrin vaatteet lähempää tutkimusta varten. He kehoittivat Kajavaa seuraamaan mukana poliisiasemalle.

Ensimmäinen pidätys

Komisario Tommila pureskeli lyijykynää. Hänellä oli