Surmanhyppy

By Martti Lehti

Entinen vakuutusvirkailija Kalle Kajava on heittäytynyt uuteen arkeen ja perustanut oman yksityisetsivätoimiston. Asiakkaita ei kuitenkaan näy mailla eikä halmeilla. Kun ovelle saapuu ensimmäinen asiakas, Kajava on jännittynyt. Asiakas on nuori nainen, joka on huolissaan varakkaasta isästään. Miksi isä on alkanut käyttäytyä niin oudosti? Missä hän on kaikki illat? Kajava sukeltaa jännittävään salapoliisitehtävään, joka on erikoisempi kuin hän olisi voinut ikinä kuvitella.Kalle Kajava on ehkä entiseltä ammatiltaan vakuutusvirkailija, mutta se ei tämän etsivän vauhtia hidasta. Murhia, kiristämistä... historiallinen Helsinki herää Kajavan seikkailuissa todella eloon.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788726654691

Book preview

Ensimmäinen asiakas

K ajava alkoi epäillä tehneensä virhelaskelman odotettuaan viikon ajan turhaan asiakkaita. Hän oli nimittäin toteuttanut suunnitelmansa salapoliisitoimiston perustamisesta veljeltään perimillään varoilla, ja nyt hän istui tyylikkäässä, uutuuttaan kiiltelevässä toimistossaan miettien keinoja miten saisi liikkeensä käyntiin.

Ahavan jälkeenjäänyt omaisuus oli niin suuri, ettei Kajavan ollut tarvinnut ajatella kustannuksia sisustaessaan ja kalustaessaan toimistoaan. Onneksi hänellä oli kuitenkin niin hyvä maku, ettei hän ollut eksynyt prameiluun, vaan kaikki oli aistikasta. Lattialla olevat matot samoin kuin akkunaverhotkin olivat huolella valikoituja. Seinillä olevat harvat maalaukset kertoivat todellisesta taiteentuntemuksesta. Taulut antoivat koko huoneistolle tiettyä arvokkuutta ja sopeutuivat samalla kokonaisuuteen, jonka vaikutelma oli lyhyesti sanoen miellyttävä ja viihdyttävä. Tekisipä mieli sanoa, että etuhuoneessa istuvaa herttaista konttorineitosta myöten oli kaikki niinkuin pitikin. Ainoa vika oli se, että kaikki vaikutti ehkä liian uudelta, mikäli nyt sellaista voi sanoa viaksi.

Toimistoon kuului kaksi huonetta, joista etummaista, kuten sanottu, koristi viehkeä neitonen, Anja Mäkelä. Toista huonetta yritti Kajava juhlistaa parhaansa mukaan. Tarkoituksena oli, että hänen huoneeseensa pääsisi neiti Mäkelän suosiollisella luvalla ja tämän huoneen kautta, mutta toistaiseksi ei kukaan ollut välittänyt tällaista lupaa pyytää. Sinne johti kyllä ovi myöskin suoraan käytävästä, mutta ovelle kiinnitetyssä laatassa oli: »Käynti viereisestä ovesta». Tällä viereisellä, yleisölle tarkoitetulla ovella komeili nimilaatassa: Yksityisetsivätoimisto Kalle Kajava.

Kun vielä lisäämme, että toimisto sijaitsi pääkaupungin vilkasliikkeisimmän kadun varrella, jolle sen ikkunat antoivat, selvinnee ilman muuta, että tuskin missään oli toivomisen varaa, ellei ota lukuun asiakkaita, jotka loistivat toistaiseksi poissaolollaan. Ei edes kirjeenkantaja ollut ensimmäisen viikon aikana poikennut sinne.

Sitä suurempi olikin neiti Mäkelän hämmästys, jota hän turhaan yritti salata, kun toisen viikon alkaessa heti maanantaiaamuna ovikello kilahti, ja hänen mennessään avaamaan oli oven takana pyrkimässä sisään nuori, hyvin pukeutunut nainen, joka kysyi:

— Onko johtaja tavattavissa?

Hämmennyksestään huolimatta tajusi neiti Mäkelä, että vieras puhui miellyttävällä äänellä, joka tuntui ihmeen rauhoittavalta. Niinpä hän saikin vastatuksi kohtalaisen sujuvasti:

— Kyllä hän on. Neiti on hyvä ja käy istumaan. Minä menen ilmoittamaan.

— Tällä välin Kajava omassa huoneessaan tarkasti kiihkeästi, että solmio oli ehdottomasti oikeassa asennossa, ettei kasvoihin ollut tarttunut mitään vierasta väriä ja ettei olkapäälle ollut sattumalta tipahtanut hiuksia tai hilsehiukkasia. Vielä hän ennätti kieleensä kastamallaan sormella taivutella jakauksen väärälle puolelle ryöstäytynyttä hiusta järjestykseen ennenkuin ovelle kuului koputus. Nopeasti hän sujautti peilin taskuunsa, otti esille pari asiapaperien säilytyskansiota asettaen ne eteensä pöydälle ja järjesti naamansa juhlalliseen vireeseen sekä lausui:

— Sisään.

Erehdysten välttämiseksi on meidän kuitenkin heti huomautettava, että olisi suuri virhe luulla Kajavaa keikarimaiseksi tai hienostelevaksi. Ei. Hän oli yksinkertaisesti hieman hermostunut, mikä oli varsin ymmärrettävää, kun muistamme, että oli kysymys hänen ensimmäisen asiakkaansa vastaanottamisesta.

— Täällä on eräs nainen, joka kysyy johtajaa, ilmoitti neiti Mäkelä astuttuaan sisään ja vedettyään oven kiinni perässään.

— Mikä hänen nimensä olikaan, tiedusti Kajava mahdollisimman virallisesti?

— Anteeksi, mutta en tullut sitä kysyneeksi.

— No, ei se tee mitään. Mutta onko hän nuori vai vanha?

— Hän on hyvin nuori. Ehkä vähän yli kahdenkymmenen.

— Vai niin, vaikka sehän on yhdentekevää, sillä otan hänet joka tapauksessa vastaan ja voin siis todeta asian itsekin, virkkoi Kajava, joka oli oikeastaan vain halunnut vaihtaa muutaman sanan apulaisensa kanssa kuullakseen, toimiko hänen äänikoneistonsa luonnollisesti ja värähtämättä. — Olkaa hyvä ja pyytäkää vieras sisään.

Vaikka Kajava olikin osannut varautua vastaanottamaan miellyttävää vierasta kuultuaan tämän äänen oven läpi, hän yllättyi sittenkin todettuaan tulijan omaavan nuoruuden suosikeilleen suomia suloja runsaammin kuin mitä hän oli tähän asti uskonut kenelläkään inhimillisellä olennolla olevan. Mitä aistikkain puku tehosti niitä vielä.

Selvittyään sentään joten kuten tervehdysseremonioista ja saatuaan vieraan istumaan mukavaan nojatuoliin Kajava vetäytyi kirjoituspöytänsä taakse paikalleen, jota hän jo viikon ajan oli lämmittänyt. Kun vieras näytti jostakin syystä epäröivän aloittaa keskustelua, koetti Kajava auttaa häntä alkuun kysyen:

— Millä tavoin voisin palvella neitiä?

— Kunpa sen edes itse tietäisin, vastasi vieras sointuvalla, ehkä aavistuksen verran väräjävällä äänellä. Minun tapaukseni on siksi omituinen, etten ole ollenkaan varma kuuluuko se salapoliisitoimiston hoidettaviin asioihin ja pelkään pahoin, ettette ole niinkään valmis auttamaan kuultuanne selostukseni.

— Mitään umpimähkäisiä sitoumuksia en kylläkään voi tehdä, mutta ellei neiti toivo aivan mahdottomia, lupaan yrittää parhaani. Ettekö joka tapauksessa haluaisi kertoa, mistä on kysymys?

— Täytyyhän minun se tehdä, koska kerran olen rohjennut tulla teitä vaivaamaan.

— Neidin ei ollenkaan tarvitse ottaa asiaa siltä kannalta. Olen täällä yksinomaan palvellakseni vointini mukaan pulaan joutuneita, tietenkin lain puitteissa.

— No niin! Voidakseni selostaa asiani ymmärrettävästi on minun kerrottava teille yksityisiä perheasioita, jota suoraan sanoen en tee mielelläni. Olen tukkukauppias Marttisen tytär. Isäni on tai ainakin on ollut varakas, kuten ehkä tiedätte. Äitini kuoli noin viisitoista vuotta sitten, mistä lähtien isä on ollut leskenä viettäen hiljaista elämää ja omistaen hyvin suuren osan ajastaan minulle. Lukuunottamatta äitin menetyksestä johtunutta surua, jota tietysti aika on lievittänyt, hän on ainakin minun seurassani ollut hilpeä ja käsittääkseni vailla huolia. Mutta aivan viimeaikoina on kaikki muuttunut. Isäni on suorastaan alkanut vältellä minua viipyen hyvin usein illat ulkona. Onpa jo melkein harvinaista, että hän saapuisi kotiin säännölliseen aikaan ja vielä harvinaisempaa, että hän tulisi selvänä. Silloin, kun tapaan hänet selvänä, hän näyttää hyvin huolestuneelta ja hermostuneelta. Isääni painaa jokin siinä määrin, että hänen voi sanoa lyhyessä ajassa aivan murtuneen, mikä on vaikuttanut hänen ulkomuotoonsakin.

— Luuletteko isällänne siis