Mimosa

By Heimo Pihlajamaa

Jane elää suruaikaa. Hänen miehensä on kuollut ja jättänyt jälkeensä äärettömän kaipuun. Ulkona sataa jatkuvasti. Arki jatkuu, vaikka rakas on poissa. Jane miettii unia, unien materiaalia. Muistoja ja kuvia puolisostaan. Joka yö edessä on kuitenkin sama kamala kokemus: herääminen todellisuuteen ja tuskaan; siihen, että vieressä on tyhjä paikka.Mimosa on koskettava romaani menettämisestä ja kaipuusta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728110072

Book preview

1

Uni tuntuu: nukkuessasi vielä tunnet itsesi, mutta et enää kuolemassa — kuolema ei tunnu, ei miltään, et ole mitään, et hengitystäsi tai jäseniäsi tai ajatteluasi, et mitään siitä mihin olet tottunut, et ole enää omaa elämääsi, et millään tavalla enää tunne itseäsi niinkuin tunnet vielä nukkuessasi. Ja niin usein kun olet tottunut tuudittautumaan siihen ajatukseen että sinua on! Millään tavalla et myöskään voi selittää tai ymmärtää sitä mitä on tapahtunut silloin kun olet elänyt, et voi palata millään tavalla siihen mitä olet ollut, et voi tietääkään siitä enää mitään, vaikka olet niin tottunut tietämään. Et voi olla enää sitä mitä olet ollut, et voi millään tavalla enää puolustautua, selittää tekojasi. Et voi millään tavalla edes liikahtaa enää, niinkuin unessa voit.

Voimme varsin tarkkaan tietää millaista uni on, voimme erottaa sen kuolemasta; voimme esimerkiksi nähdä unta siitä että olemme kuollut, ja kokea, tuntea, tajuta unemme niin vahvasti että todella uskomme että olemme kuollut. Ja silti samalla tunnemme, ja ehkä tiedämmekin että elämme vielä — tiedämme että tämä on vain unta, tajuamme että näemme vain unta; ja tajuamme itsemme, ja sen missä olemme. Tunnumme joltain. Aistit toimivat. Jossain on käytössämme tieto että tämä on vain unta. Ja että uni merkitsee elämistä edelleen, ei mitään päättyvää, kehossamme, siinä tilassa missä paraikaa olemme. Että meille ei tapahdu mitään. Jokin takaa meille sen, omat reservimme. Voimme liikahtaa, tahallisestikin, vain tunteaksemme itsemme, todistaaksemme että elämme, ja silti nähdä edelleen unta; mutta liikahdapa kuoltuasi, et kykene siihen, et edes tiedä että olet koskaan kyennytkään liikahtamaan.

Tämä ei ole helppoa, eikä edes lohdullista: kuvitella — niinkuin jotkut — että kuolemaa ei olekaan, on vain elämää. Se ei johda mihinkään. Kun elää, on jotain, kun on kuollut, mitään ei ole. Ei edes tunne; ja miten sellaista voisi olla, jota ei tunne, josta ei tiedä mitään, jolloin kaikki on samantekevää. Ei tunne edes että on yö, niinkuin jossain unen ja valveen rajamailla tuntee, yöllä kun makaa vieressään samalla paikalla kuin joka yö eikä tiedä mistään mitään, herää vain johonkin ja muistaa heti että jotain on tapahtunut. Muistaa että on nähnyt kuoleman yhtä läheltä kuin äsken unen, lähempääkin, ja muistaa, tai ei muista vaan tietää ettei ole mitään hirvittävämpää kuin kuvitella sitä mitä kuitenkaan ei koskaan tapahdu: paluuta siihen missä on elänyt, mistä on tullut. Ei ehkä ole hirvittävämpää kuin tieto siitä että se mitä on tuudittautunut rakastamaan on poissa eikä tilalla ole yhtään mitään. Ei esitelmän esitelmää, ei runon runoa. Ne eivät toistu. Jumalat eivät ole järjiltään. Tietää sen, ja ajattelee siinä itkiessään että jos itse olisi juuri tänä yönä, vain pari minuuttia sitten, kuollut suruunsa, mitään tällaista ajattelua ei olisi koskaan päässyt tapahtumaankaan.

Jossain unen ja valveen rajamailla kun jotain on tapahtunut, jokin liikahtanut jossain, herättääkseen. Miksi? Liikahtanut missä, ja miksi? Olet nukkunut, olet ehkä nähnyt unta, ja sitten jotain on tapahtunut, jokin on liikahtanut siinä tilassa johon itsekin kuulut: jokin on lähestynyt, avannut oven ja herääminen on tapahtunut. Sillä hetkellä kaikki on toivottoman sekaisin ja väärin: sinulle on tehty vääryyttä, taas kerran. Sinunko kerta kerralta täytyy todistaa — kenelle? — että elät? Totta kai sinä elät, miten muuten voisitkaan herätä. Vai onko se rangaistus? Heräät kärsiäksesi rangaistuksesta? Olet itkenyt liikaa, ei saa itkeä.

Unessakin tiedän ettei saa itkeä. Senhän tietävät kaikki. Mutta mitä unen ja valveen rajoilla on, mitä siellä tapahtuu, millaista on sillä hetkellä kun säpsähtää liikkeelle, vaihtaa tilaa, liikahtaa äskeisestä hetkestä tähän hetkeen — onko jokin »nyt», »tässä», »minä» olemassa, vai onko kaikki vain unta, onko herääminen siis jonkinlainen ikävä työtapaturma — sitä minä en tiedä. Jossain minua taas on. Jotain perää tässä on. Äskeinen uni on poissa, valve on tilalla, uni on äskeistä, valve tätä hetkeä, äsken oli valoisaa, nyt pimeää. Valo on kaukana takanapäin nyt, täysipimeä valve on lähellä. Ympärillä, tuossa ja tuossa. Itken kun hakkaan sitä, kun en tahdo kuolla vaan nukkua.

Unen ja valveen rajamailla sinua heitellään toisesta tajunnallisesta mahdottomuudesta toiseen, tilassa jota vain epäkieli voisi tarkasti kuvata. Kieli joka pätee unessa ja nipin napin sillä kynnyksellä josta valve alkaa, ei enää valveen puolella. Kuka haluaisi kuullakaan »tuon kolmannen tolpan luo kolmiloikkauksesta» tai »sinä sententimoniasta» jotka eivät merkitse mitään muualla paitsi unessa; heti kun on liikahtanut hereille ja köyhtynyt, ne eivät ole edes hymähdyksenaihe. Unikieli, unilogiikka; kun se tärähtää rikki, kuva on pilalla, jajellä on valveen tarkennettu arki, poissa kohdunlämpö jossa olet kellunut ja kellunut. Ei ole mitään näkemistä. Kun mitään ei tapahdu, alat vähitellen itse tajuta että se sisältää sinulle ajankohtaisia asioita, herätyskellon raksutuksesta pelkoihisi, ja ymmärrät että sinä olet taas. Uskomatonta.

Ikävää että kaikki käy niin nopeasti. Olisi mielenkiintoista tajuta heräämisen kemia kokonaisuudessaan. Mitä se on. Miten liikahdat. Miksi liikahdat. Heräätkö siksi että liikahdat, vai liikahdatko siksi että heräät. Milloin tiedät kuka olet — silläkö hetkellä kun unikuva kirkastuu ja käy teräväksi? Kun huomaat että olet pelännyt itsesi hereille. Pelon reviirisi on näet epäinhimillisen laaja — se ulottuu unenkin puolelle. Inhimillisen sietokyvyn yläraja on jo sivuutettu. Tiedät että on. Etkä voi sille mitään. Et pysty väistämään untasi uhkaavaa heräämisvaaraa. Lähdet, vastoin tahtoasi, liikkeelle jostain syvältä, nouset ja nouset ja rikot uneen kuuluvaa hiljaisuutta, tai sitä rikotaan puolestasi, ja kasvatat tajuntaasi ja lopulta läpäiset unen pinnan. Hetken jolloin sateen ja herätyskellon äänet alkavat yhtaikaa kuulua.

Siihen ei kiinnittänyt huomiota silloin vaikka sen tiesi: Rex ei ymmärtänyt kuolemasta mitään, tai ei halunnut ymmärtää, ei ehkä todella ollut kiinnostunutkaan. Hyvin vastahakoisesti hän ainakin suostui puhumaan siitä lomilla myöhään illalla kun lapset jo nukkuivat, takkatulen sammuessa, kun ahvenet oli hiillostettu ja syöty ja viini juotu.

Ollaan inhimillisen sietokyvyn ylärajoilla silloin kun yöllä kun pitäisi nukkua ja haluaisi nukkua, kiihkeästi, ja vain nukkua, niin väsynyt on, mutta ei saa nukkua, kaikki mitä todellisuudessa ei enää ole aineellisessa muodossa olemassakaan, on yhtäkkiä niin lähellä, että sen miltei tuntee kuumottavana hengityksensä kasvoillaan ja herää ja äskeinen uni hajoaa ympärillä olevaan pimeyteen. Jotain unesta on läikähtänyt yli, Rexin osuus siinä, ja sen rippeitä saattaa kyllä olla vielä näkyvissä, mutta ne eivät anna ottaa itseään kiinni. Ne ovat heti mennyttä, ja saisiko niistä ehjiä vaikka saisikin ne kiinni, tuskin, parempi antaa niiden mennä.

Ennenkuin tiedätkään makaat yksin, omassa lämmössäsi, omassa liemessä, yksityisalueellasi keskellä kylmää yötä, siitähän siinä on kysymys. Kello on puoli neljä. En ole kuollut sillä Rex on tehnyt sen. Minä en tiedä, en tiedä. Nauru sataa ulkona ikkunaan.

Ja kuvat