Eräänä päivänä tyhjä taivas

By Tiina Raevaara

Ydinkatastrofi on pyyhkäissyt kaupungit ja kylät tieltään, ja jäljelle on jäänyt pelkkää tuhoa. Tyttö etsii karusta ympäristöstä suojapaikkaa ja löytää lopulta metsän. Se osoittautuu hänen vanhaksi kotimetsäkseen, jonka siimeksessä sijaitsee edelleen tuttu talo. Koti on kuitenkin muuttunut vieraaksi. Siellä asuvat nyt tyrannimainen isä ja yhdeksäntoista veljeä, jotka käyttäytyvät oudosti. Mitä äidille on tapahtunut ja miksi koti on muuttunut epämuotoiseksi? Taloon kätkeytyvät arvoitukset aukeavat tytölle vähitellen.Tiina Raevaaran esikoisteos on painajaismainen satu ja suuren tuhon jälkeistä maailmaa vaikuttavasti kuvaava dystopia, jossa keskiöön nousee ihmisen suhde luontoon. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 21, 2022
• ISBN: 9788726834451

Book preview

Eräänä päivänä tyhjä taivas

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2008, 2021 Tiina Raevaara and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726834451

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Perheelleni

(joka onnekseni on täysin tavallinen)

Talossa asuu mies joka käärmeillä leikkii

(Paul Celan)

I Osa

Koiraeläinten nartut, kuten useat muutkin nisäkäsnaaraat, saattavat uhattuina syödä pentunsa. Miksi? Haluavatko ne säästää jälkeläisensä kuolemaakin pahemmalta kohtalolta vai pelkästään ottaa talteen pentuihin kuluneet voimat uutta poikimista varten?

Huomioita:

Koko metsäalueella elää arviolta sata kettua, kymmenisen sutta ja useita satoja supikoiria (katso kartta).

O len niin nälkäinen, että sormien välistä pursuava muta saa vatsani huutamaan. Mudasta nousee tunkkainen haju. Silloin tällöin käteni osuvat kiviin, ne joko pettävät alta tai niiden varaan voi tukeutua. Kerran horjahdan, ja leukanikin osuu mutaan. Maistan sitä kielenkärjelläni. Aiemmin sain kävellä heinikossa, se oli helppoa ja jaksoin paremmin. Muta uuvuttaa, kiskaisee jalkani sisäänsä polvia myöten. En jaksa kävellä. Täytyy päästä eteenpäin. Tiedän että jossain metsän keskellä on talo. Välillä suljen silmäni. Haluaisin ajatella jotain hyvää ja lohdullista. Mieleeni ei tule mitään. Ehkä pieniä valoja pimeydessä, sellaisia kuin tähdet.

Käteni osuu karheaan ja kylmään, ei enää mutaan. Sammalikko verhoaa kivet, muuttaa upottavan iljanteen matoksi, jonka päällä on helppo kävellä. Lepään hetken. Nälkä tuntuu yhä. Pidätän hengitystäni, mutta ei se auta. Jossain vaiheessa auttoi, aiemmin.

Muta höllyy yhä sammalen alla, vavahtelee ja antaa myöten. Mutta loppuu sitten – vaihtuu kovaksi. Potkaisen maata, sammal väistyy. Sen alla on hiekkaa. Kokeilen toisestakin kohdasta. Sieltä paljastuu kivi, sen alta mato. Voisiko sen syödä? Mato vetäytyy takaisin koloonsa. Hiekka jatkuu, mutta sammal ohenee sen päältä. Lopulta kokonaan, antaa tilaa satunnaisille heinämättäille ja muurahaisten polulle. Pieniä jalkoja, tuntosarvia, punaruskeita panssareita. Yritän olla astumatta niiden päälle. En halua, että ne kuolevat.

Aurinko. Se on ollut taivaalla siitä asti, kun pilvet väistyivät, nyt vasta näen sen. Valo osuu puiden keskelle, heijastuu teräksestä, auttaa minua.

Seison tiellä, ja edessäni on portti.

Portti sulkeutuu takanani kovalla rämähdyksellä. En pääse enää takaisin. Haluaisinko? Raudassa erottuu ruosteläikkiä. Tie on tässä puhtaampi ja selvärajaisempi kuin portin toisella puolella. Ei muurahaisten polkuja, ei heinämättäitä. Puut paksumpia kuin aiemmin. Pieni harmaarunkoinen puu on taipunut kehäksi. Voisin kulkea sen läpi. Astun sivuun tieltä, oksa katkeaa jalkani alta. Äänen on pakko kuulua pitkälle. Käperryn kuusen viereen, sen kylki on tumma ja vain vähän karhea. Vedän jalat syliini, käsien iho on kylmää nilkkoja vasten. Sammal allani on märkää. Yritän piiloutua puun alle, hämärään. Alan nähdä unta jo ennen kuin nukahdan. Ei ole enää muuta kuin uni.

On pimeää, kaiken keskellä sinertävät silmät. Pimeys kietoutuu ympärilleni, tunkeutuu sisääni, tekee minulle kuoren. Pimeys, lämpö, haju: haju on tukahduttava, imelä, silti muistuttaa jostain. Edessä on lämmintä, siellä mistä silmätkin tuijottavat minuun. Vain yhdet silmät, vaikka voisin olettaa, että niitä on useammat.

Mitään muuta unessa ei tapahdu.

P ortti on kiinni kivisessä muurissa, jonka rappaus on varissut niin, että kivien raoissa kasvaa kasveja. Pieni koivuntaimikin jo. Muuri on matala, voin nähdä sen yli. Kuusten oksat lepäävät sen päällä. Portin vieressä, muuria vasten, makaa kuollut koivu, Jäkälän peittämässä tyvessä ammottaa rako, reikä puun sisään.

Metsä tuoksuu lämpimältä ja happamalta, laskeva aurinko irrottaa maasta sammalen ja kasvien hajuja, ja tuuli puhaltaa niitä eteenpäin. Suljen silmäni ja vedän tuoksua sisääni, täytän itseni sillä. Muistan nälän. Metsän hajussa on ripauksia pihkasta, mullasta, kukista, vedestä, onnesta. Kuolemaakin, aavistus mätää. Siellä mistä tulin, ei haissut mikään. Täällä on toisenlaista: täällä haisevat maa ja kivenaluset ja mullasta tunkeutuvat kasvit; auringon lämmittämä sammal ja jopa portin hilseilevä rauta.

Tie odottaa minua. Sen pitäisi olla oikea – juuri tätä tietä minä etsin. En muista millaiseen paikkaan se vie.

Lähden liikkeelle. Hyönteiset väistävät tieltä, iso koppakuoriainen, myöhemmin toinen. Kuiva oksa osuu kipeästi sääreen. Tien molemmilla puolilla on synkkää kuusikkoa, tie mutkittelee sen verran, että edessäkin näkyy vain metsää.

Haukkuuko jossain koira? Kuuntelen, kuuntelen tarkemmin, en erota enää. Joskus, kauan sitten, luulin muistavani koiran ulvahduksen pimeässä. Ehkä vain kuvittelin muistavani. Kaikkien tulisi muistaa jotain.

Tie ei vain mutkittele: se myös nousee ja laskee, tekee nopeita pudotuksia alaspäin ja muuttuu jälleen ylämäeksi. Aurinko on jo matalalla ja piiloutuu välillä kokonaan metsän ja mäkien taakse. Siellä täällä tien verhoaa usva. Kostea, valkoinen, kylmä. Juoksen sen läpi, palelen. En jaksa enää. Nälkä painaa, kovertaa sydäntä, sydän hakkaa.

Seuraavassa notkelmassa, usvan seassa kasvaa puu. Keskellä tietä! Puu on matala ja kyhmyräinen, liian kumma. Kävelen lähemmäksi.

Tulithan sinä, puu lausahtaa ja kääntyy puoleeni. Jähmetyn paikalleni.

Tiellä seisoo ihminen, vanha mies. Hän astuu valoon, on pitkä, minua paljon pidempi, laiha, hyväryhtinen niin vanhaksi. Tuo kasvonsa liian lähelle omiani. Vihreä takki on kulunut harteilta, hatun alta erottuvat tuuheat ja harmaat kulmakarvat. Kasvojen iho on ryppyistä, leukaa verhoaa harmaa parransänki, silmät katselevat minua ollenkaan epäröimättä. Silmistä heijastuvat ympärillä huojuva musta metsä ja metsän taakse laskeva aurinko. Silmäkulmissa on kimppu ryppyjä.

"Minä odotin sinua jo aiemmin', hän sanoo melkein vihaisesti. Silti minun on pakko mennä lähemmäksi.

Odotitko? Tunnetko sinä minut?

Viimeksi olit niin pieni, ettet pysynyt oikein pystyssäkään, mies sanoo. Katsoo taakseni, ei enää minua, nostaa kätensä ja raapii hieman poskeaan.

Sittenhän tiedät minun kotini, sanon – kysyn oikeastaan, ja samaan aikaan sydän jyskyttää sisälläni niin, että miehenkin täytyy kuulla se. Ovatko he vielä täällä? Niin minun tulisi kysyä. Pysyn hiljaa.

Ukko kuulee silti. Siellä he ovat. Edelleen. Hän nyökkää hieman, silmäkulmien rypyt tasoittuvat. Olen portinvartija. Ja puutarhuri. Saat minusta hetkeksi seuraa, hän sanoo ja tarttuu käsivarteeni. Puristus sattuu. Nyt on jo kiire. Taivaalla tuuli työntää pilviä vinhasti eteenpäin.

Kun olemme kulkeneet jonkin matkaa, mies ottaa minusta kiinni hieman lempeämmin. Oma käteni katoaa hänen kämmenensä sisään. En muista toista yhtä lämmintä ihoa, yhtä lujaa otetta. Tuuli on kiihtynyt, se kiiruhtaa meitä vastaan jostain metsän syvyyksistä. Pysähdyn ja irrotan käteni hetkeksi, yritän napittaa takkini kunnolla kiinni. Vanhus riuhtaisee taas mukaansa, vauhti on entistä nopeampaa. Olen menossa tien päähän, metsän keskelle. Siellä pitäisi olla talo – en muista siitä mitään. Ja tätä vanhaa miestä, joka vaatii minua kävelemään kanssansa, en ole koskaan nähnyt.

Isäni hän ei ole. Siitä olen varma. Olen aina ajatellut, että vaikka kokonaiset aikakaudet unohtuvat helposti, pienet yksityiskohdat painautuvat syvälle mieleen eikä niitä voi unohtaa. Mutta minä en muista kodistani mitään.

Hätkähdän: jossain kaukana haukkuu koira, nyt ihan selvästi. Mieskin kuulee äänen: hän pysähtyy ja katsahtaa minuun, ottaa hatunreuhkansa pois ja rapsuttaa takaraivoaan. Pää on kiiltävä ja kalju. Minuakin kutittaa, raavin ohimoani. Peukalontyveen pureutuu muurahainen. Ihoa kirveltää.

Metsän tuoksu on voimakkaampaa kuin portilla, pistävämpää. Hämärässä oksat ovat kuin tielle kurkottavien hyönteisten ulokkeita, käsiä, käpäliä, häntiä. Tie kiemurtelee puitten välissä kapeana. Tien vastakkaisilla puolilla seisovien kuusten oksat lomittuvat siellä täällä toisiinsa ja kaartuvat katoksi tien yläpuolelle. Näen sellaisenkin puun, joka on kaatunut tien yli: tai oikeastaan vain jäljet siitä. Joku on sahannut puun palasiksi ja vienyt sen pois. Jättänyt jälkeensä sahanpurua, pieniä oksia, jälkiä heinikkoon ja tien soralle. Vaalea puru hehkuu tummalla soralla.

Äkkiä mies pysähtyy.

Sinä olet menossa tuonne, missä näkyy valoja.

En näe mitään. Vain hämärään kurkottelevia kuusia, soran harmauden.

Minä asun tuolla. Nyt hän osoittaa sivullemme, poispäin tieltä. Ja sen minä näen, soralta erkanevan polun.

Menetkö sinä nyt sinne? kysyn.

Mies katsoo minua. On jo niin pimeää, etten enää näe hänen silmiään.

Tulet mukaan. Mutta vain täksi yöksi.

Mies asuu pienessä mökissä, hirsistä tehdyssä, oikeastaan vain yhdessä huoneessa. Siellä haisee hyvältä: savulta, tervalta, ruualta. Kaikkialla on kirjoja, seinille kiinnitetyillä hyllyillä, pöydällä, tuoleilla, jopa pinoissa pöydän alla. Ne kertovat enimmäkseen luonnosta, kosketan niiden selkämyksiä ja luen muutamasta nimen. Vatsani kurnii äänekkäästi, yritän vaimentaa sen.

Mies puuhailee takanani lieden vieressä, näen sivusilmin kuinka hän välillä vilkaisee minua. Jos katson takaisin, hän kääntää päänsä pois. Ilman takkia hän näyttää aiempaakin pidemmältä ja laihemmalta. Pitkäraajaiselta hyönteiseltä.

Tämä on hieno paikka, niin rauhallinen. En enää muista, miten ihmisten kanssa keskustellaan.

Mies ei vastaa, hän sekoittaa jotain ja pysyy selin minuun. Kääntyy ja ojentaa ison höyryävän kupin. Kuumaa lientä loiskahtaa kädelleni. Mies istahtaa penkille pöydän viereen, työntää jalkansa pöydän alle ja sekoittelee omaa annostaan. Ensimmäistä kertaa saan katsella häntä rauhassa, syventyä otsan ryppyihin ja valon leikittelyyn kiiltävällä päälaella. Mitä hänelle uskaltaa kertoa?

Keitto on sakeaa, siinä kelluu kirkkaanvärisiä vihannespaloja, en tunnista mausteita enkä varmasti kaikkia vihanneksiakaan. En muistaisi nimiä. En ehtisikään: on pakko syödä nopeasti. Syön kaiken loppuun, vasta sitten jaksan puhua.

Tunnetko sinä heidät? Miten he voivat? kysyn. Käännyn tutkimaan hyllyssä olevia kirjoja, ettei mies näkisi kasvojani.

Hän ei vastaa heti, sekoittelee edelleen keittoa edessään. Hyvin. Ainakin aiemmin. Kysyy hieman kovemmalla äänellä: Miten sinä itse voit? Onko kaikki mennyt hyvin?

Lusikka valahtaa kädestäni pöydälle. On, sanon lopulta. En haluaisi. Hyvinhän minä olen selvinnyt.

Vanhus hymyilee hiukan. Hän hörppää kuuluvasti omaa keittoannostaan, ja hymy jää piiloon puulusikan taakse.

Ukko on pedannut minulle taljoista ja huovista vuoteen lämpimän hormin viereen. Vuoteenikin vieressä on pino kirjoja. Mökissä on lähes pimeää, pienestä tummasta ikkunasta erottuu aavistus yötaivaan valoa. Katson pitkään tähtiä. Takan luukkujen välistä pilkottaa viimeinen hehkuva hiili. Ukko kuorsaa vaimeasti, minä en saa unta. Painan käteni ja jalkani kiinni lämpimään hormiin.

Vähitellen lämpö alkaa turruttaa ruumistani ja uneni jatkuu.

Kettu kurkistaa luolasta, katsoo suoraan minua kohti, työntää kostean kuononsa kiinni poskeeni ja iskee silmää. Jossain keskellä silmän mustuutta pyörii sininen pyörre, minua huimaa ja yritän pitää katseeni ketussa. Sen viiksikarvat pistelevät ja lämmin hengitys osuu huulilleni. Se aikoo kuiskata jotain, mutta nuolaiseekin vain poskeani.

Kettu tulee ulos luolasta, valtavan kokoinen eläin. Luolan suuaukko on sille ahdas, menee aikaa, ennen kuin se on saanut hartiansa ja etutassunsa kokonaan ulkoilmaan. Nousevan auringon valo kimaltelee turkissa; valokimput vilkkuvat kaulalla ja kupeilla kuin pienet salamat. Suuret, turvonneet nisät erottuvat vatsalta.

Ketulla on pentuja: ne tulevat ulos pareittain, nuoleskelevat toistensa suupieliä ja hamuavat korvia suuhunsa. Aurinko valaisee siniset silmät läpikuultaviksi. Pentuja on monta: ainakin viisi paria, ei, kymmenen, mutta vieläkin pentuja tulee luolasta, kaikkiaan pareja on ainakin kaksikymmentä. Ketut ovat pulleita ja pörheäturkkisia. Ne näyttävät tyytyväisiltä, ja niiden hengitys hohkaa höyryä.

Ketut tulevat aukosta, joka on hiekkaisessa rinteessä, puoliksi varpujen peitossa. Ne kerääntyvät kaareen suuaukon vierelle, ainakin kymmenen pentua molemmin puolin. Emo on niiden keskellä, lähimpänä luolaa. Kuonot sulkeutuvat odottavasti, korvat jököttävät tiukasti pystyssä, muutama pentu vikisee malttamattomana, kyljet kohoilevat kiihtyneinä.

Ne katselevat minua. Emon silmät hehkuvat kaiken mustuuden keskellä.

Herään sietämättömään kutinaan, ihoni tuntuu hilseilevältä ja kuumalta, haluaisin upottaa kynteni siihen ja vetää sen yltäni, luoda nahkani niin kuin käärmeet ja sammakot luovat omansa.

Yritän olla liikkumatta ja toivon, että kutina lakkaa.

V anhus on korkealla yläpuolellani. Tuuli