Toinen porras

By Heikki Välisalmi

Eletään 1940-lukua. Irene Vaisto on teini-ikäinen työläisperheen tyttö, joka kääntää kansakoulussa poikien päät. Irene ei kuitenkaan tunne oloaan kotoisaksi koulussa. Hän on vakaasti päättänyt lopettaa opiskelun kansakouluun, vanhempiensa vastustuksesta huolimatta. Kun opiskelutoverit jatkavat lukioon, Irene siirtyy töihin tavaratalon hissitytöksi. Mutta löytääkö Irene työnteosta kaipaamaansa itsenäisyyttä? -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 9, 2022
• ISBN: 9788728139936

Book preview

Toinen porras

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1940, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728139936

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Yhteislyseon arvokkaasti raskastyylinen rakennus on ulkoapäin katsellen hiljainen kuin kuolleiden kartano. Suurimman osan aikaansa se saa seistä siinä vilkkaiden asuntotalojen välissä orpona ja yksinäisenä, melkein kuin vierottuna. Siihen ei kukaan mene, eikä siitä kukaan tule. Outo varmaan kiinnittäisi tämän hiljaisuuden vuoksi siihen huomiota, jollei hän jo rakennuksen tyylistä tietäisi, että se on opinahjo.

Mutta kahdeksana kuukautena vuodesta noiden seinien sisällä sykkii nuoria sydämiä ja palaa nuoria mieliä, jotka joko kiintyvät hartaasti siellä kuulemaansa viisauteen ja kätkevät sen syvälle muistiin tai tuntevat sielussaan kivimuurin ahdistuksen ja painon.

Vain muutamia kertoja päivässä tämän rakennuksen avara piha saa väriä ja elämää. Sen ovista purkautuu hälisevä joukko hengähtämään koulutuntien lomassa. Silloin läheisten talojen asukkaat tietävät, että nyt on taas välitunti, jolloin maan toivoksi kehittyvä kultainen nuoriso voi päästää irralleen elämän riemun.

Mutta välituntikin on jonkinlainen kuva siitä vaihtelevasta hengestä, joka vallitsee koulun seinien sisällä. Hartaasti opintoihinsa innostuneet oppilaat käyskentelevät enimmäkseen yksinäisinä ja hiljaisina. He ovat kotona valmistautuneet perusteellisesti päivän työtä varten, ja täällä he vain mielessään kertaavat seuraavan oppitunnin läksyä ja keskittyvät sen vaatimuksiin. Toiset, joille koulutyö on helppoa, mutta hieman sattumanvaraista, selailevat kiireellä kirjojaan, saavuttaakseen tiedoilleen vielä eräänlaisen viimeisen voitelun. Suurin osa tästä tärkeässä kehitysiässä olevasta nuorisosta päästää kuitenkin valloilleen terveen ja luonnollisen elämänviettinsä, käyttäen lyhyen välitunnin urheiluun ja kisailuun. Tämä joukko se hälinällään, naurullaan ja huudollaan ilmaisee naapuritalojen asukkaille ja kadun kulkijoille, että tuossa kuolleelta näyttävässä rakennuksessa elää ja liikkuu elämänkelpoista nuorta väkeä.

Yläluokkien oppilaat antavat tälle ikävuosiltaankin vaihtelevalle seuralle oman leimansa. He eivät enää katso sopivaksi urheilla ja kisailla koulussa, vaan antautuvat näihin harrastuksiinsa, mikäli heillä sellaisia on, yleisillä urheilukentillä. Alaluokkalaisten toimintaan he sekaantuvat vain silloin, kun viattomasta kisasta uhkaa sukeutua ilmeinen käsikähmä. He arvovallallaan ja, jos tarvitaan, myöskin ruumiillisella voimallaan ratkaisevat riidan. Heidän äänensä ei yhdy yleiseen hälyyn, sillä he tuntevat olevansa pääsemässä siihen ikään, jolloin ihminen alkaa liikkua kansalaisena kansalaisten joukossa. Heillä saattaa jo olla koulun ulkopuolisiakin harrastuksia.

Nuorten ihmisten kehityksen joutuisuudesta johtuen nämä sivuharrastukset voivat herätä aikaisemminkin, koulun keskiluokilla. Ja kun kevään tuoksut alkavat tuntua ilmassa, on nuori sydän altis tunteille ja mieli ihanille unelmille ja haaveille.

Nyt on kevät, toukokuu, monessa suhteessa vuoden herkin aika. Se on nopeaa kiiruhtamista kohti valoa, syntymää ja kasvua. Vaikka ihminen ei olisi varsinaisesti luonnon rakastaja ja tuntija, vetää luonto hänet mukaansa, hänen tahtomattaan ja tietämättäänkin. Toukokuu voi olla oikullinen kuin hemmoiteltu nainen. Se saattaa huokua lämpöä niin voimakasta, että keskikesäkään siinä suhteessa tuskin pääsee edelle, mutta se voi myöskin yhtäkkiä vyöryttää esiin lumiryöpyn, jonkalaista tuskin maaliskuukaan on uskaltanut päästää valloilleen. Kevään synnytysvoima on kuitenkin niin valtava, että silmu tuiskua pelkäämättä ilmestyy puuhun ja oksat saavat elämänvärinsä. Kuinka ei kevät silloin vaikuttaisi myöskin nuoreen ihmissydämeen! Kuinka se voisi olla ilmaisematta väriänsä!

Pitkin koulun rauta-aidan reunustaa kävelee kaksi viidesluokkalaista, poika ja tyttö. Poika on pitkähkö, kovin hento ja heikko varreltaan. Hänen ulkonäkönsä on miellyttävä, mutta hänessä ei ole nuoruudelle ominaista terveyden leimaa. Kasvot ovat varhaiskehittyneen uneksijan kalpeat, herkkäeleiset, melkein hermostuneesti värähtelevät. Tyttö on jokseenkin nuorukaisen vastakohta: solakka ruumis on pääsemässä neitseelliseen täyteläisyyteen, vereviä ja harvinaisen säännöllisiä kasvoja ympäröi tumma, herkullisen itsepintaisesti kihara tukka, ja pieni, tuskin huomattavasti pysty nenä antaa kasvoille tavallaan päättäväisen ilmeen. Hänen käynnissään ei ole lainkaan koulutytön tavanmukaista ryhdittömyyttä, vaan on se aivan kuin harkitusti notkahtelevaa ja kehittyneen naisellista. Hontelo poika näyttää aivan kuin levottomasti pyörivän tytön ympärillä, hän kompastuu jokaiseen tielle sattuneeseen pikku kiveen, ja koko hänen olennossaan on jotakin äärimmäisen hermostunutta ja avutonta.

Pojan kompasteleminen ja ihmeellinen pyöriminen johtuu etupäässä siitä, että hän suorastaan syö silmillään tyttöä, katselee hänen siroa profiiliansa ja hypähtää välistä eteenpäin tavatakseen hänen silmänsä. Tyttö ei käännä niitä poikaa kohti, vaan näyttää liikkuvan omissa ajatuksissaan. Vain pihamaan kummassakin päässä hän kääntyessään luo ohimenevän silmäyksen poikaan, mutta se ei ilmaise mitään. Heidän kävelynsä herättää pihan siinä osassa kisailevan pikkupoikaparven huomiota. Parin kulkiessa ohitse siitä kuuluu naurun tirskahduksia, ja kerran joku rohkeampi poikanen huudahtaa:

»Kattokaas, Hontti on rakastunut tuohon Irreen.»

Pojan ulkonäkö on antanut alaluokkalaisille aiheen haukkumanimeen.

Tämän huudahduksen kuullessaan tyttö lennättää tummanruskeista silmistään salaman poikaparveen, joka samalla vaikenee.

Alaluokkalaisten Hontiksi haukkuma viidesluokkalainen Taisto Neuvola on myös kuullut huudahduksen, mutta ei ole siitä tietävinään. Hän on rakastunut seuralaiseensa, eikä siinä hänen mielestään ole mitään salattavaa. Päinvastoin hänen tekisi mielensä huutaa se koko maailmalle, sillä hänen sydämensä on niin täysi. Koko luokkahan sen tietää. Tätä rakkautta on kestänyt viime syksystä asti, jolloin hän tuli viidennelle luokalle ja siellä tapasi luokalleen jääneen Irene Vaiston. He joutuivat istumaan rinnan, ja rakkaus alkoi heti ensimmäisenä päivänä. Se oli varmasti sitä oikeata, jonka sanotaan syttyvän ensi silmäyksestä. Siitä hetkestä hän ei ollut aja ellut muuta kuin Ireneä, lukuunottamatta koulutehtäviään, jotka hän edelleenkin kunnialla suoritti. Taisto oli sellainen uskollinen kotimyyrä, joka ei kulkenut koulupoikien yhteisillä teillä, vaan istui illat kotonaan ja latoi joutohetket äidiltään oppimiaan pasiansseja, joiden aiheena aina oli Irene: rakastaa — ei rakasta.

Taisto puheli vilkkaasti, parin käyskennellessä koulun pihamaalla. Hän haasteli kouluasioista, varsinkin juuri välitunnin jälkeen alkavasta matematiikan kokeesta.

»Älä katso sitten minun papereitani, Irre…»

»Anna olla nimeni vääntelemättä», keskeytti tyttö heilauttaen ärtyneesti päätänsä

»Niinhän sinua yleisesti nimitetään.»

»Mutta minä en pidä siitä, siinä on jotakin kissamaista.»

Poika katsoi häntä ihastuneena silmiin.

»Sinä oletkin kissamainen.»

»Vaikka, mutta sinä et saa sanoa minua Irreksi.» Hän venytti halveksivasti viimeistä sanaa.

»Kuinka sinä vain tahdot… Mutta älä katsele sitten minun papereitani, Irene; maikka voi huomata, ja joudumme molemmat kiinni. Minä annan sinulle taas eri lapun, kuten ennenkin.»

»Hyvä on.»

Tyttö sanoi sen niin välinpitämättömästi kuin olisi ollut kysymys vain toisen ehdottomasta velvollisuudesta.

Kello soi pian, ja kirjava joukko rientää rakennukseen, joka ovien sulkeuduttua viimeisen parven jälkeen muistuttaa jälleen kuollutta taloa. Kuitenkin vain ulkoapäin, sillä sisällä nuori ihmismassa järjestäytyy paikoilleen jatkaakseen vaellustaan tiedon tiellä.

Viidennellä luokalla on matematiikan koe, viimeinen tänä keväänä. Sen onnistuminen merkitsee paljon jokaiselle oppilaalle, heikoimmille se voi olla suorastaan ratkaiseva. Nuorenpuoleinen, komea opettaja antaa koetehtävät huolettomana, ammatillisen tyynesti. Häneen ei näytä lainkaan, koskevan se yleinen jännitys, joka luokalla vallitsee. Hänelle tämä on vain jokapäiväistä leipätyötä, mutta hänen edessään istuville oppilaille elämys, eräs nuoren elämän kiinnekohta, joka vaikuttaa melkein järkyttävästi nyt, vaikka se tosin hyvin nopeasti hajoaa uusien elämysten ilmautuessa.

Luokalla on sentään ainakin yksi oppilas, johon hermostunut jännitys ei ole tarttunut. Hän on Irene Vaisto. Tytön kasvoilla ei ole mitään erikoista ilmettä. Suupielissä värähtelee kenties vain jotakin asiatonta ja ylimalkaista hymyä, kun hän kirjoittaa muistiin esimerkit. Sen jälkeen sekin hienoinen, tuskin huomattava häive katoaa ja hän painautuu piirtämään papereihinsa miehen kuvaa. Välistä hän hetkiseksi nostaa silmänsä opettajaan, ja tuntuukin kuin kuvaan kehittyisi tämän piirteitä. Piirustus ei osoita mitään lahjakkuutta tai näkemystä, se on vain sellainen yleislaatuinen lyijykynäsommittelu, jonka jokainen koululainen osaa tehdä.

Tytön vierustoveri Taisto Neuvola sensijaan tuijottaa kauan yhteen kohtaan. Hän nähtävästi miettii ensimmäisen tehtävän ratkaisua. Hänen kasvoillaan ei ole nyt sitä väreilevää hermostusta, joka niillä havaittiin äsken ulkona, vaan ne ovat päinvastoin jokseenkin ilmeettömät. Hän on ahkera ja lahjakas poika, jolle koulutyö on tottumusta ja tasasuhtaista henkistä ponnistusta ilman suurempia käyriä puoleen tai toiseen. Pian hän näyttää selvittäneen ensimmäisen esimerkin ongelmat ja ryhtyy niitä kirjoittamaan paperiinsa. Sen tehtyään hän nopeasti, aivan pienin kirjaimin ja numeroin, laatii tehtävän ratkaisun toiselle lappuselle. Katsahdettuaan opettajaan ja havaittuaan, että tämä istuu ikkunaan tuijottaen paikallaan, hän siirtää pikaisesti lappunsa Irenen eteen. Samalla hän tulee vilkaisseeksi tytön papereihin ja huomaa toverin piirustuksen. Hänen kasvojensa ylitse lennähtää jotakin katkeraa, melkein kuin itkun väännähdys. Hän näyttää hetkeksi herpautuvan, kynä piirtelee kahdeksannumeroa, joka yhä vahvistuu ja isonee, mutta sitten hän tempaiseiksen irti epäasiallisesta mielentilastaan ja ryhtyy tutkimaan toista tehtävää. Häntä ikäänkuin helpoittaa, kun hän hetkisen perästä huomaa kuvan kadonneen Irenen edestä ja tämän hyvin hitaasti ja välillä aina vasemmalle poskelle kääntyvää hiuskiehkuraansa sormien välissä kierrellen kirjoittavan tehtävän ratkaisua paperiinsa.

Taisto, joka on etevä matematiikassa ja yleensäkin luokan ensimmäisiä oppilaita, ymmärtää, ettei Irenelle voi antaa kaikkia laskuja, jotka hän suorittaa, sillä se voisi synnyttää epäilystä siitäkin huolimatta, ettei häntä, kiltiksi ja säännölliseksi tunnettua poikaa, helposti epäillä. Hän siirtää tytölle vain tyydyttäväksi arvosteltavan määrän, ja Irene on valmis hyvissä ajoin ennen tunnin loppua. Kun hänellä vielä on riittävästi aikaa, ottaa hän jälleen esille äskeisen kuvan papereittensa alta ja alkaa sitä varjostella. Taisto huomaa sen, ja hänen kasvojensa ylitse häilähtää jälleen pilvi. Hänen tuntuu olevan vaikea keskittyä lopputehtävien ratkaisuun, mutta hän ponnistaa kaikki voimansa ja onnistuu. Ennen tunnin loppua hän lähettää Irenelle pikku lappusen, johon on kirjoitettu: »Odota minua, kun päästään täältä, hävitä lappu.» Hän saa vastaukseksi lyhyen kylmän, armollisen nyökkäyksen ja on tyytyväinen.

Tunti on viimeinen sinä päivänä, ja kohta ryöpsähtää kuolleen talon ovista pihamaalle ja siitä kadulle nuori, eri luonteita ja mielialoja kuvasteleva, mutta yleensä elämänhaluinen ja -kelpoinen joukko. Sillä on hirmuinen kiire. Pistetään juoksuksi, koska tämä laitos, niin tärkeänä vaiheena kuin se nuorten ihmisten kehityksessä onkin, aina jätetään mielihyvin.

Kaksi oppilasta vain hiukan viivyttelee. He ovat Taisto ja Irene. He ovat tahallisesti jättäytyneet seitsemännen luokan pariin. Se on nyt korkein, sillä ylioppilaskokelasluokka on jo aikoja sitten lopettanut säännöllisen koulunkäyntinsä. Tämä luokka ei kiinnitä heihin huomiota, sillä se tuntee arvonsa ja asemansa.

Kadulla nuori pari jää yksin. Tyttö on koko ajan nyrpeän näköinen. Nyt hän lausuu tyytymättömyytensä syyn:

»Miksi et antanut minulle kaikkia laskuja?»

Poika hämmästyy. Hänhän olisi perin mielellään sen tehnyt, hänen sydämensä siihen suorastaan pakottikin, mutta hän kuunteli järkensä ääntä.

»Kun en minä ennenkään ole antanut, ja kun minä nytkin koetin välttää epäilystä…» sopertaa hän kuin syyllisyyden tunnossa.

»Mitä epäilystä siinä olisi ollut! Olisin saanut paremman numeron erotodistukseeni.»

Pojan hämmästys vaihtuu melkein epätoivon ilmeeksi.

»Aiotko sinä erota?»

»En aio, vaan eroan. Otan keskikoulutodistuksen ja menen toimeen.»

»Miksi sinä eroat?»

»Ei ole varaa käydä koulua ja istua välillä kaksi vuotta luokallaan. Enkä minä haluakaan. Koulu on ikävä.»

Poika tuijottaa eteensä. Hänen herkillä kasvoillaan on taas aivan kuin itkun väännähdys.

»Entäs minä sitten?» sanoo hän hiljaa, melkein kuiskaten.

»Sinä käydä junttaat koulua, tulet ylioppilaaksi ja luet sitten joksikin virkamieheksi. Mikäs hätä sinun on.»

»Niin, mutta minustakin koulu on ikävä ilman sinua.»

»Hyh, kaikkea!»

He ovat saapuneet erään pääkaupungin valtakadun varteen. Raitiovaunujen ja autojen kohina ja kolina merkitsevät ison ihmispesän hermoa. Ihmisiä rientää ohitse yhtenä vilinänä. Niitä kuhisee katukäytävillä hirmuisen kiireesti, kuin tämä hetki olisi viimeinen; niitä juoksee katujen ylitse, ja tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, että autot voivat pitää yllä niinkin kovaa vauhtia tuon elävän massan keskellä.

»Nyt me eroamme», sanoo tyttö, »minun on mentävä suoraan kotiin».

»Niin minunkin, mutta pistäydytään elokuviin seitsemän näytökseen. Minä tiedän hyvän kappaleen.»

Tytön silmät ilostuvat. Hän myöntyy helposti, ja kohtauspaikasta sovitaan.

Hallitussihteeri Neuvolan perheessä vietetään säännöllistä elämää. Kahvi juodaan puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isä silmäilee päivän lehden ja syö kevyen aamiaisen ennen virastoon menoaan. Puoli viideltä on päivällinen, jolle koko kolmihenkinen perhe on kokoontunut. Poika on päässyt koulusta jo kolmelta, ja isä ehtii parahiksi pöytään. Se on hiljainen ateria, jonka aikana perheenpää mahdollisesti kysäisee pojalta hänen menestymistään päivän aineissa ja kertoo jonkun virastoasiansa. Äiti on hiljainen ja vaatimaton nainen, joka ei juuri avaa suutansa, paitsi milloin on annettava yksinpalvelijalle käskyjä. Palvelija on ollut Neuvolan perheessä puolitoistakymmentä vuotta. Hän on siinä vanhentunut, menettänyt naimisiinmenon mahdollisuudet ja ikäänkuin liittynyt perheen jäsenyyteen.

Perheenpää on vasta muutamia vuosia sitten päässyt vanhemmaksi hallitussihteeriksi, jolloin palvelijankin asema on hiukan korjaantunut, hän on saanut pienen palkanlisäyksen. Hallitussihteeri Neuvolalla ei ole ollut sanottavasti opintovelkoja, joten perheen taloudellinen asema on pysynyt tasapainossa. Viime vuosina se on kohentunutkin sikäli, että perheellä on ollut oma kesämökki palstoineen nelisen peninkulman linja-automatkan päässä kaupungista. Se on rakennettu synkkään metsään, hallitussihteeri Neuvola ensimmäisenä uskaltautui sinne, mutta nyt siellä jo on useampia pikku mökkejä vierekkäin. Parina viime kesänä on perheen yhteinen kesätyö tuottanut oman tarpeen viinimarjoja ja vihanneksia. Tämä kesämökki on hallitussihteeri Neuvolan tähän asti suurimman unelman täyttymys.

Päivällinen on nautittu tavanmukaisen hiljaisuuden vallitessa. Isä on vain kysynyt Taistolta, miten hän onnistui matematiikan kokeessa, ja tämä on selittänyt suorittaneensa kaikki tehtävät, minkä johdosta hän on saanut isältä hyväksyvän nyökkäyksen. Sen jälkeen hallitussihteeri on puhunut jostakin kiperästä virastoasiasta, joka on ollut hänen ratkaistavanaan, ja sanonut olevansa iloinen, että se on mennyt niin hyvin.

Keskustelu on pääasiallisesti rajoittunutkin tähän, ja isä on siirtynyt huoneeseensa polttamaan päivällissikaariaan ja lukemaan tarkemmin aamun lehteä, jossa kerrotaan uhkaavien pilvien kasautumisesta Euroopan taivaalle. Hän seuraa tarkasti ulkomaisia asioita, vaikka ei palvelekaan ulkoministeriössä. Omasta mielestään hänellä on paljon taloudellista ja ulkopoliittista vaistoa, ja hän väittää arvioineensa maailmansodan alunkin aivan täsmälleen. Nyt on jotakin samanlaista ilmassa kuin silloinkin, ennen suurta sotaa, ja siksi hän lukee tavallista tarkkaavammin kaikki ulkomaan uutiset, myöskin taloudelliset. Hänen käsityksensä mukaan kaikki