Näyttelymatka

By Esa I. Järvinen

Tahvo Lähteelä on tuiki tavallinen suomalainen mies. Hän työskentelee varikolla työkoneasentajana ja asuu kanslistina työskentelevän Kirsin kanssa. Kaikki liikenevä raha menee kaksion velan lyhentämiseen. Tahvon elämä heittää kuitenkin häränpyllyä, kun hän suostuu eräänä viikonloppuna autokuskiksi kuvataiteilija Veijo Suomalaiselle. Matkasta tulee paljon hurjempi kuin Tahvo olisi ikinä voinut kuvitella – eikä matkan jälkeen mikään ole Tahvon elämässä entisellään.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 16, 2022
• ISBN: 9788728157718

Book preview

Näyttelymatka

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1996, 2022 Esa I. Järvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728157718

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Olen aivan varma siitä, että kaikki olisi sujunut edes vähän helpommin, ellei Kirsi olisi jääräpäisesti kieltäytynyt yhteistyöstä kanssani. Lisäksi hän on koko kirjoitusurakan ajan uhkaillut minua epämääräisillä herjaussyytteillä ja ties millä. En ymmärrä miksi, sillä hänen käytökselleen ei ole riittäviä, puolueettomia perusteita. (Miten minä inhoankaan hänen kaltaisiaan pitkävihaisia naisia, noita haltiatarta teeskenteleviä piruja.)

Silkkaa pahansuopuuttaan hän väittää, että tämä hanke on jälleen yksi minun jääräpäisen sietämättömistä ideoistani, joista ei koskaan tule valmista. Miten nautinkaan siitä, että saan kerrankin näyttää hänen olleen ennakoinneissaan täysin väärässä.

Yrittäisinkö minä muka käyttää ketään hyväkseni, yrittäisinkö minä tehdä helppoa rahaa kenenkään kohtalolla? En ikinä! Haaskalinnuksi en ryhtyisi mistään hinnasta, mutta en myöskään haluaisi alistua epäitsekkäisiin uhrauksiin, joista kukaan ei palkitse minua. Tiedän, että minulla on nyt elämäni aihe käsissäni, se on tärkeintä. Siksi mikään ei ole voinut estää minua kirjoittamasta, ei Kirsikään.

Vetosin jopa siihen, että tarinan julkaiseminen olisi Tahvon paras kunnianosoitus Veijo Suomalaista kohtaan. Vain minä, joka olen tuntenut Tahvon aivan pienestä saakka (en sentään ystävänä), tiedän, kuinka paljon traagisesti päättynyt näyttelymatka Suomalaisen kanssa on vaikuttanut häneen. Vain minäolen saanut hänet avautumaan sen jälkeen, kun Kirsi oli tekaistuilla väitteillään sulkenut hänen suunsa.

Se, onko Tahvon henkinen tasapaino järkkynyt matkan vuoksi, ei ole minun arvioitavissani – olkoonkin, että hän on yllättäen alkanut maalata värikkäitä, abstrakteja tauluja tai että hän on ajoittain juroutunut uusiin mielikuviinsa. Se, että hän siteeraa nykyisin mielellään Wassilly Kandinskyn ajatuksia, on minun mielestäni väkevä osoitus päinvastaisesta, erittäin suuresta syventyneisyydestä ja hieman yllättäen puhjenneesta älyllisyydestä. Hänen lähiympäristölleen tällainen muutos on ymmärrettävästi ollut käsittämätön.

Muistan vielä turhankin elävästi viimeisimmän tapaamiseni Tahvon kanssa. Kommunikointi meidän välillämme oli silloin jo alkanut käydä äärimmäisen raskaaksi.

Ethän sinä vaan ole valehdellut minulle? kysyin häneltä.

Äkillinen kysymykseni selvästi pelästytti hänet eikä hän siksi heti vastannut siihen. Hän vilkuili minua kulmiensa alta epäluuloisena ja ehkä vaivaantuneena siitä, että olisin saanut tietooni sellaista, mikä olisi ollut vastoin häneltä kuulemaani.

Annoin hänen rauhassa miettiä.

Miten niin? hän sai vihdoin sanotuksi. Vastakysymys kuulosti miltei parahdukselta, jolla hän yhä yritti vakuuttaa minua.

Ajattelin vain – jos sinulla olisi sattunut unohtumaan jotakin oleellista, jatkoin äärimmäisen varovasti.

Silti suuttumuksen puna kohosi hänen poskilleen. Siitä tiesin, että minun oli syytä peräytyä, ennen kuin hän menisi täysin lukkoon tai ajaisi minut lopullisesti ulos. Napsautin huomaamatta povitaskussa olleen nauhurini kiinni.

En epäile sinua, sanoin, älä sellaista kuvittelekaan. Halusin vain kuulla sen sinulta itseltäsi, ikään kuin todisteena molemminpuolisesta luottamuksesta.

Niin mitä?

Että sinä olet kertonut kaiken niin kuin sen näit ja koit, sen vain. Niin kuin vain silminnäkijä voi kertoa, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä.

Hän ei enää pystynyt vastaamaan, koska hän oli uudelleen ja yllättävän nopeasti vajonnut sinne, mihin kukaan ei kyennyt seuraamaan häntä.

Hiljaisesti, kuin itsekseen mietiskellen hän sanoi:

Kaunista on se, mikä on lähtöisin sisäisestä, sielullisesta välttämättömyydestä. Kaunista on se, mikä on sisäisesti kaunista.

Kandinskya? kysyin vaikka melkein arvasin. Olin näkevinäni hänen kevyen, nautiskelevan nyökkäyksensä.

Lähdin ja tunsin miltei fyysistä pahoinvointia sen vuoksi, että minua väsytti koko urakkani, kaikki kohtaamani vastahanka ja ihmisten nöyryyttävä tylyys, se pakonomainen yritys, mihin olin sitonut itseni kuin selvittämättömään verkkoon. Vain syvään juurtunut, typerä velvollisuudentunteeni tai ehkä itsekunnioitukseni rippeet estivät minua silloin lopettamasta.

Kuin leimahduksena tajusin koko kuvion. Kirsi! Niin tietysti!

Hän on noitunut kaikki minua vastaan. Siihen hän kykenee, vain hänellä on kyllin vahva motiivi yrittää torperoida yritykseni. En pysty käsittämään, miten hän yhä jaksaa kantaa minulle kaunaa ikivanhoista, mitättömistä asioista. Me olimme silloin nuoria, emme ymmärtäneet, emme osanneet varoa. Siinä kaikki!

Miten muutoin kuin Kirsin vaikutuksesta taksinkuljettaja, joka vei minut tapahtumapaikalle selvitysteni aikana, olisi käyttäytynyt siten kuin hän käyttäytyi. Esittämiini muutamaan tarkentavaan kysymykseen hän suhtautui lievästi sanoen nihkeästi. Hän käski minun painua helvettiin. Hän suutahti niin pahoin, että pysäytti kesken matkan, ei kovinkaan lähelle keskustaa. Hän hypähti tielle ja kiersi avaamaan minulle oven. Hän jopa tarttui käteeni auttaakseen minut ulos, mutta maksua hän ei huolinut. Siitä olen hänelle kiitollinen, vaikka kastuinkin hänen vuokseen läpimäräksi. Myönnän, että olin ehkä lähestynyt häntä turhan suorasukaisesti.

Tahvon minulle välittämä näkemys Suomalaisesta ei ehkä tee oikeutta hänen monisärmäiselle persoonalleen. Luonnollisesti minulla on ollut omat, tosin epämääräiset ja kuulopuheisiin perustuvat mielikuvani hänestä tietynlaisena kylähulluna ja siipeilijänä – jollaiseksi taiteilijat näillä main helposti leimaantuvat.

Uhrauksia ja jälkikäteen arvioiden miltei masokistista sitkeyttä vaatinut tehtäväni on ollut koettaa täyttää Tahvon kertomaan jääneet aukot, joita – piru vieköön – on kohtuuttoman paljon. Toivon, että liioittelematon, alkuperäisiä sävyjä kunnioittava kokonaisuus ei tee vääryyttä kenellekään – ei edes Kirsille – ja että se ilmiselvistä rajoituksistaan huolimatta tulisi olemaan enemmän kuin ulkopuolisen kalvakka näkemys, vaikka haluankin tuoda oman osuuteni esiin liikaa korostusta ja sekaantumista välttäen.

Ajoittain joudun luopumaan omimmasta ilmaisustani senkin uhalla, että minua todennäköisesti syytetään karkeudesta, jollaiseen en muussa yhteydessä erehtyisi, tai latteudesta ja yksinkertaistuksista. Näin kirjoittaessani en pyri esittämään anteeksipyyntöä, koska sellainen olisi mielistelevää liioittelua ja sormella osoittavaa toisarvoisten seikkojen korostamista.

I osa

1

Alkujaan minulla ei todella ollut syytä epäillä Tahvon puheita. Ei esimerkiksi sitä, että hän oli puoliväkisin suostunut Veijon kuskiksi ja vasta, kun tämä oli luvannut siedettävältä tuntuvan korvauksen puhtaana käteen ja täyden ylöspidon perillä.

– Tiedä häntä kuitenkaan, niin älyttömän kauas, Tahvo väitti empineensä pitkään puhelimessa.

– Mikä kauas se nyt Valkeakoskelle on, Veijo oli tuhahtanut, kun hän oli keskiviikkoiltana soittanut jo toistamiseen. – Kyllä kai se naises sentään pari yötä kestää ilman. Annat reissun jälkeen paukkua oikein urakoiden.

Tahvo sanoi aavistelleensa, että hän oli todennäköisesti ollut hätäratkaisu, Veijon viimeinen mahdollisuus, koska kukaan täysijärkinen ei olisi uskaltautunut Veijon matkaan lääninrajan ulkopuolelle. Tässä saumassa hän saattoi kiristää Veijolta muutaman lisämarkan. Kaikki ylimääräinen oli mannaa heille, persaukisille lainaorjille, joiden kaikki liikenevät rahat menivät kerrostalokaksion maksamiseen. Siksi Kirsikään ei ollut vastustellut Tahvon keikkaa erityisen tarmokkaasti, ei ainakaan heti.

Sinä perjantaina Tahvo oli lähtenyt tavalliseen tapaan neljän jälkeen töistä varikolta, ajanut Escortillaan avovaimonsa luo sosiaalitoimistolle ja poiminut hänet kyytiin. Kirsi oli silloin kotipalveluosaston apulaiskanslistin äitiyslomasijaisena.

Heidän kotiintulonsa oli muuten ollut erikoinen ja painostava, sillä Kirsi oli yllättäen koko matkan ajan hiljaa, suu viivana. Tavallisesti hän oksensi heti Tahvon korville työmurheensa. Puhumattomuus oli niin outoa, että Tahvo ei ollut osannut nauttia siitä.

Kirsi herkesi mököttämästä vasta ruokapöydässä.

– Milloin te sitten muka tulette takaisin? hän kysyi äkkiä ja jäi lusikkaa nuoleskellen tuijottamaan Tahvoa.

– Veksi sanoi, että sunnuntaina illan suusta päästään lähtemään. Ollaan joskus yöllä kotona.

– Yöllä vasta?

Ei sieltä sentään ihan lentämällä tulla. Toistatuhatta kilsaa, vähintään.

– Mitä? Ette kai te sentään Hangosta saakka ota vauhtia?

–