Minotauros

By Juhani Syrjä

Keski-ikäinen mies hakee hypnoosista apua unettomuuteen ja lääkeriippuvuuteen, mutta ei saa pysyvää helpotusta. Vasta katseen kääntäminen sisäänpäin alkaa purkaa vuosikausien aikana kertynyttä vyyhtiä. Kun mies alkaa tarkastella lapsuus- ja nuoruusvuosiaan uusin silmin ja peilata niitä psykoanalyyttisiin näkemyksiin, suhteet vanhaan äitiin ja edesmenneeseen isään alkavat näyttäytyä uudessa valossa. Mies astuu sisälle mielensä labyrinttiin, joka on täynnä niin uhkia kuin mahdollisuuksiakin.Juhani Syrjän rohkea, esseistinen muistelmateos antautuu keskusteluun Sigmund Freudin kanssa. Yksityiset, säästelemättömästi kuvatut kokemukset esittelevät viisaan, elämää laajasti ymmärtävän miehen, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 16, 2022
• ISBN: 9788728183793

Book preview

Minotauros

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1996, 2022 Juhani Syrjä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728183793

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Taide on melkein aina vaaraton ja hyvää tarkoittava eikä pyrikään olemaan muuta kuin illuusio. Lukuunottamatta niitä harvoja yksilöitä, joita sanotaan taiteensa riivaamiksi, eivät sen edustajat rohkene tunkeilla todellisuuden valtakuntaan.

Sigmund Freud

Muisto

Minä olen monien vaivojen mies. Näkyvin on tic-oire. Puolen vuosisadan aikana olen avannut ja taas sulkenut silmäni noin 800 miljoonaa kertaa. Eläessäni saatan yltää yli miljardiin räpsäykseen, vaikka oire onkin viime vuosina hieman lieventynyt.

Koko muistini ajan olen ollut huono nukahtamaan Unettomuus ja lepotilaan liittyvät fyysiset ahdistuneisuusoireet ovat tuottaneet kausittaisen riippuvuuden bentsodiatsepiineista. Alkutalvesta -91 lähdin hakemaan apua, kun päivisin otetut Opamoxit ja öiset Tenoxit alkoivat pitää työviretta liian matalana.

Aikaisemmin olin maannut akupunktiolääkärin neulatyynynä, pitänyt vuoteen yläpuolella ionisaattoria (siihen aikaan, kun negatiiviset ionit paransivat kaikki vaivat) ja tyynyni alla sähkömagneettista postimyyntitikuttajaa, syönyt monenlaisia vitamiineja ja hivenaineita.

Tällä kerralla panin toivoni hypnoosiin. Olin kuullut Reima Kampmanin nopeasta hoitometodista. Soitin ja sain ensimmäisen puolituntiseni, joka käytettiin keskustelemiseen.

Puhelimessa olin jo kertonut unettomuudesta ja unenrajassa vaivaavasta nielemis- ja hengityshäiriöstä, jota siihen aikaan nimitin kölin alta vetämiseksi – oireeni on muunnellut mielikuvituksekkaasti – sekä näistä vaivoistani johtuvasta lääkeriippuvuudesta.

Kun istuin nojatuolissa vastapäätä levollisenoloista miestä – tapani mukaan silmiäni räpäytellen – sanoin tähän näkyvään oireeseeni erikseen viittaamatta, että korjattavaa minussa olisi tietysti paljon, mutta oli kai järkevintä kuitenkin keskittyä unettomuuteen ja lääkkeisiin.

Muutaman päivän kuluttua makasin sohvalla. Kampman teki hypnoosin syvyyttä mittaavan kokeen vaiheittain jäykistyvällä kädellä. Pikkusormeni tunsin tahattomasti värähtelevän, kun sen ensimmäisenä piti reagoida suggestiiviseen käskyyn. Jatko oli sitkaan tuntuista. Aloin ihan vähän itse auttaa alta ja käteni kohosi ja jännittyi kovaksi. Kun Kampman väitti käteni nyt olevan vasten näkymätöntä seinää, koin velvollisuudekseni yrittää painaa sen alas, ettei kummallekaan jäisi väärää käsitystä hypnoosin syvyydestä. Kovalla ponnistuksella käsi painui viereeni sohvalle. Kampman tarttui nopeasti käteeni ja nosti sen takaisin pystyyn, sitten hän molemmilla käsillään tukien luki sen lepotilaan vatsan päälle. Sen jälkeen sain nauhoitettavaa suggestiota iltaisen uneen vaipumisen helpottamiseksi ja lääkkeiden asteittaisen vähentämisen tueksi.

Herätyslukujen jälkeen annoin hoidosta vähän huolestunutta palautetta. Kerroin miten olin vastoin hoidolle altista tahtoani koko käsittelyn ajaksi jäänyt eräänlaiseen vaanivaan valppauteen ja vastarintaan.

Kampman ei jäänyt vatvomaan asiaa, joka oli omiaan luomaan epäuskoa ja heikentämään hoidon tehoa. Hän myönsi epämääräisesti havaintoni, mutta korosti sitä, että olin kuitenkin mennyt keskisyvään hypnoosiin ja saatoin odottaa terapiasta koituvan apua, kun kotona vielä suhteellisen säännöllisesti kuuntelisin nauhaa.

Oikeata kättä särki hieman. Illalla tunsin itseni raukeaksi heti kun asetuin vuoteelle lukemaan. Makea raukeus oli tuttu vuosikymmenien takaa. Ristiriitaisin tuntein otin hieman vähennetyn lääkeannokseni, panin pois kirjan ja sammutin yövalon. Päässäni ja kaikkialla ruumiissani suhisi uni kuin vahvassa humalatilassa ennen sammumista, mutta vastoin järkeäni vastustin nukahtamista kaikin voimin.

Kädenvääntö Kampmanin kanssa jatkui pari tuntia pimeässä, sitten sytytin lukuvalon ja tarkentelin ummistumaan pyrkiviä silmiäni tekstiin, josta ei jäänyt mitään mieleeni. Olin hakenut ja saanut apua, mutta en kyennyt ottamaan sitä vastaan. Joskus aamukolmelta – omalla ajallani – viimein nukahdin.

Hoito kuitenkin auttoi; se vapautti lepohengitystä ja saatoin asteittain vähentää lääkkeiden käyttöä. Itse soimaan asetetulta nauhalta kuunneltuna kykenin antautumaan Kampmanin lempeästi komentelevan äänen valtaan paremmin kuin fyysisessä tilanteessa.

Vähitellen kasetti kävi tutuksi, menetti tehoaan ja välillä keskeytynyt lääkkeiden käyttöni alkoi kasvaa.

Kevättalvesta -92 makasin taas Kampmanin sohvalla. Sain uuden kasetin, jossa nukahtamiseen suostuttelu oli sovitettu yhteen paatuneeksi tavakseni tulleen yölukemisen kanssa.

Hoito tehosi hyvin. Hiivuttelin lääkeriippuvuuteni nollille muutamien viikkojen aikana ja olin useiden kuukausien ajan poikkeuksellisen rentoutunut ja tyyni. Sitten tuli kovemman ulkoisen ahdistuksen aika, joka vei unet, toi takaisin epämiellyttävät hengitysoireet ja pani syömään Opamoxeja ja Tenoxeja.

Alkukesästä -92 ilmestyi Reima Kampmanin kirja Ihmisen rajat. Jonkinlaisesta solidaarisesta uteliaisuudesta hankin kirjan lukeakseni. Totesin Kampmanin hänen omien viittaustensa perusteella melko puhdasoppiseksi freudilaiseksi. Kiinnostavinta oli hänen hypnotologin praktiikkansa ja perehtyneisyytensä sivupersoonailmiöön, jonka yhteydessä hän lyhyesti käsitteli observoivaa egoa, sitä riippumatonta minän osaa, joka ei ollut hypnotisoitavissa ja jonka tunnistin itsessäni jokapäiväisenä kokemuksena.

Loppupuolella kirjaa Kampman eräänä anaalivaiheen häiriönä käsitteli lyhyesti tic-oiretta. Hän referoi Yrjö Kulovettä, jonka mukaan tic-ilmiö on taantumista refleksinomaiselle puolustautumisen tasolle, konversioreaktio, joka ymboloi tukahdutettua itkua. Luin kohdan kiinnostuneena, koska asia kosketti itseäni mahdollisimman läheisesti. Selälläni sängyssä maaten laskin kirjan rintani päälle. Ajattelin, että kirjassa esitetty väite saattoi hyvinkin pitää paikkansa. Olenhan aina ollut haluton itkemään ja ahdistunut helposti muidenkin itkusta. Ja siinä kirjan alla rentona maatessani sain takaisin vuosikymmeniä kateissa olleen muiston.

Tapahtui jonkinlainen jälkikäteinen hypnoanalyysi. Kampmanin kirjallinen ääni suli yhteen tutuksi tulleen fyysisen äänen kanssa. Olin puolitoista vuotta sitten epäsuorasti esittänyt tic-oireen ongelman ja jäänyt odottamaan vastausta. Kirjan alla maatessani kävin lyhyellä vierailulla noin viiden vuoden iässä, kun vielä muistin kaksivuotiaana kokemani järkytyksen.

Varhaisin tavoittamani muisto on kolmiosainen:

On tyynen kirkas kesäpäivä ja harmaa pärekatto, jonka päälle pääsee suoraan maasta. Päreet ratisevat jalkojen alla, kun kävelen loivaa lapetta harjalle ja tartun käsilläni harmaaseen lautatorveen, jonka päällä on pieni pärekatto.

Olen vatsallani äidin pehmeässä sylissä ja kuulen hänen puhuvan vieraasti. Äiti riisuu housujani. Haistan murskautuneitten koivunlehtien tuoksun. Oudoksun tilannetta, mutta odotan hoitavaa kättä. Tunnen takapuolessani voimakasta ja hälisevää kipua, joka hukuttaa minut.

Makaan matalalaitaisessa puusängyssä ja itken selkääni kaarella nostaen. Itkultani kuulen äidin nuotillista ääntä, joka yrittää tyynnyttää matkan päästä. En aio enkä voikaan lopettaa itkemistä. Äidin pitää jotenkin ottaa tämä pois.

Äiti viipyy huoneen toisella seinustalla. Kouristus helpottaa, vartaloni rentoutuu ja itku alkaa tulla pakottomasti hengityksen rytmillä. Tiedän itkun vähitellen muuttuvan miellyttäväksi sarjaksi jälkinyyhkäisyjä. En tahtoisi kuitenkaan lopettaa vielä. Minua on käsittämättömästi loukattu ja satutettu eikä ole lohdutettu.

Kun alan vastentahtoisesti nauttia laukeavasta itkustani, tulee tummaseinäisen huoneen hämärästä sängyn yläpuolelle suuri mies, jonka tunnen isäksi. Iso kämmen laskeutuu rintani päälle ja ravistaa niin voimakkaasti, että sänky rusahtelee.

– Älä poraa! Älä poika jumalauta poraa!

En tahdo totella kieltoa. Oikeutuksen tunne on vahva. Äiti on tahallaan satuttanut minua ja pakottanut itkemään. Lisään itkun voimaa vaikka pelkään isää. Äidin pitää tulla ja hoitaa loppuun meidän välisemme asia, jossa isä on ulkopuolinen. Mutta siltä suunnalta, jossa tiedän äidin olevan, kuuluu nyt avutonta voivottelua.

Isä ravistaa voimakkaammin. Kovalla äänellä huutaen hän kieltää itkemästä. Käskee lakata heti. Ihan heti, tai uhka hänessä laukeaa olemassaoloni vaarantavaksi teoksi.

Yritän tukahduttaa uudesta pelosta yltyneen itkun. Kurkusta tulee kireää kurinaa, joka väkisin puhkeilee katkonaisiksi itkun ääniksi.

Isän kämmen puristaa ja ravistaa. Hän toistaa kieltoaan ja käskyään tuskaisella raivolla, jonka vain minä saatan tyynnyttää. Kokoan kaiken tahdonvoimani, kuron kurkkuani, pidätän hengitystäni ja vahdin ammottavin silmin isää, jonka kasvot nyt näen tarkasti ensimmäisen kerran.

Isä näkee minun pyrkivän voitolle itkustani ja hänen ilmeensä ja äänensä lientyy. Uhkauksen tilalle tulee vetoomus:

– Älä poraa… Yritä olla poraamatta.

Kämmen painaa raskaana ja lämpimänä rintaani. Pelko vähenee, mutta en päästä itkua enää valtaan. Kun isä on mennyt pois ja äiti tullut istumaan ja voivottelemaan sängyn laidalle, minulta tulee muutama heikko jälkinyyhkäys. En osoita niitä äidille, joka on minut kahteen kertaan pettänyt.

Sain vastauksen moneen kysymykseen, joista esittämäni oli merkitykseltään vähäisin.

Olen kantanut tic-oireeni melko kevyesti. Alakoululaisena tulin kiusatuksi isoista ja ulkonevista korvistani enemmän kuin räpsyvistä silmistäni. Myöhemmin, fyysisesti puolustautumiskykyisenä nuorukaisena ja miehenä, kohtasin vain muutamia, jotka katsoivat asiakseen mainita tavastani tai matkia sitä. Pienet lapset huomioivat räpytykseni viattomasti ja kiinnostuneesti. Enimmät aikuiset ovat hienotunteisia tasavertaisiaan kohtaan, ja olen aikuisena päässyt valitsemaan seurani.

Varhaismuiston antama selitys unettomuuteen, haluttomuuteen vaipua kontrolloimattomaan tilaan, oli vastauksena tärkeämpi. Sain mielekkään syyn myös tukalille hengitysoireilleni.

Varhaismuiston selittämien ominaisuuksien joukkoon laskin myös ylimitoitetun tahdonalaisuuden, vastuullisuuden ja kestämisen pakon. En ole päätöstilanteissa antautunut epävarmuudelle enkä juuri koskaan voimakkaille kauhun, surun tai ilon tunteille. Vihanikin olen lopulta hallinnut, vaikka olen päästänyt sen tunteistani vapaimmin pintaan ja joskus purkautuakseni särkenyt joitakin tunnottomia esineitä.

Muutamien viikkojen ja kuukausienkin aikana ajattelin paljon vanhempiani ja suhdettani heihin.

Äiti oli elossa vielä. Viimeinen iltatyöni oli siihen aikaan yölääkkeiden antaminen, kun vaimoni oli sitä ennen – äidin välillemme määräämän suuren häveliäisyyden tähden – käyttänyt häntä vesassa, vaihtanut kuivan vaipan, riisunut ja avustanut vuoteeseen. Äiti odotti käyntiäni vuorokauden kohokohtana ja päivän päätöksenä. Kyljellään maaten hän työnsi huulensa törölleen ottamaan vastaan tabletteja ja niiden painikkeeksi vettä, jota aina meni vähän henkeen. Yskittyään äiti kiitti minua liioitellun hartaasti. Alkuyöstä kävin vielä kämmenellä varjostun taskulampun valossa tarkistamassa, että hän oli vuoteessa peiton alla eikä lattialla. Äiti oli silloin 88-vuotias diabeetikko, lihava, lähes liikuntakyvytön ja virtsan suhteen myös pidätyskyvytön vauvamainen olento, jota kehittynyt lääketiede ja luonnonvalinnan ylijäämäisesti suosima synnyttäjän sitkeys pitivät elossa.

Suhtautumiseni äitiin ei juuri muuttunut. Ärtymys ja sääli olivat jo vuosia olleet vallitsevat pojantunteeni.

Isän olin haudannut kahdeksan vuotta aikaisemmin. Olin kokenut tämän saaton arvokkaimmaksi niistä neljästä, jotka olivat tulleet osakseni ja joista viimeisin oli yhä kesken.

Minä olin ollut isän poika. Isän mieleisekseen säätämä, ajattelin nyt, muurin päälle nostelijaksi, kuten hän jo lapsuudessani leikillään puheli ja monesti toteutuneeksi kantajakseen elämänsä viimeisinä kuukausina.

Kiintymys ja arvostus oli ollut molemminpuolista. Niin olin ymmärtänyt ja niin ajattelen yhä, tarpeelliset tarkistukset ja korjaukset tehtyäni.

Isän saatto oli kestänyt runsaan vuoden ja ollut surun ja kapinankin tähden raskas – kaiken käytännön vaivan ja stressin lisäksi. En olisi tahtonut luopua isästäni. Suostuin kuitenkin välttämättömyyteen jo isän eläessä ja olin hänen toteutuneesta kuolemastaan iloisen helpottunut.

Viime aikoina isä oli unissa tervehtynyt ja nuortunut. Kun hän muutamana kuolemaansa seuranneena vuotena oli öisin yhä ollut sairas hoidettava ja sitten alkanut hieman liikkua ulkosalla flanellisissa alusvaatteissaan, oli hän vähän ennen muiston puhkeamista kävellyt tiellä vastaan diagonaalisaapashousuissa pitkin reippain askelin ja uusi haulikko olkauksessaan.

Oletpas sinä komeassa kunnossa! olin sanonut. Ja isä vastannut:

Niin minä olenkin.

Palanneen muiston jälkeen isä katosi unista pitkäksi aikaa.

Muistin vähäiselle huomiolle jääneen kohtauksen viimeisiltä yhteisiltä ajoiltamme. Kun isä kerran makuuhuoneen poikki kävellessään uupui kesken ja otin hänet käsivarsilleni ja kannoin vuoteelle, hän sanoi minun puristaneen tarpeettoman kovasti.

Uskoin silloin puristaneeni isää hänen kunniakseen, osoittaakseni, että hänellä oli heikkouttaan korvaamassa iso ja väkevä poika. Enää en voinut olla siitä varma. Isällä oli omat edellytyksensä tietää jo silloin, että minulla oli hyvä syy satuttaa häntä ylivoimallani.

Unessa olen erilaisilla aseilla puolustautuakseni tappanut paljon miehiä ja vaarallisia eläimiä. Ja varhaismuiston valossa käsitin, että olen kerran toisensa jälkeen naamioituneissa hahmoissa tappanut uhkaavan isäni, joka ainoana elävänä olentona maailmassa on herättänyt minussa voimakasta pelkoa.

Vähävoimaisena saatoin paeta uhkaajaa vain valveeseen. Havahduin painajaisista aina selälläni maaten. Takaisin kauhuun vievän unen imua vastaan ponnistaen kallistin takaraivon pois tyynyn painajaiskuopasta ja vääntäydyin kyljelleni turvaan. En uskaltanut iltaisin jäädä selälleni odottamaan nukahtamista ja makasin huonounisen pitkät tunnit kylkeä vaihtaen.

Viisitoistavuotiaana asetin oman vihani isän hermostunutta kiukkua vastaan ja sain isän viisauden tähden tasavertaisen aseman miehenä hänen rinnallaan. Sitä ennen olin jo tappanut isän unessa ensimmäisen kerran.

Olen tyhjässä huoneessa ja pelkään. Kuulen pahantahtoisen jättiläisen tulevan ja painaudun seinäsyvennyksen antamaan huonoon piiloon. Jättiläinen tietää minun olevan huoneessa. Se kävelee keskilattialle, josta kohta näkee minut. Löydän kupeeltani puukon, hyökkään piilostani ja isken puukon pystyyn tynnyrimäisen kovaan kylkeen. Lyön kämmenpohjalla kahvaa saadakseni terän uppoamaan syvälle, ja jättiläinen kaatuu kuolemaansa.

Tämä uni lähes vapautti minut kauhuun herättävistä ahdistusunista. Jokin abstraktinen uhka joskus harvoin vieläkin herättää, mutta uhkaavat miehet ja vaaralliset eläimet olen ensimmäisestä voitostani lähtien tehnyt vaarattomiksi sitä mukaa kuin niitä on unissa esiintynyt.

Freudilla olisi ollut unesta sanomista. Puukko on unissani iloa tuottava ja voitollinen kapine. Voin myöntää sen fallisuuden. Olin ristiriitaisesti kiintynyt isääni. Freudin viettiteorian mukaan isä käytöksellään vahvisti perinnöllisen kastraatiopelkoni, kun hän uhkaavalla läsnäolollaan kielsi minulta äidin lohdutuksen. Kun tätä yhdistelmää vääntää ja hämmentää freudilaisella metodilla, saa unipuukotuksesta selvän homoseksuaalisen aktin. Rahalla voisi tämän yhden unen perusteella heittää, oliko kysymyksessä minun suora toiveeni yhtyä isään vai passiivisen toiveeni kääntymä. Minulle puukko kuitenkin oli ja on myös puukko: voimien välistä epäsuhtaa tasoittava ase, ja kuolemaan johtanut puukotus oli alati uhkaavan isän vaarattomaksi tekemistä, puberteetissa aktivoituneen maskuliinisen toimintavallan ottamista omaan haltuun.

Freudilta tai hänen seuraajiltaan en ollut saanut vastausta minua eniten vaivanneeseen kysymykseen, johon varhaismuisto nyt vastasi ja pakotti ajattelemaan uudelleen melkein kaiken sen, mitä olin itsestäni ja ihmisenä olemisesta siihen asti ajatellut.

Täyttyvä kuva

Minun jo hormonaalisistakin syistä heikkenevä eroottinen pakkomielteeni on kurittaminen. On myös muita. Fyysiseen todellisuuteen tämä perversio on heijastunut vähän.

Se on johtunut enemmän sosiaalisesta onnekkuudesta ja