Miehelle kuuluu kaikki

By Esa Sariola

Kun yrittäjä Sakari Heinonen astelee tavalliseen tapaan hypermarkettiin, tapahtuu jotain odottamatonta. Myymäläetsivät haluaa jututtaa Sakaria – ja pian Sakari tajuaa kauhukseen, että häntä epäillään itsensäpaljastajaksi! Tilanne muuttuu koko ajan ahdistavammaksi. Mistä oikein on kysymys? Miksei kukaan usko Sakaria? Ollaanko tässä sana sanaa vasten? Myöhemmin Sakari kihisee kiukkua – ja päättää siltä seisomalta ryhtyä julistamaan miesten oikeuksia!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728137451

Book preview

Miehelle kuuluu kaikki

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2003, 2022 Esa Sariola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728137451

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Minun täytyy nyt kyllä pyytää teiltä anteeksi ihan ensimmäiseksi. Minä en uskonut ollenkaan siihen hankkeeseen alun pitäenkään, yritin kyllä parhaani, mutta en uskonut. Minusta se oli suoraan sanottuna typerä. Anteeksi nyt tuo typeräkin. Ei ehkä typerä, mutta jotenkin toisaikainen. Tai ei siis tietenkään typerä, ei ollenkaan, mutta ehkä minun ikäpolvelleni vieras. Sitä se oli. Minä vierastin sitä, koska en ymmärtänyt, puuttui elämänkokemusta. Mutta vaikka en uskonut, niin kuitenkin tuijotin vain sitä, niin kuin ei muuta olisi ollutkaan, jäin sen vangiksi.

Ne sanoivat, että minun kannattaisi kirjoittaa teille kirje. Se olisi merkittävä askel, vaikka luulen kyllä, että teidän elämänkokemuksellanne te molemmat olette sen kaiken jo muutenkin ymmärtäneet. En ehkä lähetä tätä koskaan. Tässä vaiheessa on pakko jättää itselleen sellainen takaportti, tai ei pystyisi kirjoittamaan ollenkaan. Jos tästä tulee liian hirveä, en lähetä tätä, lupaan sen itselleni niin pystyn olemaan rehellinen, kuvaamaan mitä teistä ajattelin ja millainen itse olin.

Täällä on oikein mukavaa. Minulle teki hyvää päästä irti siitä oravanpyörästä. Kumma miten muutama viikko saa jo aikaan ihmeitä. Täällä käydään niitä keskusteluja, mutta enimmäkseen puuhaillaan arkisia askareita. Jää paljon aikaa mietiskellä itsekseen, kun pilkkoo saunapuita tai istuskelee vain rannalla ja katselee järvelle. Täytyy nostaa teille hattua, kun olette niin kauan jaksaneet tehdä töitä ja vielä elää perheenkin kanssa. Sinä Sakari jo toisen perheen, ja Arto on jaksanut yli kaksikymmentä vuotta ensimmäistä avioliittoansa. Minä näin kaiken niin kapeasti ennen. Olin liian kärsimätön. Ajattelen, että jos tulen vielä takaisin, jos otat, niin hoitaisin kyllä asiat toisella tavalla. Jotakin töitähän tässä on taas pikkuhiljaa ajateltava, mutta nyt olisin maltillisempi ja suurpiirteisempi, enemmän sellainen kuin sinä. Ja Artokin, vaikka minun oli siihen aina vähän vaikea suhtautua. Se näytti aina niin itsetyytyväiseltä. Mutta miksei mies saisi olla tyytyväinen itseensä?

Ei tietysti millään pahalla toisia ihmisiä kohtaan, ei tietystikään, ei sillä lailla itsetyytyväinen. Ei varsinkaan naisia. Siitähän se minun epäilykseni silloin tuli. Se lähti jotenkin väärin alkuun silloin minun osaltani, minä vähän kavahdin sitä minkä koin jotenkin julistuksenomaiseksi, kun teillä oli niin voimakas se sisääntulo, sinulla ensin ja Artolla sitten. Että siinä olisi tarkoitus niin kuin tehdä jonkinlainen imperiumin vastaisku. Minä itse olen aina tykännyt naisista ja luottanut niihin, jos nyt mummo jätetään laskuista, se nyt oli mikä oli, mutta vaimooni esimerkiksi, ja työtovereihin. Äitiin tietysti ensinnä. Minä olen aina ollut ehdoton tasa-arvon kannattaja. Naisille sama palkka samasta työstä ja muutenkin tasaveroinen pääsy kaikkiin asemiin. Ja jotenkin minulle tuli sellainen väärinkäsitys, että te olisitte niitä vastaan, semmoisia vanhan ajan kovanaamaisia patuja.

Sen takia minun olisi pitänyt olla suorempi teitä kohtaan alusta alkaen. Te olette loppujen lopuksi oikein lämpimiä ihmisiä, sanokoot mitä tahansa niin te olette auttavaisia kunnon miehiä. Tuntuu vähän naiivilta kirjoittaa näin, mutta sanoivat että niin se täytyy tehdä. Täytyy sanoa mitä tuntee, tuli mitä tuli. Muuten ei voi tavoittaa uutta alkua.

Tämä nyt on vain tämmöistä. Minulla on tulevina viikkoina aikaa kyllä panna paperille tarkemmin sitten. Pianhan tämä loppuu, mutta on tästäkin ollut hyötyä. Olen täällä oppinut kalastamaan. Ongiskelen ja käyn verkoilla ja katiskalla. Sieltä mustista vesistä nousee monenlaista elävää.

2.

– Hyvää päivää. Tehän olette käynyt täällä ennenkin?

Mies seisoi kohteliaana hänen edessään, huonosti istuva valmispuku päällään, oheneva tukka suittuna, ruskean ja kullanvärinen vinoraitainen solmio kullatulla solmioneulalla paidanreunaan kiinnitettynä. Miehen kaula oli niin paksu, että hänen oli pitänyt jättää ylin paidannappi auki.

– Olen.

Heinonen luuli voittaneensa jonkun palkinnon, kymmenes miljoonas asiakas tai sinne päin, eikä olisi välittänyt siitä. Hän kävi harvoin ostoksilla, se oli liian aikaa viepää eikä häntä huvittanut työnnellä lonksuvia kärryjä varastohyllyjen reunustamilla käytävillä.

Kokous oli ollut hermostuttava. Entisen vaimon mukanaolo liiketoimissa kiristi häntä yhä, vaikka erosta oli neljä vuotta. Aija roikkui kiinni kaikissa niissä asioissa, joiden merkeissä he saattoivat joutua tapaamaan, ja virnuili hänen ehdotuksilleen. Punaisen tukan reunustama pisamainen, leveäsuinen naama soveltui parhaiten juuri virnuiluun. Laihduttuaan hän muistutti vuosi vuodelta enemmän MAD-lehden kansikuvahahmoa. Hän oli tehnyt Heinoselle ostotarjouksen Heinoselta saaduilla rahoilla. Turhan tarjouksen.

– Kyllä minä sen itse asiassa tiesinkin, tuntematon sanoi.

– Halusin vain varmistaa, että tunnustatte itsekin.

– Tunnustan käyneeni kaupassa? Mikäs mies sinä oikein olet?

– Myymäläetsivä. Meidän pitäis vähän jutella.

– Mistä?

– Teidän häiriköinnistä.

– En minä häiriköi.

– On tullut valituksia.

– Mikä sun nimes on?

– Kyllä se selviää aikanaan, kun tehdään paperit.

– Mitkä paperit?

– Tämä on ennalta ehkäisevä puhuttelu eikä tästä seuraa merkintää, jos te nyt olette asiallinen. Jos te alatte rähistä, tästä voi tulla jotakin muutakin.

– Mitä muuta? Äsken sä meinasit tehdä paperit ja nyt et meinaakaan. Mistä tässä on kysymys?

Keski-ikäinen, tuulipukuinen pariskunta katseli heitä, suu puoliavoimessa hymyssä, haistaen skandaalin.

– Teidän tiedetään paljastelleen täällä itseänne, mies sanoi.

Tuulipukupariskunta purskahti nauruun. Heinonen punastui.

– Kutsu esimiehesi paikalle!

Mies kaivoi puhelimen taskustaan ja näppäili sitä.

– Tulisitko tänne hedelmäosaston nurkalle.

Jostakin ilmestyi pönäkämpi ja vielä paksukaulaisempi lyhytviiksinen mies yllään samantyyppinen, huonosti istuva puku. Hän katseli heitä vuorotellen.

– Niin?

He alkoivat puhua yhtä aikaa. Ympärille oli kerääntynyt toista kymmentä ihmistä.

– Yksi kerrallaan, pönäkkä sanoi ja teki käsillään samanlaisia määrätietoisia liikkeitä kuin kapellimestari keskeyttäessään orkesterin harjoituksen. Hän kääntyi alaisensa puoleen.

– Mistä on kysymys?

Heinonen suuttui lisää.

– Eikö täällä ole kenelläkään tapana esittäytyä?

– Hetkinen, pönäkkä sanoi. – Kaikki aikanaan.

– Yleensä ensin esittäydytään ja sitten vasta puhutaan muuta asiaa. Minä haluan valittaa tuosta idiootista.

– Nyt siinä, pönäkkä sanoi uhkaavasti ja osoitti Heinosta sormellaan.

– Tää kohde on paljastellut täällä yksityisiä ruumiinosiaan naisasiakkaille, laihempi selitti. – Tämä on se sama mistä viime viikolla oli puhetta, kun saatiin henkilöllisyys selvitettyä. Heinonen Sakari, kuulemma hallituksen puheenjohtaja.

– Se on vale!

– Kuka te sitten olette?

– Se on vale, että olen paljastellut!

– Että vehkeitä naisasiakkaille, pönäkkä sanoi saaden yleisössä aikaan hyrinää. – Tuntuiko kivalta?

– Millä oikeudella te häpäisette minua? Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä!

– Se kieltäytyi lähtemästä sivummalle kun minä ehdotin, etsivä sanoi.

– Sopii se minulle että tässä puhutaan, pönäkkä sanoi. – Ei minulla ole mitään salattavaa. Onko sinulla?

– Ei minullakaan, etsivä vastasi.

– Minä teen rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta!

Miehiä rupesi naurattamaan.

– Siitä vaan, pönäkkä sanoi. – Näitä uhkauksia meille satelee joka viikko. Kova meteli päälle vaan niin pääsee pälkähästä, ja poliisissa on hirmuisen tärkeitä tuttavia. Kumma kun ne tärkeät tutut ei sitten kumminkaan ota meihin yhteyttä. Me hoidetaan vaan velvollisuuttamme ja suojellaan liikkeen omaisuutta. Taikka teidän tapauksessa muita asiakkaita.

– Näyttäkää, kenelle olen paljastellut. Kuka valittaa? Jos ette sitä tee, minä vaadin julkisen anteeksipyynnön!

– Poliisinko te tänne haluatte, pönäkkä kysyi kyllästyneesti.

– Kyllä! Poliisi tänne ja heti!

– Ei teitä ole otettu kiinni. Teille on vain suoritettu ennaltaehkäisevä puhuttelu. Minun nähdäkseni ennaltaehkäisy on paljon ihmisläheisempi keino kuin se, että me olisimme antaneet teidät poliisin huostaan.

– Olisittekin yrittäneet. Siitä vaan!

– Teidän parasta me on ajateltu.

– Ja hah!

– Me ei ole aikaisemmin tehty sitä, koska teillä on ollut joskus vaimo ja semmoinen pikkuinen tyttö mukana, niin me on säälitty niitä. Mitä jos ne saisi tietää mitä isi tekee? Niinpä me ei sitten ole puututtu, mutta nyt teille on annettu varoitus ja vastedes joudutte poliisin kynsiin. Parasta vähän miettiä.

Miehet lähtivät. Heinonen aikoi lähteä perään ja pidätellä heitä, mutta pysähtyi saman tien. Ei kannattanut. Ei hän heille yksin mitään mahtaisi, saisivat vain uuden tekosyyn häntä vastaan. Ihmiset tuijottivat. Hän työnsi kärrynsä matkan päähän ja jäi seisomaan kirjaosaston hyllyjen väliin, tiskiin nojaten, antaen henkensä tasoittua. Mihin voisi valittaa, mitä sanoa? Häntä oli syytetty paljastelijaksi. Se oli solvaus, siihen voi puuttua. Mutta miten? Pari tuntematonta äijää oli puhunut perättömiä, eikä hän tiennyt edes heidän nimiään. Mistä he olivat tienneet, että hänellä oli pieni tytär?

Heinonen jätti kärrynsä, kävi ostamassa kertakäyttökameran ja lähti etsimään miehiä. Hän kiersi kaikki osastot, mutta ei löytänyt. Aikansa kierreltyään hän osui toimistoon ja meni myymäläpäällikön puheille. Päällikkö oli keski-ikäinen nainen, joka kuunteli hänen kiihtynyttä vuodatustaan ääneti.

– Ei meillä ole sen näköisiä miehiä täällä, hän sanoi kun Heinonen oli lopettanut.

– Mutta minä näin ne!

– Jos teitä on syytellyt joku toinen asiakas?

– Ne väitti olevansa töissä.

– Minäpä soitan ja kysyn.

Heinonen odotti seisaallaan jalkaa naputtaen sen aikaa kun nainen oli puhelimessa, haki oikeaa henkilöä ja kyseli varmistuksia. Puhelu ei tuonut valaisua.

– Ei ne kyllä ole sen näköisiä lähettäneet. Keski-ikäisiä, niinkö, puku päällä, toinen lyhyempi ja lihavampi, toinen pitempi ja laihempi?

– Niin.

– Juu, ei ole. Valitan. Kyllä nyt täytyy olla joku kepponen kyseessä. Ne kuulostaakin ihan Ohukaiselta ja Paksukaiselta. Oliko niillä knallihatut?

– Luuletteko te, että minä pelleilen?

– Joku pelleilee. Ei meidän etsivät jakele varoituksia. Meillä otetaan armotta kiinni jokainen ja annetaan poliisille. Jos ne olisi oikeita myymäläetsiviä olleet, ei ne niin olisi käyttäytyneet. Kyllä te olisitte jo poliisin kanssa puheissa tässä vaiheessa.

– Poliisin kanssa! Mutta enhän minä ole mitään tehnytkään.

– Niin mutta jos olisitte tehnyt. Ei meillä ole mitään syytteitä teitä vastaan. Olkaa hyvä vaan, kyllä te saatte ihan vapaasti liikkua täällä.

– Kiitoksia paljon tyhjästä, Heinonen sanoi ja käveli ulos.

Hän lähti kohti ulko-ovea, mutta tuli ajatelleeksi, ettei ollut hyvä mennä liikenteen sekaan niin kiihtyneenä ja pyörsi kahvilaan. Lykkiessään tarjottimella kahvikuppia ja vesilasia vitriinin edustaa kulkevaa rataa pitkin kassalle hän näki samat miehet perimmäisessä pöydässä naureskelemassa kahden naisen seurassa ja jätti tarjottimensa siihen paikkaan.

– Siinähän te saatanat olette, hän sanoi ja alkoi räpsiä heistä valokuvia.

– Hei mies, lopeta, lihavampi sanoi.

– Minä lopetan kun minulle sopii, Heinonen vastasi ja jatkoi kuvien ottamista. – Ihan niin kuin tekin äsken lopetitte minun kanssani vasta sitten kun teille sopi.

– Häivy hullu ukko helvettiin siitä, huusi miehen vieressä istuva nainen, yhtä pyylevä kuin mieskin.

Heinonen otti rullan täyteen kuvia. Laihemman miehen seuralainen, isonenäinen hoikka nainen, jonka hoitamattoman näköinen ruskea tukka roikkui suorana, katsoi sen ajan alaspäin ja varjosti kädellä kasvojaan. Heinosta hulluksi nimitellyt meni pyytämään apua kassalta, joka vinkkasi aulasta teollisuusvartijan paikalle.

– Poliisit paikalle, Heinonen vaati vartijalta. – Kutsutko sinä vai kutsunko minä?

– Minkä takia, vartijan pukuun pukeutunut epävarman oloinen nuori mies kysyi ja punastui kaulaansa myöten. Hän alkoi hypistellä finnejään ja vaihtoi empien jalkaa.

– Aha, et siis soita, soitan itse!

Heinonen naputteli hälytysnumeron ja selitti asiansa päivystäjälle kovaäänisesti ja sekavasti. Sillä välin seurue, lähinnä sen naiset, selostivat kiihtyneinä vartijapojalle ja tämän apuun kutsumalle vanhemmalle vartijalle, kuinka he olivat miehineen kaikessa rauhassa istuneet ostoskahveilla, kun tämä hullu oli rynnännyt paikalle napsimaan kuvia ja rähisemään. Heinonen itse ei mitenkään auttanut asiaansa uhoamalla kiusaajilleen ja tönimällä heitä takaisin istumaan, kun he yrittivät nousta.

Kun kaksi nuorta, kookasta poliisia, kuin saman tehtaan tuotantolinjalta valmistuneita vaaleine pystytukkineen ja sinisine silmineen, lopulta tuli paikalle, miehet kiistivät koskaan ennen Heinosta nähneensäkään, ja naiset vahvistivat tarinan. Seurueen, henkilökunnan ja vartijoiden todistuksen mukaan Heinonen oli käyttäytynyt sekavasti ja äänekkäästi ja häiriköinyt kahvilassa, valokuvannut Lopelta Helsinkiin ostoksille saapunutta kahta pariskuntaa ja höpissyt omituisia syytöksiä ja uhkailuja. Paikalle kutsuttu myymäläpäällikkö vahvisti Heinosen käyneen hänen luonaan valittamassa, että Ohukainen ja Paksukainen olivat kiusanneet häntä.

– En minä mistään Ohukaisesta ja Paksukaisesta puhunut, Heinonen kiihtyi yhä enemmän. – Tehän niistä puhuitte!

Heinosen suuta kuivasi. Hän ei ollut kymmeniin vuosiin tuntenut itseään näin hämmentyneeksi ja voimattomaksi.

– Nää tyypit häiriköi tuolla hallissa äsken ja nyt ne kiistää sen kaiken ja esittää viatonta kun poliisi on paikalla. Näyttäkää nyt ne myymäläetsivän paperit kun niillä niin kerskuitte!

– Uskokaa nyt, ei me olla myymäläetsiviä.

– Ette varmaan niin! Mutta väititte.

– Eiköhän kaikki rauhoituta, poliisi ehdotti.

– Se filmi me halutaan ainakin pois siltä, se kuvasi meitä rullan täyteen eikä me haluta että meidän kuvia on jollakin hullulla täällä Helsingissä.

– Mutta nämä tyypit, Heinonen yritti vielä kerran, itsekin jo uskonsa menettäneenä.

Hän luovutti kertakäyttökameransa ja lupasi poliiseille lähteä pois ja olla palaamatta takaisin. Sen lupauksen hän päätti pitää ikuisesti. Vielä niitä päitä putoilee, hän ajatteli itsekseen puristellen käsiä nyrkkiin. Vielä minä tämän maksatan.

3.

Tärkeintä oli näyttää hölmöltä. Ymmärsin sen heti. Ei se eukko muuten olisi tullut minulle puhumaan, ellei se olisi halunnut pumpata tietoja. Se jutteli niin mukavasti myötäkarvaan ja kehui minulle Heinosta, kuinka hyvä avioliitto heillä oli ollut, vaikka olikin päätynyt eroon. Että Heinonen oli antanut hänen jäädä osakkaaksi yhtiöönkin eikä ollut mitään riitauttanut. Ei kai hän muuten olisi niissä juhlissa ollutkaan, jos nimittäin huonosti olisi mennyt, mutta nyt kyllä ja kun kaikki muutkin johtokunnan jäsenet. Eikä heillä mitään kaunaa ollut muutenkaan.

Sillä oli sellainen lähelle tulemisen tapa kuin joillakin naisilla on. Ne hypistelevät aina sitä ihmistä, jolle puhuvat. Tämäkin taputteli minun hihaani, kosketti hauiksen kohdalta ja sanoi, että mielenkiintoinen lihas. Treenasinko minä? Ja haki viiniä, kun lasi tyhjeni. Minä tarjouduin hakemaan hänelle, mutta hän sanoi ei ei, hän tykkää passata miehiä. Minun piti tehdä hänelle palvelus ja antaa hänen hakea. Valkoista vai punaista? Valkoista tietenkin, kun entinenkin oli. Niin me oltiin heti ylimpiä ystäviä, vaikkei oltu koskaan ennen edes juteltu.

Ei se kumminkaan mennyt juttelemaan Heinoselle itselleen, vaikka siitä niin tykkäsi. Heinonen huomasi meidät kyllä siellä nurkassa kuiskuttelemassa, minä seisoin sellaisessa kohteliaassa hiukan kumartuneessa asennossa ja kuuntelin, kuinka hyviä vuosia heillä oli sentään ollut ja miten ihanat yhteiset lapset, nyt jo täysi-ikäisiä molemmat. Poika ekonomi Amerikassa ja tyttö hammaslääkäri Porissa. Hänelle ei ollut jäänyt mitään katkeruutta. Mutta elämä nyt on sellainen, se kuluttaa. Aika tekee tehtävänsä. Intohimo palaa pois, kun mies on naimisissa työnsä kanssa ja vaimo lasten. Toisten naisten sylistä sitten haetaan lohtua. Hän oli oikeastaan huolissaan miehestään vieläkin, taikka entisestä miehestään siis, vieläkin tuli joskus vahingossa sanottua miehestään. Se on sellainen työnarkomaani, ei osaa koskaan hellittää. Sen pitäisi antaa jonkun muun ottaa vetovastuuta. Sen perään pitäisi jo vähän katsoa. Eikö se olisi hyvä?

Heinonen ei ollut kuuttakymmentäkään ja terve kuin pukki. Siltä se ainakin näytti. Enemmän minun mielestäni terveeltä kuin pukilta, vaikka entisen vaimon mielestä varmasti päinvastoin. Ei minulla oikein ole siinä