Ruskalinnun laulu

By Erkki Tuominen

Kun eräretkeilijä Erkki Tuominen liikkuu syksyisellä luonnonsuojelualueella kotiseudullaan Kuhmossa, ruskalinnut piiloutuvat lehtikasoihin. Tuominen tuntee metsät kuin omat taskunsa mutta löytää silti aina uusia kohteita valokuvattavakseen. Ja kun väsymys yllättää, hän pistäytyy kotoisaan Juntinvaaran pirttiin lepäämään ja kirjaamaan muistiin päivän tapahtumat. Mukana kulkee tietenkin myös viisaista viisain seuralainen, oma koira.Elimyssalon legendaarinen luonnonsuojelualue tarjoaa parastaan kokeneen eränkävijän Erkki Tuomisen reissulla. Koe häikäisevä ruska ja suomalaisen luonnon monimuotoisuus!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 4, 2022
• ISBN: 9788728136706

Book preview

Ruskalinnun laulu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1983, 2022 Erkki Tuominen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728136706

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Majavapuron varsilta

Majavat olivat rakentaneet patonsa ja pesänsä Talaslampien väliseen puroon. Huomasin sen vasta alkusyksyllä yrittäessäni mennä purosta yli samasta paikasta mistä ennenkin, siitä Pahkalan tieltä vanhaa varsitien pohjaa purolle ja sitten porrasta pitkin yli. Eihän sinne päässyt lähellekään. Pienen Juntinvaaran alle saakka oli koko puronotkelma lampena.

Patoja oli kaksi, viidenkymmenen metrin välein. Minusta alempi näytti jonkinlaiselta varmistuspadolta. Senkin kohdalla oli koivunkantoja kaukana kankaan laidassa saakka. Sillä kohtaa missä pato kuivan maan reunassa päättyi, oli varsinainen valtatie ylös kankaalle. Tien pohja oli mustalle muralle poljettu. Kankaan laidassa kasvoi matalaa lehtipuuvesakkoa, ja sitä olivat majavat melkein kuin niittämällä panneet matalaksi. Ei siinä ollut paljon lastuja jäänyt, kertapuraisu ja sillä selvä. Kai niistä ainakin osa oli kuljetettu patotarpeiksi. Mättään nokassa, vesirajassa näkyi ruokapaikka. Siinä oli sammal tallaantunut tiukkaan, ja osin kuorittuja ja syötyjä kepakoita lojui maassa ja kellui rantavedessä.

Se pääpato oli viitisenkymmentä metriä ylempänä. Vesi virtasi kohinalla yli ja kertoi jo etäälle, missä padon paikka on. Siellä oli vesi levittäytynyt vielä laajemmalle puron kahta puolen. Kuivan maan ja puronvarsirämeen sauma on siinä huomaamattomampi ja pato oli sillä kohtaa ollut pakko rakentaa pitkäksi. Pesään ei ollut padosta kuin kolmenkymmenen metrin verran. Puron kahta puolen oli savotoitu nurin isojakin koivuja.

Ei minulla ennen ole ollut majavanpyyntilupaa. Me on vain Riikan ja Pyrrin kanssa niitä ärsytetty, kun on vesilintujahdissa satuttu kohdalle. Riika varsinkaan ei ole sietänyt niitä. Kun ihan sen kuonon alle lampeen on majava uinut häntäänsä läiskimään, on Riikakin puhunut rumia, vaikkei se kuulukaan sen tapoihin. Se on tullut hakemaan minua apuun aseen kanssa, mutta tähän saakka minä olen sitä toppuutellut. Joskus on kyllä itsenikin pitänyt kirota, kun entiset kahluupaikat puroissa on ollut tulvan alla ja on pitänyt kiertää pitkästikin yli päästäkseen.

Tuli mieleen, kun viime syksynä Riikan kanssa ylitimme Kaihlajoen majavanpatoa pitkin. Siinä oli muhkea pato ja vesi oli joessa noussut niin, että siitä paikasta, mistä tavallisesti kahlasimme yli, ei nyt ollut yrittämistäkään. Hyvä kun pääsi edes joen lähelle. Piti kulkea puron varren tureikkoa enemmän yhtä kilometriä lammelle päin, ennen kuin löytyi ylimenopaikka. Takaisin tullessamme en viitsinyt lähteä kiertämään. Arvelin, että pääseehän patoa pitkin.

Oli sillä majavalla muhkea hakkuupalsta. Monesta kohti yritin puron varteen, vaan kerta kerran jälkeen piti peruuttaa, kun saappaan varret alkoivat käydä lyhyiksi. Isäntä kuuli meidän liikkumisemme, eikä tykännyt yhtään. Se läimäytteli melallaan veteen vähän väliä säikyttääkseen meidät hittoon. Sen kuuloinen läjähdys ei lähde ihan pienestä lapiosta. Riika sitä kuunteli pää kallellaan ja yritti päästä puron lähelle ja näkemään, mutta ei sitäkään huvittanut uimasilleen heittäytyä ja muutoin ei ollut puhettakaan lähelle menosta.

Padon yläpuolella suvanto levittäytyi kymmeniä metrejä metsiin ja rämeelle. Kohina kävi kuin paremmassakin koskessa kun vesi heittäytyi padonharjan yli ja kävi juoksuvauhtia kiiruhtamaan kohti Hukkajärveä. Suoraa pudotusta oli ainakin metri. Otin pari askelta padon harjalla, vaan sitten piti palata takaisin rannalle ja etsiä käteensä tukeva saikara, jolla sai tukea. Siinä piti tarkkaan katsoa, mihin saappaansa asetti. Virta painoi sääristä ja yritti vyöräyttää alas padon harjalta. Joka askeleen jälkeen oli kotvanen tunnusteltava tukevaa jalansijaa.

Olin menossa puolivälissä patoa, kun kuulin Riikan viukahtavan takana ensimmäisen kerran. Ei ollut varaa käydä vilkuilemaan taakseen, mutta arvasin kyllä, mikä tilanne siellä oli. Kun pääsin vastarannalle, Riika seisoi padon toisessa päässä ja yritti asetella tassuaan padolle, mutta ei uskaltanut lähteä. Kutsuin, maanittelin, houkuttelin ja usutin sitä, mutta ei. Virta oli liian kova ja kohina alapuolella pelotti. Sanoin ihan hiljaa itsekseni muutamia pieniä perkeleitä, niin hiljaa, ettei Riika niitä kuullut. Tiesin, että sitä nolotti tarpeeksi muutenkin. Tiesin ihan tarkkaan, että mielellään se olisi tullut, mutta kun pelotti, niin pelotti. Uimallakin se olisi tuollaisesta purosta tullut, ellei olisi ollut sitä kohisevaa patoa.

Mikä siinä muu auttoi, kuin taiteilla taas itsensä takaisin. Otin Riikan vasempaan kainalooni ja sauvan oikeaan käteen, ja lähdin kolmannen kerran yli. Riika oli kainalossa ihan hiljaa. Keskellä patoa tuntui, kuinka sillä hengityksen tahti vähän tiheni. Pelotti sitä. Sanoin sille, että pelätä ei tarvitse, jokeen en takuulla pudota, jos en tipahda itsekin. Se meno oli paljon vaikeampi kuin kaksi ensimmäistä, mutta putoamatta me tulimme rannalle, ja sen jälkeen olimme taas kerran entistä parempia kavereita.

Minusta näytti, että Riika olisi antanut majavalle kyytiä, jos se olisi vielä tullut uhittelemaan.

On siitä yli kaksikymmentä vuotta, kun Saunakosken alla Lammasperässä näin ensimmäiset majavan jyrsimät puut jokitörmässä. Etelästä päin, Jonkerin kautta ne tekivät varsinaisen hyökkäyksen Kuhmon vesiin. Isännät alkoivat huutaa hätiin, kun ojitusalueet ja puronvarsitaimikot lainehtivat veden alla, ja kun ne illalla hajottivat padon, se oli aamulla korjattu entistä tiiviimmäksi.

Niin sitten alkoi kevätpurojen varsilla hiihdellä jahtimiehiä uuden riistan pyynnissä, ja seuraavana talvena keikkui ensimmäisten päässä majavannahkahattu. Toistakin sataa lupaa annettiin parhaina vuosina. Nyt on kanta harvempi, mutta laajemmalla, ja länteen ja pohjoiseen on suunta.

Piti se minunkin saada majavannahkahattu.

Tein päivällä padon kankaan puoleiseen laitaan potkimalla vähän aukkoa. Sen aukon kohdalle, kuivan maan laitaan, vain runsaat kymmenkunta metriä padosta hiippailin, kun iltapäivä alkoi vaihtua hämäräksi. Olin etsinyt päivällä valmiiksi istuinpaikan mättään nokkaan, pienen männyn juurelle. Siihen laskin repun. Selkä nojasi sopivasti mäntyyn, kiikarikivääri oli vieressä käden ulottuvilla, haulikko poikittain polvien päällä.

Padon yli virtaavan veden solina oli ainut erottuva ääni ensimmäisen tunnin ajan. Pesään oli istuinpaikasta viitisenkymmentä metriä. Siinä välissä kulki varsinainen puronuoma. Tiesin että majavalla oli pesästään vedenalainen kulkutie puroon. Milloin tahansa se saattoi pulahtaa pintaan padon luona. Siihen yltäisin haulikolla. Piipuissa oli talvelliset susipatruunat. Ensimmäinen iltani majavapurolla.

Takaa kuului siipien viuhketta ja linnun istumisen ropsahdus. Muuten liikkumatta yritin kääntää päätä, mutta vaikka kuinka kiersin kaulaa kierteelle kumpaan suuntaan tahansa, en nähnyt mitään. Hivutin jalkojani ja siirsin takapuoltani repun päällä.

Kukukuk, kuului takaa.

Siirryin vielä ja kukkoteeri istui vain kymmenen metriä takanani kelon oksalla. Se kurkotti kaulaansa niin kuin minäkin. Näin kuinka se oikein kumartui eteenpäin, kun se yritti saada selville, mikä otus siinä puun juurella kyyhöttää.

Moniaita minuutteja katselimme toisiamme. Se äännähti, jos vähänkin liikahdin. Kättäni heilauttamalla sain sen hermostumaan niin paljon, että se heittäytyi siivilleen ja otti suunnan Talasten väliselle saarekkeelle. Arvelin että jos majava oli ollut tarkkana, se oli saattanut kuulla teeren kutketuksen ja sen lähdön. Jospa se tulisi katsomaan.

Oli jo melko lailla hämärää.

Sitten vain yhtäkkiä ja varoittamatta puronuoman takana näkyi selvä uintivana. Majava ui puroa alaspäin ja näin, että se oli tosi iso. Puronuoman kohdalle sitä ei missään tapauksessa olisi kannattanut ampua. Se olisi painunut pohjaan ennen kuin sen olisi sieltä saanut pois. Haulikolle se oli aivan liian kaukanakin ja pieni maali. Se ui nopeasti ja muutaman lyhyen hetken päästä se oli poissa. Odotin ainakin varttitunnin ihan liikkumatta, jos se tulisi padon vartta ampumaetäisyydelle. Valoa oli vielä sen verran että haulikolla näkisi. Ei kuulunut.

Tuli kova halu nousta ja hiipiä alemmalle padolle. Järki kielsi liikkumasta. Metsässä voittaa se, joka malttaa pisimpään olla liikkumatta ja odottaa.

Jätin kiväärin ja repun siihen ja haulikko ampumavalmiina kiersin kankaan laidan kautta alemman padon kohdalle. Oli jo pimeä. Tulin majavan polulle ja siinä seisoin liikkumatta kotvan. Mitään ei kuulunut. Hipsin ihan vesirajaan saakka. Yhtä hiljaista, ei veden loiskausta, ei uintivanaa, ei hännän läimäystä. Se oli mennyt. Oliko se saanut minusta vihiä? Tuli mieleen ne monet kerrat, kun majava oli tullut ihan eteen läiskimään hännällään ja pelottelemaan pois pesänsä luota. Se oli silloin, kun ei ollut lupaa niitten ampumiseen. Oliko tämä niin vanha ja viisas, että häipyi kaikessa hiljaisuudessa, kun sai ihmisestä vainun. Tai sitten sillä oli vain niin hyvä tuuri, että teki ihan muuta mitä minä odotin sen tekevän.

Poimin maasta kappaleen kelon oksaa ja nakkasin veteen. Loiskaus kuului tyynessä illassa kauas ja selvään. Vastausta ei kuulunut. Heitin vielä toisen, mutta ei vieläkään mitään. Haulikolla ei enää näkisi ampua kuin valoisimpiin paikkoihin. Palasin takaisin yläpadolle, otin repun ja kiväärin ja nousin tien varteen ja siitä taloon.

L ammesta lähtiessään puro ei puske suoraan heinikkoisen murakon läpi. Se koukkaa ensin oikealle, kiertää vähän korkeampaa heinää kasvavan mättään, palaa melkein kuivan maan rajaan saakka takaisin ja ottaa sieltä vauhtia kohti järveä. Leveyttä on sillä kohdin reilusti sen verran, ettei hyppäämällä ole yrittämistä yli. Pesä on siinä kivenheiton verran alavirran suuntaan.

Vesikesän jäljiltä ei puron suulla löydy istuinpaikkaa. Aina kun vähänkin aikaa seisoo samoilla saappaansijoilla, vesi alkaa pikkuhiljaa kivuta saappaan päälle. Tunnen olevani liian näkösällä siinä seistessäni. Se ainakin on varma, että jos hanhet tulevat, ne näkevät minut maastopuvusta huolimatta jo kaukaa. Niitten lentoreitti menee tästä yli, jos ne tulevat pohjoisesta päin, eivätkä laskeudu ennen kuin ovat tehneet varmistuskierroksen lammen päällä. On päästävä sen verran piiloon, että niillä ei tässä kohdin ole liikaa korkeutta. Jos ne ovať tulossa etelästä päin, ne hyvinkin saattavat olla tässä jo niin alhaalla, että yltää.

Palaan vielä sen verran rannalle takaisin, että saan sieltä muutaman karahkan, joista mättään päälle ristikkoon sommittelemalla saan edes välttävän istuimen. Asettelen repun puitten päälle ja käyn istumaan. Jalat jäävät sojottamaan suoraan eteen ja asento on hankala. Piilossa en ilmasta katsottuna ole vieläkään, mutta kirjava maastopuku antaa ainakin mielikuvan siitä, että jos olen liikkumatta, saatan jäädä huomaamatta.

Piipussa on kolmen ja puolen millin haulit hanhea varten ja taskussa heti siepattavaksi susipaukku majavan varalle. Jos se sittenkin sattuisi tulemaan, vaikka olenkin käynyt ihan pesän äärellä ja se on varmasti tietoinen minusta.

Tälle lammelle liittyy monia muistoja vuosikymmenien taakse saakka. Ensi käynnistä on yli kaksikymmentä vuotta. Sillä samalla käynnillä näin Elimyksellä elämäni ensimmäiset hanhet. Samana syksynä, elokuun kahdentenakymmenentenä, meillä oli illan suussa hanhi riippumassa puun oksassa tulipaikalla.

Koko lammessa avovesi pilkottaa vain pieninä lampareina keskellä. Pohjoinen pää on umpikortteikkoa ja rannat hyllyvää hyöleikköä. Vesikesänä rantarämekin lainehtii. Silloin ei jalkamiehellä ole kortteikkoon asiaa. Kuivanakin kesänä pääsee kahlaamaan vain ihan kortteikon laitoja. Hyvällä onnella saa pudotetuksi linnun, joka pöljyyttään on jäänyt piileksimään liian lähelle rantaa ja pomppaa siitä lentoon. Useimmiten ne uivat keskemmälle ja nousevat haulikon ulottumattomista tai sitten eivät nouse ollenkaan. Tavallisimmin on siellä kahlaillessa käynyt niin, että ahneuksissaan on yrittänyt liian kauas. Vaikka pohjan hyllyminen on varoittanut jo kotvan, on sittenkin tehnyt mieli vielä hieman edemmäs, ja niin sitä on mennä hupsahdettu läpi. Silloin ei ole auttanut muu kuin heittäytyä pitkälleen murakkoon. Hyvä jos on saanut aseensa varjelluksi, housuista ja munista ei puhettakaan. Eikä se kastuminen mitään, mutta kun mustanruskeaa, haisevaa mutaa on sen kylvyn jälkeen ollut saappaat täynnä, housut puolillaan ja karvanjuuret kankeana. Siitä vain kiireellä läheiseen kankaan laitaan tervaskantotulet ja siihen loisteeseen housut, sukat ja paidat kuivumaan, kun ensin pahimmat ravat on niistä puron vedessä huuhtonut pois.

Toinen ongelma oli, jos onnistuit pudottamaan lentoon ponnahtaneen sorsan. Tavallisesti se loiskahti kortteikkoon kauas jalkamiehen ulottuvilta. Kerran kokeilin uimista. Heitin vaatteet rannalle ja paria pitkää koivunsaikaraa apuna käyttäen yritin lähteä mutalikossa kahlaamalla ja puolittain uimalla sorsaani hakemaan. Se oli silloin, kun Karria ei vielä ollut. En ole kokeillut sitä toista kertaa. Silloin oli pesemistä kotvaksi aikaa.

Senkin takia minä muistan Karria niin suurella lämmöllä, kun se teki nuo kahluutyöt minun edestäni. Kun se tälläkin lammella tulla puhkutti tuolta kortteikon seasta sorsa poikittain suussaan, minä olin onnellinen pystykorvanomistaja silloin. Se oli yltä päältä ravassa niin kuin minäkin olin ollut oman uintiyritykseni jälkeen. Ei