Enkelinkuvia lumessa

By Olli Hakkarainen

Marko on vasta peruskoulun päättänyt poika, joka ei ole elämäänsä täysin tyytyväinen. Hän olisi halunnut jatkaa lukioon, mutta isän mielestä pojan paikka on töissä eikä koulunpenkillä. Onneksi Marko on saanut apupojan hommia eräästä lehtitalosta. Kun Marko eräänä päivänä näkee tummaihoisen pojan pahoinpitelyn, Marko ei kuitenkaan tee mitään. Asiasta jää hänelle paha mieli. Miksi hän toimi niin tyhmästi? Kuinka pojan mahtoi käydä?Enkenlinkuvia lumessa kuvaa aidonoloisesti 1990-luvun nuorten elämää itäisessä Helsingissä.Enkelinkuvia lumessa vie lukijan keskelle 1990-luvun Itä-Helsinkiä. Millaista oli tuolloin olla nuori Helsingissä?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 11, 2022
• ISBN: 9788728138700

Book preview

Enkelinkuvia lumessa

Copyright © 1995, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138700

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Lehtitalon kahvila oli hiljainen juuri tähän aikaan päivästä: päivävuorossa työskennelleet toimittajat, latomon väki ja kadun toisella puolella istuvat talous- ja konttoripuolen toimihenkilöt olivat lähdössä kotiin, eikä iltavuoro ollut vielä kunnolla päässyt alkuun.

Marko mietti hetken kumman tekisi, söisikö ihan kunnolla vai ottaisi kahvin ja pullan. Hän päätyi kahviin ja kiersi kassan taitse pelkästään kahvinjuojille tarkoitettuun jonoon. Kahvi oli suuressa korkeassa kromatussa pannussa, josta sai nesteen ulos mustaa muovihanaa kääntämällä, sen vieressä paperiin pakatut sokerit ja kylmäaltaassa kerma.

Marko sekoitti reilusti kermaa kahviin ja valitsi pullan. Se oli kuin ylikypsä kukka tai jokin, keltainen ja huipulla terävä kasa sokeria. Tai sitten se oli kuin… rinta. Senkin se toi Markon mieleen ja hän punastui, mutta onneksi kassalla ei tällä kerralla istunut se nuori, vaan yksi talon vanhoista työntekijöistä, ruskeatukkainen nainen, joka oli sipaissut poskiinsa vähän punaa, mutta se ei saanut sitä näyttämään yhtään nuoremmalta vaan päinvastoin. Sille ei kukaan uskaltanut koskaan heittää mitään huulta, toisin kuin muille. Monet tekivät sen, jututtivat niitä nuorempia ja niin Markokin olisi tehnyt, jos vain olisi uskaltanut.

Mutta juuri tänään siihen ei ollut edes teoreettista mahdollisuutta, onneksi, Marko ajatteli.

– Yks kahvi ja sitten tää pulla, Marko sanoi ja näytti pullaa pahvilautasella. Se oli leivottu ruokalan omassa keittiössä, Marko tiesi. Ruokala ei tosin enää kuulunut talolle, vaan se oli edellisenä keväänä annettu vuokralle ulkopuolisen yrittäjän hoidettavaksi.

Nainen löi summan kassakoneeseen ja sanoi: – Yhdeksän kolmekymmentä. Sullahan ei ollut kahvilappua?

Marko kielsi ja otti kantamuksensa. Hän vilkaisi vielä kerran lähes tyhjää salia. Missään ei näkynyt tuttuja, joten hän etsiytyi ikkunapöytään.

Siitä näkyi lyhyt kadunpätkä, vain muutama kymmenen metriä, mutta se oli lehtikatu, suomalainen Fleet Street, kuten hän oli kuullut toimittajien sanovan. Lehtitalon toimintoja oli molemmin puolin katua. Tänään satoi, joten kadunvieren pyörätelineessä ei ollut kuin muutama pyörä, toisin kuin poutapäivinä. Yksi pyöristä kuului hänen muistaakseen kulttuuritoimittajalle ja kirjallisuusarvostelijalle, tohtori Markakselle, joka tunnettiin tiukoista mielipiteistään ja samalla laajasta kirjallisuuden tuntemuksestaan. Väitettiin jopa, että Markas sekä kaatoi että nosti oman seurantaalansa taiteilijoita ja vaikutti kaikessa hiljaisuudessa suuren kirjallisen palkinnon, Finlandia-palkinnon, jakamiseen.

Marko ei osannut ottaa kantaa asiaan, sillä hän tunsi Markaksen vain etäältä. Hän tiesi, missä tämän postifakki oli ja joskus hän oli vienyt Markaksen pyytämän arkistokuoren hänen huoneeseensa.

Mutta siinä kaikki.

Ylipäätään monet lehtitalon ihmisistä olivat vieraita hänelle, vaikka heidän kanssaan joutuikin tekemisiin päivittäin. Toimittajilla oli paljon töitä ja joskus Markosta tuntui, että hän oli monille pelkkää ilmaa, robotti, joka hoiti tietyt juoksevat asiat, kuten postin kuljettamisen ja lehtien järjestämisen hyllyyn.

Pari kertaa hän oli hakenut olutta janoiselle toimittajalle, mutta se oli pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Marko huokaisi ja katsoi ulos. Syksyhän siellä oli.

Syksy, ihan oikein kunnon syksy ja samalla hänen ensimmäinen syksynsä täällä ja ylipäätään töissä. Kassakone kilahti ja Marko näki sivusilmällä naamatutun latomon miehen. Salissa tuoksui heikosti valkosipulilta. Mitähän ne keksii ensi viikoksi. Marko ajatteli. Nyt oli vietetty Ranskan viikkoja. Ruokalistalla oli ollut ranskalaisnimisiä ruokia, vaikka hänen mielestään ne olivat sitä samaa kuin aiemminkin.

Marko puraisi pullaa ja mietti kavereitaan. Mitähän Toni teki? Tai Miia? Tai muut hänen luokkatoverinsa… kaikki ne, jotka aloittivat syksyllä lukion ensmmäisen luokan? Siellä hänenkin olisi pitänyt olla, koulussa, mutta näin tässä kävi. Koulutovereita oli ikävä, ei sille mitään voinut.

Useimpia Marko ei ollut nähnyt sitten kevään: osa lähti kesätöihin, kuten hän itsekin, jotkut onnekkaat pääsivät ulkomaille, osa oli vain kotona.

Hän oli sentään saanut töitä ja se oli jotakin – tai oliko, kun toinen vaihtoehto olisi ollut koulun jatkaminen, lukio. Silloin olisi voinut olla vaikka kotona tai tehdä ihan mitä vain.

Mutta kun ei niin ei.

Faijan, isän, mielestä Markon paikka oli töissä.

Faijalla ei kuulemma ollut rahaa juuri nyt.

Mihin? Marko oli kysynyt. Koulunkäynnin kustantamiseen, faija oli vastannut, ei lukiossa, eikä missään muuallakaan. Marko oli ehdottanut, että hän voisi pyrkiä merimiesammattikouluun. Sinne kun pääsi yhteishaussa juuri peruskoulupohjalta helpommin kuin ylioppilastodistuksella.

Mutta kun ei niin ei. Faijan mielestä oli parasta, että hän menisi töihin, tienaamaan rahaa. Ja sitten faija oli saanut järkätyksi tämän duunimestan ja sanonut, että katsotaan sitten myöhemmin. Voidaan miettiä sitä merille menoa sitten vuoden kuluttua, faija sanoi, mutta ei maininnut sanallakaan lukiota ja Marko vain nyökkäsi. Hän tiesi, että faijaa oli turha vastustaa, ja nyt hänellä oli tämä duunipaikka ja se oli faijan mukaan jo lottovoiton veroinen asia.

Faijalla oli kaveri tässä lehtitalossa. Marko tiesi tyypinkin: se ei istunut täällä, vaan vähän matkan päässä samalle yhtiölle kuuluvassa toisessa rakennuksessa. Faija puhui aina Masasta, mutta sen oikea nimi oli Matti Niemeläinen, ilmoituspäällikkö Matti Niemeläinen, ja se hoiti kulutustavaroiden markkinointikampanjoita tai jotain sinne päin. Masa oli faijan vanha kaveri, aina armeija-ajoilta asti.

Marko huokaisi uudelleen ja pyyhki suunsa paperiseen lautasliinaan. Hänen työvuoronsa päättyisi näillä minuuteilla. Sen jälkeen hän kävelisi asemalle ja matkustaisi metrolla kotiin Myllypuroon. Eikä siellä olisi ketään.

Faijalla oli tänään – tai: tänäänkin ylitöitä, itse asiassa se ei tulisi kotiin koko yönä. Se painoi kahta vuoroa duunissa, nyt kun töitä oli.

Ja silloin kun niitä on, niitä pitää myös tehdä.

Niinpä. Ja ellei sillä riittänyt ylitöitä sen omassa duunissa, se oli portsarina Tilhessä, mikä ei ollut kapakan oikea nimi, vaan väännös jostain Kotipesästä tai vastaavasta.

Portsarin hommat olivat sille jatkuva riskin paikka, sillä itse asiassa se ei olisi saanut tehdä sellaista duunia. Faija oli nimittäin poliisi, skoude, paskalakki, jepari, ja siksi ihan alaluokilla hänenkin lempinimensä oli Jepari. Marko ihmetteli joskus, miten faija jaksoi mennä ensin päivävuoroon, levätä vähän ja jatkaa sitten yövuorosssa tai seistä sitten jonkin kapakan ovella ja auttaa palttoita känniläisten niskaan.

Joskus nuorempana Marko oli ylpeä faijan ammatista, mutta myöhemmin hänelle selvisi, ettei faija ollut sellainen poliisi kuin hänen kaverinsa kuvitelivat. Ei se ketään ottanut kiinni tai istunut koppavan näköisenä jonkun Opel Vectran ratin takana.

Hän oli kerran käynyt faijan duunipaikalla Pikku-Roballa ja siellä se oli lusmunnut lasiseinän takana ja ottanut vastaan varkausilmoituksia. Juuri silloinkin oli joku partanaamainen äijä tullut kertomaan, miten siltä oli viety fillari kotipihalta ja ihan ikkunan alta. Että sellainen kyttä hänen faijansa oli. Joo ja ettei sen aika vaan olisi tullut pitkäksi, se tuurasi heidän talonsa talkkaria silloin kun talkkari oli lomalla. Se asia hävetti Markoa oikeastaan enemmän kuin se, että faija oli oli Tilhessä joskus portsarina. Sitä oli joskus naureskeltu koulussa.

Mutta tänään faija ei ollut kotona eikä Tilhessä eikä lakaissut heidän pihaansa, vaan istui Pikku-Roballa ja otti vastaan ilmoituksia kadonneista pyöristä ja muista. Marko mietti, että hän voisi tietysti mennä mutsinkin luokse – mutta jos Lasse olisi himassa, niin se katsoisi pitkin nenänvartta ja sitten koko ilta menisi piloille.

Mutsi oli se joka oli aikanaan lähtenyt lätkimään, ja siksi Marko oli jäänyt kahden faijan kanssa.

Marko katsoi ikkunasta sateiselle kadulle ja muisti vielä hyvin ensimmäisen yhteisen vuoden faijan kanssa. Hän oli silloin seurakunnan päiväkerhossa, kuusivuotias ihan niin kuin siinä yhdessä Katri Helenan laulussa. Kerhoa sanottiin kyllä esikouluksi ja sitä se olikin, sillä suurin osa ajasta kului leikkimiseen, mutta hän muisti, miten faija tuli häntä vastaan joka päivä.

Se oli järkännyt duuninsa silloin niin, että se pääsi hakemaan hänet ja viemään naapuritaloon hoitoon. Pirjo, niin se oli, hoitotädin nimi oli Pirjo, mutta perhe ei asunut enää Myllypurossa.

Esikoulu päättyi kahdeltatoista ja silloin faija jo odotti eteisessä ja oli ottanut valmiiksi esille hänen nimikirjaimilla varustetut saappaansa, sinisen haalarinsa ja piponsa.

Ja sitten Marko juoksi takkien taakse piiloon ja faija sai etsiä häntä. Joskus faija hermostui ja sanoi, että sillä oli kiire takaisin duuniin, mutta useimmiten faija jaksoi lähteä leikkiin mukaan, kunnes sai Markon kiinni. Kotimatkalla Tuulimyllyntielle he kävelivät käsi kädessä ja joskus faija pyyhkäisi hänen hiuksiaan ellei hänellä ollut pipoa päässä. Faija oli aina siviilivaatteissa, vaikka duunissa sillä oli harmaa paita ja sen hihassa poliisin leijonakuvio.