Silmissä auringonkilo

By Olli Hakkarainen

Peruskoulun päättänyt Marko on innoissaan. Hänelle on tarjoutunut mahdollisuus jatkaa opintoja lukiossa, vaikka isä on ollut asiaa vastaan. Ehkä vielä jonain päivänä hänestä tulee opintojen myötä oikea toimittaja? Kaiken huipuksi tyttöystävä Miia on Markon kanssa samassa lukiossa. Kun Marko ja Miia törmäävät Itäkeskuksessa Markon entiseen parhaaseen ystävään Ileen, tilanne muuttuu tukalaksi. Ilellä ei mene hyvin, ja koviksen päivät kuluvat kaljaa lipittäen. Miten kahden ystävyksen elämä voi olla nykyään niin erilaista?Toisaalla tummaihoinen Joshua näkee pilkahduksen auringonvaloa. Joshuan elämä erinäköisenä ei ole ollut helppoa 1990-luvun Itä-Helsingissä. Nyt Joshuan on kuitenkin aika tavata Etelä-Afrikassa asuva isänsä.Silmissä auringonkilo on koskettava romaani nuorten maailmasta. Se on jatko-osa teokselle Enkelinkuvia lumessa.Enkelinkuvia lumessa vie lukijan keskelle 1990-luvun Itä-Helsinkiä. Millaista oli tuolloin olla nuori Helsingissä?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 11, 2022
• ISBN: 9788728138717

Book preview

Silmissä auringonkilo

Copyright © 1996, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138717

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

MARKO & MIIA

Itäkeskus oli tähän aikaan päivästä ruuhkainen: työpäivä oli päättymässä ja siksi metro sylki oranssivärillä maalatuista vaunuistaan joka viides minuutti uuden entistä tiheämmän ihmisvirran, joka nousi rullaportailla ylätasanteelle ja hajaantui Itäkeskuksen moniin liikkeisiin tai jatkoi matkaansa alakerrosten parkkihalleihin etsimään autojaan.

Ilmassa oli jo lähestyvän illan maku, vaikka yhä oli valoisaa, mutta elettiin valon ja hämärän yhtymisen rajakohtaa, hetkeä, jolloin lyhyen päivän paistanut kalpea talviaurinko sujahtaisi kokonaan taivaankannen taakse antaakseen tilaa myöhäissyksyn, tai oikeastaan alkutalven nopeasti tihenevälle hämärälle.

Osa metromatkustajista pysähtyi R-kioskin luo. Sen edessä oli pientä jonoa, sillä tällä viikolla oli jaossa yhteispohjoismaisen Viking Loton jättipotti.

Marko katsoi kelloaan. Se oli viittä vaille puoli, ja hän oli tapansa mukaan etuajassa, kun taas Miia myöhästyisi kymmenen tai viisitoista minuuttia – hänkin tapansa mukaan. Ihan alussa se oli kiusannut Markoa, mutta sitten hän oli antanut sen anteeksi: se oli yksi osa Miian luonnetta, eikä hän voinut itse sille mitään.

Marko vilkaisi R-kioskin jonoja ja kiersi sitten koko avoimen tasanteen. Juuri nyt tasanne veti henkeä, sillä edellisen metrojunan matkustajat olivat ehtineet kuka minnekin, eikä seuraava ollut vielä tullut.

Hän tuli itsekin metrolla Itäkeskukseen, käveli ensin lehtitalosta asemalle, kuten niin monena päivänä kuluneen syksyn aikana. Markon mieli oli vähän haikea: hän jättäisi työnsä ihan pian ja aloittaisi lukiossa heti joulun jälkeen, ihan niin kuin hän oli sopinut isän kanssa. Silti hänen tulisi ikävä työpaikkaa. Niin, ennen kaikkea työpaikkaa ja sen ilmapiiriä, mutta tietysti myös niitä muutamia tuttuja, joiden kanssa hän oli tottunut työskentelemään tänä syksynä.

Ikävää lievitti kuitenkin tietoisuus koulusta. Sitähän hän kuitenkin halusi ja sen myötä sitten joskus jotain muuta. Marko katseli usein lehtitalon toimittajia ja uskalsi ajatella, että ehkäpä – mutta se olisi edessä sitten joskus, sitten kun koulu olisi lopussa, eikä hän ollut puhunut siitä edes Miialle, jonka Marko tiesi haaveilevan ihan oikeasti toimittajan urasta.

Niinpä. Miia haaveili toimittajan urasta. Marko hymyili. Hänen mielestään Miiasta olisi vaikka mihin! Ja… ja muutaman viikon kuluttua he olisivat samalla luokalla. Koulu oli täällä Itäkeskuksessa ja hän voisi kävellä tai pyöräillä ihan niin kuin ennenkin.

Marko vilkaisi liikekeskuksen sisälle. Käytävät olivat tupaten täynnä. Marko kääntyi takaisin avoimelle ylätasanteelle ja silloin hän näki Miian. Miia kurkisteli metron portaisiin, ja sillä oli mustat maihinnousukengät, niissä vihreät nauhat ja vihreä öljykangastakki, jonka se oli ominut isältään, kuten se itse kertoi, ja vaaleat hiukset ponnarilla.

Marko ajatteli huutaa, mutta sitten hän lähti ripeästi liikkeelle, tavoitti Miian ja kopautti tätä vasempaan hartiaan, mutta siirtyi äkkiä itse toiselle puolelle.

Miia kääntyi katsomaan, mutta eihän siellä ketään ollut. Miia pyörähti ympäri, eikä Marko ehtinyt siirtyä Miian taakse.

Marko nauroi ja Mia punastui ensin, mutta alkoi sitten myös nauraa: – Oliks toi nyt kivaa?

– Oli, Marko nyökkäsi pontevasti.

– Missä sä olet ollu? Meidänhän piti tavata tässä.

– Niin piti, Marko myönsi ja ajatteli sanoa, että hän oli odottanut jo aika kauan, mutta ei sitten sanonutkaan. Sen sijaan hän kertoi: – Mä kävin kurkkaamassa tossa sisällä, jos vaikka mentäis ensin limsalle.

– Mutta ne kirjat?

– Mä ajattelin, että jos me mentäis ekaks juomaan limsat tai syömään jätskit ja katsottais vielä kerran se kirjaluettelo. Mä laskin kotona, että ne maksaa ihan hirveesti.

Se oli totta. Miia teki hänelle luettelon lukiossa tarvittavista koulukirjoista, ja jos hän aikoi ostaa ne kaikki, rahaa kuluisi ihan huisisti. Äiti lupasi tosin maksaa osan niistä kultuaan Markon päätöksestä jatkaa lukiossa. Niin paljon se ilahtui. Faija osallistuisi myös kuluihin, mutta silti hänelle itselleenkin jäisi vielä maksettavaa. Marko mietti riittäisivätkö rahat, sillä hänen pitäisi ostaa myös vaatteita ja lisäksi hänellä oli suunnitelma, haave. Siitä hän ei ollut vielä puhunut mitään Miialle, mutta hän puhuisi ehkä jo tänään.

Miia katsoi Markoa ja ajatteli, että Marko oli jällen kerran oikeassa. Hän ei ollut ajatellut asiaa samalla tavalla, koska vanhemmat maksoivat hänen koulunkäyntinsä. Marko oli tässäkin suhteessa niin paljon aikuisempi.

– Niin, sä olet oikeassa. Mä en tullu ajatelleeks sitä ollenkaan, Miia hypisteli taskusta poimimaansa kirjalistaa.

– Ne on kaikki tärkeitä, Marko kiirehti selittämään. – Mä vaan ajattelin, että jos mä vaikka löytäisin osan divarista tai jotain.

Miia alkoi hymyillä: – Ei sun tartte mennä divariin. Mehän voidaan lukea mun kirjoista yhdessä, mutta kyllä sulla täytyy ainakin peruskirjat olla itsellä.

Marko näytti hämilliseltä: – Siinä olis ajatusta. Me voitais tehdä läksyt yhdessä ja mä ostaisin vain tärkeimmät kirjat. Mutta mitä mieltä sä olisit siitä?

Miia hymyili: – Se olis todella hieno ajatus. Me katotaan mitä sä tarviit ihan välttämättä ja ostetaan ne tänään ja sitten lisää myöhemmin, jos me ei tulla toimeen mun kirjoilla.

Markoa hävetti: – Kyllä mulla olis tietysti rahaa ostaa ne kaikkikin, mutta sitten mulla ei jäis mihinkään muuhun.

– Hölmö. Me tehdään nyt just näin. Eihän ole mitään järkee ostaa kaksia kirjoja. Sitäpaitsi mulla on muutama semmonen kirja, jota mä en tarvii enää, Miia keksi.

– Kuin niin?

– Mä olen suorittanut jo niistä kurssit. Mä en tarvii ihan totta niitä enää.

– Mä maksan ne tietysti sulle.

Miia nauroi: -Et varmaan maksa, mutta jos sä tarjoot nyt mulle jotain, niin sitten me ollaan sujut, eiks?

Miia tarttui Markoa kädestä ja alkoi vetää tätä kohden Hansasiltaa, kahvilaa, jonka ulkopuolella he tapasivat aiemmin samana syksynä.

Täälläkin oli väkeä paljon, eniten kauppojen ulkopuolella. Kun he pääsivät moottoritien ylittävään käytävään, Marko hidasti askeleitaan. Kahvilan ulkopuolella seisoi tuttu hahmo.

– Mitä nyt? Miia kysyi, mutta huomasi Markon katseen suunnan. Miia vilkaisi Markoa ja sanoi: – Toi on se sun entinen kaveri. Se on varmaan menossa samaan paikkaan.

– Niin on, Marko myönsi.

– Me voidaan mennä jonnekin muualle, Miia sanoi, mutta silloin Ile-niminen poika, jonka oikea nimi oli Ilkka, huomasi heidät ja alkoi huojua heitä kohden. Ilen kulku muistutti sananmukaisesti huojumista, sillä se käveli vähän laahustavin askelin, ja sillä oli bootsit, joiden korkeat korot olivat kuluneet vinoiksi.

Marko ajatteli lähteä toiseen suuntaan, mutta sitten hän ajatteli, että Ile oli sentään joskus ollut hänen paras kaverinsa. Ja hänhän yritti itse soittaa Ilelle jokin aika sitten.

Marko puristi Miiaa lujemmin kädestä ja katsoi, kun Ile tuli lähemmäs. Sillä oli melkein kaljuksi ajeltu tukka, musta nahkarotsi ja siinä valtavasti niittejä ja yhtä mustat farkut, joiden toisessa polvessa oli palkeenkieli. Nahkapuseron hihaan oli kiinnitetty Suomen lippu kahdella nuppineulalla, toisessa korvassa sillä oli kolme rengasta ja kun se tuli lähemmäs, sen henki haisi oluelta ja tupakalta ja joltain tunkkaiselta. Lyhyestä tukastaan huolimatta se vaikutti jotenkin epäsiistiltä. Marko katsoi Ilen käsiä. Ne olivat likaiset, mutta kynnet oli nyrhitty ihan lyhyiksi.

Ile tuijotti Miiaa ja antoi katseensa mittailla tytön koko olemuksen ylhäältä alas ja alhaalta ylös, ihan niin kuin se olisi riisunut toisen ja sitten hän pysähtyi Markon eteen ja virnisti: – Kato, mitä Marko?

– Ai moi. Mitä Ile? Marko vastasi ja katsoi Ileä silmiin. Ilen silmät verestivät ihan kuin se olisi valvonut liikaa, ja silmien ympärillä oli vahvat tummat varjot. Leuasta tunki heikkoa parransänkeä, jonka enemmän arvasi kuin näki. Markon oli vaikea uskoa, että tämä oli se sama Ile, jonka kanssa he kävivät lennokkikerhossa ja haaveilivat kauko-ohjattavista kalliista lennokeista.

– Sä olet vähän lähteny niin kun ulkoileen, Ile huomautti rennosti. Se oli toteamus, ei kysymys, ja Marko vain ynähti, kun Ile jatkoi: – Mullakin on leedii ja mä venttaan mun gimmakaverii, mutta se nuija on taas jossain.

– Ai jaa. No sano sille terveisiä, Marko liikahti.

Ile hymyili, mutta Markon mielestä hymy ei ollut ystävällinen: – Älä nyt hosu. Ei sulla ole mihinkään kiire. Heitä nyt ekaks yks rööki.

– Mä en polta.

Ile nauroi niin että sitä alkoi yskittää: – Sä et polta! Ihan totta? Sun faija ei varmaan ole antanu sulle lupaa, hähä hähä. No, heitä mulle sitten kybä että mä pääsen kaljalle, ennen kun se nainen tulee. Sä et varmaankaan dokaa eikä sun gimma kanssa.

Ile nauroi kuin hyvälle vitsille, ilkeästi ja se katsoi samalla Miiaa.

Marko vaistosi, miten Miiaa nyökkäsi hänelle. Markoi kaivoi varovasti taskuaan. Hänellä oli lompakossa monta sataa markkaa koulukirjojen ostoa varten, mutta hän ei jostain syystä halunnut näyttää rahoja Ilelle. Onneksi käteen osui jotain kovaa, se oli kymmenen markan raha. Marko otti rahan esiin ja ojensi sen Ilelle: – Toivottavasti sä pärjäät tällä.

Ile otti välinpitämättömästi kolikon ja työnsi sen farkkujensa taskuun, tuijotti jotenkin ylimielisesti ensin Markoa ja sitten pitempään Miiaa: – Tänks. Mä maksan tän joskus sulle korkojen kanssa veke. Ei mutta mun on nyt mentävä. Bisnis, juu sii. Täytyy mennä monottaan mutakuonoja.

Ile naurahti taas ilkeästi, pyörähti kannoillaan ja lähti keinumaan kohden käytävän toista päätä ja pian se katosi kulmauksen taakse.

Miia katsoi Markoa: – Olitteks te tosiaan joskus kavereita?

Markoa nolotti, häntä nolotti itsensä ja Ilen mutta myös Miian puolesta. Marko tuijotti ulos käytävän lasiikkunoista. Aurinko oli jo laskenut, autojen silmät kiiluivat hämärässä. – Oltiin me, mutta se oli sillon ihan toisenlainen.

Miia puristi Markoa kädestä. – Älä välitä. Kyllä mä uskon