Syyttäjän murhapäiväkirja

By Totti Karpela

Helteisessä 80-luvun Naantalissa kuohuu. Vasta virkaan valittu yleinen syyttäjä Tom Lexell jättää terassit ja auttaa poliisia selvittelemään raakaa murhaa. Kun toinenkin uhri murhataan, Tomin ja poliisin on käännettävä kaikki Naantalin kivet ja kannot sarjamurhaajan nappaamiseksi. Tutkintaan tulee yllättäviä haasteita, jotka vain terävääkin terävämpi Tom voi ratkaista.Paahteinen kesädekkari nojaa yleisenä syyttäjänä toimineen Totti Karpelan asiantuntemukseen ja luo aitoa 80-lukulaista ajankuvaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 11, 2022
• ISBN: 9788728337264

Book preview

Syyttäjän murhapäiväkirja

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Totti Karpela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728337264

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tämä juttu oli aikanaan merkitty syyttäjän syytepäiväkirjaan numerolla 213 / 1980.

1 luku

Rakennus, jossa raastuvanoikeus sijaitsi, oli luultavasti kaupungin vanhin kivitalo. Punaiset tiiliseinät olivat laikkuuntuneet ja tummuneet vuosikymmenien saatossa ja valkoiset ikkunapuitteet kirkuivat uutta maalia säröjensä ja lohkeamiensa peitteeksi. Keskellä julkisivua olivat leveät graniittiportaat, jotka johtivat pilarien vartioimalle pääovelle. Korkeat kaari-ikkunat lisäsivät ovelasti talon massiivisuuden tuntua. Rakennus hallitsi kokonaan ikivanhan asemakaavan mukaisen kapean korttelinsa toista päätä. Etupuoleltaan se oli yksikerroksinen, mutta viettävälle tontille pystytettynä talon takaosa sisälsi myös tilavan alakerran. Raastuvanoikeus, maistraatti ja kaupunginviskaalin eli yleisen syyttäjän virasto olivat ylätasossa ja kuin konkreettisena esimerkkinä oikeudenkäytön arvoasteikosta niiden alla, pihanpuolella olivat poliisilaitoksen tilat.

Listassa ei ollut kuin viisi melko yksinkertaista ja selvää rikosjuttua sinä päivänä. Vaikeimpien rikosasioiden kanssa oli sopivampaa puurtaa syksyn ja talven synkkyydessä kuin kesän heleydessä. Puheenjohtaja Vahtervuori oli tarpeeksi kokenut ja itsenäinen oikeuden virkamies uskaltaakseen olla mukavuudenhaluinen työssään. Maanantaisten istuntojen liikakuormittamisen välttäminen suviaikaan oli hänen käytännön filosofiaansa, johon syyttäjänkin oli sopeuduttava.

Kesä oli tuona vuonna antanut odottaa itseään pitkään ja vasta nyt elokuun puolelle jo ehdittyään se tarjosi ihmisille aivan kuin häpeissään hyvitellen pilvettömän ja tuulettoman hellesään, jota oli kestänyt yli viikon.

Aamupuolen tunnit olivat kuluneet verkkaisesti kohoavassa kuumuudessa ja keskipäivään ehdittäessä ilma kiviseinäisessä, varjonpuoleisessa istuntosalissakin, jonka lämpötila yleensä oli juridisen viileä, seisoi epämiellyttävän nihkeänä. Oikeuden kolmesta jäsenestä se ilmiselvästi piinasi eniten kunnallisneuvosmiestä. Tukeva eläkkeellä oleva merikapteeni Puurtonen nojasi raskaasti tuolinsa selkämykseen ja hengitti syvään suun kautta. Hänen lyhythihaisen kesäpaitansa rintataskuun oli sullottu nenäliina, jota hän jo moneen otteeseen oli käyttänyt otsansa kuivaamiseen. Kunnallismiehen katse suuntautui kaipaavasti tuon tuostakin kohti auki olevan ikkunan takana näkyvää kivistävän kirkasta taivasta.

Puheenjohtaja Vahtervuori ei antanut sään vaikuttaa ulkoiseen olemukseensa. Punainen rusetti hehkui kesät talvet tiukasti hänen terävän leukansa alla ja harmaat ohimokiharat heilahtelivat sinne tänne Vahtervuoren käännellessä päätään hänelle ominaiseen tapaan, ripeästi ja kulmikkaasti.

Vahtervuori kääntyi sanomaan jotakin vasemmalla puolellaan istuvalle oikeuden kolmannelle jäsenelle, oikeusneuvosmiehelle. Minäkin siirsin joutessani katseeni oikeustieteen lisenssiaatti, varatuomari Marjatta Koivuun, joka jos kukaan, osoitti vastaan sanomattomasti olettamuksen oikeusneuvosmiesnimikkeen maskuliinisuudesta kuuluvan siihen samaan arkaististen jaoitusten ryhmään kuin esimerkiksi usko Jumalan miehisestä sukupuolesta.

Marjatta Koivu oli kookas, punatukkainen nainen, jonka upeutta lähes viisikymmentä ikävuotta pikemminkin vain korostivat. Mutta pahasti pettyivät ne, jotka odottivat tai luulivat saavansa helpompaa tai ymmärtävämpää kohtelua naistuomarin edessä. Olin nähnyt monen asianajajan alkavan änkyttää ja vielä useamman jätkäpojan vaihtavan vaivaantuneena tasapainoaan jalalta toiselle oikeusneuvosmiehen pidättyvän, älykkään katseen poraututuessa heihin kiperän kysymyksen kaikuessa ilmassa vastausta vaatien.

Tuomari Koivulla oli yllään rohkean ja asiallisen välimaille uurrettu kesäinen leninki ja panin merkille hänen povensa yläosan kiinteän ihon päivetyksen, jonka viime päivien polttava aurinko oli saanut aikaan. Mieleeni tuli kuulemani kaupunkijuoru, jonka mukaan leskenä elelevä Vahtervuori ja toisesta avioliitostaan eronnut Koivu tunsivat muutakin kuin vain ammatillista mielenkiintoa toisiaan kohtaan. Saatoin hyvin ymmärtää sen ikääntyneen ja hintelän puheenjohtajan kannalta, mutta jotenkin Vahtervuori ei mielestäni tuntunut sopivan rehevän Marjatta-rouvan miesihanneraameihin. Oli miten oli, minua asia ei vaivannut. Pyhän oikeuden oli jo ammoisista ajoista väitetty olevan sokean ja samasta aistiviasta oli yhtä kauan todisteltu vielä jumalallisemman rakkauden kärsivän.

- Sitten viimeinen juttu.

Havahduin ja totesin Vahtervuoren katsovan odottavasti minua. Nousin paikaltani ja vein asiakirjat hänen eteensä pitkälle, veran peittämälle pöydälle.

- Onko tämä ihan tavallinen ratti? Vahtervuori, jolla ei ollut tapana tutustua pöytäkirjoihin etukäteen, tiedusteli.

- On. Selvä ratti.

- Höh! Minkä hemmetin takia tähän sitten tulee asianajaja ja oikein Helsingistä asti?

- Ajokieltoa pois itkemään, olettaisin.

- Niinpä kait. No, kutsutaan sisään.

En kiinnittänyt erityisempää huomiota istuntosaliin astuneeseen asianajajaan, joka kumarrettuaan oikeudelle, käveli oman pöytänsä luo. Vasta kun asianajaja, viedessään päämiehensä valtakirjan Vahtervuorelle, esittäytyi, tunnistin hänet Risto Lahdeksi. Katseemme kohtasivat hänen palatessaan paikalleen ja Lahden ilmeestä päätellen tapaamisemme ei ollut yllättänyt pelkästään minua.

Vahtervuori nyökkäsi minulle ja jäi odottamaan nojaten leukaansa kämmeniinsä, kuten hän teki aina jokaisen jutun alussa. Nousin, luin lyhyen syytekirjelmän ja istuuduin ryhtyen tarkkailemaan Lahtea tämän aloittaessa oman osuutensa. Hän oli muuttunut paljon sitten opiskeluaikojen. Vartalo oli tanakoitunut ja kasvot olivat lihavan miehen kasvot kaksoisleukoineen. Vaaleanruskea tukka oli lyhyt ja huolellisesti jakaukselle kammattu. Tarkkasti harkittu, selkeä puhetapa ja rauhalliset liikkeet antoivat kuvan kokeneesta ammattimiehestä, jonka arvokkuutta korosti huippuhuoliteltu pukeutuminen. Epäilin, että Lahden harmaa, himmeästi kiiltelevä kesäpuku oli vähintäänkin italialaista ohutta villaa ja tietenkin räätälin tekemä.

Lahti ei kiistänyt syytettä, vaan keskittyi, kuten oli arvattukin, kuvailemaan niitä kauheuksia, joita mahdollinen ajokielto toisi hänen päämiehelleen.

- Herra puheenjohtaja, tässä on päämieheni työpaikan todistus, joka osoittaa, miten tärkeä ajokortti on hänelle ammatin hoidon kannalta.

Lahti käveli taas istuntopöydän ääreen. Vahtervuori katseli häntä hyväntahtoisesti, mutta ei irrottanut leukaansa kämmenistään. Koivu nojautui puheenjohtajaa kohti ja nappasi paperin asianajajan kädestä.

- Ymmärränkö oikein, Koivu kysyi silmäillen todistusta. – Päämiehenne on tämän yrityksen toimitusjohtaja?

- Kyllä hän on.

- Ja todistuksen allekirjoittajat ovat hänen alaisiaan, työnjohtaja ja kassanhoitaja?

- Niin, Lahti myönsi, mutta kiirehti selittämään. – Käsittääkseni juuri nämä henkilöt tietävät parhaiten, mitä vaikeuksia firmalle koituisi, jos asioita ei voitaisi hoitaa kunnolla johtajan ajokortittomuuden vuoksi.

- Nämä henkilöt tietävät myös parhaiten, Koivu sanoi pannen paperin sivuun. - Mitä vaikeuksia heille mahdollisesti koituisi, jos olisivat kieltäytyneet kirjoittamasta todistusta.

Koivun toteamus oli retorinen ja Lahti pysyikin viisaasti vaiti. Hän selaili hetken muodollisesti salkkunsa päällä olevia papereita ja sanoi sitten:

- Eipä tässä muuta. Jätän päätettäväksi.

Vahtervuori nojautui taaksepäin. - Syyttäjä?

- Samoin, murahdin ja lähdin kävelemään ovelle. Menin tyhjän odotustilan poikki asianajajille varattuun huoneeseen ja aloin sytytellä piippua. Lahti tuli heti jälkeeni ja minä ojensin käteni. – Terve!

- Jukoliste, Lexell! Lahti puristi kättäni ja hymyili leveästi. Sinä hetkenä näin edessäni taas tuikitutun opiskelutoverini. – Siitä onkin aikaa, kun viimeksi tavattiin.

- Vuosia. Mitä sinä?

- Mitäs, tässä vaan advoseeraan, Lahti virnisti. – En minä muutakaan keksinyt. Toimistosta on puoliosuus ja juttuja piisaa tyydyttävästi.

- Niin näkyy. Ympäri maata.

- Äh, Lahti äännähti hivenen kiusaantuneesti. – Tämä nyt oli sellainen pakkosauma. Me hoidamme ukon yrityksen lakiasiat ja hän ehdottomasti vaati asianajajaa esiintymään. Vähäinen ja toivotonkin juttu, mutta minkäs teet. Byroossa kaikki muut olivat varatut, joten minä päätin tehdä pikku huvimatkan.

Lahti avasi takkinsa, istuutui pöydänkulmalle ja pani suuhunsa pitkän, kapean sikarin.

Hänen sytyttäessään sitä huomasin paksun kultasormuksen hänen nimettömässään.

- Ja naimisiinkin olet ehtinyt.

- Mmh, kaksi mukulaakin on, Lahti totesi hajamielisesti ja mitenkään innostumatta aiheesta. Hän puhalsi ulos savua ja siristi silmiään. – Sinä lähdit auskultoimaan ja jäit sille tielle. Mitä tapahtui?

- Eipä erityistä. Päätin vähän katsella ympärilleni ja sitä minä taidan tehdä edelleenkin. Menin ensin tuonne susirajan tuntumaan lääninhallitukseen ja vaihdoin sitten maisemiahiukan etelään päin. Toimin sikäläisessä sotilaspiirissä sotilaslakimiehenä ja tulin sitten toista vuotta sitten tänne Naantaliin kaupunginviskaaliksi.

- Miksi noin? Lahden ilmeessä oli jotakin säälivää. – Helsingissä olisit pärjännyt paremmin.

- Miten niin pärjännyt?

- Valtion leipä nyt tiedetään. Ja…Lahti vilkaisi ulos ikkunasta kuin saadakseen sieltä tukea seuraavalle väitteelleen. – Kaikki täällä on niin pientä!

- Äläs nyt! Lähes kymmenentuhatta ihmistä ja kesäisin vielä paljon enemmän. On kapakoita ja kauppoja, rantaviivaa kilometrikaupalla ja luontoa riittää muutenkin lähes jokaisen kynnykselle asti. Ei kiireitä, ei stressiä.

- Et ole voinut noin paljon muuttua, Lahti pudisti päätään. – Luontoa kynnykselle asti! Ainoa vähänkin luontoon liittyvä asia, jota sinä, Tom, takavuosina arvostit, oli hevonen ja sekin vain raviradalla.

- Sellainenkin löytyy, ravirata. Tosin Turusta, reilun kymmenen kilometrin päästä.

Naurahdimme molemmat. Lahti aikoi jatkaa vielä, mutta summeri surahti ja Vahtervuoren ääni kutsui meitä kuuntelemaan päätöstä.

- Mennäänkö ottamaan oluet tämän jälkeen ja muistelemaan hiukan menneitä? kysyin.

Lahti oli jo liikkeellä kohti istuntosalia takkiaan napittaen. Hän pysähtyi ja kääntyi puolittain minuun päin. – Se olisi ollut hiton mukavaa. Vaikka edes kuppi kahvia – olen autolla,mutta en millään ehdi. Täytyy käydä vielä eräässä paikassa kotimatkalla, hän taputti minua kevyesti olalle. – Sorry, ihan todella.

- Seuraavalla kerralla, sanoin ja kuulin itsekin pettymyksen äänessäni.

- Tietty, pidetään mielessä. Ja toisin päin myös. Käythän sinä sentään joskus Helsingissäkin? Lahti ei enää ehtinyt jäädä kuulemaan vastaustani.

Hänen asiakkaansa sai neljäkymmentä päiväsakkoa ja kahden kuukauden ajokiellon.

Lahti tilasi pöytäkirjanotteen, napsautti laukkunsa kiinni, pokkasi oikeudelle, nyökkäsi minulle ja meni.

- Viikon päästä sitten taas, Vahtervuori totesi. – Uusi show, uudet esiintyjät.

- Taidanpa hakea jonkin hyvin varjoisan paikan ja mennä vetelemään pikku päiväunet, Puurtonen sanoi haukotellen estottomasti.

- Sanoitko jatkamaan päiväunia? Koivu tiedusteli välittäen vain laimeasti kätkeä ylenkatseensa viattoman äänensävyn alle. Tiesimme kaikki hänen vihjaavan kunnallisneuvosmiehen tapaan nuokkua joskus pitkien ja juridisesti monimutkaisten asioiden käsittelyn aikana.

Vanha merikarhu avasi jo suunsa, mutta sulki sen sitten. Hän tiesi, että olisipa hän sanonut mitä tahansa, Koivu olisi antanut takaisin kaksin verroin.Puurtonen laahusti ovelle ja läimäytti sen takanaan kiinni paljon puhuvasti.

- Hyvää päivänjatkoa vain kaikille, Vahtervuori hymyili silmät sirrillään.

2 luku

Palasin kaupunginviskaalin puolelle ja menin ensin omaan huoneeseeni. Kaadoin itselleni puoli kuppia jo hiukan kitkeröitynyttä kahvia ja kävelin sitten juttukansio ja kuppi käsissäni kanslistin puolelle.

- Huono päivä meillä, sanoin. – Ei yhtään simppua sumppuun. Pelkkiä sakkotuomioita.

- Se tuskin sinun yöuniasi vie, Sirpa hymähti nostamatta katsettaan kirjoitustyön alla olevasta paperista.

Kanslistini ja samalla ainoa, raastuvan puolelta lainassa oleva alaiseni oli monellakin tapaa pyöreähkö naistyyppi. Hänen lyhyt vartalonsa muodostui pehmeistä kaartuvista ääriviivoista ja pyöreiden poskien väliin ei olisi voinut kuvitella muunlaista kuin suppusuuta ja nykerönenäa, joita täydensivät ymmyrskäiset, harmaat silmät. Vaikka Sirpa mielellään lähti mukaan kevyeen rupatteluun kanssani, hän ei tuntenut vähäisintäkään mielenkiintoa syytejuttuja ja niissä esiintyviä henkilöitä kohtaan. Siitä huolimatta Sirpa hoiti työnsä pätevästi, lähetti haasteet, hoiti liitetilaukset, teki merkinnät diaareihin, kirjotti kirjeet, arkistoi asiakirjat ja vastasi puhelimeen. Hän oli totisesti korvaamaton minulle, mutta olisin melkein toivonut hänen joskus paiskivan tavaroita suutuksissaan tai edes korottavan ääntään, mitä ei ollut koskaan tapahtunut.

Panin juttukansion pöydälle. – Enpä välitä pyhittää töille enempää näin kauniista päivästä, sanoin ja otin vielä kulauksen kahvia laskien kupin kansion viereen. Tiesin Sirpan joka tapauksessa huuhtelevan kahvinkeittimen ja pesevän kuppini olipa se missä tahansa.

- Säälihän se olisi, hän päästi minut melkein kynnykselle. – Poijuko kutsuu vai jokin muu rannan kapakoista?

- Saa nähdä, sanoin. – Lähdetkö mukaan?

- Mikset kysy koskaan virallisen työajan jälkeen?

- Ehkä siksi, etten ole täällä juuri koskaan niin myöhään. Mutta ole varuillasi, saatan joku päivä yllättää.

Riisuin takkini raastuvan portailla ja riiputin sitä selässäni sormikoukusta suunnistaessani pienvenesatamaan. Ostin iltalehden ja kävelin kiireettä pitkin kapeita katuja, joita vanhat puutalot reunustivat. Jalkakäytävien reunaan istutettujen tai puutarhoissa kasvavien jalavien, lehmusten ja vaahteroiden lehvästöt muodostivat monessa kohtaa varjoisia katoksia, joiden alla oli miellyttävää kulkea piilossa auringolta.

Päivä oli pulkassa, ilma oli kaunis ja kuitenkin totesin äkkiä olevani harmistunut. Tiesin tuntemani ärtymyksen aiheuttajaksi Risto Lahden ja tarjosin itselleni aluksi syyksi hänen käyttäytymistään. Kuutisen vuotta me olimme pyörineet yhdessä kokien opiskelijaelämän laidasta laitaan ja nyt hän oli suhtautunut minuun vain kuin kehen tahansa hyvän päivän tuttuun. Ei se sitä ollut, kumosin oman väitteeni. Lähteminen on kuolemista, sanoivat ranskalaiset. Minä olin lähtenyt ja ystävyys oli kuollut, ei välittömästi, vaan uudistamattomana vuosien kuluessa. Lahden asenne oli täysin ymmärrettävää.

Tuskinpa se kateuttakaan oli. Pääseminen siihen asemaan, joka hänellä nyt oli niin ammatillisesti kuin todennäköisesti taloudellisestikin, oli vaatinut rutosti työtä ja vaati sitä jatkuvasti. Sellainen oravanpyörä ei viehättänyt minua.

Olin jo näköetäisyydellä venesatamasta, kun tajusin levottomuuteni saaneen alkunsa Lahden puheesta. Ei varsinaisesti hänen sanoistaan tai lausahduksistaan, vaan niiden sisältämästä ajatuksesta. Se oli kummallinen, härnäävä mielle, joka välillä väistyi ja palasi taas. Rutiiniksi muodostuneet tehtävät, turhautuminen, tapahtumattomuus olivat se maaperä, jossa se iti. Tuo rauhattomuuden henki oli kuljettanut minua pitkin ja poikin Suomen niemeä ja vasta täällä Naantalissa olin