Pimeyden sakramentti

By Tuula Pelttari

Thoran elämää mahtavassa talossa reunustaa kukkea ruusutarha, eikä missään ole päällisin puolin valitettavaa. Kirjojen kirjoittaminen sujuu, ja perhe-elämä hoituu siinä sivussa moitteettomasti. Mutta kun omituinen olento alkaa vierailla hänen luonaan öisin, kaikki muuttuu painajaiseksi, joka ei lopu edes heräämisen jälkeen.Toinen tarina sijoittuu mielisairaalaan, jossa herra Moore ja Napoleon asustavat. Molemmat tietävät liikaa erään laitoksen asioista. Kenties heidät on juuri siksi suljettu sairaalaan? Kun miehet kotiutuvat, ihmissudet alkavat sotkeutua tarinaan eriskummallisella tavalla.Kaksi ihanan karmivaa satua aikuisille! Tavallinen arkielämä vinksahtaa sijoiltaan ja alkaa saada erikoisia sävyjä tässä kahden pienoisromaanin liitossa, josta ei kauhukaan ole kaukana. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 20, 2022
• ISBN: 9788728440056

Book preview

Pimeyden sakramentti

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1987, 2022 Tuula Pelttari and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728440056

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

PIMEYDEN SAKRAMENTTI

ENSIMMÄINEN LUKU

Thora siveli käsikirjoituksen liuskoja. Hän nosti kasan syliinsä. Tällä kertaa hän tunsi luoneensa jotakin omituista, pelottavaakin.

Sanat olivat vain tulleet. Mistä? Niin — mistä? Ja Harry oli väittänyt häntä, Thoraa, omaa vaimoaan, kummajaiseksi. Aivan kuin hän olisi jokin aave ja omituisuus.

Tietenkin Thoran oli myönnettävä, että Harryn väitteillä oli jonkinlainen pohja. Thora muisti miten monasti Harry oli herättänyt hänet yöllä ja käskenyt häntä lopettamaan.

Thora leijaili jonnekin utuisiin muistoihin.

— Mitä, mitä sinä nyt tarkoitat, Harry? oli Thora kysynyt pöpperöisenä ja katsellut Harryn käskevän käden osoittamaan suuntaan.

— Tuolla on jokin. Ja se on ollut siellä tarpeeksi kauan. Etkö helvetissä voisi hankkia muunlaisia seuralaisia kuin tuo!

Tuo oli ollut omituinen, himmeävaloinen olento. Oikeastaan sillä ei ollut varsinaista muotoa. Se nyt vain oli. Harryn mielestä ihan väärässä paikassa, väärään aikaan.

Thorasta ei tuntunut miltään. Olento sai hänen puolestaan seisoa heidän makuuhuoneessaan niin kauan kuin lystäsi.

—Mitä sinä siitä välität, Harry? Anna sen olla.

Näin sanottuaan Thora oli pudonnut raskaaseen uneen. Ja ennen nukahtamistaan Thora oli muistellut Harryn sanoneen aivan kummallista. Mitä se olikaan? Ai niin!

— Viihdytä vierastasi sitten päiväsaikaan.

Kun Thora heräsi, hän oli nukkunut liikaa ja kuljeskeli kodissaan hajamielisenä, kuin selkäänsä saaneena. Olen huolehtinut Johnnyn kouluun. Puutarhuri tulee klo 11.00, kokki hiukan aikaisemmin. Illalla jutellaan.

Illalla jutellaan? Thora hypisteli Harryn muistiopaperia kirjoituspöydän ääressä. Hän tuijotti Harryn puutarhaan, sillä Harryn se oli. Jokaikistä rikkaruohoa myöten. Harryn puutarhuri. Harryn kokki. Harryn Johnnie. Harryn vaimo.

Harryn vaimo. Harryn vaimolla oli vain yksi harrastus: kirjoittaminen. Ja sekin tuntui väärältä ratkaisulta, vaikka Harry yrittikin kätkeä pohjimmaisia ajatuksiaan. Kuten muukin suku ja kaikki ne, joille Harry oli ivaillut hänen tekemisiään. Mutta auta armias jos joku ivasi Harryn ruusuja, Harryn puutarhuria, Harryn kokkia ja niin edelleen! Häntä, Thoraa, sai ivata.

Ei silti, etteikö Harry olisi ollut hänestä ylpeä. Ei — Thora sopi erittäin hyvin hänen vaimokseen silloin kun se Harrylle vain sopi. Silloin kun Harry saattoi hyötyä vaimostaan. Ylpeillä hänestä, tosin aste-erolla mitä nyt niihin ruusuihin tuli, koska Thora ei ollut Harryn ruusu. Hän oli hetken vain kuvitellut niin, avioliiton alkuaikoina. Ei, Thora ei ollut ruusu, sillä ruusujaan Harry riensi puolustamaan pyörremyrskyn tavoin nähdessään puutarhassa tai säässä jotakin uhkaavaa.

— Ruusut, ruusut, ruusut, puutarhuri on unohtanut katteen.

Kate! Se oli jonkinlainen kummallinen puolipallon muotoinen, läpinäkyvä rakennelma, joka kätki ruusut napsahtaen sisäänsä jos niitä uhkasi jokin vaara.

Mutta Harry ei tehnyt mitään kun anoppi soitti Thoralle ja solvasi häntä epärehellisen työn tekijäksi!

— Ja mitä sinäkin teet? Tekisit jonkinlaista rehellistä työtä.

Thoran teki mieli väittää vastaan kaikenlaista. Hänen mieleensä nousi humoristisia kuvia siitä, miten anoppi soittelisi ja haukkuisi vuoronperään kaikki taiteilijat ja kirjailijat nimitellen heitä miten mieli. Läänintaitelijoista aina akateemikkoihin.

— Sinä halveksit meitä, sukuasi. Ei sinulle sovi meidän seuramme — sinä haluat aina vain kirjoittaa.

Niin, niin Thora halusi. Hänen kirjoittamisensa oli pakotie. Siellä anopin luona Harrylla oli aikaa autolle ja Johnnielle ja kaikille muille paitsi vaimolleen, jonka hän jätti istumaan yksikseen muiden häärätessä omiaan.

Thora oli avuton. Kunpa jollakulla vain olisi ollut aikaa hänelle! Enää aikoihin hän ei ollut halunnut lähteä Harryn äidin luo. Ei hänestä kukaan tosissaan välittänyt. Olivat ystävällisiä, sietivät, koska oli pakko. Mutta juuri hän, Thora, kuitenkin muisti kaikki merkkipäivät, osti lahjat, huolehti siitä että Harry, Harry, oma poika muistaisi.

Moni messusi hänelle milloin mistäkin. Siitä miten hän oli heittäytynyt niin sanotuksi vapaaksi kirjailijaksi. Ja tämä oli väite, jota Thora ei antanut anteeksi koskaan. Minkä hän voi luomisen lahjoilleen. Hänen kätensä maalasivat, muovasivat, kirjoittivat sanoja. Hänen aivonsa kävivät lukemattomia keskusteluja ja väittelyjä kuviteltujen vastustajien kanssa. Tämä oli Thoran ainoa tapa vastata yhteiskunnan asettamiin haasteisiin.

Hän oli jonkin verran menestynyt ja jonkin verran saanut kuuluisuutta tällä pienellä paikkakunnalla missä he elivät. Kirjoittelun vuoksi hän oli menettänyt hänelle jo tarjotun työn, pakopaikan kotoa, henkireiän, ja se oli ollut shokki. Pitkän aikaa Thora oli katsonut entisen työnantajansa kirjettä, joka oli kirjoitettu oikein hienolla tekstillä, jotta se pehmentäisi asian kovuutta.

Thoran kasvot tekivät tuolloin oikeutta marmoriveistokselle. Niin liikkumattomat ja valkeat ne olivat. Ja hän oli jo ehtinyt sanoa itsensä irti edellisestä työstä luottaen täysin toisen ihmisen mahtiasemaan.

Oikeastaan Thoralla ei ollut varsinaista hätää. Hän saattoi istua kirjoituspöytänsä ääressä harmaassa kivilinnassa, jonka Harry oli perinyt joltakin sukulaiseltaan, ja jonka ylläpito tuli kohtalaisen kalliiksi. Mutta Harry ei luopunut elintasostaan. Siksi Thoralle luvatun työn menettäminen oli ollut hänelle isku.

— Millä me nyt tulemme toimeen? Harry oli vaahdonnut. — Sinun kirjoittamisiesi tähden tässä nyt istutaan. Pulassa.

— Erotetaan kokki ja puutarhuri.

Harry oli katsonut Thoraa kauhuissaan. Kokki nyt vielä olisi menetellyt, mutta että puutarhuri! — Ja toisesta autostakin voisimme luopua, yritti Thora, vaikka miehen katse jo litisti häntä nojatuolin nurkkaan. Tappavan tehokkaasti.

— Miten sinä edes voit harkita tuollaista! Harry oli huutanut.

Hän oli miltei tukehtunut sherryynsä.

— Ja miten sinä, rakas vaimo, muka aiot tulla toimeen jos mielit jatkaa näitä harrastuksiasi? Sinähän tarvitset auton kuljettaaksesi töitäsi näytteille, eikö niin?

Tämän Harry oli sanonut oudosti ja silmäillyt samalla seinillä riippuvia maalauksia.

— Kummallista taidetta. Kummallista! Nämä ovat muinaisuutta, Thora. Kuka haluaisi viihtyä näitten keskellä? Eivät nämä sovi minnekään Koivu ja tähti -teelmien rinnalle.

Eivätpä eivät. Vain koteihin joissa oli hyvä maku, ja joissa osattiin antaa taululle sopiva paikka. Vaikka siellä olisikin Koivu ja tähti. Mutta muun sisustuksen oli kyllä tiedettävä paikkansa, oltava tummaa, raskasta tyyliä. Tummaa, hallitsevaa, sellaista mikä imi ihmistä puoleensa.

Harrynkin se oli aikoinaan imenyt puoleensa. Harryn joka nyt istui lasi kädessään ja siemaili siitä sopivia naukkuja, kuten hän itse niitä nimitti.

— Eivät ne ole hullumpia, Thora. Eivät ollenkaan. Mutta ne eivät elätä, Harry toisti sitten vaimeasti. — Siis — jos aiot elättää, ottaa osaa taloudenpitoon, sinä tarvitset auton!

— Voihan sellaisen vuokrata. Ja oikeastaan voisin panna pystyyn sellaisen, sellaisen — no, kotigallerian.

Harry purskahti repivään nauruun ja yski sherryä kurkustaan.

Thora ei välittänyt ivasta.

— Ja miten sinun ruususi hohtaisivatkaan, ja nimenomaan määrätyssä valaistuksesa.

Harry oli rypistänyt suunsa kiinni, ja alkoi vaivihkaa tarkastella asiaa uudesta näkökulmasta.

— Niin, tuota, juu. Eihän se olisi vahingoksikaan. Voisihan ne yhdistää, mies ilahtui aivan kuin omasta ideastaan.

Thoraa hymyilytti, mutta hän kätki huvittuneisuutensa jättäen Harryn pohtimaan asioita itsekseen. Thora nousi portaat ja eteni kohti lastenhuonetta.

— Hei, Johnnie!

— Hei äiti. Kato mitä mä olen tehnyt. Eikö oo upee!

Poika osoitti käskevästi rakennelmiaan. Tulee selvästi Harryyn, Thora totesi hymy suupielessään.

Kato mitä mä olen tehnyt… tuttu lause. Isänsä poika. Silti poika huomasi myös äitinsä työn hedelmät. Ne poika oli huomannut jo silloin kun hän oli kantanut poikaa tultuaan synnytyslaitokselta ja seisonut keskellä olohuonetta. Silloin Johnnie-vauva oli jäykistynyt hänen sylissään ja katsonut erikseen jokaista taulua.. Hänen vauvankatseensa oli tuntunut pysähtyvän ja arvioivan, aivan kuin hän olisi ollut joku kriitikko.

Ihmiset väittivät ettei pieni lapsi näe, mutta Johnnie näki. Hänen päänsä oli Thoran helläntukevassa otteessa, ja Harry seisoi hämmästyksestä mykkänä heidän vieressään.

— Se katsoo!

Thora muisti miten ylpeä hän oli ollut. Tietenkin joku nyt väittäisi, että vauva vain oli oudoksunut sairashuoneen valkoisuuden ja kodin välisiä eroja. Mutta ei tämä vauva. Ei tämä Johnnie. Thora vei pojan talon jokaiseen huoneeseen. Ja vauva oli katsonut vain äitinsä maalaamia tauluja. No — ne olivat isokokoisia. Mutta eivät aivan kaikki. Eivät kaikki. Siitä lähtien hänen ja pojan välillä oli jotakin erityistä. Johnnieta oli aina todella kiinnostanut hänen taiteensa, kirjoitelmansa, pieni kuuluisuutensa, jolla tosin oli oma erilainen hintansa arkielämässä.

Hänen ensimmäinen kirjansa käsitteli hänen rakastamaansa aihetta muinaisuus, ja siinä mielessä se oli "vaaraton’ naapuristolle. Sen ilmestyttyä ihmiset kuitenkin heittäytyivät puhumattomiksi ja alkoivat kartella koko perhettä aina pikku Johnnieta myöten. Entiset ystävät hävisivät koteihinsa, ja jos Thora yritti soittaa heille yksinäisyydessään, tuntui aivan siltä kuin puhelun vastaanottaja odottaisi Thoran soittaneen vain kehuja ja arvostusta saadakseen.

Sitten olivat nöyristelijät, jotka kiittivät edessäpäin, mutta olivat purevia takanapäin, ja niitä jotka purivat heti ja toivat julki mielipiteensä toisen saavutuksista. Insinöörinsalkku tuntuikin äkkiä mitättömältä kun naapurin pikkurouva oli saanut kirjansa julkaistuksi.

Thora oli epätoivoinen. Kirjan julkaisemisen herättämä ensimmäinen ilo alkoi muuttua avoimeksi epätoivoksi. Hän ei tiennyt miten järjestää naamataulunsa kun astui kotioven ulkopuolelle. Hymy tuntui yhtä väärältä ratkaisulta kuin hymyttömyys, ja heidän puutarha-aitansa taakse ilmaantui iltaisin katsojia tuijottamaan. Kato, tuolla se kirjailija nyt on, kantautui herkkien, ruusuntuoksuisten iltojen aikana useaan otteeseen.

Entä sitten kuunvalo — se toi julkeaa, julmaa hohdetta kaikkialle, vääristi varjot ja ajatukset. Muinaisuus tuntui silloin lohduttavalta, ja Thora käveli usein yksikseen heidän tilavissa huoneissaan ja siveli arkaillen luomuksiaan, jotka tuntuivat elävän.

Jos Thora oli aivan rehellinen, ne elivätkin. Olivat eläneet jo silloin kun hän oli lapsi, kun hän oli saanut valmiiksi ensimmäisen taiderivistönsä.

Eräänä aamuna Thora oli lukenut Robin Hoodista, elänyt täysin kirjan lumoissa ja väsähtänyt sitten. Hän oli kääntänyt kirjan vatsalleen ja piti käsiään rintojensa päällä. Hän oli tuolloin ollut suunnilleen kymmenvuotias.

Hän muisti tuon aamun. Hän ei unohtaisi sitä koskaan. Ei koskaan. Aamu vielä ikkunoiden eteen vedettyjen verhojen takana antoi ennustuksen kauniista kesäpäivästä. Thora katseli verhon utumaista valkeutta, silmäili huoneensa rakkaita yksityiskohtia, nallejaan, pelejään, kirjojaan. Nukkeja hänellä oli vain olosuhteiden pakosta — vain siksi että ihmiset aina kuvittelivat tyttöjen haluavan sellaisia. Mutta Thora olikin poikkeus säännöstä. Jo pienenä hän oli ihmetellen tarttunut saamaansa nukkeen, tarkastellut sitä puolelta toiselle ja tökännyt sen sitten hajamielisesti syrjään. Mitäpä hän nyt nukeilla.

Hänen äitinsä oli ollut epätoivoissaan lapsen käyttäytymisestä.

— Mitä sinun pitää sanoa, Thora? oli äiti kovistellut lastaan.

Hetken Thora oli tuijottanut äitiään.

— Kiitos! hän oli sitten oivaltanut, ja äiti oli johdatellut lyödyn vierailijan kiireesti aikuisten puolelle. Joskus nukeilla oli käyttöä, varsinkin silloin kun äiti ja