Kaiken keskellä yksin

By Marja-Liisa Vilhunen

Kaiken keskellä yksin -kirjan novellit ovat fiktiota, mutta inspiraatio kirjoittamiseen syntyi ihmisten arjesta, tiedotusvälineiden isoista ja pienistä uutisista sekä ihmisten kokemuksista. Jokaisen tarinan taustalla on todellinen tapahtuma, joka mehevöityy fiktiolla. Novellien henkilöiden elämään kuuluu tunteiden kirjo, joka sisältää sekä iloa että yksinäisyyttä ja ahdistusta. Novellit eivät ole pelkkää synkistelyä, vaan huumori on mukana kerronnassa. Tarinoita yhdistävät vanhukset, joiden lisäksi ääneen pääsevät myös nuoret ihmiset, vanhusten läheiset ja hoitajat. Ehkä teksti saa lukijan miettimään yhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Nähdäänkö vanhus vain kulueränä, jolloin hänelle valitaan viimeiseksi kodiksi kilpailutuksella löydetty halvin hoitopaikka?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 6, 2022
• ISBN: 9789528059103

Marja-Liisa Vilhunen

Marja-Liisa Vilhunen on Siilinjärvellä asuva erikoissairaanhoitaja, joka työskenteli 39 vuotta psykiatrisilla osastoilla. Kirjoittamisharrastus johti Jyväskylän yliopiston luovan kirjoittamisen opintoihin. Vilhunen on ollut yli 20 vuotta Pohjois-Savon Kirjallinen Yhdistys Vestäjät ry:n jäsen. Kaiken keskellä yksin -kirjan novellit ovat syntyneet todellisten tapahtumien pohjalta, mutta höystetty fiktiolla. Hoitajan arkipäivä -tietokirja (Reuna 2016) sisältää hoitajan hiljaista tietoa ja kertoo hyvästä hoidosta potilaiden ja hoitajien näkökulmasta. Kirjassa ennustetaan hoitajapulaa, sillä huono palkka ja työolot ajavat hoitajia vaihtamaan ammattia. Vilhusen novelleja ja runoja on mukana Reunan ja Vestäjien kirjoissa. Lisäksi hän on kirjoittanut näytelmiä. Vilhusen tekstit ovat kantaaottavia ja kertovat elämästä, jota osa ihmisistä ei halua nähdä.

Book preview

Seija Niskaselle kiitokset käsikirjoituksen tarkistuksesta ja miellyttävästä yhteistyöstä.

Kiitos Vestäjien proosapajan kirjoittajatovereille: Eijalle, Emmalle, Heljälle, Leenalle, Marjolle, Minnalle, Ottilialle, Raijalle, Riitalle ja Ullalle.

Kaiken keskellä yksin

Sisältö

Autovarkaus

Ystävä

Äidin turva

Yksin

Lähellä jokaista asiakasta

Veljekset

Vastaanotolla

Pitkä odotus

Vieras

Syytinki

Kukkakedolla

Tutkimukset

Apuväline

Kotihoidossa

Äidin poika

Kotiutus

Patoumia

Aggressiivinen mies

Mopoauto

Tarkastuskäynti

Autovarkaus

Ville harppoo portaissa, loikkii pitkillä jaloillaan koko matkan jättäen joka toisen askelman väliin, kolmannessa kerroksessa jo hengästyttää. Avain on hetkessä kädessä. Ville tempaa oven auki, ryntää keittiön pöydän ääreen, istuutuu, ottaa kännykän taskustaan ja etsii lokitiedoista viimeisen vastatun puhelun. Ville näpäyttää luurin kuvaa. Puhelin hälyttää muutaman kerran, rätinää, hiljaisuus, rätinää, sitten kuuluu vastaus.

– Haloo.

– No niin, nyt olen kotona ja saat selittää uudelleen äskeisen.

– Haloo. Haloo?

– Haloo haloo. Laita puhelin oikealle kohdalle, että kuulet, Ville huutaa.

– No nyt kuuluu, kuuluuko sinne?

– Tänne kuuluu oikein hyvin. Sinä tässä kuulematta olit.

– Ei tarvitse noin ärhäkkä olla. Minulla niitä hankaluuksia on.

– Aivan, kerro nyt tapahtumat uudelleen.

– No, minä tulin kaupasta ja auto oli varastettu parkkipaikalta.

– Siis mistä?

– Tulin keskustaan ja menin kauppaan ja ...

– Niin niin, mutta missä olit parkissa?

– Sillä normaalilla parkkipaikalla, jonne aina ajan.

– Tiedän sen. Ja nytkö ei ole siinä, minne jätit?

– Ei ole, ei ole. Se on varastettu parkkipaikalta. Ja lukkoon kyllä laitoin.

Asia tuli selväksi. On ajettava entiseen kotikaupunkiin heti työpäivän päätteeksi hiivatin sata kilometriä. Ei vanhaa miestä voi jättää hätään.

– Kuule nyt, isä. Minä tulen sinun avuksi tuota pikaa.

Siinä lähellä on se Sokoksen kahvila, mene sinne odottamaan minua. Minä tulen sinne.

– Nytkö heti?

– Nyt heti lähden.

– Sepä hyvä. Minä jo hermostuin.

– Turha sinun on mennä kotiin, on sen verran pitkä matka eikä sinne tietysti ihan heti menisi bussiakaan.

Asiat on kuitenkin hoidettava keskustassa.

– Minä menen kahville.

– Hyvä, odota rauhassa. Minä tulen sinne.

Ville kirjoittaa keittiön pöydälle vaimolleen viestin:

Ukon hävinneen auton arvoitus on tutkittava. Vaimo ymmärtää tilanteen, sillä tämä ei ole ensimmäinen äkkilähtö. Viime aikoina on tupsahdellut esille erilaisia yllättäviä asioita, joita Ville ainoana omaisena joutuu selvittämään. Auto on jo iso juttu hävitettäväksi, kodin pienten esineiden perään ei Ville lähde, vaikka onkin palvellut isäänsä kunnon pojan tavoin. Vaimo on välillä huomauttanut, ettei joka oikkuun tarvitsisi reagoida, mutta isän terveys näyttää hiipuvan. Häntä on nyt autettava, jotta ei tarvitse katua myöhemmin, sitten kun isää ei enää ole.

Matkalla Ville kuuntelee radiota. Mitään erityistä ei ole tapahtunut maailmalla, kaunista säätä luvataan edelleen. Onpa onni, että nyt on hyvä kesäkeli, helppo ajaa, Ville tuumailee. Isäukko jaksaa hyvin odottaa kahvikupposen ja lehtien ääressä, ei hänellä kahvilassa mitään hätää ole. Kaupunki on hänelle varsin tuttu, vaikka onkin laajentunut. Ukko on pyörinyt koko ikänsä niillä nurkilla, leikki lapsena miltei keskustassa.

Tosin vanhoja taloja on hävitetty ja uusia liiketaloja rakennettu tilalle. Ihmiset ovat seuranneet huvittuneina, jotkut närkästyneinäkin, vanhojen ja arvokkaiden puutalojen purkamista. Jos johonkin keskustan kortteliin ei ole saatu rakennuslupaa uutta liiketilaa varten, on vanha puinen suojelukohde ykskaks palanut käyttökelvottomaksi. Näitä yllättäviä tuhoja on sattunut useita vuosien aikana. Yhtään paloa ei ole onnistuttu selvittämään, ovat kuulemma oikosulkuja tai muita outoja sattumuksia.

Liikenne on suosiollinen vielä tähän aikaan päivästä eikä ruuhkaa ole. Ville kääntyy erkaantumiskaistalta kaupunkiin ja on miltei keskustassa, kun vastaan tulee poliisiauto. Ville huomaa auton etupenkillä kuljettajan vieressä siviilipukuisen miehen. Hän säpsähtää ja on vähällä painaa jarrupolkimen pohjaan.

– Sehän on isäukko, hän sanoo ääneen, – voi taivas sentään!

Mitä on tapahtunut? Minne ukko on matkalla? Miksi poliisit ovat ottaneet ukon kyytiin? Nyt on sattunut jotain pahempaa.

Ville ei voi kääntää autoaan poliisiauton perään, joten hänen on ajettava seuraavaan risteykseen, käännyttävä ja yritettävä löytää se. Hän joutuu kiertämään ison lenkin yksisuuntaisten katujen vuoksi. Risteyksissä Ville katsoo pitkälle kadun molempiin suuntiin, mutta yhtään poliisiautoa ei näy. Keskustassa on enemmän liikennettä kuin valtatiellä ja autojono seisoo välillä.

Yllättäen Ville näkee torin toisella puolella vastakkaiseen suuntaan ajavan poliisiauton. Isä saattaa olla siinä. Olisi päästävä nopeasti perään. Jälleen yksisuuntaiset kadut hankaloittavat yritystä ja auto katoaa kerrostalojen taakse.

Ville toteaa poliisiauton etsimisen toivottomaksi.

Niinpä hän päättää ajaa isänsä suosimalle parkkipaikalle tämän käyttämää reittiä. Vanha mies ajaa aina samoja katuja kaupungissa vieraillessaan ja käyttää samaa P-paikkaakin. Kahvilaan on turha mennä, koska Ville on melko varma, että isä istuu virkavallan kyydissä. Viisainta yrittää soittaa kännykällä, jospa saisi yhteyden.

Kestää tovin ennen kuin Ville pääsee perille parkkipaikalle. Tilaa näyttää vielä olevan, jopa isän vakipaikan vieressä tyhjä ruutu. Kas kummaa, Ville ihmettelee. Miten sattuukaan olemaan samanlainen punainen auto kuin ukon Lada ja vielä ukon vakiruudussa? Erikoinen sattuma tosiaan. Ville päättää pysäköidä punaisen auton viereen. Hän ajaa hissukseen, kääntää autonsa parkkiruutuun ja huomaa samalla, että punaisessa autossa on tuttu rekisterikilpi.

Auto ei ole pelkästään isän auton näköinen, vaan se on isän Lada.

Todella outoa, Ville miettii. Ukon varastettu Lada on parkissa ukon vakiruudussa. Ukko on tainnut seota kokonaan! Tietysti nämä uudet, isot liikkeet häkellyttävät dementoituvan miehen ja ukon päänuppi on lujilla. Onkohan poliisi jouduttu kutsumaan ukon käytöksen vuoksi?

Ville kaivaa kiireesti kännykkänsä ja valitsee isän numeron. Puhelin hälyttää pitkään, mutta lopulta isä vastaa.

– Haloo. Missä sinä olet? Oletko tulossa tänne?

– Olen jo täällä, Ville sanoo topakalla äänellä. – Missäs sinä olet?

– Minä, tuota noin, minä etsin poliisin kanssa autoa.

– Vai niin.

– Niin, minä näin torilla poliisiauton ja menin heti ilmoittamaan autovarkauden, etteivät kerkiä pitkälle viemään. Nyt haravoidaan tätä keskustaa.

– Minä löysin jo sinun autosi.

– Löysit? Niinkö sanoit?

– Kyllä, minä löysin. Lada seisoo parkissa ihan sinun vakituisella parkkipaikalla.

– Jaa. Onko joku tuonut sen takaisin? Odotas vähän...

Ville kuulee miesäänen pyytävän puhelimen itselleen.

Kännykästä kuuluu rahinaa ja ukon hiljainen ääni sanoo jotain. Poliisi esittäytyy ja kertoo, miten pappa oli kuljeksinut epätoivoisena torilla ja tullut ilmoittamaan poliisipartiolle autovarkaudesta. Poliisit epäilivät heti, että auto on jossain parkissa, mutta omistaja ei jostain syystä muistanut missä. He ottivat papan kyytiin, ettei vanha mies väsyisi etsinnöissään.

Poliisi lupaa tuoda papan parkkipaikalle pojan luokse. Ville kiittää.

Ystävä

Mietin raskain mielin soittoa ystäväni sisarelle, joka täytti jo vuosi sitten 80. Nyt olen järkyttynyt, joten on parasta rauhoittua ensin itse. Koska en pysty tässä mielentilassa juttelemaan, menen kotiin ja pohdin tapahtunutta. Soitan, kun osaan puhua selkeästi. Nyt ulos, kävely bussipysäkille ja linja-autolla kotiin.

Aavistin, ettei kaikki ole kunnossa, kun lähdin kotoani.

Entisen miesystäväni koti on Helsingin laidalla ja minun kotini on naapurikunnassa sadan kilometrin päässä. Muistan, miten tutustuin Teuvoon jo lähes parikymmentä vuotta sitten. Tulin pääkaupungin humuun mennäkseni elokuviin. Ja meninhän minä, mutta ensin oli hassu kohtaaminen. Kävelin kaupungilla ostoksilla, katselin näyteikkunoita. Olin varannut aikaa ostoksia varten, sillä en käynyt usein kaupungissa ja siksi yhdistin aina muita asioita huvireissuihini. Kävelin rauhassa, kun yllättäen alkoi hirmuinen sade. Tuuli pyöritti vettä milloin mistäkin suunnasta ja sateensuojani kiepsahti nurin useamman kerran, kun yritin löytää sopivaa suojaa liikkeiden edustoilta. Lopulta näin ison lipan erään pankin oviaukossa ja juoksin sen alle.

Myräkkä tuntui jatkuvan ikuisuuden. Välillä oli pikkuisen rauhoittumisen merkkejä, mutta seuraavassa hetkessä kuului jälleen tuulen ujellus ja vettä lensi ryöppynä. Katos oli niin iso, että se antoi mainion turvapaikan ylhäältä tulevaa sadetta vastaan, mutta ajoittain tuuli viskoi vettä hyökyaaltona lähes vaakasuorasti. Laskin sateenvarjoni sivulle suojaksi.

Katu lainehti, autot seilasivat kuin veneet jättäen vanan jälkeensä. Ihmiset loikkivat katoksen alta toisen katoksen alle, kun sade hellitti hetkeksi. Minulla ei ollut kiirettä, joten seisoin ihmetellen voimakasta myrskyä. Se oli niin erikoinen, että jopa toisilleen tuntemattomat ihmiset puhuivat keskenään. Oli hauska seurata, kun he arvioivat sateen voimakkuutta, totesivat lähtevänsä matkaan mahdollisimman pian sopivan tyynessä välissä ja loikkivat seuraavaan oviaukkoon kurkistelemaan.

Pankin katoksen alle ilmestyi mies, joka ei myöskään kiirehtinyt, vaan jäi rauhassa odottamaan sateen loppumista. Olimme ilmeisesti kumpikin löytäneet sopivan suojapaikan, eikä sitä kannattanut jättää liian aikaisin, sillä lähiliikkeiden oviaukoissa ei ollut yhtä isoja ovilippoja. Mies seurasi tuulen tempoilua ja veden moninaisia ryöpsähdyksiä yhtä kiinnostuneena kuin minäkin. Tilanteessamme oli jotain huvittavaa.

Hymyilimme toisillemme. Olimme oman suojasatamamme vankeja. Ihmisten liikkuminen väheni myrskyn jatkuessa ja pian totesimme olevamme autiolla kadulla lähes ainoat jalankulkijat.

Silloin tällöin autot roiskauttivat lätäköistä yllätysryöpyt, vaikka yrittivätkin varoa.

– Tästä ei kannata heti lähteä, mies sanoi.

– Ei kannata, onneksi ei ole kiire.

Mies naurahti lämpimästi. Hän totesi, että ihmisillä on miltei aina kiire – aivan liian usein. Hänen mielestään silloin jäävät huomaamatta elämän hupaisat hetket.

Siitä alkoi keskustelumme. Kerroin, että olin menossa elokuviin ja Teuvo osoittautui varsinaiseksi elokuvien asiantuntijaksi. Hän kertoi lukevansa kaikkien uusien elokuvien arvostelut ja hän kehui valitsemaani kuvaa katsomisen arvoiseksi. Huomasimme kumpikin pitävämme Kaurismäen ohjaamista elokuvista.

Totesimme, että niihin pitää keskittyä, sillä vasta rauhallinen olotila avaa niiden hienouden.

Kun linja-autoon ryöpsähtää joukko äänekkäitä nuoria, havahdun muistoistani. Ilman heitä olisin voinut ajaa kotini ohi ja joutunut kävelemään pidemmän matkan.

Se olisi siirtänyt soittoani liikaa. Minun on soitettava heti kotiin tultuani, sillä niin lupasin poliisille. On parempi, että minä soitan Teuvon sisarelle Lahjalle ennen kuin poliisi ottaa yhteyttä.

Ihmeellistä, miten tyhjältä kotini nyt tuntuu, vaikka mikään siellä ei ole muuttunut. Autius onkin minun sisimmässäni. Teuvo oli elämässäni ainakin kahdeksantoista vuotta ennen kuin hän lopetti suhteemme muutama kuukausi takaperin. Ei hänellä mitään selitystä ollut. Hän vain sanoi, että seurustelu loppuu. Olin jotenkin kuvitellut, että viettäisimme vanhuutemme yhdessä, ehkä muuttaisimme asumaan saman katon alle. Olin ollut valmis luopumaan omasta kodistani ja muuttamaan hänen luokseen, mutta en ehtinyt kertoa päätöstäni, kun hän ilmoitti seurustelumme päättyvän. Tunsin itseni torjutuksi, hän nöyryytti minua jyrkkyydellään. Olisin tarvinnut sopeutumisaikaa, en niin äkkinäistä päätöstä. Teuvo sentään hyväksyi, että soitin hänelle joskus, muutaman kerran viikossa ja että juttelimme yleisistä asioista, emme meistä. Teuvo jäi edelleen ystäväksi.

Kerään voimia sohvalla ja käärin huovan ympärilleni.

On aika soittaa. Puhelin hälyttää pitkään, ehkä Lahja ei kuule soittoa. Hänen liikkumisensa on hyvin hankalaa. Jos hän ei kohta vastaa, minun on yritettävä pian uudestaan.

– Huttunen.

– Päivää Lahja, tässä Seija.

– No päivää.