Kalpeat tytöt

By Katri Tapola

Kaduilla raikaa opiskelijatyttöjen nauru. Greta ja Edith ovat vähän niin kuin Garbo ja Piaf, tai ainakin he haluavat olla yliopiston käytävien kalpeimmat tytöt. He kantavat luennoillaan mukana niin puuteria kuin päiväkirjojaan, kaatuilevat kaduilla ja etsivät onneaan olan takaa. Päihdyttävän nuoruuden rinnalla romaani kertoo Gretan lapsuudesta ja tulevaisuudesta, joihin nykyhetki peilautuu. Mitä kalpeista kalpein tyttö oikein pakenee? Ystävyyttä ja naisen ikävaiheita kuvaava, taidokkaasti rakennettu romaani voitti ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 13, 2022
• ISBN: 9788728473665

Book preview

Kalpeat tytöt

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1998, 2022 Katri Tapola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728473665

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

You hate to watch another tired man

lay down his hand

like he was giving up the holy game of poker

And while he talks his dreams to sleep

you notice there's a highway

that is curling up like smoke above his shoulder

It's curling just like smoke above his shoulder.

– Leonard Cohen

Sinun ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa yksi ainoa tosi lause. Kirjoita tosin lause, minkä tiedät.

– Ernest Hemingway

(Sitaatteja Gretan päiväkirjasta)

Greta käveli kesäisen pihan poikki. Oliko se oikeastaan kävelyä? Hän oli vasta muuttanut kaupunkiin ja menossa yliopiston pääsykokeeseen. Greta oli astunut valoisaan pihaan graniittilinnasta, sillä nimellä hän kutsui taloa jossa asui, ja miettinyt hetkisen mitä tehdä, koska ei tiennyt missä yliopisto on ja miten sinne mennään. Pääsykoe alkaisi puolen tunnin kuluttua. Greta kulki pihan poikki kadulle, nuuhkaisi ilmaa, katsahti ympärilleen ja lähti katua pitkin siihen suuntaan missä arveli yliopiston sijaitsevan.

Porttikongista astui kadulle hänen eteensä nuori tyttö. Nuori, niin! Gretaa huvitti, tyttö oli saman ikäinen kuin hänkin, parikymppinen, silti hän piti tyttöä paljon itseään nuorempana, tyhmempänä ja tylsempänä.

Pikainen rekisteröinti – Gretalla ei koskaan kulunut paljon aikaa kissanvaistoiseen hahmottamiseensa – ei helvetti, myös tyttö oli varmasti menossa pääsykokeeseen. Tytöllä oli jalassaan ruskeanahkaiset tanhukengät, vaaleat letit nuoressa päässään, kuvioitu villapusero aamun viileydessä, siistit housut. Greta lähti seuraamaan.

Illalla kapakassa Greta kertoi tarinaa. Tarinassa hän, Greta, lähtee yliopiston pääsykokeeseen eikä tiedä missä yliopisto on. Tarinassa tulee tyttö porttikongista kadulle hänen eteensä ja Greta lähtee seuraamaan tyttöä, koska tyttö on juuri sellaisen näköinen, että on varmasti menossa samaan pääsykokeeseen kuin Gretakin. Juuri sellaisen näköinen, jota hän ei kestä, saatana, letit päässä ja pieksut jalassa, nukuttu yö takana.

Näin Greta kävelee katua, vai voiko sitä kutsua pelkästään kävelemiseksi, ensin leveää Liisankatua eteenpäin, sitten vasemmalle Mariankadulle, siitä oikealle Rauhankadulle, Suomen Pankin jälkeen vasemmalle pätkä Unioninkatua ja taas oikealle Hallituskadulle ja Padam! The Porthania Building!

Greta aavisti tarinansa arvon, ihmiset pöydässä kuuntelivat, puistelivat päätään, hymyilivät. Greta ymmärsi olevansa uskomaton tyttö, kalpeana, valolta suojattuna, toisessa silmässään vihreä piilolasi, toinen omana vaaleana sinisenä, se johtui David Bowiesta, nahkahousut ja kiinalainen aamutakki, punainen tukka pystyssä.

Greta aavisti tarinansa arvon ja oli samalla aikaa viattomin kaikista. Sillä niin vain kävi, ettei hän tullut edellisenä iltana kysyneeksi keneltäkään missä yliopisto sijaitsi, tuskin ajatteli koko asiaa. Niin vain kävi, eikä hän tiennyt miksi. Eikä hän osannut lukea karttaa eikä hänellä sitä paitsi ollut suuntavaistoa ollenkaan.

Greta oli viattomin kaikista sillä asiat vain sattuivat hänelle. Sen mitä hän puki ylleen saneli tunne, hän ei koskaan valinnut vaatteitaan. Sisäinen pakko teki valinnan hänen puolestaan, suojaväri on musta, viininpunaiset mokkasaappaat auttavat menemään. Ja äkkiä vaaleanpunainen pitkä huivi, kietaisu kaulan ympärille, mitä se on? Vaaleanpunaista, kevyttä, onko se myönnytys arkuudelle, jonka musta nahka peittää? Kaikesta siitä syntyivät yllättävät yhdistelmät, kaikki se ilmensi Gretaa, sitä mitä hänen ei tarvinnut ajatella ja mitä hän ei voinut ajatella.

Nainen oli löytänyt komeroistaan tavaroita, jotka olivat aikoinaan kuuluneet Gretalle. Lattialla lojuivat mustat nahkahousut, jalkaansa nainen oli vetänyt Gretalta perityt violetit mokkasaappaat, vieressä pöydällä oli kasa kansistaan kuluneita päiväkirjoja.

Nainen tarttui päällimmäiseen kirjaan, avasi sen siitä mistä se sattui avautumaan ja muisti miten Gretalla oli ollut tapana avata päiväkirjojaan samalla tyylillä: vasen sivu rivi kaksitoista, päivän ohje, tai koko viikon. Nainen sai ohjeeksi päivälleen: Istun hiljaa kaljakorin päällä, sisäpihalla ovensuussa, taivaasta näkyy vain neliö sinistä, aurinko on jossakin talojen takana. Istun kaljakorin päällä, katson suljettuja ikkunoita. Toisissa sälekaihtimet, useimmissa paksut rullaverhot. Minun paikkani on tässä sisäpihalla, kuunnella ääniä talojen takaa, katsoa suljettuja ikkunoita, savuke, huuto sielussani: voin sännätä mihin suuntaan tahansa.

Nainen selasi kirjaa eteenpäin ja pysähtyi nähdessään haalistuneen valokuvan, joka oli liimattu keskelle sivua. Sivun poikki kulki teksti: Minne minä menen, hidas kuoleminen jatkuu, en tiedä pitäisikö olla valveilla, pitäisikö nukkua, en osaa seurata lasta.

Valokuva esitti tyttöä, joka oli vielä varmasti alle kouluikäinen, yllään tytöllä oli vihreä pusero ja ruskeat housut. Kuva oli otettu loppukesällä, tyttö istuu keskellä vaaleaksi kulottunutta peltoa, katselee kohti kameraa totisilla silmillä pää vähän kallellaan ja rutistaa nyrkeissään herneenpalkoja hartiat jännittyneinä.

Jokin tytön asennossa liikutti naista, hartiatko ne olivat, tässä hän istui itse ja piteli kädet jäykkinä kirjan reunoista kiinni. Nainen sulki silmänsä, oikeastaan, hän ajatteli, kyllähän hän tiesi millainen tyttö oli ollut. Jos hän vain pitäisi silmänsä kiinni, muistelisi vähän, muistelisi missä tyttö kulki ennen kuin muuttui kuvaksi perhealbumiin, paljon ennen kuin joutui albumista Gretan päiväkirjan sivulle.

Nainen ajatteli, että tarina voisi aivan hyvin alkaa siitä miten tyttö kulkee pellolla, miten jaloissa lonksuvat suuret kumisaappaat ja tyttö on totinen, keskittynyt astumaan vain kaikkein korkeimpiin savipaakkuihin.

Pellolta tytön tie vie jokirantaan. Siellä on lautta, jonka hän on rakentanut, lankut on naulattu tasaiseksi pohjaksi ja tukeva airo on löytynyt valmiina metsästä, airo on myrskyn kaataman puun vankin oksa. Tyttö miettii myrskyä, korkeita mäntyjä, jotka tuuli pakottaa kaarelle, juurakkoja, jotka nousevat maasta myrskyn kuljettua yli. Juurakon alla voi asua supi, ja tytöllä on tapana kurkistaa koloihin varovasti, ei siksi että pelkäisi vaan koska ei tahdo häiritä villikoiraa.

Tyttö seisoo lauttarannassaan ja tuijottaa hitaasti virtaavaan ruskeaan veteen. Kuuman kesän heinäsirkat särisevät korvissa ja jokea alas ui harvakseltaan kuivunut keltainen lehti, irtoaa puusta, kieppuu ilmassa, asettuu pyörteeseen, kulkee pois. Tyttö on pysähtynyt. Keltainen, haalistunut vihreä, värit imevät kaiken huomion. Kaikki muu on kaukana, tyttö seisoo lauttarannassa, silmät menevät viiruiksi ja hän huojuu hiljaa tuulen huminan mukana.

Tyttö nostaa lippalakkiaan ylös otsalta, tyrkkää lautan irti rantapenkereen mudasta ja astuu varmalla askeleella lautalle. Airo uppoaa veteen, löytää pohjan, lautta kulkee suoraan kohti vastapäistä rantaa, sinne hän on matkalla. Hän lipuu lautallaan hiljakseen, välillä melkein pysähtyen, katsoo leviä ja miettii virtauksen alkua, miettii sitä mikä elää kaislikossa. Loppukesän aurinko tulee matalalta, vahvana, laskeutuu lautalle, eikä tyttö ole yksin.

Vastaranta on siinä, kaukainen ranta, se on tytön oma maa. Tyttö tuuppaa airolla lautan rantaan, hän on lautturi, vapaa, hän kulkee siihen suuntaan minkä on itse valinnut. Lautta jää rannan liejuun, tyttö heittää lakkinsa lautalle