Jäätynyt mies

By Yrjö Rauanheimo

Voiko jään sisällä selvitä elossa vuosikymmenten ajan?Kun rahtialus matkaa Newfoundlandin rannikolla, kohtaa sen miehistö jotain yllättävää. Erään jäävuoren sisällä näkyy olevan kuollut mies veneensä kanssa. Laivan miehistö päättää hakata jäätä sen verran irti, että mies saadaan laivan kannelle edelleen jään sisällä. Onko kyseessä arkeologinen löytö? Tilanne muuttuu kuitenkin omituiseksi, kun jää miehen ympäriltä lopulta sulaa. Mies avaa nimittäin silmänsä – onko hän säilynyt elossa jään sisällä?Jäätynyt mies on jännittävä science fiction -romaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 10, 2022
• ISBN: 9788728447758

Book preview

Jäätynyt mies

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1948, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447758

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I LUKU

– Luuletko, että saamme sen tänään näkyviin?

– En tiedä, mutta jo olisi aika.

Minnehaha kynti merta raskaasti keinuen. Meren pinta oli yhtä harmaa kuin yllä oleva taivas. Idässä oli tosin vaaleampia pilvenriekaleita, jotka lupasivat selkenemistä, mutta etelän taivas oli aivan lyijynharmaa. Kolme viimeistä päivää oli ollut aivan samankaltaista: lievää tuulta, sumua, pilvistä ja kosteaa, niin märkää kuin vain merellä voi olla. Edellisenä päivänä olivat Minnehahan kapteeni ja ensimmäinen perämies vielä saaneet kuin varkain päivän korkeuden otetuksi, mutta tänään ei laivan asemaa saataisi tarkalleen lasketuksi, siitä oli ensimmäinen perämies varma. Loki osoitti tosin jonkinlaisella tarkkuudella kuljetun matkan määrän, mutta kaikki oli epävarmaa. Komentosillalla odotettiin sen takia auringon ilmaantumista kuumeisella jännityksellä.

Minnehaha oli kymmenentuhannen tonnin kantoinen rahtialus. Se oli matkalla Kotkasta New Yorkiin selluloosalastissa. Kapteeni Grant oli jo kymmenen vuoden ajan kulkenut tällä linjalla. Hän tunsi Kotkan yhtä hyvin kuin New Yorkinkin ja eräät väittivät jo, että hänen suomenkielentaitonsakin oli huomattava. Hän oli harmaantunut meren palveluksessa, mutta vaikka hän ylettyi tuskin ensimmäisen perämiehen Jacksonin olkapäihin saakka, oli hänessä voimaa ja reippautta aivan tarpeeksi. Hän oli vanhan koulun merimiehiä ja useammin kuin kerran oli hän ottanut luulot pois räyhääviltä lämmittäjiltä.

Miehet seisoivat komentosillalla ja loivat silloin tällöin katseita eteläiselle taivaalle.

– En minä muuten välittäisi, kapteeni sanoi, mutta huomenna olemme jo New Foundlandin sumualueella. Jää on hyvää kesällä kuumuudessa, mutta en minä sittenkään rakasta jäävuoria. Niitä on nyt ympärillämme aivan tarpeeksi.

– Tämä onkin surkein aika tällä linjalla. Talven myrskyt eivät ole mitään tämän jännityksen rinnalla. Nämä huhtikuun sumut ja nämä huhtikuiset jäävuoret tekevät minut vielä kerran hulluksi.

Kapteeni Grant loi perämieheensä arvostelevan silmäyksen ja hymyili.

– En nyt sentään uskoisi, että te pelkäätte.

– En minä pelkääkään, herra kapteeni. Minä en pelkää mitään, mutta joka kerta, kun vapaavahdillani käännän itseäni vuoteessa, tuntuu minusta siltä, kuin kylkemme raaputtaisi jäävuorta vastaan. Olen kerran hypännyt hyttini lattialle ja kurkistanut pyöröaukosta merelle, sillä olisin miltei voinut vannoa, että jääpalaset kilisivät kannella.

– Parasta lienee, ettette ollenkaan ajattele jäävuoria, Jackson. Minä tunsin kerran erään kapteenin, joka ajatteli niitä niin, ettei häntä voitu käyttää keväällä Atlantilla. Hän näki jäävuoria unissaan, näki niitä valveilla ollessaan – ja antoi sitten laivansa kerran törmätä sellaiseen. Hän oli sadatellut niitä niin monen monta kertaa, että kerran sellainen vedenalainen jäävuori repi hänen laivansa pohjan auki. Ja vielä sellaisena aikana, jolloin kukaan ei enää niitä näillä tienoin odottanut.

Minnehahn ruosteiset kyljet kyntivät syvän vaon harmaaseen, kuolleelta näyttävään mereen. Etukannelle satoi harmaata kuohua. Meri näytti elottomalta, mutta se eli kuitenkin niinkuin se aina tekee. Raskaassa lastissa oleva laiva kiipesi aaltojen harjoille, jotka muistuttivat lyijyvuoria, porhalsi sitten seuraavaan laaksoon ja savupiipusta kohosi mustaa savua likaisille aalloille ravinnoksi. Vesi kuohui keulassa ja kohina kuului komentosillalle saakka, missä ruorimies sormillaan pyöritti naurettavan pientä ruoriratasta. Etukannella käveli puosu raikasta ilmaa haukkaamassa. Laivakeittiöstä kuului astioiden kalinaa ja ruorimies keskittyi kokonaan ajatukseen, mitä tänään saataisiin päivälliseksi.

Pilvissä välkähti hieman. Jossain oli hienoinen rako. Kapteeni ja perämies kohottivat sekstanttinsa kuin yhdestä sopimuksesta, mutta laskivat ne pian jälleen alas.

– Ei kannata. Mennään merenkulkuhyttiin. Kapteeni astui edellä ja perämies seurasi perässä. Samalla hetkellä astui toinen perämies komentosillalle.

– Saitteko mitään? hän kysyi heiltä ohimennen.

– Koeta itse, niin näet, mutisi ensimmäinen perämies. Kiipeä ylös taivaalle repimään pilviä.

– Oi, aurinko oi, sulovoimasi näytä, hyräili toinen perämies virnistellen.

Päivästä tuli ilta ja illasta yö.

Kello yksi yöllä herätti vahtina ollut ensimmäinen perämies ja haki kapteenin.

– Nyt sitä on koko maailman täydeltä, hän ilmoitti.

Kapteeni nousi huokaisten. Hän tiesi tarkalleen, minkälainen ilma yöllä oli. Sumutorvi oli jo kerran rääkynyt.

Ja sumua olikin koko maailman täydeltä, kuten perämies oli ilmoittanut. Komentosillalla ei nähnyt muuta kuin kompassivalon hehkun. Ruorimies nojasi pieneen rattaaseensa ja hänen silmänsä tuntuivat suuntautuvan eteen keskelle. Etukannelta kuului askeleita. Perämies oli lähettänyt kaksi miestä sinne tähystämään ja komentosillan toisessa päässä häämöitti kolmen tähystäjän haamu.

– Pitäisi olla kissan silmät, perämies sanoi.

– Mitä te niillä tekisitte? Kissakin tukehtuisi tähän paksuuteen.

Sumu oli todellakin niin paksua, että se tarttui kurkkuun. Lämpimät merivirrat sulattelivat etelään päin valuvia jäävuoria ja aikaansaivat kaloistaan kuuluisaa New Foundlandin matalikon. Näkyi kaikkialla vilkkuvia valoja, jälleen ulvahduksia. Kaiken yllä karjui Minnehaha kuin kuolemanhädässä. Sen vauhti oli hiljennetty mahdollisimman vähäiseksi. Kolmaskin perämies oli nyt komentosillalla.

Päällystö seisoi hievahtamatta paikallaan. Kukaan ei enää kuullut etukannella seisovien tähystäjien huutoja. Sieltä kuului kuin tahdissa: vasemmalla, oikealla, vasemmalla oikealla!

– Olemme aivan kalastuslaivueen keskellä, mutisi ensimmäinen perämies.

– Kunpa tämä edes olisi ainoa, kapteeni huokasi raskaasti.

Kello kuusi olivat äänet etääntyneet kauaksi taakse. Komentosillalla