Sudenlapset

By Helena Waris and Aku Laitinen

Muinaissuomalainen fantasiamaailma korpineen, järvineen ja tuntureineen lumoaa kaikenikäiset

Hurja Mustarinnan soturi Roke ja kuolleiden mailla Luusuvannossa kasvanut hiljainen Karran ovat kaksoset. Kymmenen vuoden eron jälkeen he kohtaavat lähteäkseen noitasaarelle Vornanmutkaan hautaamaan äitiään, noita Terihania.

Periltä he löytävät Sudenmarjan, synkän ja ahdistuneen lapsen, jota kaksoset erehtyvät luulemaan pikkusisarekseen ja Vornanmutkan seuraavaksi noidaksi. Esiäideiltä Karran saa kuitenkin kuulla, että hänestä itsestään on määrä tulla Vornanmutkan ensimmäinen miesnoita. Matkasta kohti velhoutta alkaa Sudenlasten suuri seikkailu.

Sudenlapset on toinen osa Helena Wariksen rakastetussa Pohjankontu-trilogiassa, joka on täynnä julmia taisteluja, taikuutta ja romantiikkaa henkeäsalpaavissa muinaissuomalaisissa maisemissa. Se jatkaa sarjan ensimmäisen osan, Uniin piirretyn polun, tarinaa, mutta uusin henkilöhahmoin. Helena Waris on kirjoittanut lukuisia fantasiaromaaneja ja lastenkirjoja ja asuu Ristiinassa 100 vuotta vanhassa puutalossa. Pohjankontu-trilogian kaikille kolmelle osalle on myönnetty ilmestymisvuonnaan Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinto.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 7, 2022
• ISBN: 9788702376968

Book preview

ENSIMMÄINEN OSA

Kaksoset

1. LUKU

SAALIS

– Tapan sinut! maassa makaava soturi sihisi hampaittensa välistä ja hänen silmänsä leimusivat vihaisesti jäänsinistä tulta. Kuollut hevonen retkotti painavana hänen jalkansa päällä, mutta mies ei siitä lannistunut. Hän osoitti uhkaajaansa miekkansa terävällä kärjellä. – Sinä, hiidentytär! Vedä minut irti, että pääsen kimppuusi!

Jousiampuja hengitti kiihtyneesti puun katveessa. Hän kuuli sydämensä tiheät lyönnit, mutta ei antanut asentonsa herpaantua. Jäntevät käsivarret pysyivät jännittyneinä, jousi liikkumatta hänen otteessaan, eikä hän enää päästäisi kasvoilleen hetkeksi karannutta hymynkaretta palaamaan tiukaksi nipistetyille huulilleen, vaikka miehen sisukas uho häntä huvittikin. Hän hallitsi tilanteen, oli hallinnut alusta alkaen. Hän oli yllättänyt ilmielävän mustarintalaisen!

Kuinka ylpeänä soturi olikaan ratsastanut! Kuin omistaisi tämän metsän. Hölmö!

– Kuka sinä olet? hän kuuli miehen kysyvän jo sovittelevammin.

– Sinun kohtalosi, ampuja vastasi mielessään. Sinun käskijäsi tässä metsässä. Hän tiesi pystyvänsä virittämään jänteen silmänräpäyksessä. Nuoli törröttäisi miehen kaulassa ennen kuin uhri ehtisi tajuta mitään.

– Miksi tapoit hevoseni? Miehen ääni muuttui melkein kuiskaukseksi. – Tapa nyt minutkin!

Mies yritti nähdä paremmin varjossa lymyävän vastustajansa, joka niin aavistamatta oli päässyt pysäyttämään hänet.

Anteeksiantamatonta! Mitä minä oikein ajattelin!

Jousiampuja näytti hänen silmiinsä naurettavan nuorelta. Korkeintaan viisitoistakesäiseltä. Poikamainen vartalo oli verhottu metsästäjän asulla. Vihertävä, lyhyt villapaita, nahkaiset rannekkeet ja ruskeat housut kätkeytyivät täydellisesti alkukesän vehreyteen. Tytön kasvoista mies pystyi erottamaan vain voimakkaat kulmakarvat, jotka kaartuivat melkein toisiinsa kiinni tuimien silmien yläpuolella.

– Mitä sinä odotat, mies kysyi ja laski miekkansa hevosen selälle uskotellakseen alistuneensa. – Näetkö nyt, olen armoillasi.

– Heitä miekka kauemmas! tyttö käski terävästi.

Ei mikään typerys, mies ajatteli ja viskasi aseensa pensaikkoon. Hän näki tytön vaihtavan painoaan jalalta toiselle ja tunsi tämän viileän katseen puntaroivan tilannetta. Tyttö varmaan arvasi hänen kantavan muitakin aseita pukunsa uumenissa. Hetken epäröityään ampuja laski jousensa puuta vasten ja uskaltautui esiin.

Valossa tyttö näyttikin hieman pidemmältä ja vanhemmalta, kuin mitä hän oli ensin arvellut. Tai ehkä se johtuu uhmakkaasta ryhdistä. Jousiampuja lähestyi selkä suorana, leuka ylhäällä, ja tuijotti häntä harmailla silmillään.

Ei hullumman näköinen neitonen, mies tuumi. Huulet olivat ehkä vaikeasti suostuteltavissa hymyilemään, eikä silmien väliin juurtunut vihainen viiva katoaisi jälkiä jättämättä, mutta korkeat poskipäät ja sievä pieni nenä, niistä hän piti. Ja vaaleanruskeista hiuksista, jotka valuivat sileinä tytön hartioiden taakse alaselkään asti.

Soturi seurasi ääneti, kun tyttö käveli notkein askelin hänen hevosensa luo. Ampuja ei katsonut enää häneen, ja hetken mies harkitsi kätensä viemistä pikkupuukolleen, mutta jätti tilaisuuden käyttämättä. Hän katseli kuinka neito veti kolme korpinsulkaista nuolta eläimen kaulasta ja kyljestä, sujautti ne puhdistamatta olkansa yli viineen ja kosketti sitten kuolleen ratsun sileää karvaa. Vaikka tytön huulet eivät liikkuneetkaan, mies tajusi tämän pyytävän teolleen ymmärrystä vanhoilta mahdeilta. Niinpä tietysti. Vanhaa kansaa.

– Tuon sinä teit turhaan, hän tuhahti. – Tämän eläimen tappaminen ei ole vanhojen mahtien anteeksiannettavissa. Minä en tullut vihassa.

Tyttö hätkähti paljastettuja ajatuksiaan. Hän katsoi hevosen yli uhriinsa. Ruhon alla viruvan soturin silmät paloivat yhä, mutta tämä alkoi käydä kalpeaksi. Tyttö näki ohuen hikinoron valuvan likaisella ohimolla.

– Auta minut täältä alta pois, hän kuuli mustarintalaisen pyytävän.

Mies ei varmasti ollut niin heikko, mitä antoi ymmärtää, ja tyttö tiesi, että tämä pystyisi tappamaan hänet puolikuntoisenakin. Vaikka hänen mustateräinen metsästyspuukkonsa läpäisisikin soturin nahkasuojukset, tyttö ei aikonut antautua lähitaisteluun.

Hän ihmetteli miksi mies ei ollut sotavarustuksessa. Huviretkelläkö soturi ratsasteli? Rengaspaita lojui maassa kiiltävänä myttynä muiden satulaan kiinnitettynä olleiden matkatavaroiden seassa.

Mies koetti taas riuhtaista jalkaansa vapaaksi eläimen alta. Tytöstä näytti siltä, että hän ei huijannut yrityksessään. Mustarintalainen manasi ähisten: – Auta tai tapa heti! Sama minulle, perkele! Poltan nämä metsät ja kummittelen sinulle loppuikäsi, olin sitten elossa tai kuollut. En jätä sinua rauhaan!

– Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne alun perinkään, tyttö vastasi rohkeasti. Tämä oli hänen aluettaan, eikä mies pystyisi pelottelemaan häntä pelkillä sanoilla. – Valkoisten susien maa on sinun väeltäsi kielletty.

– Eihän tämä ole Valkoisten susien maa? Tämä on Sinisten metsien rajaseutua joelle asti, eikö olekin? Mies näytti aidon hämmästyneeltä.

– Eli sinä olet eksynyt tälle puolelle vahingossa? tyttö kysyi pilkallisella äänellä.

– Minä en ole ylittänyt jokea! En hitto vie ole!

Tyttöä huvitti. Yhtä sokea kuin minun veljeni. Hän ei ymmärtänyt kuinka joku saattoi joutua joen vastarannalle huomaamattaan. Mutta sellaista tapahtui.

– Mitä sinä virnuilet? Kai tämä hevonen olisi märkä, jos se olisi kahlannut vedessä!

Tyttö kohautti hartioitaan. – Odotin kai liikoja mustarintalaiselta… Olkoon, asusi ei suojele sinua täällä. Oletko karkuri? Hylkiö? Vai tiedustelija?

– En mikään niistä. Ja sinä olisit voinut kysyä sitä, ennen kuin ammuit hevosen altani… Kuule, jos autat minua, lupaan, etten käy päällesi. Ainakaan heti.

Tytön kaikki vaistot käskivät häntä pysymään riittävän kaukana soturista. Samaan aikaan hän tiesi, että jos hän odottaisi liian kauan, miehen jalka voisi vääntyä iäksi, eikä mies pystyisi enää kävelemään sinne mihin hän aikoi tämän viedä. Hän mietti miten nopeasti soturi hyökkäisi ja kuinka kaukana hänen piti pysyä ehtiäkseen karkuun.

Mustarintalainen tuntui lukevan hänen ajatuksensa. – Saat sata hengenvetoa etumatkaa, mies tarjosi.

– Minä en luota sinuun, tyttö tuhahti.

– Tunne on molemminpuolinen, usko pois.

Tyttö katsoi miehen kulmikkaita kasvoja kykenemättä päättämään mitä tekisi. Miehen silmien liekit olivat laantuneet, tummat kulmakarvat eivät olleet enää vihasta jyrkkinä, mutta poskipäät olivat yhä kireät ja mies puri hampaitaan yhteen, raivosta tai tuskasta. – Jos aiot jättää minut tähän, ojenna miekkani, että saan päättää päiväni saman tien. Turha lykätä väistämätöntä, mies sanoi hänelle synkeästi.

– Hyvä on. Sata hengenvetoa, tyttö myöntyi lopulta. – Ja pidäkin sanasi, mustarintalainen!

Mies virnisti, ja jokin miehen kasvoilla vilahtaneessa ilmeessä jäi häiritsemään tyttöä.

Mies oli jo ollut varma, ettei tyttö auttaisi häntä, mutta nyt tämä kiersi hevosen takaa hänen luokseen. Tyttö tuli pelottomasti aivan hänen viereensä ja kyykistyi hänen kätensä, hänen puukkonsa ulottuville. Rohkeutta vai tyhmyyttä, mies mietti.

– Oletko valmis? jousityttö kysyi, ja mies näki kellertävät pilkut tämän harmaissa silmissä, kevätauringon vaalentamat laikut rantahietikon värisissä hiuksissa. Kapean nenän selässä oli muutama pisama ja paljaan kaulan vaalealla iholla punersi raavittu hyttysen purema.

– No? Kun lasken kolmeen? tyttö kysyi ja laski kätensä hevosta vasten.

Mies nyökkäsi.

He työnsivät voimiensa takaa. Eläin liikahti, muttei tarpeeksi. He yrittivät uudestaan.

– Liian painava, tyttö puuskutti ja nojasi otsaansa hevoseen.

Silloin mies tarttui puukkoonsa. Tyttö huomasi sen, kavahti salamannopealla loikalla taaksepäin varvikkoon, ja potki itseään jaloillaan kauemmas.

– Hupsu. Minä lupasin, etten hipaisekaan sinua vielä, mies torui ja ojensi puukkoaan kahva edellä tytölle. – Tee vipu. Seiväs. Ja varo, tämä on terävä.

– Pidä tylsä peltiveitsesi, tyttö vähätteli selvittyään säikähdyksestään. Hän kaivoi villapaitansa alta metsästyspuukkonsa ja etsi pohkeensa paksuisen männyn, jota alkoi vuolla tyvestä katki.

Mies epäili tytön valinneen turhan heppoisen puun, mutta ei sanonut mitään.

Mänty katkesi, ja oksat karsittuaan tyttö raahasi seipään miehen vierelle. Sammaleiden alta pilkotti kivi, jota vasten olisi hyvä kammeta.

Mies auttoi parhaansa mukaan ja vähä vähältä he saivat seipään kulkeutumaan syvälle hevosen alle. Kun tyttö nojasi koko painollaan pihkaiseen puuhun, eläimen ruho liikahti tarpeeksi, jotta soturi sai vedettyä raajansa vapaaksi. Mies irvisti tuskaisena koukistaessaan jalkansa esiin.

Tyttö peräytyi nopeasti jousensa luo, otti aseensa käteensä ja tähtäsi mieheen, mutta antoi sitten nuolensa laskea nähdessään, ettei mustarintalaisesta olisi vastukseksi. Mies avasi säärisuojusta loukkaantuneesta jalastaan ja näytti unohtaneen hänet ja sata hengenvetoa.

– Sinä voisit etsiä minulle sauvan, mies sanoi rauhallisesti. Hänen äänestään oli hävinnyt kaikki uhma. – Tällä jalalla ei kävellä ilman tukea, mies totesi ja huokaisi.

Tyttö kätki hymynsä. Hän oli voittanut tämän taistelun! Vihollinen oli juuri antautunut. Hän ei voinut olla jo ajattelematta, millainen yllätys hänellä olisi esittää kotiväelleen.

Tyttö jätti jousen ja etsi taas suoran puun, tällä kertaa nuoren haavan, jonka katkaisi puukollaan sopivan mittaiseksi. Mies oli juuri kammennut itsensä seisomaan, kun hän ojensi sauvan miehelle.

Soturi tarttui tukeen ja mutisi jotain.

Yhdeksänkymmentäyhdeksän, sata.

Ennen kuin tyttö ehti tajuta kuulemansa, sauva viuhahti ilmassa ja osui hänen käsivarteensa huumaavalla voimalla. Se sattui hirvittävästi. Hän tippui polvilleen parahtaen tuskasta. Toinen lyönti tuli yhtä nopeasti. Se osui hänen selkäänsä, josta kuului rusahdus.

– Tappaisin sinut heti, ellen tarvitsisi sinua, mies jylisi pahaenteisesti. Hän piti sauvaa uhkaavasti ilmassa, valmiina lyömään vielä uudestaan. – Se oli hyvä hevonen ja sinä vielä korvaat sen minulle. Saat elää siihen asti.

Tyttö vapisi poski maata vasten kivun aaltojen hyökyessä pitkin selkää. Hän kirosi erehdystään katkerasti. Katkenneet nuolet valuivat viinestä ruohikkoon.

– Sinä olisit minut tappanut jos siihen pystyisit. Nyt sinun kannattaa pysyä minun lähettyvilläni. Hyvässä lykyssä teen sinusta orjani! Sen sanottuaan mies linkkasi tytön jousen luo ja taittoi sen leikiten katki.

***

Jousityttö ei ollut suostunut puhumaan mustarintalaiselle sanaakaan, vaikka iltapäivä kääntyi jo iltaan. Mies oli yrittänyt udella tytöltä tietoja niin Valkoisten susien maasta kuin tämän perheestäkin, mutta oli saanut vastaukseksi vain olkapäiden kohautuksia ja vihaisia mulkaisuja. Nytkin tyttö seisoi liekkien takana haastavasti kädet puuskassa, jalat hieman harallaan. Vaikka neito tuntuikin hetkellisesti lannistuneen, häneen täytyi yhä suhtautua kuin viholliseen.

Soturi hymähti. Hän ei voinut olla hiukan ihailematta pysäyttäjäänsä. Tytön päättäväisen leuan keskellä näkyi aavistus kuopasta ja hänen poskessaan oli käväissyt samanlainen hänen hymyillessään, mutta nyt hänen suunsa oli vetäytynyt vakavaksi.

Vaihtaessaan painoaan jalalta toiselle tyttö voihkaisi tahtomattaan. Iskun jättämän jäljen täytyi kirvellä.

– Minä olen Mustarinnan käskijöitä, mies aloitti jälleen keskustelun.

Tytön silmissä pysyi välinpitämätön katse.

– Mutta en ole Mustarinnan asialla, vaan omallani. Etsin veljeäni… Emme ole tavanneet toisiamme moneen ajankiertoon.

– Minua ei kiinnosta sinun veljesi, tyttö sihahti hänelle ylimielisesti.

Mustarintalainen ilahtui tytön puhumattomuuden murtuessa. – Saattaapa kiinnostaakin. Vielä sinä ymmärrät että tapoit hevoseni turhan takia. Minä en ollut uhka sinulle.

– Yksinäiselle naiselle jokainen mies on uhka, kuului tytön teennäinen vastaus.

– Tuskinpa sentään. Minusta näyttää siltä, ettei sinulla ole hätäpäivää. Kuka sinulle on opettanut miesten taitoja?

– Sinä et tee mitään sillä tiedolla. Mustarintalaisten pitäisi pysyä omalla alueellaan, tyttö väisti itseensä kohdistuneen mielenkiinnon. – Tämä maa on tarkoin vartioitu.

– Todellakin! Luulenpa että olisin lähettänyt jonkun puolestani, jos olisin tiennyt millainen peikonmorsian täällä on vastassa, mies sanoi, kumartui nuotion ääreen ja nosti kepissä roikkuvan lihasuikaleen ulottuvilleen.

Tyttö katsoi inhoten, kun soturi maistoi kypsynyttä paistia. Kuinka alhaista! Syödä oma ratsunsa!

– Se oli hyvä hevonen. Liian arvokas haaskaksi, mies puolustautui arvatessaan hänen ajatuksensa, ja pyyhkäisi suupieltään. – Mutta päivän, parin riiputtaminen olisi kyllä tehnyt lihasta mureampaa… Tätä riittää sinullekin, soturi tarjosi höyryävää kimpaletta.

Tyttö käänsi poskensa lihapalalle. Hän palasi miehen äskeisiin sanoihin. Ketä mustarintalainen etsi? – Et sinä löydä täältä ainoatakaan teikäläistä, hän sanoi.

– Veljeni ei ole mustarintalainen, vaan asuu täälläpäin. Minun puolestani saatte pitää kirotun maanne, kunhan minä löydän etsimäni. Olen kiinnostunut ainoastaan veljestäni, mies vastasi ja puraisi uuden palan paistista.

Tyttö tutki miehen kovia kasvoja salaisin, nopein vilkaisuin. Oliko niissä mitään tuttua? Entä se virnistys, mitä se oli ollut? Ei mitään. Kai.

Mies huomasi hänen mittaavan itseään ja keskeytti syömisen. He tuijottivat toisiaan hievahtamatta.

En pidä tästä. Ei olisi pitänyt sekaantua tähän alun perinkään. Häivyn heti kun hän nukahtaa, tyttö ajatteli pitäen kasvonsa tuimina. Menköön syvälle Valkoisten susien maahan, nilkuttakoon itsensä väsyksiin ja harhailkoon metsissä niin kauan, kunnes talviveriset hänet löytävät. Minä en tunne hänen veljeään. Enhän?

Soturi naurahti. – Sinusta näkee virstan päähän, että haudot jotakin!

Tyttö ei hätkähtänyt miehen sanoja, vaan susimaista hymyä, joka oli kaartunut varoittamatta soturin huulille. Tuo yllättävä hymy muutti mustarintalaisen kasvot oudolla tavalla suloisen tutuiksi.

Äkkiä tyttö tiesi, ketä mustarintalainen etsi.

2. LUKU

SAMAA SUDENVERTA

Nuorukainen seisoi räystään alla ja katsoi hämärällä kotipihalla linkkaavaa muukalaista.

– Karran! Karran! soturin karhea ääni huusi hänen nimeään. – Minä se olen! Roke! Minulla on sinulle kerrottavaa!

– Kuka muu se voisi olla, Karran kuuli Niirin kysymyksen viereltään. – Sillä on sinun hymysi, sisko totesi ja tyrkkäsi hänet liikkeelle.

Nuorukainen kompuroi hietikolle ja näki, kuinka huutaja heitti miekkansa tantereeseen. Mies avasi kätensä sovinnollisesti, jolloin viitan liepeiden alta paljastui nahkahaarniskan rintamuksiin poltetut Mustarinnan tunnukset.

Karran käveli haluttomasti mustarintalaisen luo. Hän vilkaisi kerran taakseen ja näki ovella koko kasvatusperheensä. Niirin takana seisoivat äiti ja isä, sekä isoveli Nuno, jonka katse oli säikähtänyt.

Karran katsoi uudestaan veljekseen esittäytynyttä soturia.

– Tunnetko minut? tulija kysyi lauhkeasti.

– Kyllä Roke, kyllä minä sinut tunnen, Karran myönsi varovaisesti. Hän seisahtui muutaman askeleen päähän, ojennettujen käsien ulottumattomiin. Noita käsiä ei voinut unohtaa. Ne olivat nousseet häntä vastaan niin monta kertaa. – Mitä sinä täällä teet? hän kysyi ja toivoi, ettei hänen äänensä vapisisi kuten hänen sydämensä.

– Minulla on sinulle huonoja uutisia. Tai pikemminkin suruviesti. Mustarintalainen antoi käsiensä vaipua sivuilleen ja huokaisi raskaasti. – Vornanmutkan Terihan on kuollut.

– Äiti? Kuollut? Karran henkäisi. Tuntui kuin hänen rintaansa olisi kaadettu saavillinen kylmää vettä. Hänen kätensä puristui nyrkkiin. Tätäkö unet olivat tarkoittaneet? Tähänkö synkeät näyt olivat häntä valmistaneet?

– Oletko sinä varma, Karran sai kysyttyä.

Mustarintalainen kaivoi taskustaan tummaksi patinoituneen sormuksen ja ojensi sen hänelle. – Hänen ruumiinsa, tai se mitä hänestä oli jäljellä, löytyi Mustarinnan etelärinteeltä.

– Mustarinnasta! Hämmästynyt huudahdus pääsi Karranin kasvatusisältä, joka harppasi ovelta ja lähti tulemaan ripeästi veljeksiä kohti.

– Niin, eikä se ollut luonnollinen kuolema, soturi korotti ääntään ja kääntyi tulijan puoleen. – Sinun täytyy olla enoni, vaikken sinua muistakaan.

– Tapaamme jälleen, Mustarinnan Roke. Olisin toivonut sen tapahtuvan iloisemmissa merkeissä. Pienikokoinen mies tarjosi kättään. – Minä olen Luusuvannon Marti.

– Minä olisin toivonut löytäväni tänne ennen auringonlaskua, Roke vastasi ja puristi Martin kättä vakavana. – Kuolemanviestit tulisi kertoa päivänvalossa eikä yön alla, hän pahoitteli ja loi syyttävän katseen ovella seisovaan tyttöön, joka oli aiheuttanut viivytyksen.

– Näille viesteille ei ole koskaan sopivaa aikaa, Marti totesi ja katsoi ylös mustarintalaisen silmiin. – Mitä voit kertoa meille sisareni kuolemasta? Minun on vaikea uskoa hänen nukahtaneen ikiuneen niin nuorena.

– Se oli julma tappo tai kuolema oman käden kautta! Vuorenvartijat löysivät hänet. Näytti siltä, kuin hän olisi taittanut viimeisen matkansa ahkioon sidottuna, Roke sanoi vakavana. – Ja peura, joka oli valjastettu eteen, oli sidottu sadalla solmulla. Ei sen ollut tarkoitus juosta vapaana enää tässä elämässä.

Marti nielaisi kuuluvasti.

– Minä en lepy ennen kuin tiedän mitä tapahtui, Roke jatkoi hetken päästä. – Jos jollakin on äitini henki tunnollaan, hän tulee tuntemaan kylmän kostoni. Minä en tunne armoa. Ajan hänet kolostaan ja pakotan vastaamaan teostaan minulle. Enkä anna anteeksi. Ikinä!

– Entä Vornanmutka? Kuka sitä nyt hallitsee? Marti huolestui.

– Siitä otetaan selvää! No, Karran! Sano sinäkin jotain!

Karran oli sujauttanut äitinsä sormuksen etusormeensa, eikä se halunnut lähteä irti. Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, eikä pelkästään kiristävän sormuksen vuoksi. Vaikka äiti ei ollut kuulunut hänen elämäänsä enää kymmeneen talveen, tieto siitä, etteivät he voisi koskaan tavata tässä elämässä, tuntui musertavan raskaalta.

Hän ei ollut lakannut ikävöimästä. Hän oli toivonut äidin tapaamista Joenyhtymän markkinoilla, odottanut tämän vierailua Luusuvantoon… Hän oli toivonut pääsevänsä vielä lapsuudenkotiinsa, vaikka tiesi haaveensa mahdottomaksi toteuttaa. Hän kaipasi yhä rannan karsikkoa ja tuulen pieksämää rinnettä. Turhaan. Kun poikalapsi jättää Vornanmutkan, hän ei sinne enää palaa. Ei Martikaan ollut käynyt kotipaikassaan sen jälkeen, kun hänet nelivuotiaana sieltä karkotettiin. Heimon tapa. Mutta eno oli sentään nähnyt omaa äitiään, useastikin, Mustarinnassa, ja huolehtinut äitinsä kokosta sillä välin kun tämä oli puhunut käskijöiden kanssa.

Karran tunsi itsensä pohjattoman surulliseksi ja hylätyksi. Mitä teki kauniilla muistoillakaan, jos ne kertoivat paikasta, jonne ei olisi koskaan pääsyä? Mitä teki kaipauksella, jos äiti oli lopullisesti poissa? Ei tähän ollut mitään lohtua, ei mikään auttanut.

Kunpa suruviesti olisi koskenut Rokea! Hän ei ollut ikävöinyt veljeään kertaakaan näinä eron vuosina. Miksi olisikaan! Takaa-ajo oli päättynyt kymmenen ajankiertoa sitten eikä hetkeäkään liian aikaisin.

Karran oli tehnyt parhaansa pyyhkiäkseen Roken muististaan, ja melkein onnistunutkin. Toisinaan hän ihmetteli oliko mitään veljeä koskaan ollutkaan. Se hailakka kuva olisi ollut helppo lähettää lopullisesti Hiljaisuuden tuolle puolen. Ei surua. Pelkkä huojennus.

Roke katsoi Karrania, joka näytti jähmettyneen niille sijoilleen ja pureskeli alahuultaan hermostuneesti silmät maahan luotuina. Hän mietti näkivätkö ihmiset yhdennäköisyyttä hänen ja hänen veljensä välillä. Toivottavasti eivät! Hän näki Karranin kapeat ja voimattomat hartiat, jotka kohoilivat kiihtyneesti pellavapaidan alla, laihat jalat ja anteeksipyytävän ryhdin, eikä halunnut tulla yhdistetyksi sellaiseen ruumiilliseen heikkouteen. Eikä henkiseenkään, Roke ajatteli tajutessaan Karranin räpyttelevän silmiään. Itkupilli edelleen!

– Ainakin meidän täytyisi miettiä mitä tehdä äidille. Hänen luunsa odottavat Mustarinnassa. Ajattelin, jos sinulla, Karran, olisi hautapaikka mielessä, Roke kiirehti kylmän asiallisesti.

Karran kohotti hitaasti kasvonsa ja katsoi rävähtämättä Rokeen. – Äidin pitää päästä Vornanmutkan karsikkoon muiden äitien luo, hän vastasi ääni väristen. – Äidin tulee päästä kotiin.

– Niinhän minä ajattelinkin sinun sanovan. Roke tuijotti veljensä jäänsinisiin, kimaltaviin silmiin ja hätkähti tajutessaan, että tämä oli varmaankin ensimmäinen kerta, kun he katsoivat toisiinsa näin kauan, väistämättä. Vaikka Karran uskalsi jo kohdata hänet, Roke uskoi veljen alistuvan yhä hänen edessään kuin koiranpentu. Tuskin Karran haastaisi hänen yliotettaan koskaan. Nytkin veli antoi periksi ensimmäisenä vilkaistessaan sivulle.

Roke tunsi poskiensa kireyden hellittävän aavistuksen. Oliko hän muka kuvitellut Karranin kasvaneen täällä korvessa mieheksi? Veroisekseen? Ei veljestä ollut edes puolustautumaan. Yhä vain se sama rääpäle. Raukkaparka. Voi voi.

Äkillinen liikutus yllätti hänet. Mitä tämä nyt oli! Hetken hän tunsi halua rutistaa veljensä käsivarsiensa suojaan. Anteeksiantamatonta! Hän, kokenut soturi, puri hammastaan, ettei olisi tehnyt kuin veljensä, viaton metsäläinen, joka antoi silmiensä sumentua.

– Tulkaahan sisään, nämä asiat on mukavampi puhella takkatulen ääressä, Marti katkaisi äkillisesti laskeutuneen hiljaisuuden ja tarttui isällisellä eleellä mustarintalaisen olkapäähän, vaikka joutuikin kurottamaan päänsä korkeudelle.

Roke hätkähti enonsa kättä hartiallaan. Hän ei ollut tottunut kenenkään kosketukseen. Toisen koskettaminen oli loukkaavaa. Niin tehtiin vain kahdesta syystä, joko mielistelytarkoituksessa tai alistamiseksi, niin kuin nyt. Martin käsi oli isäntä, joka piteli koiraa aloillaan.

Sinä olet väärässä jos kuvittelet minut koiraksi. Sinä olet koira ja minä olen susi, jonka edessä sinä vapiset, Roke ajatteli ja käski mielessään miestä irrottamaan otteensa hänestä.

Marti ei osannut lukea hänen ajatuksiaan, tai ainakaan ei paljastanut kykyään, jos hänellä sellainen oli, vaan jatkoi vieraanvaraisena taputteluaan: – Enja saa laittaa sinulle iltasta, olet varmaan nälkäinen. Karran? Tulethan sinäkin? Mietitään yhdessä miten tässä tulisi toimia…

– Ei tässä ole mitään miettimistä, Roke tuskastui ja kiemurteli vanhan miehen otteesta kauemmaksi. – Terihan haudataan Vornanmutkaan. Mitä pikemmin, sen parempi.

– En oikein pidä ajatuksesta, että mustarintalaiset hääräisivät Vornanmutkan karsikossa, Karran uskaltautui sanomaan arasti ja pyyhkäisi paidankulmallaan silmänsä kuiviksi. – Minun pitäisi olla paikalla kun äiti haudataan.

– Totta hitossa sinä olet! Siksi minä olen sinut etsinyt! Kuvitteletko sinä Mustarinnan järjestävän äidillesi sateenkaaret ja höyhensateet ja mitä niitä noitamenoja nyt olikaan… saniaisenkukkia… Sinähän niistä tiedät, en minä!

Karran yllättyi. Hän oli jo valmistautunut veljensä vastaväitteisiin, mutta kuulikin nyt tämän puolustavan hänen lähtöään Martille, joka yritti estellä matkaa. Karranin sisällä virisi pieni toivon kipinä. Hän näki Roken laskevan kätensä Martin olkapäälle ja taputtavan tätä tuttavallisesti, kallistavan päätään lähemmäksi ja puhuvan kuin koiranpennulle. Jokin eleessä sai Karranin uskomaan, että Roke voittaisi tämän neuvottelun.

Hän pääsisikin Vornanmutkaan! Ei äitinsä vieraaksi, mutta kuitenkin! Nähdä vielä kerran tutut maisemat ja kotitalo! Tuntea Kipinäluhdan suopursujen tuoksuinen tuuli kasvoillaan! Kyllä! Miten kovasti hän halusikaan lähteä!

3. LUKU

TIETÄMISEN TAAKKA

Aamu vaaleni sumuisena ja kosteana. Marrasjärvi peittyi utuun, ja läheisen Kyytunturin huippu piiloutui pilviin. Pienen hirsitalon tupa sen sijaan oli lämmin ja tuoksui vastapaistetulle leivälle. Luusuuvantolaiset ja heidän vieraansa olivat asettuneet pöydän ympärille. Veljekset istuivat vierekkäin ja vaiti suurien puurolautasten äärellä.

Niir vertaili kaksosia hiustensa takaa. Karran ja Roke söivät täysin eri lailla. Karran pureskeli leipää hajamielisenä. Hän niin usein uppoutui ajatuksiinsa ja haaveili. Näki unia valveillakin. Jos Niir olisi nyt kutsunut häntä nimeltä, Karran ei olisi kuullut. Nuorukaisen silmät olivat kuin ohuen harson peittämät, sumuiset ja pehmeät, ja Niir oli nähnyt niissä kyyneliä lukuisat kerrat. Karran liikuttui helposti. Posken korkeimmassa kohdassa oli selvästi näkyvä luomi, joka kaunisti nuorukaista melkein tyttömäisellä tavalla. Karranin kiiltävän mustat hiukset olivat piikkisuorat ja Karran piti ne poissa silmiltään päätä kiertävällä nahkapunoksella, eikä koskaan sitonut tukkaansa kiinni takaa, kuten Roke näytti tekevän.

Niir näki Karranin sitoneen mustat punokset olkavarsiinsa pellavapaidan hihojen päälle. Surunauhat. Rokella ei ollut sellaisia. Eikä sormuksia. Karran oli yrittänyt irrottaa suopavedellä äitinsä hopeasormusta, mutta turhaan. Nyt se kiilsi puhdistettuna nuorukaisen etusormessa, eikä kasvatusveli näyttänyt enää kärsivän siitä.

Roke repi leivästään palasia ja istui mustanpuhuvana, rentoutumatta. Niir katsoi miehen hampaita, jotka hyökkäsivät petomaisesti jokaisen suupalan kimppuun. Miehessä ei ollut mitään pehmeää. Niir tiesi jo, ettei mies hymyillyt usein.

Karranin suu vetäytyi helposti nauruun ja hänen huulensa olivat olleet pehmeät sen ainoan kerran, kun ne olivat ujosti painautuneet Niirin huulia vasten kaislikon suojissa.

Millainenkohan mustarintalaisen suudelma olisi, Niir huomasi ajattelevansa ja tunsi poskiensa kuumenevan.

Marti kakisteli kurkkuaan astioiden tyhjennyttä. – No niin. Joko olette saaneet kylliksenne? Meidän täytyy selvittää muutama asia.

– Ei ole emännän vika, ettei minulle oikein maistu, Roke sanoi ja sysäsi lautasensa keskemmälle pöytää. Hänen päätään ja nilkkaansa särki. Matkakaan ei edennyt hänen suunnitelmiensa mukaan. Hän oli kuvitellut selviävänsä veljen etsimisestä ja äidin hautaamisesta yhden päivän kuluessa, mutta retki jatkui jo yön yli ja näytti pysähtyvän tänne Luusuvantoon.

Illalla hänet oli istutettu pöydän ääreen, ja ellei tarjolla ollut olut olisi maistunut niin hyvälle, hän olisi jättänyt jutustelut sikseen ja painunut pehkuihin. Mutta hän olikin kumonnut tuopin jos toisenkin, unohtanut kipeän jalkansa ja lörpötellyt julki niin ensimmäiset joukkotappelunsa kuin asesepän kauniiden tyttärien viettelemiset, ja ansat, jotka hän oli juovuspäissään tehnyt kaivoksissa raataville raukoille.

Anteeksiantamatonta!

Se ei ollut hänen tapaistaan! Hän häpesi muistaessaan kuinka oli riisuutunut paitasilleen, käärinyt hihansa ja esitellyt nuolenkärjen puhkoman olkavartensa. Luusuvantolaiset olivat kuunnelleet hänen tarinoitaan hievahtamatta ja katselleet hänen arpiaan yhtä aikaa ihastuneina ja kauhistuneina. Onneksi hän sentään oli hillinnyt kielensä, eikä ollut puhunut pieksemisistä, kivityksistä, jäsenten pilkkomisista tai pahemmista jutuista. Kyllä, hänellä olisi ollut moneksi illaksi kerrottavaa, mutta ne tarinat eivät kuuluneet tänne, vaan ne piti jättää sellaisille kuulijoille, jotka olisivat kyllin karaistuneita kestämään verta ja pimeyttä. Joku tolkku sentään. Karran ei ollut sellainen kuulija. Tuskin kukaan muukaan täällä.

Roke huokaisi. Tällä menolla menisi keskikesään, ennen kuin hän saisi annettua Mustarintaan käskijöitten vaatiman selvityksen Vornanmutkan tilasta. Oli jo aikakin ruveta selvittelemään asioita.

– Niin. Sanohan, Roke, mitä oikeastaan tiedät nykyisestä Vornanmutkan väestä. Äitisi… hmm… kumppaneista, Marti aloitti.

– Kumppaneista?

– Niin. Eihän hän yksin Vornanmutkassa ollut, eihän?

– Yksin minun tietääkseni! Roke huudahti.

Marti katsoi vaimoonsa Enjaan, joka nousi penkiltä vilkaistuaan miestään varoittavasti.

Se ei jäänyt Rokelta huomaamatta. – Mitä sinä vihjailet! Ala puhua! Hän ponkaisi uhmakkaasti ylös, ja se sattui nilkkaan niin kipeästi, että hänen oli pamautettava nyrkkinsä pöytään estääkseen itseään huutamasta.

Roken hetkessä syntynyt raivo sai Karranin sydämen vaihtamaan nopeampaan laukkaan, ja tuntui kuin hänen käsivartensa olisivat alkaneet jäätyä. Lapsuudesta tuttu jännitys nipisti hänen mahaansa. Kymmenenkään kesää ei ollut saanut häntä unohtamaan miltä tuntui pinkoa karkuun pitkin rinnettä, kuulla veljen jalkojen lähestyvä töminä takanaan.

Mutta nyt ei oltu enää Vornanmutkassa, vaan Luusuvannossa. Hänen kodissaan, ei Roken, eivätkä he olleet enää lapsia, eikä veljellä ollut mitään oikeutta raivota hänen kasvatusisälleen tuolla tavalla. Karran nousi seisomaan.

– Rauhoitu, Roke. Isällä… Enolla ei ole ainuttakaan syytä pimittää meiltä mitään. Anna hänen kertoa rauhassa. Sinä säikytät meidät kaikki tuolla riehumisellasi.

Sanat eivät tahtoneet kulkea hänen kuivan kurkkunsa läpi ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui varovasti Roken kireisiin olkapäihin, jotka värisivät kuin hyppyyn valmistautuvalla eläimellä. Karran puri hammastaan eikä antanut pelolleen sijaa. – Kuulitko Roke?

– Varo sanojasi ukko, sinä puhut minun äidistäni! Roke osoitti sormellaan pelästynyttä Martia, joka peräytyi katseen voimasta vielä kauemmaksi.

– Käy istumaan Roke. Kuunnellaan nyt, Karran pyysi. Hän tunnisti veljensä padotun vihan, kuinka sanat valuivat hitaasti, pahuudesta painavina Roken huulien välistä.

Ihmeekseen hänen veljensä laskeutui takaisin penkille. Karran uskalsi jälleen hengittää. – No niin, hän lausahti helpottuneena ja hymyili kasvatusisälleen rohkaisevasti. – Mitä sinä tarkoitit äsken?

Marti siveli pöydän pintaa vaivautuneena ja vilkaisi jälleen syrjäkarein vaimoaan, kuin apua pyytäen, mutta tämä istui jo nurkassa muka käsitöihinsä syventyneenä.

– Niin. Katsohan… silloin kun sinä Karran tulit meille… kun Terihan toi sinut…

– Niin?

Marti tunsi kahden jäänsinisen silmäparin herpaantumattoman tuijotuksen.

– Äitinne… Terihan… Hän oli silloin aika lailla viimeisillään. Raskaana.

Tupaan laskeutui käsinkosketeltava hiljaisuus.

Marti muisti yhä sen päivän, jolloin Terihan oli hiihtänyt poikineen Luusuvantoon. Oli pyryttänyt lunta, ja Marrasjärven jäältä nouseva latu oli umpeutunut jo ennen kuin matkalaiset olivat ehtineet sisään lämpimään. Marti oli heti arvannut syyn Terihanin tuloon. Hän oli osannut odottaa sitä jo useamman vuoden, mutta oli omituista, että Terihan oli valinnut