Kaikki mikä on oikeaa ja puhdasta

By Michaela Winglycke and Krista Putkonen-Örn

Tunnelmallisen joulun varjoissa kytee salaisuus

Vimmerbyssä on jouluaatto, ja kolme perhettä viettää tunnelmallista viikonloppua yhdessä. Ulkopuolelta tarkasteltuna heillä on kaikki mitä toivoa saattaa: rakkautta, ystävyyttä, kaunis koti ja hyvä toimeentulo. Pinnan alla kytee kuitenkin salaisuuksien verkosto. Myöhään jouluaattoyönä yksi seurueen miehistä löydetään raa’asti murhattuna, ja poliisitarkastaja William Johnson on johtamassa tutkintaa. Jäljet johdattavat Johnsonin kollegoineen tutkimaan uskonnollista yhteisöä, johon murhattu mies kuului lapsuudessaan.

Josephinella ja Williamilla riittää ongelmia myös henkilökohtaisessa elämässään. Josephinen perhe kamppailee menneisyyden traumojen kanssa, ja Williamin pikkuveli James on pulassa.

Paksun lumivaipan sataessa mysteeri tihenee ja kysymyksille ei näytä tulevan loppua.

Kaikki mikä on oikeaa ja puhdasta on toinen osa poliisitarkastaja William Johnsonista kertovassa sarjassa, jossa murhatutkimukset, ihmissuhteet ja pikkukaupungin elämä yhdistyvät taitavasti punotuksi kokonaisuudeksi, jota ei malta laskea käsistään. Kirjailija Michaela Winglycke on käyttäytymistieteilijä ja opiskelee lakia Tukholmassa. Hän varttui itse Vimmerbyn pikkukaupungin lähistöllä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788702370157

Book preview

TIISTAI 24. JOULUKUUTA

LUKU 1

Gabriella Lundstöm lämmitti riisipuuroa hellalla ja sekoitti isoa kattilaa puukauhalla. Hän oli keittänyt puuron jo edellispäivänä, jottei hänen tarvitsisi viettää jouluaattoiltana pitkää aikaa keittiössä. Gabriella otti mustan induktioliesitason oikealla puolella olevasta laatikosta lusikan ja maistoi puuroa. Se oli hyvää, melkein yhtä hyvää kuin äidin tekemä, hän antoi itselleen luvan ajatella ennen kuin työnsi äidin kuvan pois verkkokalvoiltaan.

Äiti, äiti, milloin syödään puuroa?

Kääntyessään Gabriella näki viisivuotiaan tyttärensä Livin, joka hyppi keittiöön yhdellä jalalla.

Ihan kohta, kulta, Gabriella vastasi ja pörrötti tyttärensä pikimustia kiharoita. Autatko minua kattamaan pöydän?

Totta kai, Liv vastasi ylpeyttä äänessään.

Tytär oli aina auttanut mielellään vanhempiaan erilaisissa kotitöissä. Kun Liv oli kasvanut hiukan, eikä enää sotkenut enemmän kuin siisti pyyhkiessään keittiönpöytää tai ladatessaan likaisia astioita tiskikoneeseen, hänestä oli usein apua kotona. Luultavasti tyttö oli huolellinen ja pikkuvanha, koska oli ainoa lapsi, Gabriella ajatteli. Tytöstä olisi kuitenkin saattanut samasta syystä tulla myös pilalle hemmoteltu ja sietämätön. Liv sai kaiken haluamansa ja oli useimmiten kummankin vanhempansa jakamattoman huomion kohteena, mutta silti hän oli hyväsydäminen ja nöyrä.

Liv katosi suureen olohuoneeseen useaa syvää kulhoa pienissä käsissään tasapainotellen.

Aikaisemmin päivällä Gabriella oli kaatanut sokeria ja kanelia samanlaisiin graniitinharmaisiin sirottimiin. Hän otti ne nyt mustista yläkaapeista ja asetti keittiötasolla odottavalle tarjottimelle. Hän kääntyi, avasi ison jääkaapin oven ja otti sieltä maitoa, voita ja joulukinkun tähteet sekä sinapin. Hän mietti hetken, keittäisikö tavallista kahvia, kaataisi mustan juoman sitten kahvikannuun ja veisi sen valkoisten, kultareunaisten kuppien kanssa olohuoneeseen. Vai viitsisikö hän valmistaa jokaiselle erikoiskahvin hienolla kahvikoneella, josta hänen miehensä Fredrik kovasti ylpeili? Hän tiesi, kuka seurueen jäsenistä halusi cappuccinon, macchiaton tai espresson ja kuka joi mieluiten kahvinsa mustana. Itse asiassa paikalla olevista vain yksi tahtoi tavallisen mustan kahvin. Niinkin arkipäiväinen seikka kuin kahvin juominen kuvasi heidän ryhmäänsä hyvin. Kaikki olisi yksilöllisesti valittua vaatteista, sisustuksesta ja harrastuksista kahvimakuun asti.

Ajateltuaan eri mieltymyksiä mutta lähinnä Mariellen kateellista ilmettä, kun tämä näkisi Gabriellan täydellisen iltakahvikattauksen, Gabriella teki päätöksensä. Tavallista, yksinkertaista kahvia he voisivat juoda jokin toinen kerta. Hän oli siivonnut koko eilisen päivän, jotta talo olisi tiptop-kunnossa joulua vietettäessä, ja tarkemmin ajateltuaan hän ei halunnut pilata tähän asti virheettömästi sujunutta emännöintiään tarjoamalla mitäänsanomatonta suodatinkahvia.

Gabriellan kaksosveli Tobias ja tämän vaimo Marielle olivat remontoineet keittiönsä runsas vuosi sitten, kun taas Gabriella ja Fredrik olivat hädin tuskin saaneet keittiöremonttinsa päätökseen pari päivää ennen jouluaattoa. Ja kuitenkaan yksikään perheistä ei ollut asunut arkkitehdin heille piirtämissä taloissa kuin muutaman hassun vuoden. Perheensä turhaa kulutusta ja ylellisiä tapoja ajatellessaan Gabriellaa hävetti hiukan. Nolotuksen yllättäessä hänellä oli kuitenkin aina tuhlaavaisuuteen oikeuttava selitys valmiina. Hehän omistivat yrityksen, joka tarjosi asiakkailleen paitsi uudenuutukaisia keittiöitä, myös niiden suunnittelu- ja piirtämisapua sekä asennuspalveluita. Miltä näyttäisi, elleivät he itse päivittäisi omaa keittiötään säännöllisesti? Miten yksikään heillä käyvä vieras luottaisi heihin, ellei heillä olisi aina viimeisintä uutuutta esiteltävänään? He olivat stressanneet koko talonrakennusajan, koska olivat halunneet talon valmistuvan niin pian kuin mahdollista. Lisäksi työ oli ollut yhtä suurta kilpailua Gabriellan ja Mariellen välillä.

Marielle ja Tobias olivat valinneet yhdessä tasossa olevan puutalon, joka oli nykyään maalattu vaaleanharmaaksi, kun taas Gabriellan ja Fredrikin koti oli kaksikerroksinen ja valkoiseksi rapattu. Molemmissa taloissa oli monta maisemaikkunaa ja liukuovea sekä varta vasten heille suunniteltuja ulkorakennuksia, terasseja ja uima-allas. Molemmat kodit olivat itse asiassa suurin piirtein yhtä ylenpalttisia mutta myös hyvin erilaisia, minkä takia Gabriella ja Marielle piikittelivät toisiaan jatkuvasti vaivihkaa huonosta mausta. Gabriella ei tiennyt, kuinka monta kertaa Marielle oli viitannut siihen, miten tavattoman kätevää oli, kun kaikki oli samassa tasossa. Gabriellalla puolestaan oli ohimennen tapana huomauttaa, miten upeaa oli, kun Livillä oli oma yläkerta.

Myös Gabriellan paras ystävä Jill ja tämän mies Olav olivat Gabriellan ja Mariellen naapureita Vimmerbyn Marmorgrändillä, eikä kenellekään tullut yllätyksenä, että Jillin koti oli kolmesta talosta vaatimattomin. Se oli perinteinen valkoinen, kaksikerroksinen puutalo, jossa ei ollut mitään erityisiä ylellisyyksiä. Melko tylsä, jos Gabriellalta kysyttäisiin.

Perheet viettivät jouluaattoa yhdessä nyt kolmatta kertaa. Kuusi aikuista ja viisi lasta. Ei isovanhempia tai muita sukulaisia, joiden kanssa kenelläkään ei kuitenkaan ollut mitään yhteistä.

Gabriella ja hänen veljensä eivät pitäneet mitään yhteyttä vanhempiinsa. Nämä kuuluivat yhä Jehovan todistajiin, kuten silloinkin, kun kaksoset olivat olleet kasvuiässä, eikä heillä ollut muita sisaruksia. Koska Gabriellalla ja Tobiaksella sekä heidän vanhemmillaan oli hyvin erilainen elämänkatsomus ja erinäisiä vanhoja, ratkaisemattomia erimielisyyksiä, vanhemmat eivät olleet koskaan tavanneet sen paremmin Liviä kuin Mariellen ja Tobiaksen kolmevuotiaita kaksosia Vincentiä ja Vendelaa.

Gabriellan mies Fredrik oli adoptoitu Intiasta, eikä hänkään ollut enää missään tekemisissä adoptiovanhempiensa kanssa, joiksi hän näitä kutsui. Hänen mukaansa vanhemmat olivat pitäneet häntä pienenä pikemminkin hyväntekeväisyyskohteena kuin omana lapsenaan. Muutama vuosi sen jälkeen kuin Fredrik oli tullut vimmerbyläiseen Lundströmin perheeseen, perheelle oli käynyt niin kuin monille muillekin ei-vapaaehtoisesti lapsettomille perheille, jotka olivat lopulta päätyneet adoptioon: he olivat saaneet biologisen lapsen. Heti tyttären, Fredrikin pikkusiskon, syntymän jälkeen vanhemmat olivat alkaneet suosia tätä. Tietysti Gabriella ymmärsi Fredrikiä, mutta hän tiesi myös, ettei osoittanut tarpeeksi kiinnostusta miehensä perheongelmaa kohtaan. Hän ei yksinkertaisesti vain jaksanut. Hänen oli tarpeeksi vaikea yrittää hälventää muistot omista ankarista vanhemmistaan kyetäkseen välittämään jonkun toisen rikkinäisistä perhesiteistä.

Mariellella, joka oli syntynyt ja kasvanut Malmössä, oli jäljellä enää äiti. Tämä oli sairastunut jokunen vuosi sitten Alzheimerin tautiin ja asui siksi hoivakodissa, jossa tästä huolehdittiin ympäri vuorokauden. Gabriella tiesi, että tytär kävi vain harvoin katsomassa äitiään. Lisäksi Marielle näytti panostaneen huomattavasti aikaa ja energiaa siihen, että oli yrittänyt häivyttää jälkiä vaikeisiin lapsuusvuosiinsa psyykkisesti sairaan äidin ja alkoholisoituneen isän perheessä.

Seurueen ainoat jäsenet, joilla oli jonkinlaista perhettä, olivat Jill ja Olav, mutta Gabriellaa ei kuitenkaan ihmetyttänyt, että ystävä vietti mieluummin joulua kaveriperheiden kuin omien vanhempiensa kanssa. Jill pelkäsi jo muutenkin aivan liikaa jäävänsä ulkopuolelle eikä siksi uskaltanut jättää väliin mitään niin tärkeää kuin jouluaatto ystävien kanssa. Harmikseen Gabriella ei ollut kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta, että hänen ja Jillin suhteen dynamiikka oli viime aikoina jotenkin muuttunut. Kaikki johtui siitä, että Jill oli eräänlainen vaa’ankieli ja alkanut yhtäkkiä tehdä valintaa Gabriellan ja Mariellen välillä.

Gabriellan aviomies ja ystävät juttelivat ja nauroivat olohuoneessa. Mariellen skånelaisen leveä puheenparsi kantautui keittiöön asti, ja kylmänväreet juoksivat pitkin Gabriellan selkää, kun hän kuuli kälyn kovan äänen. Seurue istui ison, rustiikkisen puupöydän ympärillä olevilla mustilla designtuoleilla. Yläkerrasta kuului myös jatkuvia tömähdyksiä, jotka sekoittuivat nauruun ja kiljahduksiin, kun lapset leikkivät lukuisilla joulupukilta aikaisemmin iltapäivällä saamillaan leluilla. Joululahjat eivät tehneet poikkeusta Gabriellan ja hänen kälynsä jatkuvassa kilpavarustelussa.

Gabriella antoi katseensa liukua uudessa keittiössä. Ikkunassa roikkui valkoisia joulutähtiä, jotka loivat lämmintä valoa mattamustille oville, marmoritasoille ja valkoiselle, keraamiselle tiskialtaalle. Kaikki kodinkoneet olivat viimeistä huutoa.

Keittiön isojen ikkunoiden takana taivaalta leijaili lukemattomia hiutaleita, jotka putoilivat maahan jo muodostuneelle valkoiselle lumipeitteelle. Puissa olevat valoköynnökset jatkoivat talon lämmintä tunnelmaa myös ulos puutarhaan.

Oikeastaan kaiken pitäisi olla hyvin, Gabriella ajatteli. Hän seisoi omassa vastaremontoidussa keittiössään keskellä idylliä, jonka pitäisi luoda sopusointua ja turvaa. Kuitenkaan sen paremmin ikkunoihin ripustetut joulutähdet kuin puutarhan valoköynnöksetkään eivät tarjonneet hänelle rauhaa. Myöskään hänen lähimpien ystäviensä puheensorina, yläkerrassa leikkivien lasten hälinä tai televisiosta kantautuva SVT:n jouluohjelman juontajan tarinointi eivät tarjonneet Gabriellalle toivoa.

Kuka tahansa, joka näkisi hänet nyt, sanoisi, että hänellä oli kaikki, mitä toivoa saattoi.

Mutta kenelläkään ei ollut harmainta aavistusta.

LUKU 2

Josephine Carlberg istahti avomiehensä Williamin viereen sohvalle. He viettivät jouluaattoiltaa Williamin vanhempien Ylvan ja Robertin kotona Smedjegatanilla. Koska Robert oli kotoisin Yhdysvalloista, amerikkalaiset perinteet värittivät Johnsonin perheen jouluja, mutta silti Josephinesta tuntui, ettei Robertin kotimaasta peräisin oleva kulttuuriperintö saanut niin paljon tilaa kuin Robert olisi toivonut. Appivanhemmat muodostivat tyylikkään parin. Ylvan hopeiset, lyhyen polkkatukan malliin leikatut hiukset olivat auki, ja hänellä oli yllään punainen mekko, kun taas Robertin paksut, mustat hiukset sopivat hyvin yhteen tumman paidan ja jatkuvan hymyn kanssa.

Myös Josephinen omat vanhemmat istuivat vähän matkan päässä samalla kulmasohvalla. Josephine nipisti yhä itseään käsivarresta joka kerta, kun näki äitinsä Ellinoren. Äitinsä. Äidin, jota hän oli kaivannut koko ikänsä. Äidin, jonka hän oli luullut kuolleen mutta joka oli kuin ihmeen kautta palannut hänen ja hänen isänsä luo. Ellinoren vaaleat hiukset olivat tyylikkäällä nutturalla ja täyteläinen suu hymyili Josephinelle. Toki äiti näytti hiukan väsyneeltä, Josephine valehtelisi, jos väittäisi muuta, mutta väsymys ei poistanut äidin kauneutta. Josephine huomasi muistuttavansa Ellinorea, vaikkei hän halunnutkaan myöntää olevansa läheskään yhtä kaunis. Pitkät, vaaleat hiukset, siniset silmät ja kasvonpiirteet olivat kuitenkin samanlaiset. Äidin vieressä istui Josephinen isä Per-Erik vastasilitetyssä paidassa, ja isän harmaantuneet hiukset oli kammattu yhtä huolellisesti kuin pitkä parta oli leikattu.

Josephine ei tahtonut millään uskoa, että tämä kaikki oli totta, mutta vaikka hän oli sanoin kuvaamattoman onnellinen siitä, että äiti oli jälleen hänen luonaan, tuntui pahalta ajatella, mitä äiti oli joutunut kestämään. Bengt Broman, Josephinelle täysin tuntematon mies, oli siepannut äidin kostaakseen Josephinen isälle, joka oli asianajaja. Isä oli puolustanut miestä, jota oli syytetty Bengt Bromanin vaimon raiskauksesta ja murhasta, ja mies oli vapautettu.

Nykyään Josephinen vanhemmatkin asuivat Vimmerbyssä. Helppoa se ei ollut ollut ja siihen oli mennyt aikaa, mutta he olivat löytäneet toisensa kaikkien erillään viettämiensä vuosien jälkeen. Heti kun Per-Erik oli käsittänyt, ettei Ellinore ollut jättänyt häntä ja heidän kahta lastaan ja ollut vapaasta tahdostaan ilmoittamatta itsestään mitään, hänen katkeruutensa ja masentuneisuutensa olivat pyyhkiytyneet pois.

Hän oli päättänyt jäädä eläkkeelle muutama vuosi etuajassa, mikä ei ollut aiheuttanut ongelmia, koska hän oli onnistunut saamaan taloutensa varsin hyvään malliin menestyksekkäinä asianajajavuosinaan. Lisäksi he olivat monen pitkän keskustelun jälkeen päättäneet lopulta myydä Josephinen isovanhempien kesämökin Tukholman saaristossa. Kaikki perheenjäsenet olivat saaneet tarpeekseen pääkaupungista ja olivat valmiita jättämään sen taakseen. Vimmerbyssä puoli vuotta aiemmin sattuneista dramaattisista tapahtumista huolimatta smålandilainen pikkukaupunki tarjosi turvaa. Ennen kaikkea se oli heidän kotinsa. Täällä Josephine tunsi olevansa kotona, ja hän tiesi, että hänen vanhemmistaan alkoi tuntua samalta. Vanhemmat olivat ostaneet pienen rivitalohuoneiston Vimmerbyn keskustasta ja etsivät torppaa tai kesämökkiä kaupungin ulkopuolelta, koska Ellinore puuhasteli mielellään puutarhassa ja halusi kasvattaa omat vihanneksensa. Josephinen äiti oli sairauslomalla. Hänellä oli diagnosoitu traumaperäinen stressihäiriö, ja hän söi vahvoja lääkkeitä selviytyäkseen arjesta. Josephine epäili, ettei äiti kykenisi enää koskaan elämään aivan tavallista elämää.

Oli täysin mahdotonta olla olematta huolissaan äidin voinnista, vaikka Ellinore kehotti Josephinea jatkuvasti ajattelemaan itseään ja lastaan hänen sijastaan. Josephinen käsi lennähti vaistomaisesti vatsalle heti, kun hän ajatteli sisällään kasvavaa lasta, aivan kuin hän ei muka ajattelisi vauvaansa koko ajan. Menetettyään kesällä muutaman viikon ikäisen sikiön Josephine ja William eivät olleet olleet varmoja, olisivatko he valmiita yrittämään heti uudelleen. Mutta sitten se oli vain tapahtunut. Ei niinkään, että he eivät olisi yrittäneet tai olisivat olleet varomattomia, he eivät vain ennemminkään olleet antaneet itselleen lupaa ajatella asiaa. Menetys oli tehnyt edelleen niin kipeää, että he olivat tuskin uskaltaneet toivoa raskauden olevan vielä mahdollista. Edelliskerralla Josephine oli ehtinyt odottaa vain muutaman viikon, ja he olivat saaneet tietää raskaudesta vasta muutama päivä ennen keskenmenoa. Silti tapaus oli jättänyt syvät jäljet Josephinen sieluun. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellaisista pareista tuntui, jotka menettivät syntymättömän lapsensa raskauden ollessa jo pitemmällä.

Josephinen sisaren Helenan murha oli surettanut Josephinea suuresti. Se oli käynnistänyt tapahtumaketjun, jonka seurauksena Helenan rakastaja Jesper Broman oli siepannut Josephinen ja Helenan pojan Ollen, ja Josephine oli trauman takia menettänyt odottamansa lapsen. Josephine ja Helena eivät olleet koskaan tavanneet aikuisiässä, ja vaikkei Josephine muistanut sitä kammottavaa päivää, jolloin Jesperin isä Bengt Broman oli hakenut Ellinoren pois, sekä Helena että heidän lapsenvahtinsa Rebecca Brändsten olivat joutuneet elämään hirvittävien muistojen kalvamina. Nyt sekä Jesper että Bengt istuivat pitkää linnatuomiota.

Myöhemmin oli käynyt ilmi, että Jesper Broman oli Helenan ja tämän aviomiehen Stefanin pojan Ollen isä. Jesper oli ensin uhannut ryhtyä juridisiin toimiin oikaistakseen isyysasian virallisestikin, mutta mitään ei ollut tapahtunut, ja Josephine oli melko varma, että uhkaus oli ollut pelkkää suunpieksentää. Hän ei säälinyt Jesperiä, olihan tämä kaikesta huolimatta tappanut Helenan ja vahingoittanut Josephinea, Ollea ja Rebeccaa. Hän oli kuitenkin varma, että Jesperin isä oli ohjaillut kaikkea eikä mikään ollut ollut Jesperin oman tahdon mukaista. Stefan oli kuitenkin lopulta toipunut järkytyksistä niin, että oli jaksanut hankkia itselleen lainopillista apua ollakseen valmiina, jos Jesper saisi päähänsä jotain.

Otatteko lisää? Ylva kysyi hiukan jännittyneesti.

Ei, kiitos. Tämä riittää, William vastasi iloisesti samalla kun taputti vatsaansa osoittaakseen, kuinka täynnä hän oli.

Josephine loi Williamiin ärtyneen katseen. Tällä oli punaruudullinen joulupaita ja paksut, ruskeat hiukset siisteine kampauksineen. Josephinen pitkän ja lihaksikkaan kumppanin olemus oli kunnioitusta herättävä, mutta se ei näköjään taannut, että luonne olisi samaa maata.

Muutkin Ylvan ja Robertin olohuoneeseen kerääntyneet aattoillan viettäjät pudistivat päätään ja mumisivat kuorossa olevansa täynnä. Ruokailuryhmän tuolilla istuva Josephinen käly Sara piteli sylissään poikaansa Theodoria, joka oli nyt jo runsaan vuoden ikäinen, ja Josephinen appivanhemmat istuivat kumpainenkin omassa nojatuolissaan. Josephine oli pannut merkille, että Sara oli värjännyt hiuksensa itse, tavanomaisen tummanvaalea sävy oli epätasainen ja näytti lähinnä kellertävältä. Saran mekko oli iso ja väljä, ja Josephine oletti Saran haluavan peittää vartalonsa ja sen tosiasian, ettei ollut vielä onnistunut pudottamaan raskauskilojaan.

Kaikki olivat vaiti ja tuijottivat joko lattiaan tai johonkin näkymättömään paikkaan edessään. Jännittynyt tunnelma johtui siitä, että Williamin veli James oli vain muutama minuutti sitten kuohahtanut, noussut ja kadonnut ulko-ovesta pamauttaen sen kuuluvasti kiinni.

Iltapäivä ja ilta olivat sujuneet leppoisasti. He olivat tulleet Ylvan ja Robertin luo kahden maissa, ja sen jälkeen he olivat syöneet paljon ruokaa ja karamelleja ja pelanneet joululahjapeliä ja muita seurapelejä. Myös joulupukki oli pistäytynyt pikaisesti. Theodor ei ollut pelännyt lainkaan punanuttuista ja valkopartaista miestä, vaan oli Saran suureksi iloksi istahtanut melko pian joulupukin polvelle. Sara oli ottanut paljon kuvia Theodorista ja joulupukista, kun taas James oli istunut ja tuijottanut omaa puhelintaan eikä ollut vaikuttanut lainkaan kiinnostuneelta siitä, mitä huoneessa oli tapahtunut.

Joulupukin käynnin jälkeen he olivat pelanneet kysymyspeliä. Aivan yllättäen James oli väittänyt vastanneensa kysymykseen jotain aivan muuta kuin mitä muut olivat varmasti kuulleet hänen sanovan. Kun William oli huomauttanut ärsyttävästi pikkuveljelleen, että tämä yritti huijata, James oli menettänyt malttinsa täysin. Veli oli ponnahtanut ylös ja huutanut Williamin moittivan häntä aina. James oli häipynyt olohuoneesta ja lähes saman tien ulko-ovi oli pamahtanut jälleen kerran.

Sara onnistui hädin tuskin pidättelemään kyyneleitään. Vaikka hän kuinka yritti olla näyttämättä suruaan toisille, hän ei onnistunut kunnolla pitämään julkisivua pystyssä. Oli jouluaatto, ja Facebook ja Instagram tulvivat idyllisiä juhlakuvia, ja Josephine oli tajunnut, että Sara antoi toisten joulunvieton vaikuttaa itseensä. Josephine tiesi myös, ettei Saralla ollut läheistä suhdetta omiin vanhempiinsa ja siksi Sara oli luultavasti elätellyt suuria toiveita omasta pikkuperheestään. Toiveita, joita Jamesin käytös ei vain murskannut, vaan tuhosi täysin.

Josephine tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä, mutta hän oli tavattoman kyllästynyt koko asiaan. Kyllästynyt siihen, että Jamesin käytös häiritsi heidän perhetapaamisiaan, ja siihen, että William istui hänen vieressään sohvalla yhtä avuttomana kuin vanhempansa. Hän oli kyllästynyt myös Saran surulliseen ilmeeseen, vaikka tiesi, että oli väärin kohdistaa ärtymystä Saraan. Kaiken kesällä tapahtuneen jälkeen Williamin perheen olisi Josephinen mielestä pitänyt tajuta, että elämä oli liian lyhyt tällaiseen, että jossain vaiheessa heidän pitäisi tehdä tilanteelle jotain. He olivat lämmin ja rakastava perhe, joka näytti pystyvän puhumaan useimmista asioista, paitsi ongelmasta nimeltä James.

James oli juonut illan aikana paljon olutta, kun taas muut olivat nauttineet korkeintaan lasillisen viiniä ruoan kanssa. Jonkin ajan kuluttua Jamesin tuhkanvaaleaksi värjätyt hiukset, jotka olisivat Josephinen mielestä kaivanneet leikkausta, koska ne roikkuivat jatkuvasti Jamesin korvilla, olivat sojottaneet pystyssä ja Jamesin posket olivat punoittaneet. Mies ei ollut kiinnittänyt Theodoriin huomiota juuri lainkaan, eikä kuunnellut poikaa, kun tämä oli yrittänyt sanoa jotain niillä harvoilla sanoilla, jotka hallitsi. James ei ollut myöskään vaivautunut auttamaan Theodoria avaamaan joulupukin tuomia paketteja. Kaiken kaikkiaan Josephinesta näytti siltä kuin Sara olisi yksinhuoltaja, eikä Jamesilla olisi mitään tekemistä heidän kanssaan.

Huoneessa vallitsevasta surkeasta tunnelmasta oli vaikea päästä eroon. Kaikki yleensä jouluun liittyvä kodikkuus oli nyt tiessään. Josephine harmistui Ylvaan vain ani harvoin, mutta nyt hän ei voinut olla ajattelematta, miten säälittävää oli, ettei Ylva keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin kysellä, halusiko joku vielä lisää syötävää. Robert ja William olivat hänen mielestään yhtä raukkamaisia istuessaan vain hiljaa.

Jonkun olisi ehkä aika sanoa Jamesille suorat sanat, Josephine tokaisi. Kukaan ei pidä tällaisesta. Pitäähän meidän pystyä puhumaan asioista.

Josephine yritti tavoittaa sekä Ylvan että Saran katseen, mutta kumpikaan heistä ei ollut huomaavinaankaan hänen yritystään.

En jaksa enää enempää, Sara totesi lopulta.

Hän pyyhkäisi nenänsä punaisen mekon hihaan, koska kyyneleet, joiden hän antoi nyt valua, toivat mukanaan myös rään.

Josephine puuskahti itsekseen. Hän oli yrittänyt kesällä kysyä, missä kunnossa Saran ja Jamesin suhde oikein oli, mutta Sara oli tussahtanut niin, ettei Josephine ollut uskaltanut ottaa asiaa uudestaan puheeksi.

Ylva ja Robert katsoivat toisiaan hämmentyneinä. James oli selvästi molempien arka aihe. He näyttivät menevän täysin neuvottomiksi, kun oli kyse heidän nuorimmasta pojastaan. Williaminkaan ei ollut helppo puhua pikkuveljestään, eikä Josephine edelleenkään ymmärtänyt, mistä se johtui.

Ymmärrän, kultaseni, Ylva sanoi. Hän meni Saran luo ja kietoi kätensä Saran hartioille. Näin sinä et voi jatkaa. Ansaitset paljon parempaa.

Mummi, Theodor sanoi ja ojensi kätensä Ylvaa kohti täysin tietämättömänä ympärillään kihisevästä dramatiikasta.

Ylva nosti Theodorin syliinsä ja halasi poikaa lämpimästi.

Kaikki järjestyy, hän sanoi huulet pojan hiuksissa. Kaikki järjestyy. Ei isäsi tarkoita pahaa.

Josephine ymmärsi, ettei Ylva toistanut sanoja vain Theodorille, vaan myös itselleen.

LUKU 3

Marielle Larsson katseli, kun Gabriella tuli olohuoneeseen täysinäinen tarjotin käsissään.

Nyt on puuron aika! Toivottavasti teillä on taas jo nälkä, Gabriella liversi niin teennäisellä äänellä, että Mariellea puistatti.

Sekä Jill että Olav hymyilivät Gabriellalle ihailevasti. Tobias ja Fredrik puolestaan keskustelivat niin keskittyneesti siitä, kuinka suurin osa veronmaksajien rahoista upposi suurkaupunkeihin ja kuinka vähän haja-asutusalueisiin tosiasiassa panostettiin, etteivät näyttäneet huomaavan Gabriellaa lainkaan. Marielle hymyili itsekseen. Hän ei ollut koskaan vahingoniloisempi kuin silloin, kun kaikki ei mennyt Gabriellan tahdon mukaan, olipa sitten kyse vaikka vain siitä, ettei kälyn puuro saanut ansaitsemaansa huomiota.

Lapset, puurolle! Gabriella huusi yläkertaan.

Hän kävi vielä keittiössä muutaman kerran hakemassa kaiken tarpeellisen, mitä jouluaaton pakollisessa riisipuuro- ja kinkkuvoileipähetkessä tarvittiin. Fredrik ei tuttuun tapaansa auttanut nytkään. Ei Tobiaskaan tosin ollut kotona järin avulias, mutta oli tämä sentään hiukan Fredrikiä parempi.

Jill nousi auttaakseen Gabriellaa loppuaskareissa, mutta Marielle pysyi paikallaan. Hän ei edes tarjoutunut auttamaan. Sen hän soi itselleen, Marielle totesi ja mulkaisi Gabriellan selkää, kun tämä katosi jälleen vastaremontoituun keittiöön.

Oli ollut itsestään selvää, että he viettäisivät joulua Gabriellan ja Fredrikin luona tänä vuonna, vaikka Jill ja Olav olisivat itse asiassa olleet järjestämisvuorossa. Nyt oli kolmas vuosi, kun he viettivät joulua yhdessä, ja heillä oli kiertävät vuorot, tai niin Marielle oli ainakin luullut. Gabriella oli kuitenkin saanut yhtäkkiä päähänsä, että hänen ja Fredrikin keittiö piti remontoida, jotta se valmistuisi juuri sopivasti jouluksi. Siksi Gabriella oli myös halunnut, että joulua vietettäisiin heidän luonaan tänä vuonna, eikä Jillillä ollut rehellisyyden nimissä ollut siihen mitään sanottavaa.

Remontin edetessä epämiellyttävä kateus oli versonut Mariellen sisällä. Salaa mielessään hän katui, etteivät hän ja Tobiaskin olleet valinneet tummia kaapinovia vaaleampien sijaan viimevuotisessa keittiöremontissaan. Heidän koko yksikerroksinen kotinsa oli sisustettu hillityillä, vaaleilla väreillä, ja suurin osa huonekaluista oli vaaleaksi kuullotettua tammea ja muita luonnonmateriaaleja. Toki vaalea koti ja keittiö valkoisine kaappeineen oli klassinen valinta, joka ei koskaan menisi pieleen, mutta tosiasiassa esitteet olivat nyt täynnä tummempia materiaaleja ja kylläisempiä väriskaaloja. Marielle ei halunnut, että hänet yhdistettäisiin mihinkään keskinkertaiseen vain, koska se oli varma valinta. Lisäksi hän oli erehtynyt kerran mainitsemaan Gabriellalle, että tummat kaapit olivat ehkä vaaleita paremmat, ja nyt vain puoli vuotta myöhemmin Gabriellalla oli mustat keittiökalusteet.

Marielle ei kuitenkaan missään nimessä näyttäisi kateuttaan avoimesti. Sen sijaan hän oli todennut viileästi, että keittiö oli tyylikäs, mutta ei oikein hänen tyyliään. Hän ja Gabriella olivat kilpasiskoja, mutta missään ei sanottu, että jonkun ulkopuolisen pitäisi nähdä heidän vihamielisyytensä toisiaan kohtaan. Kilpa-asetelmaa tukivat hienovaraiset piikit ja jatkuvat nälväisyt. Kumpikin hillitsi itsensä niin, etteivät he järjestäneet minkäänlaisia kohtauksia. Se, mitä toiset heistä ajattelivat, oli kaikki kaikessa, ja lisäksi julkinen riitely olisi huonoa mainosta yritykselle.

Hemmetin yritys, Marielle kiukustui heti sitä ajatellessaan. Firma, joka näytti ulospäin menestyvältä perheyritykseltä. Ja toki se olikin taloudellisesti menestynyt, niin paljon Marielle oli ymmärtänyt, vaikkei hänen annettukaan työskennellä Vimmerbyn laitamilla sijaitsevassa liikkeessä. Heidän taloutensa oli hyvässä kunnossa, vaikka hän ei tiennytkään kuinka hyvässä. Vain Tobiaksella, Gabriellalla ja Fredrikillä oli tietoa yrityksen taloudesta, ja Tobias huolehti heidän perheensä raha-asioista.

Tobias, Gabriella ja Fredrik olivat perustaneet L & L Kitchenin monta vuotta sitten, jo ennen kuin Marielle oli tullut kuvaan mukaan. L & L tuli sukunimistä Lundström ja Larsson. Gabriella, joka oli ekonomi, huolehti yrityksen talousasioista ja pääosin kirjanpidosta, ja Fredrik ja Tobias piirsivät keittiöt ja hoitivat kaikki asiakaskäynnit. Olav oli rakennusinsinööri ja timpuri ja johti keittiökalusteiden rakentamista ja asennusta paikan päällä. Hän piti myös yhteyttä sähkö- ja putkimiehiin sekä muihin ammattilaisiin, joiden asiantuntemusta tarvittiin, jotta keittiö saatiin täysin valmiiksi.

Jill oli palkattu melko pian kokoaikaiseksi myymälävastaavaksi, ja kun Marielle oli vähän ajan kuluttua muuttanut Vimmerbyhyn, töitä oli ollut niin paljon, ettei hänenkään palkkaamisessaan olisi pitänyt olla mitään ongelmia.

Marielle oli tarjoutunut hoitamaan yrityksen markkinoinnin, mutta Gabriella oli vain nauranut hänelle. Nykyään Mariellen ainoa todellinen tehtävä oli päivittää L & L Kitchenin Instagram- ja Facebook-sivut, mutta sitäkään hän ei saanut tehdä omin päin. Gabriella oli aina paikalla ja lisäsi omia korjauksiaan ennen kuin Marielle sai julkaista mitään. Marielle oli tietoinen siitä, että hänellä oli lukivaikeus, mutta hän ei ymmärtänyt, miksi oli niin hemmetin tärkeää, että kaikki olisi kieliopillisesti täysin oikein. Hän oli heistä selvästi paras ottamaan inspiroivia kuvia ja keksimään hauskoja kisoja ja tapahtumia, ja siksi hän ei yksinkertaisesti käsittänyt, miksi hän ei saanut markkinointia vastuulleen. Lisäksi hänellä oli parhaiten silmää väreille ja muotokielelle, ja hän tiesi, että hän tekisi erinomaista työtä sisustajana, jos vain saisi tilaisuuden.

Jouluikkunaa suunniteltaessa hän oli kuitenkin saanut pitkän keskustelun jälkeen luvan järjestää mainostapahtuman tonttuyönä, jolloin kaupungin kaikki liikkeet olivat auki pitempään illalla. Aluksi Gabriella ja Fredrik olivat olleet sitä mieltä, ettei heidän ollut tarpeen tehdä muuta kuin olla avoinna hiukan tavallista pitempään kuten kaikki muutkin liikkeet. Heidän järkeilynsä mukaan kenelläkään ei kuitenkaan ollut varaa hankkia uutta keittiötä tammikuussa. Mariellella oli kuitenkin ollut lukuisia kilpailu-, arvonta-, alennus- ja ohjelmaideoita. Lopulta hän oli saanut luvan toteuttaa joitain niistä, ja jopa Gabriella oli näyttänyt pitävän ajatuksista jossain tyypillisen tuiman olemuksensa uumenissa.

Sen, miten ilta oli päättynyt, Marielle oli yrittänyt unohtaa tonttuyön jälkeisinä päivinä, vaikka hänestä ilta ei ollutkaan ollut niin hirveä katastrofi kuin Gabriella ja Fredrik väittivät. Marielle oli arponut aiottua enemmän voittoja, koska hän oli sekoittanut arpoja useista eri sarjoista, ja yhtäkkiä hänellä oli ollut kaksi voittajaa jokaiselle palkinnolle. Lisäksi Mariellen liikkeeseen tilaamat ja ahkerasti sosiaalisessa mediassa mainostamat esiintyjät eivät olleet ilmestyneet paikalle. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään ihmeellistä, koska hän oli unohtanut vastata sähköpostiin, jossa hänen olisi pitänyt vahvistaa varaus. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ettei hänelle ollut lähetetty minkäänlaista sopimusta. Kaiken lisäksi hänen hankkimansa glögi sekä piparkakut ja sahramipullat olivat loppuneet jo parissa tunnissa. Gabriella ja Fredrik eivät olleet näyttäneet iloisilta, mutta Tobias oli ollut ymmärtäväisempi. Jill ja Olav taas olivat tuttuun tapaansa tehneet kaikkensa, jottei heidän ollut tarvinnut asettua kenenkään puolelle.

Veisi luultavasti aikaa ennen kuin Marielle saisi seuraavan kerran järjestää liikkeessä jotain, mikäli sellaista kertaa nyt enää edes tulisi. Marielle kirosi itseään, koska oli kirjoittanut avioehtosopimuksen ennen kuin oli nainut Tobiaksen. Olisi enemmän kuin oikein, että hän saisi puolet Tobiaksen yritysosuudesta, jos he eroaisivat. Nyt hän oli jatkuvasti altavastaaja. Hän ei ollut yhtään Jilliä ja Olavia, palkollisia, arvokkaampi. Joskus jopa arvottomampikin.

Taloa rakentaessaan Marielle ja Tobias olivat kuitenkin ottaneet kumpikin henkivakuutuksen, jossa toinen oli edunsaajana, joten jos Tobiakselle sattuisi jotain, Marielle ei joutuisi muuttamaan pois.

Tobias ja Fredrik näyttivät viimein lopettavan alati kiihtyneen keskustelunsa, joka oli pikkuhiljaa