Rikottu tiikeri

By Ritva Toivola

Anja elää omituista aikaa, hän on lapsuuden ja nuoruuden välissä. Nyt Anja kerää yhdessä äitinsä kanssa vanhoja leluja huoneestaan pois. Tilaa on saatava lisää, sillä tuttavaperheen tyttö muuttaa Anjan perheen luokse pariksi viikoksi. Kun Veera-niminen tyttö lopulta saapuu, Anja on hämmentynyt mutta innoissaan. Veera on Anjaa hieman vanhempi, ja tällä on muodikkaat vaatteet. Veera on myös hurjan itsevarma. Vaan mitä tyttöjen ystävyydestä mahtaakaan tulla? Ja miten Afrikka ja sen savannit liittyvät Anjan ja Veeran ystävyyteen?Rikottu tiikeri on koskettava nuortenromaani Ritva Toivolalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2023
• ISBN: 9788728432723

Book preview

Rikottu tiikeri

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1988, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432723

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

– Etkö sinä vieläkään ole tyhjentänyt yläpetiä? kysyi äiti.

Anja oli niin syventynyt lukemaansa, että kului hyvä tovi, ennen kuin hän tajusi jonkun puhuvan. Hänen silmiensä editse vaelsi parhaillaan rauhallisen arvokas kamelikaravaani satuloiden koristetupsut keinuen. Saharan valkoinen hiekka heijasti aurinkoa kuin peili. Hän nousi istumaan sängyn päällä ja sulki Afrikka-aiheisen kirjansa. Oli se aika iltapäivästä, kun aurinko paistoi ikkunasta lattian räsymatolle. Sen raidat loistivat kirkkaina, muuten huone ja oviaukossa seisova äitikin tuntuivat jotenkin haalistuneilta.

– Anitan ja Enskan kone lähtee neljän maissa, ja Veera tulee heti meille. Yritetään nyt saada edes sänky kuntoon ennen hänen tuloaan, äiti hoputti. – Minusta on mukavaa, ettei sinun tarvitse olla yksin ensi yönä.

Veera oli äidin työtoverin tytär, joka viettäisi heidän luonaan sen ajan, jonka hänen äitinsä oli lomamatkalla. Veerasta oli puhuttu jo jonkin aikaa, mutta oikeastaan vasta tänään Anja tajusi joutuvansa asumaan vieraan tytön kanssa pari seuraavaa viikkoa. Ajatus tympäisi.

– Kyllä mä pärjäisin ihan hyvin yksinkin, Anja sanoi.

– Minulle riittää, että olen yöllä huolissani potilaista. Joudun vielä tavallista raskaammalle osastolle, äiti sanoi.

– On hyvä, ettei tarvitse ajatella, miten sinä tulet täällä kotona toimeen.

– Niin kai. Toivottavasti se on edes kiva.

– Anita kertoi, että Veeralla on keskiviikkona kuvaus Korkeasaaressa. Mikäli minä ymmärsin, niin hän menee malliksi vaatteita esittelemään. Sinä varmaan pääset katsomaan sitä. Mitäs siihen sanot?

– Mitä? Onko Veera valokuvamalli? Ei voi olla.

Anja yritti muistella, miltä Veera näytti. He olivat tavanneet vain pari kertaa, sillä perheet eivät olleet paljonkaan tekemisissä toistensa kanssa. Viimeksi he olivat nähneet pari vuotta sitten. He olivat istuneet baarissa äitiensä seurassa ja kummallakin oli ollut edessään mahtavat jäätelöannokset, banaaniveneet. Pöydän toisella puolella istunutta tummahiuksista ja tanakkaa tyttöä ei kyllä millään voinut kuvitella valokuvamallina. Mallit olivat hoikkia, pitkiä ja aikuisia. Heillä oli soikeat kasvot ja huolellisesti meikatut silmät. He näyttivät upeilta merkillisissä luomuksissa, joita kukaan normaali ihminen ei ikinä suostuisi käyttämään.

– Ei kai hän mikään varsinainen malli ole. Joitakin lastenvaatteita siellä kai vain kuvataan. Mutta eikö olisi hauskaa nähdä millaista puuhaa se on?

Ihan varmaan olisi, Anja mietti. Hän ei tuntenut ketään heidän ikäistään, joka olisi ollut mallina. Yhden luokkatoverin isosisko oli ollut, ja se aina leuhki systerillään kuin milläkin ihmeellä.

– Tuntuuko sinusta ikävältä, että lelut viedään kellariin? äiti kysyi. – Ethän sinä kuitenkaan niillä enää leiki, vai mitä? Ja voihan ne sitten tuoda takaisin jos haluat.

– En mä niistä välitä.

Anjalla oli huoneessaan kerrossänky, vaikka hänellä ei ollut koskaan ollut siskoa eikä veljeä. Hänen vanhempansa olivat saaneet punaisen sängyn lahjaksi joltakulta ennen hänen syntymäänsä. Sänky oli ollut hänen valtakuntansa jo silloin, kun he vielä asuivat kaksiossa eikä Anjalla ollut omaa huonetta. Hän nukkui alavuoteella, mutta ylävuoteella olivat kaikki lelut, nuket, nallet ja autot, ja siellä hän oli aina istunut leikkimässä niiden kanssa. Se oli ollut punaisen sänkytalon toinen kerros, joskus lentokone, joskus auto, toisinaan linna vuorenhuipulla. Yläpetillä hänen lelujensa paikka oli vieläkin. Tosin hän ei juuri enää leikkinyt niillä, mitä nyt joskus muovisilla Afrikan eläimillä. Ja oikeastaan nekin olivat ikäviä, sillä ne oli valettu kömpelöllä muotilla, niin että leijona ja pahkasika olivat melkein samannäköiset.

Äiti oli jo aamulla tuonut suuren laatikon ja käskenyt panna lelut siihen. Mutta Anjalla oli ollut paljon muuta tekemistä, ja sitten hän oli syventynyt kirjaan ja unohtanut koko jutun.

Hän kiipesi ylävuoteelle ja alkoi heitellä leluja yksi kerrallaan laatikkoon. Barbie ja Ken saivat mennä ensimmäisinä. Barbiella oli yllään repeytynyt iltapuku. Joskus sillä oli ollut paljon asuja. Minnehän ne kaikki pienet kapistukset olivat joutuneet? Froteesta tehtyä mollamaijaa hän oli ihan pienenä raahannut mukanaan joka paikkaan ja kutsunut sitä Lilli-Millaksi. Hän vingutti muoviankkaa ennen kuin antoi sen pudota. Kangaseläimet ja autot saivat mennä samantien. Joutavaa romua kaikki, vaikka kyllä hän oli joskus ollut niihin tosissaan kiintynyt.

– Masista sinä et varmaan henno luopua? totesi äiti, joka oli seurannut hänen puuhiaan.

Masi-nalle jökötti sängynnurkassa miettiväisen näköisenä lippalakissaan ja haalareissaan. Pienempänä Anja oli aina iltaisin ottanut sen viereensä ja puristanut syliin silloin kun itketti. Ei tietenkään, Masista hän ei luopuisi ikinä. Sitä paitsi se oli maskotti. Kokeet menivät paremmin, jos sitä silitti ennen kouluun lähtöä.

– Luuletko sinä tulevasi toimeen Veeran kanssa? äiti kysyi.

– Kyllä kai jos vaan haluan.

– Yritä nyt haluta. Ensi viikolla, kun mennään mökille, teillä ainakin on hauskempaa kahdestaan. Sinähän niin helposti rupeat valittamaan, että on muka pitkäveteistä, kun siellä ei ole ketään kavereita.

Olisi tietenkin kivaa, jos mökillä olisi seuraa. Joku suunnilleen samanikäinen, vaikka Veera taisi olla häntä vuotta vanhempi. Siellä oli sateiden varalta kaikenlaisia pelejä, mutta isästä ja äidistä sai vain harvoin pelikaverin, eivätkä ne koskaan pelanneet tosissaan.

– Miksi Anita ja Enska eivät ottaneet Veeraa mukaansa sinne Kyprokselle vai minne ne nyt meni? Anja halusi tietää.

– Aikuisten on joskus päästävä matkustamaan ilman lapsia. Matkustaminen ulkomaille koko perheen kanssa on sitä paitsi hirveän kallista, harvoilla on varaa siihen. Ja saahan Veera olla meidän kanssa maalla.

Miten niin aikuisten oli muka päästävä? Ei se ollut mikään selitys. Miksi äiti puhui hänelle joskus kuin viisivuotiaalle? Eikä kesämökkiloma ollut ollenkaan sama asia kuin ulkomaanmatka. Hän ei kyllä ikinä suostuisi siihen, että hänet jätettäisiin kotiin, kun vanhemmat lomailisivat Kyproksella.

– Mun mielestä ne tekee Veeralle kurjan tempun, Anja sanoi. – Jos sinä ja isä joskus matkustatte, niin otatte mut kyllä mukaan.

– Ei ole pelkoa, että pariin vuoteen matkustetaan minnekään sen kummemmin ilman sinua tai sinun kanssa, äiti sanoi. – Kesämökki on vasta hankittu ja sitä maksetaan kauan.

– Miksei Veera mene oman isänsä luokse, kun sen äiti ja Enska ovat matkalla?

– En tiedä, enkä ole välittänyt kysyä. Veeran isällä on myös uusi perhe. Ehkä hekin ovat lomamatkalla samaan aikaan. Joka tapauksessa Veera tulee nyt meille. Ja kivaahan se on. Eihän sinulla ole nyt oikein muitakaan kavereita. Minusta sinä olet viime aikoina ollut kovin paljon yksiksesi. Mitä sinä mietit päivät päästään? Haaveilet, vai?

Äidin kanssa ei kannattanut ryhtyä kiistelemään haaveilemisesta. Yläpeti oli nyt tyhjänä. Anja kiipesi alas ja tarttui pahvilaatikon kulmaan, äiti otti kiinni toisesta, ja yhdessä he raahasivat lelulaatikon alas kellariin ja toivat sieltä vuodevaatteita.

Äiti sijasi sängyn samalla tavalla kuin sairaalassa tehtiin, lakana ja peitto tiukasti patjan alle, niin että nurkissa näkyivät taitteet ja sänky oli päältä piukan sileä. Äiti oli varmaankin aika hyvä sairaanhoitaja, vaikka ei erityisemmin pitänytkään siitä, että joutui joskus tekemään myös yötyötä. Yleensä hän valvoi vain yhden yön kerrallaan, mutta nyt hän poikkeuksellisesti olisi työssä viitenä peräkkäisenä yönä. Isäkään ei ollut kotona, hän oli liikematkalla koko viikon.

– Sariltakaan ei ole tullut edes korttia, vaikka se lupasi kirjoittaa heti, Anja sanoi.

– Sari on ollut vasta viikon matkalla. Italian posti hukkuu turistien lähettämiin kortteihin. Isän Milanosta lähettämä kortti viipyi matkalla melkein kolme viikkoa. Sari on luultavasti kotona ennen korttiaan.

– Jos se nyt viitsii edes sen lähettää.

– Miten niin? Minkä vuoksi Sari ja sinä ette ole enää yhdessä niin kuin ennen? äiti kysyi.

– En mä oikein tiedä.

– Viime vuonna te olitte aina joko täällä tai sitten Sarin luona. Teitte läksyjä yhdessä ja halusitte samanlaisia vaatteitäkin. Niistä hevosistako se johtuu?

– Joo, niin kai. Sari on käynyt ratsastamassa koko talven.

– Voisithan sinäkin taas yrittää. Sinun jalkasi parani ihan hyvin. Kun opit kunnolla ratsastamaan, et sitten enää putoakaan.

– Putoaa ne hyvätkin ratsastajat joskus.

Anja oli viime syksynä aloittanut yhdessä Sarin kanssa ratsastuskoulun. He olivat olleet tosissaan innostuneita. Mutta jo kolmannen ratsastuskerran jälkeen hän oli pudonnut, mäiskähtänyt pää edellä tantereeseen hevosen selästä. Jalka oli murtunut ja hän oli joutunut olemaan poissa koulusta kaksi viikkoa. Sen jälkeen hän kyllä kävi joskus Sarin kanssa sukimassa Lonely Boyta, mutta sen selkään hän ei enää uskaltanut, vaikka olisi kuinka yrittänyt rohkaista mieltään. Sari oli tietenkin jatkanut ratsastuskoulussa käyntiä ja puhui koko ajan hevosista. Tuntui ettei heillä ollut enää paljoakaan yhteistä juteltavaa.

Eikä se pelkästään hevosista johtunut. Sari roikkui nykyisin uuden poikaystävänsä Ramin kanssa joka paikassa. Ja Heidi ja Elina kutsuivat heitä bailuihinsa, joihin Anjalla ei ollut pääsyä. Sari oli alkanut jotenkin vältellä häntä. Tosiasia oli, että Sari oli heittänyt hänet yli laidan, vaikka he tähän asti olivat olleet parhaat ystävät jo ensimmäiseltä luokalta.

– Elämä on kurjaa, Anja nurisi.

– Onhan se joskus, mutta ei kai