Lukittu ovi

By Ilmari Eskola

"Niin, metsätyömies Juuso Mäkinen menee Setälän metsään halontekoon, vaikka täyttääkin tänä päivänä kuusikymmentä vuotta. Menee, vaikka onkin koko talven sairastellut – laiskuuttaan, sanoi vaimo, influenssaa, sanoi lääkäri..."Kun Juuso Mäkinen meni naimisiin nuoren Lissu-vaimonsa kanssa, hän ei voinut uskoa onneaan. Avioliittoon onni kuitenkin tuntuu nyt kahtakymmentä vuotta myöhemmin päättyneen. Juuso tekee työtä pitääkseen vaimonsa ja tyttärensä tyytyväisenä, mutta mitä hänelle itselleen jää? Ilmari Eskolan Lukittu ovi (1958) on realistinen ja traaginenkin ihmiskuvaus elämän iloista ja suruista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2022
• ISBN: 9788728467299

Book preview

Lukittu ovi

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1958, 2022 Ilmari Eskola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728467299

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN. MOTTI

Huhtikuinen sää saattaa muuttua monta kertaa päivässä. Aamulla, miehen kotoa lähtiessä, helotti aurinko pilvettömältä taivaalta hangelle ja havuneulasille, väläytti sädesuihkun miehen saunan pienestä vihertävästä ikkunasta, kun mies maantielle kääntyessään katsoi kotiaan, tuota harmaata mökkiä, johon jäivät nukkumaan niin vaimo kuin tytärkin. Oli ihan katsottava taakseen, olisiko akkunaverho heilahtanut ja joku perään kurkistanut. Ei heilahtanut akkunaverho, ei narahtanut eteisen ulko-ovi. Äänettömänä, suljetuin silmäluomin, aivan kuin jollakin lailla halveksuen katsoi tuo asumus isäntäänsä muka, täytyi miehen ääneen hymähtää — mistä lienee tullut tuo tapa, viime aikoina ääneen puhuminen, sitäkin oli mietittävä, kun kääntyi maantielle ja vilkaisi vielä kerran taakseen kotiaan kohti. Saunan ikkuna, tuo vihertävä ruutu, sieltä vain silmää iski. Auringon avulla sekin, terveisiä muka lähetti, sauna: täällä sinä ensimmäiset itkusi itkit.

Hitaaksi oli viime aikoina mennyt ajatuksen juoksu, yhtä hitaaksi kuin jalankin nousu, vasta kun tien vieressä koulun suuret kirkkaat ikkunat tulena loimusivat, juolahti miehen mieleen, että sehän taisikin olla syntymäpäiväonnittelu tuo saunan ikkunan silmän isku. Sanoivat sen olleen silloinkin huhtikuun, kun ensimmäiset itkut tuolla saunassa itkin, ja eiköhän siitä liene jo aikaa.

Mies seisahtui maantielle koulun välkkyvien ikkunoiden kohdalle, käsi meni taskuun ja nousi ylös mukanaan piippu ja tupakkapussi: aamusavut saamatta vielä. Noin se on nykyisin minunkin elämäni, kotimökin tupaan ei voi enää kessun hajua jättää. Ja kessuun, siihen on täytynyt tänä talvena tyytyä. Mistä ne paremmat. Kessun haju tarttuu ikkunaverhoihin — tuvassakin — saati sitten kamarissa, jossa vaimo ja tytär nukkuvat. Mies saa piippunsa palamaan ja jää katsomaan koulun välkkyviä ikkunoita. Ajatus palaa kotimökin saunan ikkunaan. Niin, ja siihen ensimmäiseen itkuun, joka siellä itkettiin. Itkettiin silloin ensimmäinen itku ja itkettiin vielä lapsena montakin kertaa. Siitä on jo niin kauan, että ajatus ei niitä aikoja enää oikein tapaa. Vuosikymmeniä jo niistä lapsen itkuista, ja nyt ei itketä enää. Ei. Ei sittenkään, vaikka tänä päivänä täyttää metsätyömies Juuso Mäkinen kuusikymmentä vuotta ja on menossa Setälän metsään halontekoon.

Niin, metsätyömies Juuso Mäkinen menee Setälän metsään halontekoon, vaikka täyttääkin tänä päivänä kuusikymmentä vuotta. Menee, vaikka onkin koko talven sairastellut — laiskuuttaan, sanoi vaimo, influenssaa, sanoi lääkäri — eikä palaa kotiinsa, tuonne, joka jäi suljetuin akkunoin perään katsomaan, ei palaa sinne ennen kuin ainakin kaksitoista pinokuutiometriä halkoja on pinossa Setälän metsässä. Sillä miehelläkin on oma ylpeytensä, jos lienee oma taakkansakin — vaikka mies onkin vain metsätyömies Juuso Mäkinen, joka tänään täyttää vuosia — sillä tänään on myös piinaviikon ensimmäinen arkipäivä, maanantai, ja eilen oli palmusunnuntai ja eilen sanoi myös Setälän isäntä Setälän avarassa pirtissä:

— No, jos sinä niin tarpeessa olet, niin voithan jonkun motin lyödä pinoon, vaikka Lahokorvesta. Tunlleeko siitä vain oikein mitään, meinaan, kun on noin paljon tuota luntakin. Katso nyt sitten että otat noin niinkuin metsänhoidollisesti. En minä sinne niitä muutamia motteja leimaamaan. Tiedäthän sinä …

Se oli eilen siellä Setälän avarassa pirtissä, mutta sitä ennen oli paljon, paljon muuta ja tänä aamuna oli saunan ikkunan silmänisku ja auringonpalo koulun ikkunoissa, siinä missä ensimmäiset aamusavut piipusta nykäistiin ja missä mies vasta vuotensa muisti, ja sitten oli kirkasta auringon loistetta koko matkan aina Lahokorpeen saakka.

Oli totisesti lunta. Ei jalka maahan kunnolla tavannut, kun mies kahlasi ensimmäisen koivunsa luokse. Rämpi siihen, mistä Setälän isäntä oli neuvonut hakkuun tapahtuvaksi, ripusti reppunsa puun oksalle, katsoi hetken ympärilleen ja valitsi puun, josta aloitti, polki ja potki puun ympärille tilan, tuollaisen ympyrän, etteivät saha ja kirves liian ylös maan pinnasta jälkeä jättäisi. Lovi puun kylkeen sille suunnalle, johon sen olisi määrä kaatua, kirves pois kädestä ja saha tilalle. Juuri kun mies kumartui sahansa kanssa puun juurelle, ryöpsähti äkäisen tuulen mukana märkää lunta taivaan täydeltä. Sokeaksi tahtoi lyödä.

— Saakeli kun se nyt? Satakoon vaikka äkeitä tai vanhoja akkoja niin tästä se alkaa — piinaviikko — ja seitsemäs vuosikymmen.

Saha puri puuta ja miehen ajatus lensi, räntääkin lensi ja kasteli selän, joka tiukalla kaarella heilui siinä puun juurella. Koivu, vahvaoksainen, vaneeriksi kelpaamaton, huojui hetkisen ja romahti viimein lumeen oksiensa varaan. Sen niskaan on hyvä kaataa toinen, siihen kolmas ja niin edelleen monta, monta puuta. Ainakin kaksitoista mottia. Työpalkkoina suunnilleen viisituhatta markkaa. Sen verran tarvitaan, että pääsiäisenä pääsevät tytär ja vaimo vaimon siskon hopeahäihin, jotka kuulemma ovat jossakin kaupungissa. Missä kaupungissa, sen ei ole niin väliä, kunhan vain pääsevät, tytär ja vaimo. Niin, metsätyömies Juuso Mäkisen vaimo …

Silloin, kun maailman herruudesta taistellaan ja mahtavat valtiot hankkivat itselleen uutta elintilaa tai ovat puolustavinaan pienien uhattua olemista, ei kukaan ole tarpeeton. Niinpä silloinkin, kun käytiin niin sanottua toista maailmansotaa, tarvittiin myös metsätyömies Juuso Mäkistä, tätä samaa miestä, joka juuri nyt tässä aloittaa piinaviikkoaan ja samalla seitsemättäkymmentään Setälän lumisessa metsässä. Ei tarvittu tosin kiväärin kanssa höökimään tai penkan takana sihtaamaan. Ikäkin asetti jo siihen omat esteensä, mutta suurin syy oli muualla, miksi ei kivääri sen kummemmin kuin muukaan tappoase Juuson käteen sopinut. Jos lienee vähän miehen mieltä joskus kaivellutkin, kun ei aivan joka kohdalla ollut toisten veroinen, niin usein myös hiukan nauratti, kun jalka esti aseen käteen ottamisen.

Ei huomannut äiti silloin — ja minkäpä olisi voinut, vaikka olisi huomannutkin — kun ensimmäiset itkut saunassa itkettiin, että tämän Juuson vasen jalka oli kuin olikin hiukan kampura. Ei tosin paljon, mutta kumminkin sen verran, että vasen ei suostunut samaan tahtiin oikean kanssa. Pikkuisen täytyi nytkäyttää ruumista kävelyn tahtiin, ja niinpä lääkäri antoikin Juusolle silloin maamme itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina, kun asevelvollisia valittiin, värillisen paperin, jolla mies vapautettiin asevelvollisuudesta ikuiseksi ajaksi. Vapautettiin asevelvollisuudesta, mutta myöhemmin jouduttiin toteamaan, että tämä samainen Juuso sopisi kyllä mainiosti lapiovelvolliseksi, ja niin sai Juusokin kutsun lapion ja kirveen kera puolustamaan isänmaataan.

Lapiovelvollisena, virallisesti työvelvollisena, vaikka sekin nimi kyllä sitten miesten kesken käännettiin työkelvolliseksi, sitä sitten tulikin palveltua koko viime sodan ajan ja hiukan vielä sen jälkeenkin. Sama kai sille, missä oli tämä tämmöinen Juuso, joka tässä parhaillaan hinkkaa jo neljättä koivua nurin — metsänhoidollisesti tosin, samaan kasaan, ja näistä neljästä se pitäisikin jo ensimmäinen motti syntyäkin —, niin samahan se, missä mies leipänsä ansaitsee, kaivoi sitten bunkkerin pohjaa tai teki halkoja. Ja tehtiinhän niitä halkoja sielläkin. Mottivelvollisuudet täytettiin vielä viimeisenäkin keväänä, joka Aunuksen korvessa oltiin. Ruoan puoli oli joskus heikkoa, mutta eivät kovin kaksisia olleet tällaisten Juusojen eväät täällä kotirintamallakaan. Ja nehän ne pahinta purinaa siellä pitivät ne kaupungin kuppiloista kerätyt, mitä he kukakin lienevät olleet, ammattimiehiä muka. Ja nyt vasta alkaa huomata, että samaan marisijoiden sakkiin kuului Lissukin. Vaimo, Eliisa oikealta nimeltä, mutta joka silloin vaati, että häntä oli kutsuttava Lissuksi.

Hm, Lissuksi? Tainnut jo mennä vuosia siitä, kun sillä nimellä on tullut vaimoaan kutsutuksi. Mitä lienee joskus ajatuksissaan, yöllä, kun tuvan nurkan sängyssä valvoi. Vaimo siellä kamarissa, pitsilakanan välissä. Mies valvoo ja miettii tuvan nurkassa ja vielä oman tuvan nurkassa, kärsiipä tupakantuskaakin. Niin kuin nyt viime yönäkin. Kessun haju kun kuulemma tarttuu akkunaverhoihin. Eipä tarttunut silloin, kun Aunuksen puolella oltiin. Eikä vielä silloinkaan, kun rajan tälle puolen oli tultu kipin kapin.

Miehen terävä kirves lyö kaadettujen koivujen oksia, lyö kuin vihoissaan. Räntäkuuro on mennyt ohi ja taas kimaltelevat hanget ja havuneulaset. — Juuso rakas, niin se sanoi silloin, sanoi kampurajalkaiselle miehelle. Tällaiselle Juusolle, joka kaiken lisäksi on melkein kaksikymmentä vuotta Lissuaan vanhempi.

Niin sitä tultiin Aunuksen puolelta takaisin tänne rajan taakse, ja täällä se vasta alkoi romanssi, lemmenilo, jota nytkin parhaillaan maksetaan, tässä näin, lumisessa metsässä, piinaviikon halonhakkuulla.

Kaikenlaista sitä tarvittiin tuollaisessa työkomppaniassa. Puhtauttakin. Pyykkäsiksihän se tuli sinne tämä Lissu, vai liekö hänet tuotu. Sekin jäi tietämättä eikä nyt ole enää syytä mennä kysymään. Tuli tai tuotiin, samapa se. Pesi kumminkin miesten vaatteita ja joskus parakkien lattioitakin. Paljonhan ne puhuivat, työkelvottomat, kuinka siellä Lissun luona kävi muka herroja jos narrejakin. Yötään viettämässä ja lemmestä iloitsemassa. Lienee käynyt, ei tällainen Juuso viitsinyt mennä kenenkään ikkunan taakse kurkistelemaan ja kuuntelemaan. Ja eiköhän ikkunan takana kurkkijoillakin liene ollut mielessä vain oma kiimansa, niin ainakin puheista piti päätellä. Kiimoissaan juoksivat vaikka minne, jos vain kuulivat hameita olevan liikkeellä. Ja jokailtaiset puheetkin aina vain samaa.

Niissä kiimoissaianhan ne ikkunan takaa kurkistelijat sitten juoksivat siviiliriemuihinsa heti, kun välirauha oli tehty. Kiire tuntui olevan, vaikka vipata piti monenkin matkarahat, ansiot oli syöty, juotu ja osin kortillakin pelattu. Niin useimmat, mutta ei tällainen Juuso, joka oli ikänsä saanut markan tiukalla pitää: pitäisikö ne rahat sitten yhden sodan takia tuhlata. Tietäähän tyhmempikin, ettei niin pitkää sotaa vielä koskaan ole ollut, ettei se olisi joskus loppunut. Ja kerääntyihän niitä joku markka entisten lisäksi, kun kerran palkkaa maksettiin työkelvottomillekin.

Miehen saha puree kiukkuisena puuta, hiki tipahtaa otsalta, ja pölli, tuollainen metrin pituinen kappale koivun runkoa, putoaa säännöllisesti toinen toisensa jälkeen maahan, kunnes runko on lopussa ja mies siirtyy seuraavan luokse.

— Juuso rakas. Oikeammat sanat olisivat olleet … niin, mikä sen tietää nyt, mitkä oikeammat sanat olisivat olleet. Eivät ainakaan »Juuso rakas». Sinne se Lissu tuli sinne parakin nurkasta tehtyyn pieneen koppiin, jossa mies asusti, kun kaikki muut työvelvolliset olivat jo juosseet siviiliriemuihinsa ja Juuso oli jäänyt mestarin pyynnöstä — sama kai sille, missä työnsä tekee — vielä paikkailemaan ja korjailemaan komppanian tavaroita.

Sinne tuli tämä vaimo, silloin sanoi olevansa vain Lissu. Syyskuun loppupuolen yö oli pimeimmillään, mutta Juuson, tämän kampuran kämpässä oli valoisaa ja lämmintä. Kamiina paloi kohisten ja mies loikoi petillään lehti kädessä, kun tämä Lissu sisään tuli. Tuli ja heläytti jo ovella naurun, että täällälkös se Mäkinen vain yksinään lueskelee. Eikö sitä Mäkiselläkin jo ala olla ikävä kotiinsa. Sinne