Ruususatu – satu aikuisille

By Tiina Kristoffersson

Lumoava ja lohduttava satu aikuisille. Enkelimummi on vanha nainen, jota kaikki Ruusukylän asukkaat rakastavat. Hän asuu viiden kyyhkynsä kanssa, ja hänet tunnetaan viisaudestaan. Kun enkelimummi sairastuu, apteekin rohdot eivät auta mystiseen vaivaan. Jonkun on lähdettävä hakemaan rohtoja Hämärämetsän toisella puolella asuvalta tietäjältä. Nuori nainen nimeltään Ruusu lähtee matkaan. Vaan miten Ruusu mahtaakaan selvitä matkasta, joka on täynnä koettelemuksia? Ehtiikö hän hakea rohdot Enkelimummille ajoissa?Ruususatu on symbolistinen aikuisten satu, joka käsittelee lähtemisen vaikeutta, luopumisen tuskaa ja rakkautta. Tarinaa värittävät pikkukylän veikeät hahmot ja kiehtovat taruolennot.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 26, 2022
• ISBN: 9788728542484

Book preview

Tiina Kristoffersson

Ruususatu

Satu aikuisille

SAGA Egmont

Ruususatu – satu aikuisille

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Tiina Kristoffersson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728542484

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENNEN AURINGONNOUSUA

P uulaiva lähestyi satamaa. Taivaalla loistava täysikuu heijasti järven pintaan hopeisen sillan. Oli hiljaista. Edes lokit eivät parveilleet aluksen ympärillä tavalliseen tapaansa. Laivan valkoiset purjeet laskeutuivat alas, ja se lipui tuulen mukana kohti laituria. Parisataa metriä ennen satamaa laiva pysähtyi ja ankkuri heitettiin veteen. Kuului loiskaus ja alus jäi keinumaan paikoilleen.

Soutuvene laskeutui kitisten laivan kylkeä pitkin ja tipahti veteen. Poika irrotti soutuveneen köydet, tarttui airoihin ja ryhtyi soutamaan kohti laituria. Valkoiseen leninkiin ja hellehattuun pukeutunut nuori nainen vilkuili veneestä ympärilleen tuntematonta maisemaa. Kun soutuveneen kokka osui laituriin, poika veti airot veneeseen, hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni. Nainen istui paikoilleen jähmettyneenä. Poika odotti hetken, mutta kun nainen ei tehnyt elettäkään noustakseen, poika hyppäsi takaisin veneeseen ja tarttui veneen pohjalla makaavaan ruskeaan matkalaukkuun ja mustaan kotelomaiseen salkkuun ja nosti ne laiturille odottamaan omistajaansa.

Valkoinen hellehattu oli kiinnitetty naisen vaaleisiin kiharoihin pinneillä, niin ettei tuuli pystynyt sieppaamaan hattua mukaansa. Hellehatun lieri peitti naisen kasvot. Poika ojensi kätensä naiselle ja nainen tarttui siihen. Kun nainen kiipesi pojan avustamana laiturille, vinoon asetellun lierihatun alta paljastui hopeasiipinen kyyhky. Se istui naisen olkapäällä lierin suojassa ja käänteli päätään kuin tutkien satamaa, johon he olivat juuri saapuneet.

Nainen seisoi laukkujen vieressä laiturilla ja tuijotti edessä avautuvaan pimeään kylään. Kylä nukkui huoletonta unta. Kukaan ei osannut odottaa naista, kukaan ei ollut tullut häntä vastaan. Poika irrotti soutuveneen laiturista.

Hyvästi, Miriam, poika sanoi, hyppäsi veneeseen ja ryhtyi soutamaan takaisin. Nainen seurasi kuunsiltaa pitkin loittonevaa soutuvenettä. Sitten hän käänsi päänsä kohti kylää. Pimeässä yössä hän tunsi ruusujen tuoksun. Hattu peitti naisen poskia pitkin vierivät kyyneleet. Hän katsoi viimeisen kerran kaukana järvellä lipuvaa laivaa. Sitten hän tarttui matkalaukkuunsa ja salkkuunsa ja asteli laituria pitkin kohti tuntematonta kylää.

ENSImmÄINEN LUKU

jossa esitellään tarinan päähenkilö

ja muutama tärkeä ruusukyläläinen

K ylän nimi oli Ruusukylä. Pienessä punaisessa mökissään kylän keskellä asui nuori nainen nimeltä Ruusu. Kylä oli pieni mutta Ruusun mielestä se oli maailman paras paikka. Keskellä kylää oli kauppa, krouvi, tohtorin tupa ja valkoinen pitsihuvila, jota kyläläiset kutsuivat Kyyhkyläksi. Kylää reunusti pohjoisessa tuuhea havumetsä ja etelässä suuri järvi. Se oli niin suuri, etteivät kyläläiset koskaan käyneet järven toisessa päässä, paikassa, jota he kutsuivat Vastarannaksi. Huhujen mukaan Vastarannalla asui enemmän ihmisiä kuin Ruusukylässä oli milloinkaan asunut. Huhuttiin, että vastarantalaiset pukeutuivat koreisiin vaatteisiin muulloinkin kuin kirkonmenojen aikaan. Kuulopuheiden mukaan miehet kulkivat kesäisin olkihattu päässään ja naiset kantoivat valkoisia pitsireunaisia päivänvarjoja suojatakseen kasvonsa paahtavalta auringolta. Väittipä joku jopa kuulleensa, että vastarantalaisten tiet olivat niin leveitä, että kaksi hevosvaljakkoa mahtui kulkemaan niillä vieretysten. Joku toinen taas kertoi metallisista laitteista, jotka kulkivat neljällä pyörällä ja joita kutsuttiin automobiileiksi. Jos oikein höristi korviaan, Vastarannalta saattoi lauantai-iltaisin kuulla vaimeaa musiikkia, joka tyynellä ilmalla kantautui vettä pitkin aina Ruusukylään asti.

Huhuista huolimatta Ruusukylän väki ei osannut kaivata Vastarannalle, sillä heillä oli omasta takaa kaikki se, mitä he tarvitsivat. Kylän kalastaja Kiiski tosin joskus juovuspäissään retosteli käyneensä vuosia sitten Vastarannalla ja nähneensä siellä niin kauniita naisia, ettei sellaisia ollut koskaan Ruusukylässä nähty, mutta kaikki kyläläiset tiesivät, että Kiiski puhui palturia, sillä hänen veneensä oli vanha ja niin heppoista tekoa, ettei se olisi kantanut lähiapajia pidemmälle.

Synkän metsän laidalla korkean kallion päällä seisoi tuulimylly, joka kesällä jauhoi viljat ja pumppasi järvestä vettä pellolle. Tuulimyllyn oli rakentanut Sebalus, kylän oma kirvesmies. Kyläläiset olivat ristineet Sebaluksen keksijäksi, koska tämä eli yksin ja suunnitteli iltapuhteikseen mitä mielikuvituksellisempia laitteita. Myös Ruusukylän epätavallinen mylly oli Sebaluksen keksintö. Erikoisen siitä teki se, että jauhon jauhamisen ja veden pumppaamisen lisäksi se tuotti myös sähköä tohtorin tupaan.

Kylän pastori, Matteus Fariskus, oli vastustanut raivoisasti Sebaluksen tuulimyllyä ja tehnyt kaikkensa tuhotakseen rakennusprojektin. Sunnuntaisin Matteus Fariskus pauhasi saarnastuolistaan, että kallion päälle noussut tuulimylly oli kirottu keksintö, jonka paholainen oli lähettänyt Ruusukylään. Kyläläiset, jotka ilomielin jauhoivat jauhonsa tuulimyllyssä, eivät ymmärtäneet, mitä pahaa nelisiipinen rakennus voisi muka saada aikaiseksi. Sebalus, joka ei uskonut paholaiseen eikä muihinkaan hämärän olentoihin, huokaisi syvään kuullessaan pastorin sanat mutta ei suostunut taipumaan sadattelun edessä. Lepyttääkseen pastorin Sebalus lupasi järjestää pappilaankin sähköt, ja pitkän suostuttelun jälkeen pastori suostui kokeiluun. Ennen pitkää pastori tottui sähkölampun kelmeään valoon, jonka äärellä hän saattoi lukea yömyöhään pyhiä kirjoituksia, ja jätti tuulimyllyn rauhaan aivan kuin ei koskaan olisi sitä paholaisen työvälineenä pitänytkään.

Kylän keskellä uinui valkoinen pitsihuvila, Kyyhkylä. Se loisti auringonvalossa puhtaana kuin vasta satanut lumi. Ikkunoita peittivät valkoiset pitsiverhot, joiden läpi auringonvalo siivilöityi ja loi verkkomaisia varjoja korkeisiin valkoisiin huoneisiin. Kesäöisin pitsihuvilan omistaja jätti tuvan ikkunan auki ja pitsiverhot heiluivat vienossa tuulessa.

Kyyhkylässä asui Enkelimummi viiden kyyhkynsä kanssa. Kyyhkyjen nimet olivat Aarre, Armo, Usko, Toivo ja Taisto. Ne olivat erikoiskyyhkyjä, sillä ne osasivat viedä kirjeet oikeaan osoitteeseen sysimustassa yössä, mutta ennen kaikkea ne olivat epätavallisia siksi, että niiden sulat loistivat pimeässä hopeisina. Hopean hohtonsa ne olivat tarun mukaan saaneet taivaan enkeleiltä, jotka olivat lähettäneet kyyhkyt maan päälle ihmisten viestejä välittämään. Kyyhkyjen vuoksi myös Enkelimummi oli saanut kutsumanimensä. Kerrottiin nimittäin, että Enkelimummilla oli näkemisen lahja aivan kuin enkeleilläkin ja että hän lahjansa vuoksi pystyi näkemään asioita, joita muut kyläläiset eivät nähneet.

Enkelimummi oli lempeä nainen, jonka valkoisena hohtavat hiukset toivat mieleen villinä vaahtoavan tunturipuron. Enkelimummin rintaa painoi kipeä taakka. Kyläläiset olivat usein kysyneet Enkelimummilta, taakasta, mutta Enkelimummi vain hymyili surumielisesti kysyjille ja vastasi, että kukaan meistä ei pysty kantamaan toisen ihmisen taakkaa, jokaisen on kannettava omansa. Ja sitten hän vaihtoi puheenaihetta. Siitä kyläläiset tiesivät, että Enkelimummi ei halunnut puhua asiasta sen enempää. Vaikka hän ei halunnutkaan puhua omasta taakastaan, hän jaksoi kuitenkin aina kuunnella muiden ihmisten huolia. Aina hän myös löysi kyläläisille juuri oikeat lohdutuksen sanat, joiden avulla surumieliset jaksoivat taas keveämmin askelin seuraavaan päivään.

Kyläläiset kävivät mielellään Kyyhkylässä vierailulla, sillä lohduttavien sanojen lisäksi he tarvitsivat Enkelimummin kyyhkyjä viemään kirjeitä kauempana sijaitseviin kyliin sekä hakemaan muutaman kerran vuodessa uutiskirjeen Vastarannalta. Ruusukylässä ei näet ollut omaa lehteä. Sellaista ei yksinkertaisesti tarvittu, sillä ruusukyläläiset tiesivät kylän asiat ilman uutislehteäkin. Vastarannalla toimitettiin uutiskirjettä, johon kerättiin kaikki ympäryskylien uutiset, ja kirkkokahvilla pastori Matteus Fariskus luki kyläläisille ulkomaailman uutiset. Sebalus, joka ei muuten piitannut kirkonmenoista, kuunteli korvat höröllä ulkomaailman uutisia ja kirjoitti vihkoonsa muistiinpanoja, ettei yksikään tiedonmuru jäisi häneltä kuulematta.

Kylän reunalla tiheän havumetsän äärellä sijaitsi peltisepän paja. Kylän Seppä oli voimakas mies, joka päivät pitkät takoi metallista erilaisia esineitä. Erityisen hyvä hän oli takomaan kyläläisten kattoja. Ruusukylässä kaikilla muilla paitsi Enkelimummilla oli kuparista tehty katto, joka hohti aamuauringossa. Jos joku olisi katsonut kylää ylhäältäpäin, hän olisi saattanut häikäistyä, sillä Sepän takomat katot eivät tummuneet, niin kuin kuparilla yleensä on tapana, vaan hohtivat kilpaa auringon kanssa. Mutta kukaan muu kuin Enkelimummin kyyhkyset ei katsonut kylää ylhäältäpäin, sillä kyläläiset eivät olleet kuulleet puhuttavankaan lentokoneista, helikoptereista tai ilmalaivoista. Sellaisia koneita ei Ruusukylässä ollut keksitty eikä kukaan osannut niitä kaivata. Sebalus tosin unelmoi joskus keksinnöstä, jolla ihminen voisi nousta ilmaan ja lentää aina Vastarannalle saakka. Muutamaa epäonnistunutta kokeilua pidemmälle ei Sebalus kuitenkaan ollut suunnitelmissaan päässyt. Edelliskesänä Sebalus oli jo uskonut keksineensä toimivan lentolaitteen, mutta kun Sebalus kokeilun päätteeksi oli mätkähtänyt valtavia nahkasiipiä räpytellen kallion reunamalta nokkospuskaan, tohtori oli keksijän kylkiluita paikkaillessa ankarasti kieltänyt Sebalusta yrittämästä enää lentopuuhia.

Jos ihminen olisi tarkoitettu lentämään, hänen selässään kasvaisi jo syntymässä siivet,tohtori oli ilmoittanut ja tuijottanut ruhjeissaan vaikeroivaa keksijää vihaisesti silmiin.

Sepän pajassa oli meluisaa. Metallin kilke kuului pitkälle, ja siitä kyläläiset tiesivät, että Seppä oli työnsä äärellä. Seppä oli iloinen mies ja istui usein työviikon jälkeen kylän krouvissa ystäviensä Sutiveikon ja Sebaluksen kanssa ja kertoi hauskoja tarinoita kyläläisistä. Erityisen mielellään Seppä muisteli, kuinka hän oli kauppiaan kattoa korjatessaan tippunut katolta ja loukannut kätensä niin, ettei voinut neljään viikkoon tehdä työtään. Sutiveikko oli silloin pyytänyt ystäväänsä Ruusua Sepän avuksi, ja vaikka Ruusu ei ollutkaan mikään kodinhengetär, hän oli lupautunut apuun, sillä hän oli hieman yksinäinen ja kaipasi seuraa pimeneviin iltoihin. Neljän viikon aikana Ruusu valmisti Sepälle ruokaa ja siivosi tupaa. Pikkuhiljaa he tutustuivat toisiinsa paremmin ja huomasivat, että samat asiat naurattivat heitä. Sepän silmien ympärille muodostui naururyppyjä hänen kuunnellessaan Ruusun tarinoita, ja Ruusun mielestä se oli kaunista. Kauniimpaa kuin kukat kedolla tai perhoset niityn yllä. Kun neljä viikkoa oli kulunut, Ruusu huomasi vierailevansa tuvassa iltaisin yhä useammin, vaikka Sepän käsi oli jo parantunut ja Seppä pystyi itsekin pitämään itsestään huolta. Ja he nauroivat toistensa tarinoille ja Ruusu ajatteli, ettei kukaan muu koskaan ollut nauranut hänen kanssaan yhtä hersyvästi.

TOINEN LUKU

jossa Ruusulle nousee kuume

K uten useimmissa Ruusukylän taloissa, myös Sepän talossa oli kuparinen katto. Hän oli takonut sen itse ja oli siitä erityisen ylpeä. Sepän kuparikatto oli koko kylän kaunein katto. Se oli valmistettu pienistä kuparisista neliöistä, jotka Seppä oli huolella liittänyt yhteen. Neliöistä muodostui kuvio, joka muistutti tilkkutäkkiä. Mutta ei mitä tahansa täkkiriepua vaan ylellistä mosaiikkia, jonka jokainen neliö oli osa suurempaa kokonaisuutta. Seppä oli rakentanut kattoa seitsemän kuukautta ja seitsemän päivää. Kun katto oli valmistunut, Seppä oli seisonut puutarhassaan ja ihaillut kättensä työtä.

Sepän puutarha oli yksi kylän kauneimpia. Tuvan piha oli laaja ja se oli täynnä sellaisiakin kukkia, joita ei enää kasvanut edes kaukaisissa kylissä. Kukkien