Ylös orjuudesta

By Booker T. Washington

Koskettava kertomus pienestä, tummasta pojasta ja hänen vapautumisestaan orjuudesta. Kun Booker T. Washington syntyy, edes tarkka vuosiluku ei jää muistiin. Sellaisista asioista ei pidetä huolta, kun kyse on mustasta orjasta. Booker elää pienessä hökkelissä äitinsä ja sisarustensa kanssa. Hökkelissä sijaitsee myös plantaasin keittiö, sillä Bookerin äiti työskentelee keittäjänä. Isäänsä Booker ei tunne eikä tiedä tästä mitään – huhujen mukaan hän on valkoinen mies viereiseltä plantaasilta. Normaalit asiat, kuten sängyssä nukkuminen, tulevat Bookerille tutuiksi vasta siinä vaiheessa, kun orjat vapautuvat sisällissodan myötä. Vaan miten hökkelitalon pienestä pojasta tuleekaan arvostettu puhuja ja kirjailija?Ylös orjuudesta on kiehtova omaelämäkerrallinen teos Booker T. Washingtonilta. Hjalmar Mikanderin käännös on vuodelta 1904.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728484081

Booker T. Washington

Booker T. Washington (1856-1915) was born into slavery and overcame racism and oppression to become one of the most respected and influential African-American leaders of the late nineteenth century. He founded the Alabama Tuskegee Institute in 1881 and advocated the advancement of African Americans through education and entrepreneurship. An adviser to Presidents Roosevelt and Taft, Washington displayed an apparent acceptance of segregation and clashed with other black leaders such as W. E. B. Du Bois who took a more militant approach to social change.

Book preview

Ylös orjuudesta

Translated by Hjalmar Mikander

Original title: Up from Slavery

Original language: English

Cover image: Picryl

Copyright © 1901, 2022 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728484081

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Tekijän esipuhe.

Tämä kirja on aiheutunut aikakauskirjassa „The, Outlook" olleista kirjoituksista, joissa moniaita piirteitä elämästäni tuli kuvatuksi. Niiden ilmestyessä tuossa aikakauskirjassa saapui minulle kaikilta maan kulmilta kehoituksia, että ne olisivat toimitettavat kirjaksi. Olen kiitollinen The Outlook’ille, siitä, että se siihen suostui.

Olen koettanut kertoa yksinkertaisen, suoran elämäntarinan ilman minkäänlaisia koristeluita. Enimmät aikani ja voimani kuluvat Tuskegeen normaali- ja teollisuuskoulun johtamiseen sekä varojen keräämiseen sen ylläpitämiseksi. Suuri osa kuvauksistani on kirjoitettu rautatieasemilla odotellessani junan lähtöä, tahi niinä hetkinä, jotka ovatjäneet tähteeksi työstäni Tuskegeessa. Ilman hra Max Bennet Thrasher’in runsasta ja jalomielistä apua en olisi voinut suorittaa tätä tehtävääni tyydyttävällä tavalla.

I.

Orjana orjain kesken.

Synnyin orjana eräällä plantaasi-tilalla Franklin Countyssä, Virginiassa. Tarkoin en tunne syntymäpäivää enkä syntymäpaikkaa; mutta tietystikin jossain ja jolloinkin syntynyt olen. Enempää en ole siitä asiasta voinut saada tietooni, kuin että ensi kerran näin päivänvalon vuonna 1858 tahi 1859 erään Hale’s Ford nimisen postitalon läheisyydessä. Aikaisimmat muistot, joita voin mieleeni palauttaa, ovat plantaasimme orjakortteerista.

Elämäni alkoi mitä surkeimmissa, surullisimmissa ja toivottomimmissa oloissa. Ei niin ymmärtäen, että herrani olisivat olleet erittäin julmat, sillä sitä eivät olleet muihin verraten.

Kotina oli matala puuhökkeli, 14 tahi 16 jalkaa nurkkain väliä. Siinä hökkelissä asuimme, äitini ja minä, veljeni ja sisareni, aina kansalaissodan jälkivuoteen asti, jolloin kaikki tulimme vapaiksi.

Esivanhemmistani en tiedä juuri mitään. Sekä orjakortteerissa että myöhemminkin kuulin mustaihoisten kuiskuttaen puhelevan rääkkäyksistä, joita orjat — mahdollisesti minunkin äidinpuoleiset esivanhempani — olivat saaneet kestää matkallaan Afrikasta Amerikkaan.

Minun ei ole onnistunut saada tietooni mitään, mikä valaisisi perheeni historiata ennen äitini aikaa. Hänellä oli, sen muistan, velipuoli ja sisarpuoli.

Orjuuden aikaan ei välitetty paljoa sukuperästä eikä perhetarinoista — ei ainakaan mustaihoisten.

Eräs plantaasin omistaja oli nähtävästi mielistynyt äitiini, oli ostanut hänet ja oli siitä lähtien sekä hänen että minun omistajani. Tällainen orjajoukon lisääminen uudella orjalla ei herättänyt suurempaa huomiota kuin uuden hevosen tahi lehmän ostaminen.

Isästäni tiedän vieläkin vähemmän. En tunne edes hänen nimeänsäkään. Olen kuullut sanottavan, että hän olisi ollut valkoihoinen mies, joka asui naapuriplantaasilla. Olipa hän kuka tahansa, niin en milloinkaan ole kuullut sanottavan hänen osoittaneen vähintäkään myötätuntoisuutta minua kohtaan tahi antaneen vähintäkään avustusta kasvatukseeni. Mutta en syytä erittäin häntä. Hän oli vain yksi noita lukuisia, onnettomia niiden lakien uhreja, jotka kansaa, sen pahempi, siihen aikaan painostivat.

Hökkelimme ei ollut ainoastaan asuntona, vaan samalla myöskin plantaasin kyökkinä. Äiti oli plantaasin keittäjänä. Akkunoita hökkelissä ei ollut; sillä oli vain toisessa seinässä muutamia aukkoja, joista saatiin valo sisään, mutta sen lisäksi talvella myöskin kylmä, ankara ulkoilma. Jotain oventapaista sillä myös oli, mutta se retkotti saranoillaan, ja siinä oli suuria rakoja, puhumattakaan, että se oli liian pieni oviaukkoon nähden. Asuntomme ei siis ollut kovinkaan kunnollinen.

Paitsi näitä aukkoja oli lattian rajassa oikeanpuoleisessa nurkassa »kissankolo »-laitos, jota ei siihen aikaan Virginassa puuttunut hovista eikä hökkelistä. Tämä »kissankolo» oli nelisnurkkainen, seitsen kahdeksan tuumainen reikä, tehty kissan käydä öisin mielin määrin ulos ja sisälle. Miksi se meidänkin hökkelissämme oli tarpeen, sitä en ymmärrä, sillä siinä oli puolikymmentä muutakin koloa kissain kulkea.

Lattiana oli meillä paljas tanner. Keskellä lattiaa oli suuri, syvä, pöydän peittämä kuoppa; sitä käytettiin talvella sokeripotaattien säilytyspaikkana. Tätä potaattihinkaloa muistan niin elävästi, koska aina on mielessäni, kuinka potaattia sinne pantaessa tai sieltä otettaessa sain parisen kappaletta, jotka paistoin ja söin herkkupaloina.

Asunnossamme ei ollut minkäänlaista hellaa; äidin piti keittää kaikki ruoka, sekä valkoihoisten että orjain, avonaisella liedellä enimmäkseen padoissa ja niin sanotuissa » skillets’eissä». Jos siis talvisin kärsimme surkean huonosti rakennettussa hökkelissämme pakkasesta, niin kyllä kuumuus avonaisesta liedestä oli yhtä sietämätön kesällä.

Ensimmäiset ikävuoteni eivät suuresti olleet erillaiset kuin tuhanten muitten orjain. Äidilläni oli luonnollisesti hyvin vähän aikaa päivällä huolehtia lastensa kasvatuksesta. Aamuisin ennen työn alkua ja iltaisin päivätyön päätyttyä käytti hän salaa muutamia minuuttia hyväksemme. Eräs aikaisimmista muistoistani on, kuinka äiti kerran iltamyöhällä oli keittänyt kananpojan ja herätti meidät lapset syömään sitä. Mistä ja miten hän oli saanut sen, sitä en tiedä. Otaksun kuitenkin, että hän oli »löytänyt» sen herraimme talosta. Toiset kyllä sanoisivat, että hän oli sen varastanut. Nykyisissa oloissa minäkin tuomitsisin niin. Mutta kun ajattelen sen ajan oloja ja miksi hän sen teki, niin ei kukaan voi saada minua uskomaan, että se äidin kannalta oli, varastamista. Hän oli vain siinä kahden orjajärjestelmän uhri.

En muista nukkuneeni sängyssä, ennenkuin meidän perheemme orjuuden poistamisen kautta tuli vapaaksi. Me lapset — vanhin veljeni John, sisareni Amanda ja minä — nukuimme likaisella lattialla tahi tarkemmin sanoen rättikasalla, joka oli levitetty maaperäiselle lattialle.

Hiljattain pyysi joku minut kertomaan vähän, millaiset urheilut ja leikit olivat huvinani nuoruudessani. Siihen asti, kun tämä kysymys tehtiin, en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, ett’ei koko minun elämässäni ole ollut ainoatakaan aikakautta, joka olisi ollut leikille omistettu. Aina siitä asti kun muistaa voin olin jok’ainoa päivä jonkinlaisessa työssä; mutta uskon, että olisin tullut hyödyllisemmäksi ihmiseksi, jos olisin joutanut urheilemaan. Orjanikeen päivinä en vielä ollut niin vanha, että minusta olisi ollut suurtakaan hyötyä; mutta olin kuitenkin kaiken päivää hommassa, siistien asuinhuoneita, kantaen vettä työväelle vainioille tahi käyden myllyllä. Kerran viikossa piti minun toimittaa jyviä sinne jauhettaviksi.

Myllylle oli noin 3 engl. peninkulmaa plantaasilta, ja se matka huolestutti minua aina. Raskas jyväsäkki pantiin hevosen selkään poikittain, niin että yhtä paljon jyviä valutettiin kummallekin puolelle. Mutta melkein poikkeuksetta kävi niin näillä matkoilla, että jyvät siirtyivät puoleen tahi toiseen ja säkki, tullen toispuoleiseksi, mätkähti maahan; usein tupsahdin minä mukana.

Kun ei minulla ollut voimia neuvotellakseni säkkiä paikoilleen, olin pakotettu odottamaan — useinkin monta tuntia — kunnes joku sattumalta tuli samaa tietä ja auttoi minua itkevää lapsiraukkaa.

Meni sentähden usein myöhään, ennenkuin jouduin myllylle ja ennenkuin sain jyvät jauhatetuiksi, niinkin myöhään, että kotia päästessäni oli yö käsissä. Tie oli kolkko, kulkien usein tiheän metsän läpi. Pelkäsin aina.

Metsän sanottiin olevan täynnä sotajoukosta karanneita sotamiehiä, ja olin kuullut kerrottavan, että kun tuollainen karkuri tapaa yksinäisen neekeripojan, leikkaa hän heti korvat häneltä. Kun tulin myöhään kotia, tiesin sitäpaitsi saavani kovasti toruja tahi selkääni.

Orjana ollessani en saanut minkäänlaista kouluopetusta. Mutta muistan monasti menneeni aina koulun ovelle asti, kun kannoin nuoren herrattareni kirjoja. Koulun ja noiden monien lukevien poikain ja tyttöjen näkeminen teki minuun syvän vaikutuksen. Minusta tuntui, että jos pääsisi tuolla lailla koulua käymään ja jotakin oppimaan, niin sekös olisi vallan paratiisiin pääsemistä.

En muista käsittäneeni olevamme orjia, enkä muista puhutun orjain vapauttamisesta, ennenkuin eräänä päivänä aamuhämärissä, jolloin heräsin siihen, kun äitini oli polvistunut lapsiensa luo ja rukoili palavan rukouksen, että Lincoln ja hänen sotajoukkonsa voittaisi, ja että hän itse sekä lapset tulisivat vapaiksi.

En ole milloinkaan voinut ymmärtää, mitenkä Etelän orjat, jotka olivat vallan oppimattomia eivätkä osanneet lukea kirjoja tahi sanomalehtiä, kuitenkin saattoivat hankkia itsellensa tydyttävät, jopa hyvätkin tiedot siitä suuresta kansallisesta kysymyksestä, joka pani koko isänmaan liikkeeseen.

Aina siitä asti, kun Garrison, Lovejoy ja muut alkoivat työskennellä vapautuksen hyväksi, tunsivat orjat kautta koko Etelän tarkasti mikä menestys liikkeellä oli.

Vaikka olin vain lapsi kansalaissotaa valmistettaessa ja käytäessä, muistan nyt monta kertaa kuulleeni äitini ja muitten orjain plantaasilla myöhään öisin kuiskuttaen keskustelleen asiasta keskenänsä. Niistä keskusteluista näkyi, että he ymmärsivät asian menon ja että he hankkivat tietoa tapahtumista »viiniköynnöslennättimen» kautta, kuten sanoivat.

Sotaretken aikana, jolloin Lincoln oli ehdokkaana presidentinarvoon, tiesivät orjat meillä, mitä seurauksia hänen valitsemisestaan olisi — siitä huolimatta, että plantaasimme sijaitsi monta peninkulmaa syrjässä rautatiestä ja kaukana kaupungista; mitään sanomalehteäkään meillä ei ollut. Sodan aljettua Pohjois- ja Etelävaltioitten välillä, tunsi ja tiesi jokainen plantaasimme orja, että vaikka monta muuta asiaa oli kyseessä, oli orjakysymys kuitenkin tärkein.

Oppimattominkin meidän rodustamme tällä syrjäisellä paikkakunnalle tunsi sydämmessään varmuudella, joka ei sietänyt mitään epäilystä, että orjain vapautus oli oleva suurin ja tärkein seuraus Pohjoisvaltioitten sotajoukkojen voitosta. Jokaista unionilaisten voittoa ja jokaista eteläliittolaisten tappiota seurattiin syvimmällä, jännitetyimmällä mielenkiinnolla.

Usein saivat orjat ennemmin tietoa suuren tappelun tuloksista kuin valkoihoiset. Se orja, joka kävi postia hakemassa, sai nimittäin samalla tietää uutiset. Postikonttoori oli noin kolmen engl. peninkulman päässä plantaasistamme ja postivaunu saapui sinne pari kertaa viikossa. Postinhakija kierteli siellä niin kauan, että ennätti saada vihiä valkoihoisten keskusteluista. Siellä tietenkin kokoontuivat ihmiset ryhmiin puhelemaan postin tuomista viimeisista uutisista.

Paluumatkallaan pysähtyi tietysti postinkuljettajamme, missä vaan tapasi orjia, ja kertoi heille uutiset, ja siten tapahtui usein, että mustaihoiset plantaasilla kuulivat tärkeistä tapahtumista, ennenkuin valkoihoiset tuolla ylhäällä »suuressa talossa» — meidän omistajamme asunnossa.

Lapsuudessani tahi aikaisimmassa nuoruudessani en voi muistaa perheemme ainoatakaan kertaa istuneen kokoontuneena ruokapöydän ääressä rukoillen pöytärukousta tahi syöden ateriansa sivistyneitten tapaan.

Plantaasilla Virginiassa, ja myöhemminkin, saimme me lapset ruokamme niinkuin järjettömät elukat saavat törkynsä. Milloin saimme leipäpalasen, milloin lihamurikan, milloin kupin maitoa, milloin taas muutamia potaattia. Välistä söivät muutamat perheenjäsenet suorastaan padasta toisten syödessä tinalautaselta polveltaan, välistä taas suorastaan käsistään, kun ei ollut astiaa, mihin panna ruokansa.

Kun olin tullut kyllin suureksi, määrättiin minut ylös »suureen taloon» ruokaaikoina hätyyttämään pois kärpäsiä pöydästä suurella paperiviuhkalla, jota heilutettiin nuorasta vetämällä. Herrain puhe pyöri tietysti orjuuden poistamisessa ja sodassa, ja minä ymmärsin koko joukon siitä, mitä sanottiin.

Kerran näin kartanolla kaksi nuorista herrattaristani ja heidän ystävättärensa syövän hunajaleivoksia. Silloin tuntuivat tämänlaiset leivokset olevan houkuttelevin ja toivottavin tavara maailmassa. Olin mielestäni varma, että jos milloinkaan tulisin vapaaksi mieheksi ja voisin hankkia itselleni sellaisia leivoksia kuin noilla nuorilla naisilla oli, niin olisin päässyt kunnianhimoni kukkulalle.

Kuta enemmän sota pitkittyi, sitä vaikeammaksi tuli tietysti orjainomistajille hankkia elatustarpeet itselleen ja aluskuntalaisilleen. Uskon orjain kuitenkin vähemmin tunteneen puutteet, kun heidän tavallinen ruokansa oli leipä ja sianliha, jotka tavarat saatiin itse plantaasilla. Mutta kahvia, teetä, sokeria ja senlaista tavaraa, jota valkoihoiset olivat tottuneet käyttämään, ei voitu viljellä plantaasilla, ja sodan tuottamat olot tekivät usein niiden saamisen mahdottomaksi. Paahdettua maissia käytettiin kahvina ja eräänlaista mustaa siirappia sokerina. Monasti ei heillä ollut mitään panna sokerin sijaan.

Ensimmäiset jalkineet, joita muistan omistaneeni, olivat puukengät. Päälliset olivat parkitsemattomasta nahkasta, mutta anturat, jotka olivat noin tuuman paksuiset, puusta. Astuessani kolkkasivat ne kauheasti ja olivat sen lisäksi kovin epämukavat, kun eivät vähintäkään taipuneet jalan mukaan. Niitä pitäessä näytti hirveän kömpelöltä.

Suurin kärsimys minusta, ollessani orjapoikana, oli kuitenkin rohtimispaidan pitäminen. Niillä tienoin Virginiassa, missä elin, käytettiin yleisesti orjain vaatetukseksi hampunrohtimia, jotka luonnollisesti olivat halvinta ja karkeinta ainetta.

Tuskin voin ajatella minkäänlaista kidutusta — ell’ei mahdollisesti hampaan pois ottamista — jota voisi verrata uuden rohtimispaidan ensikertaa päälle panemiseen. Se pisti kuin jos nahkaan olisi työntänyt tusinan naskalia ja sadottain hienoja neulankärkiä. Vielä tänäpäivänä muistuvat mieleeni ne kärsimykset, joita sain kestää ottaessani päälleni sellaisen vaatekappaleen. Ihoni oli hienohipiäinen ja pehmeä, jonka tähden kärsimys oli sitä suurempi.

Mutta ei ollut valitsemisen varaa. Minun täytyi joko pitää rohtimispaitaa taikka olla kokonaan ilman; jos minusta itsestäni vain olisi riippunut, niin olisin mieluummin ollut alasti. Rohtimispaidasta puhuessani on minun vähän kertominen John veljestäni, joka oli monta vuotta minua vanhempi, ja joka osoitti suurinta uhraavaisuutta, mitä milloinkaan olen pojan kohdalla kuullut. Monasti, kun tulin pakotetuksi käyttämään uutta rohtimispaitaa, tarjoutui hän jalomielisesti pitämään sitä muutamia päiviä, kunnes pahimmat piikit olivat painuneet pois.

Poikasena oli tuollainen paita ainoa vaateparteni.

Siitä, mitä olen kertonut, voisi tulla siihen luuloon, että meidän rotumme olisi tuntenut katkeraa mieltä valkoihoisia kohtaan, kun suurin osa heistä oli sotimassa orjuuden pysyttämisen puolesta.

Mitä orjiin meidän paikkakunnallamme tuli, niin ne eivät olleet katkeramielisiä valkoihoisille; ei myöskään enemmistö orjista niissä valtioissa, joissa neekereitä kohdeltiin jotakuinkin hyvin.

Kansalaissodassa kaatui yksi nuorista herroistani ja kaksi haavoittui vaikeasti. Muistan vielä millainen suru valtasi orjat, kun he kuulivat »Mars’ Billyn» kuolemasta. Muutamat niistä olivat hoitaneet »Mars’ Billyä» pikkupalleroisena, toiset olivat leikkineet hähen kanssaan hänen poikana ollessaan. »Mars’ Billy» oli kenties rukoillut armoakin yhdelle tahi toiselle orjalle, jota piti piiskattaman.

Suru orjakortteerissa oli melkein yhtä syvä kuin »suuressa talossa.»

Kun toiset kaksi poikaa tuotiin haavoitettuna kotia, osoittivat orjat myötätuntoisuuttaan monella eri tavalla. He olivat yhtä hartaat kuin perheen omat jäsenet auttamaan ja hoitamaan sairaita. Pyysivätpä jotkut orjista päästä valvomaan haavoitettujen herrojensa luo. Tämä hellyys ja rakkaus niiden puolelta, joita pidettiin orjuudessa, tuli heidän rakastavaisesta ja jalosta luonnostaan.

Orjat olisivat kernaasti panneet elämänsä alttiiksi, kun tuli suojella ja puolustaa vaimoja ja lapsia, jotka oli jätetty plantaasille valkoisten miesten lähtiessä sotaan. Se orja, joka tuli valituksi nukkumaan »suuressa talossa» piti sitä suurena kunniana. Jos joku yöllä olisi tahtonut loukata nuorta tahi vanhaa »Mistress’iä», niin olisi hänen ensiksi pitänyt saada orja hengiltä.

Uskon, että tarkkaaja pian huomaisi todeksi, että harvoin joku rodustani — joko orja tahi vapaa — voidaan todistaa olleen uskoton hänelle vartavasten annetussa tehtävässä.

Ylimalkaan neekerit eivät olleet katkeramielisiä valkoihoisille, ei ennen sotaa eikä jälkeen. Päinvastoin — monessa tilaisuudessa neekerit pitivät hellää huolta entisista omistajistaan ja omistajattaristaan, kun nämä syystä tahi toisesta olivat tulleet sodan jälestä köyhiksi ja avuttomiksi. Tiedän monta tapausta, joissa muinaiset orjanomistajat kautta vuosikausien saivat rahaa entisilta orjiltaan ja sen kautta välttivät kurjuutta. Olen tuntenut montakin esimerkkiä siitä, että entiset orjat ovat avustaneet muinaisten omistajiensa lapsia saamaan kasvatusta.

Tiedän eräällä Etelän suurella plantaasilla muinaisen orjanomistajan pojan tulleen varsin köyhäksi ja surkeaksi, ja juopottelun kautta niin kokonaan ränsistyneen, että oli varsin surkeata nähdä häntä. Ja kuitenkin mustat, omasta köyhyydestään huolimatta, vuosikaudet ovat hankkineet tälle nuorelle valkoiselle miehelle elantotarpeet.

Yksi lähettää hänelle vähän kahvia, toinen vähän lihaa, j. n. e. Neekerien mielestä ei mikään ole liian hyvää »Mars’ Tom’in» pojalle. Eikä hän varmaankaan tule kärsimään puutetta niin kauan kuin tuolla vanhalla tilalla on yksikään jälellä niistä, jotka välittömästi tahi välillisesti tunsivat »vanhaa Mars’ Tom’ia.»