Käyköön oikeus armosta

By Michaela Winglycke and Krista Putkonen-Örn

Keskellä väkijoukkoa tapahtuva murha ravistelee Vimmerbyn pikkukaupunkia

On toukokuu ja Vimmerbyssä järjestetään vuosittainen opiskelijoiden paraati. Källangsparkeniin on kerääntynyt paljon väkeä ja aurinko paistaa kirkkaalta siniseltä taivaalta – tunnelma on parhaimmillaan. Ilonpidon rikkoo kuitenkin äkillinen laukauksen ääni, ja kaikkien kauhuksi joku kaatuu maahan juhlivan ihmisjoukon keskellä. On tapahtunut murha.

Poliisitarkastaja William Johnson johtaa tutkintaa yhdessä kollegoidensa kanssa. Pian käy ilmi, että uhrilla oli menneisyydessään paljon salattavaa ja jopa useita vihollisia. Mutta olisiko joku heistä valmis tappamaan?

Juristina työskentelevä Josephine on juuri saanut päätökseen huoltajuuskiistan, jossa viisivuotiaan Bonnien huoltajuus myönnetään tämän isälle, Josephinen asiakkaalle, josta Bonnien äiti on yrittänyt jo kauan vieraannuttaa lastaan. Bonnien juonitteleva äiti yrittää kuitenkin tehdä kaikkensa, jotta lain päätöstä ei saada käytännössä toteutumaan.

Käyköön oikeus armosta on kolmas osa poliisitarkastaja William Johnsonista kertovassa sarjassa, jossa murhatutkimukset, ihmissuhteet ja pikkukaupungin elämä yhdistyvät taitavasti punotuksi kokonaisuudeksi, jota ei malta laskea käsistään. Kirjailija Michaela Winglycke on käyttäytymistieteilijä ja opiskelee lakia Tukholmassa. Hän varttui itse Vimmerbyn pikkukaupungin lähistöllä.

• Language: Suomi
• Publisher: Word Audio Publishing
• Release date: Jan 26, 2023
• ISBN: 9788702370171

Book preview

TORSTAI 9. HUHTIKUUTA

LUKU 1

Käräjäoikeuden istunto Lena Falkin ja Alexander Nordströmin lapsen huoltajuus-, asumis- ja tapaamisasiassa. Osapuolet ja heidän edustajansa kutsutaan saliin 2.

Kalmarin käräjäoikeuden kaiuttimista kuuluvan äänen kuultuaan Josephine Carlberg nousi ylös ja asteli saliin 2 yhdessä päämiehensä Alexander Nordströmin kanssa. Tai itse asiassa Alexander oli se, joka asteli, Josephine puolestaan vaappui isoine, kömpelöine mahoineen ja toivoi selviävänsä hetken oikeussalissa ilman akuuttia pissahätää. Vain muutaman metrin päässä heidän jäljessään tulivat Alexanderin entinen kumppani Lena Falk ja tämän asianajaja, ja Josephine seisahtui hetkeksi raskaalle ovelle, jottei se pamahtanut kiinni aivan toisten nenän edestä. Hänelle oli tärkeää, etteivät hän ja Alexander vaikuttaisi vihamielisiltä.

Vaikka hän oli työskennellyt isänsä vasta perustetussa lakitoimistossa vasta muutaman kuukauden, hän oli ehtinyt jo panna merkille, että huoltajuuskiistatapauksissa oli erityyppisiä edustajia. Monet olivat kuten Josephine, joka pyrki löytämään yhteisen ratkaisun, lievittämään ristiriitoja ja pääsemään sopuun, kun taas jotkut tuntuivat melkein vaativan päämiehiään asettumaan poikkiteloin pienimmässäkin asiassa.

Josephine ja Alexander istuutuivat vierekkäin Lena Falkia ja tämän asianajajaa Marianne Sokolowskaa vastapäätä. Marianne Sokolowska oli loistoesimerkki edustajasta, joka auttoi lietsomaan konflikteja sen sijaan, että vähentäisi niitä. Hän oli iäkkäämpi, varmasti jo lähemmäs seitsemänkymppinen, tyylikäs nainen, joka oli toiminut asianajajana yli neljäkymmentä vuotta. Jo ennen kuin tapasi Mariannen oikeudessa Josephine oli kuullut, että naisasianajaja oli tunnetusti kova, kylmä ja kohtuuton, ja tässä tapauksessa Josephine ei voinut sanoa muuta kuin että maine piti paikkansa. Oikeastaan se oli suorastaan vähättelyä.

He olivat istuneet Kalmarin käräjäoikeudessa aikaisemminkin, huoltajuuskiistan pääkäsittelyä edeltäneessä suullisessa valmistelussa. Silloin Josephine oli elätellyt hienoista toivetta, että he pääsisivät sopuun, mutta toivo oli murskaantunut saman tien, kun he olivat astuneet oikeussaliin. Vastapuoli, Lena Falk, oli ollut taipumaton ja Marianne Sokolowska oli tukenut päämiestään.

Oikeuden puheenjohtaja, kuusikymppinen, lempeäsilmäinen mies toivotti heidät tervetulleiksi ja esitteli itsensä ja kollegansa. Varmistettuaan osapuolten olevan paikalla hän totesi, ettei päivän pääkäsittelylle ollut mitään esteitä. Sen jälkeen Lena, joka oli kantajana asiassa ja haastanut Alexanderin, sai tilaisuuden esittää vaatimuksensa Mariannen kautta.

Lena vaatii, että Bonnien huoltajuus uskotaan yksin hänelle.

Alexanderin henkäys kertoi, miten asianajajan sanat järkyttivät häntä, ja Josephine laski kätensä rauhoittavasti päämiehensä käsivarrelle, jottei tämä näyttäisi kiukkuaan oikeudelle.

Entä miten Alexander Nordström suhtautuu vaatimukseen? puheenjohtaja kysyi Alexanderia ja Josephinea katsoen.

Josephine rykäisi.

Alexander kiistää vaatimuksen ja vaatii puolestaan, että Bonnien yksinhuoltajuus pitäisi myöntää ensisijaisesti hänelle. Hänen toissijainen vaatimuksensa on, että Bonnie asuu pääasiallisesti hänen luonaan, ja sen jälkeinen toiveensa, että Bonnie asuu vuorotellen kummankin osapuolen luona.

Salin toiselta puolelta kuului Lenan äänekäs tuhahdus. Josephine hämmentyi yhä joka kerta, kun Alexanderin entinen elämänkumppani käyttäytyi oikeussalissa avoimen epäkohteliaasti, eikä Josephine ymmärtänyt, miksei Marianne Sokolowska ollut suullisen valmistelun jälkeen selittänyt päämiehelleen, ettei sellainen käytös olisi tälle eduksi.

Sitten pyydän Lena Falkia perustelemaan vaatimuksensa ja kertomaan, mihin se perustuu, puheenjohtaja ilmoitti ja katsoi Lenaa ja Mariannea samalla kun laski silmälasejaan alemmas nenällään.

On Bonnien edun mukaista, että hänen huoltajuutensa uskotaan yksin Lenalle, Marianne aloitti samaan ylimieliseen tapaan kuin viimeksikin. Alexander ei sovi huoltajaksi, koska häntä on epäilty Lenan pahoinpitelystä ja Bonnien seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Lisäksi Bonnie on itse sanonut, että hän haluaa asua äitinsä luona, ja hänen oma tahtonsa pitäisi huomioida.

Oikeuden puheenjohtaja kirjoitti jotain edessään olevalle paperille.

Hänen vasemmalla puolellaan istui viisikymppinen nainen ja tämän vieressä mies, joka näytti hiukan vanhemmalta. Naisella oli moitteeton jakkupuku, ja tummat hiukset oli koottu kireälle nutturalle niskaan. Miehelläkin oli puku yllään. He olivat lautamiehiä, poliitikoita, jotka kummankin puolue oli nimennyt tehtävään ja joiden oli määrä edustaa oikeussalissa tavallisia kansalaisia.

Oikeuden puheenjohtaja oli koulutettu ja kokenut juristi, ja hänen oikealla puolellaan istui käräjänotaari. Notaarin tehtävänä oli pitää pöytäkirjaa kaikesta, mitä pääkäsittelyssä sanottiin, ja hänen vieressään istui vielä yksi lautamies. Tämä oli nainen, joka näytti kolmekymppiseltä ja jolla oli lyhyeksi leikatut ja punaiseksi värjätyt hiukset sekä värikässankaiset silmälasit. Vaikka Josephine häpesi hiukan ennakkoluulojaan, hän ei voinut olla ajattelematta, että nainen näytti tyypilliseltä feministiltä.

Oikeus koostui siis kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta. Josephine lausui mielessään äänettömän rukouksen, etteivät hänen aavistuksensa osuisi oikeaan. Toivon mukaan oikeanpuolimmainen nainen ei olisi sitä mieltä, ettei nainen voisi valehdella väkivallasta ja pahoinpitelystä.

Josephine tiesi kyllä paremmin kuin hyvin, että naisten joutuminen miesten väkivallan uhriksi oli iso ongelma. Hän ymmärsi myös, että se, että miehet pahoinpitelivät naisia, oli huomattavasti isompi ongelma kuin se, että naiset valehtelivat miesten pahoinpidelleen heitä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö jokainen yksittäinen tapaus pitäisi tutkia äärimmäisen tarkkaan. Sen jälkeen kun hän oli aloittanut avustavana juristina isänsä lakitoimistossa muutama kuukausi sitten, hän oli useammankin kerran törmännyt tilanteisiin, joissa äidit olivat mitä ilmeisimmin valehdelleet lastensa isistä saadakseen sillä tavalla etulyöntiaseman huoltajuuskiistoissa.

Pitäisikö Alexanderin kärsiä, koska monet muut miehet olivat käyttäytyneet huonosti? Pitäisikö hänen vain olla hiljaa ja katsella, kun tytär vietäisiin häneltä, koska hän oli mies ja siksi kaikki pitivät itsestään selvänä, että Lena puhui totta ja hän valehteli? Ei, niin ei saisi käydä, Josephine ajatteli. Huoltajuusjutuissa totta puhui joskus nainen, joskus taas mies, ja usein totuus löytyi jostain siitä välistä. Ei sopinut unohtaa, että nämä ihmiset taistelivat elämänsä tärkeimmästä asiasta: lapsistaan.

Lena on sopimaton huoltajaksi, koska häneltä puuttuu kyky hoitaa ja hoivata, Josephine aloitti. Hän on jo pitkään pyrkinyt estämään Bonnieta luomasta hyvän ja läheisen suhteen Alexanderiin. Mitä tulee Lenan väitteisiin, että Alexander olisi pahoinpidellyt häntä ja käyttänyt Bonnieta seksuaalisesti hyväkseen, ne ovat täysin perusteettomia. Molemmissa tapauksissa esitutkinta on lakkautettu puutteellisen näytön takia, eikä Alexanderia ole koskaan syytetty mistään rikoksesta. Sen sijaan on ilmeistä, että Lena valehtelee, koska hän yrittää mustamaalata Alexanderia ja hankaloittaa Bonnien ja tämän isän suhdetta. Ja sen takia nimenomaan Alexander on sopivampi Bonnien huoltajaksi, jos oikeus katsoo, että jommallekummalle vanhemmalle myönnetään yksinhuoltajuus. Alexanderin elämä on kaikin puolin kunnossa. Hänellä on asunto, työ ja sosiaalinen verkosto.

Vetäessään henkeä Josephine tunsi, miten vatsassa oleva vauva potkaisi virtsarakkoa. Vilkaisu kelloon kertoi, ettei vielä ollut tauon aika.

Seuraavaksi kuultaisiin sekä Lenaa että Alexanderia, koska molemmat osapuolet olivat viitanneet asianosaiskuulusteluun, ja sen jälkeen kuultaisiin kummankin osapuolen todistajia. Lena oli kutsunut paikalle lasten- ja nuorisopsykiatrian psykologin. Nainen oli tavannut Lenan ja Bonnien yhden ainoan kerran ja kirjoittanut sen jälkeen järjettömän lausunnon, jonka mukaan Alexander ei sopinut Bonnien huoltajaksi. Lisäksi Lena oli kutsunut paikalle perheoikeussihteerin, josta Josephine ei paljon piitannut. Luultavasti Lena oli painostanut tytärtä omilla mielipiteillään ennen kuin he olivat tavanneet niin psykologin kuin perheoikeussihteerinkin, ja siksi Bonnie oli sanonut asuvansa mieluummin äitinsä luona.

Ei ollut mitenkään epätavallista, että avioeron jälkeen vanhemmat yrittivät saada lapset puolelleen toista vanhempaa vastaan, eikä harvinaista ollut sekään, että lapsille syntyi uskollisuuspulma, joka saattoi painaa heitä koko heidän loppuelämänsä ajan. Ja koska Lena puhui jatkuvasti pahaa Alexanderista Bonnien kuullen, kun taas Alexander ei mustamaalannut Lenaa, ei ollut lainkaan kummallista, että Bonnie tunsi pakottavaa tarvetta sanoa niin kuin äiti halusi hänen sanovan.

Josephine huokaisi ja loi hermostuneen katseen neljään henkilöön, jotka tekisivät päätöksen.

Alexanderin vuoksi hän toivoi, että nämä näkisivät Lenan valheiden läpi.

LUKU 2

Blanche Holst laskeutui pihasta johtavalta portaalta Blomsterhultsgatanille. Hän kääntyi ja katsoi taloa, jossa he asuivat. Se oli äidin kumppanin Jakobin lapsuudenkoti, ja Blanche inhosi sitä. Se ei ollut koskaan tuntunut hänen kodiltaan. Omakotitalossa oli kaksi kerrosta sekä kellari, ja julkisivussa oli vaakasuora puuverhoilu, joka oli maalattu vaaleanpunaiseksi. Blanche oli ihmetellyt monta kertaa itsekseen, kuinka joku voi valita taloonsa sellaisen värin. Puutarhassa oli säästeliäästi puita ja kasvillisuutta, eikä sitä ympäröinyt sen paremmin puu- kuin pensasaitakaan, vaan se rajautui hiukan katutason yläpuolella olevaan kivimuuriin.

Blanche lähti ripein askelin kohti pikkusiskonsa Bonnien päiväkotia, joka oli vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä. Vilkaisu kännykkään kertoi, että hän oli myöhässä. Loivan ylämäen jälkeen Blomsterhultsgatan päättyi kahteen puomiin. Blanche ylitti Lundgatanin ja kääntyi liikenneympyrästä oikealle Snokebovägenille. Siellä näkyi punainen rakennus, jossa Skogsbackenin päiväkoti oli.

Päiväkodin lastenhoitaja tervehti Blanchea tuttavallisesti, kun Blanche astui eteiseen, jossa säilytettiin ulkovaatteita. Useimmat lapset olivat lähdössä kotiin, ja huone oli täynnä tenavia ja vanhempia; laukkuja ja vaatteita oli hujan hajan. Oli kevät, jolloin haku sujui huomattavasti helpommin kuin talvisin, koska silloin Blanchen oli pakko pukea Bonnielle haalarit, myssy, kaulaliina, tumput ja paksut, vuorilliset saappaat.

Bonnie juoksi kädet levällään Blanchea vastaan, ja Blanche kyykistyi halaamaan pikkusiskoaan. Hän hengitti siskon paksujen hiusten tuoksua. Blanche oli monesti kadehtinut Bonnien kiiltävän tummanruskeaa tukkaa. Blanche itse oli perinyt Staffan-isänsä ohuet, punaiset hiukset ja vihreät silmät, joista häntä tosin oli monesti kehuttu. Lisäksi Bonniella oli mitä suloisimpia pieniä pisamia poskilla ja nenännykeröllä, kun taas Blanchea, jolla olisi punatukkaisena pitänyt olla pukevia kesakoita, ei ollut siunattu yhdellä ainoalla. Ja niin kuin siinä ei olisi jo ollut tarpeeksi, Bonnie ruskettui ihanasti oltuaan auringossa pari minuuttia, kun taas Blanchen oli pakko levittää korkean suojakertoimen aurinkovoiteita ja pysytellä varjossa.

Sellaista se oli, kun oli eri isä, Blanche ajatteli. Silloin ei olla ulkonäöllisesti kovinkaan samanlaisia, vaikka tunneside onkin vahva. Blanche ei pitänyt yhtään siitä, kun joku kaveri tai perhetuttu huomautti, että hän ja Bonnie olivat vain sisarpuolia. Mitä väliä sillä oli? Blanchelle sillä ei ollut mitään merkitystä, Bonnie oli niin paljon hänen omaa lihaa ja vertaan kuin kukaan vain voi olla. Ihmisten tarve lyödä erilaisia leimoja kaikkeen ja kaikkiin oli tehdä hänet hulluksi. Hän ja Bonnie olivat siskoksia, piste.

Ihanaa, kun sinä tulit hakemaan minut! Bonnie huudahti ja painautui lujemmin Blanchen syliin.

Irrotettuaan otteensa ja käännyttyään joidenkin kavereidensa ja näiden vanhempien puoleen tyttö hymyili leveästi.

Blanche on minun isosisko, hän kertoi ylpeänä.

Millainen onnenpekka sinä oletkaan, kun sinulla on noin upea isosisko, yksi päiväkodin hoitajista sanoi ja katsoi nauraen Blanchea.

Pantuaan kengät jalkaansa ja takin päälleen ja otettuaan reppunsa Bonnie heilutti päiväkodin työntekijöille ja kavereilleen ja meni ulos. Aurinko paistoi, ja oli todella lämmin. Kasvoja lämmittävät auringonsäteet ja tieto pitkästä kesästä täyttivät Blanchen ilolla ja odotuksella.

Hänellä oli paljon odotettavaa. Muutaman viikon kuluttua oli ylioppilastanssiaisten aika, ja siitä vielä muutaman viikon kuluttua alkaisivat viimein ylioppilaskirjoitukset. Blanche odotti koulun päättymistä. Hän oli tehnyt ahkerasti töitä melkein joka viikonloppu koko lukioajan ja onnistunut niin säästämään riittävästi rahaa, jotta hän ja hänen paras kaverinsa Nicole pääsisivät lähtemään pitkälle matkalle. Lisäksi hänen isänsä tekisi lahjoituksen matkarahastoon, mistä äiti ei tiennyt mitään. Itse asiassa äiti ei halunnut Blanchen lähtevän matkalle ollenkaan. Äidistä se oli rahan tuhlausta, ja Blanchen pitäisi sen sijaan mennä kokopäivätöihin tai alkaa lukea yliopiston pääsykokeisiin. Paraskin sanoja, Blanche ajatteli halveksivasti, sillä äiti ei ollut tehnyt töitä eikä opiskellut päivääkään. Totta kai äiti halusi, että Blanche menisi töihin ja ansaitsisi rahaa siltä varalta, että suhde Jakobiin päättyisi ja heidän pitäisi jälleen kerran muuttaa.

Äiti oli aina onnistunut välttelemään kaikkea vastuuta, elättänyt itsensä ulkonäöllään ja luottanut siihen, että eri miehet elättäisivät hänet ja hänen lapsensa. Hän oli onnistunut huijaamaan jopa lääkäreitä uskomaan, että hän oli sairas, ja siksi hän sai sairauskorvausta, vaikka oli vain laiska eikä yksinkertaisesti halunnut tehdä töitä. Blanche tosin epäili, ettei sellaista työtä olisikaan, mitä äiti pystyisi tekemään.

Totuuden tajuaminen äidistä oli tehnyt pahaa. Pienenä Blanche oli pitänyt äitiä virheettömänä, mutta sittemmin mielikuva oli muuttunut.

Onko äiti kotona? Bonnie kysyi hypätessään jalkakäytävällä.

Blanchen vatsaa kouraisi välittömästi. Bonniella ei ollut aavistustakaan, missä äiti oli tänään, ja vaikka tyttö kuulisikin sen, hän ei ymmärtäisi siitä mitään.

Ei, äiti on käymässä kaverillaan, Blanche vastasi, koska ei keksinyt parempaakaan valhetta.

Bonnie katsoi häntä epäluuloisesti kuin tietäisi isosiskonsa valehtelevan.

Millä kaverilla? tyttö kysyi.

Et sinä tunne häntä, Blanche vastasi. Mitä haluat syödä, kun päästään kotiin? hän kysyi eksyttääkseen Bonnien aiheesta.

Hm…, Bonnie vastasi ja näytti miettivän ankarasti. Räiskäleitä! hän lopulta huudahti.

Selvä, räiskäleitä siis, Blanche vastasi nauraen. Blanchen ja Bonnien istuessa Blomsterhultsgatanin talon keittiönpöydän ääressä Bonnie katsoi kysyvästi isosiskoaan.

Milloin äiti tulee kotiin? hän tiedusteli.

Tänä iltana. Ehdit tavata hänet ennen kuin menet nukkumaan.

Blanche nousi ja siisti räiskälepäivällisen tähteet pois. Bonnie oli syönyt monta räiskälettä eikä luultavasti tarvitsisi tänään enää enempää ruokaa, koska äiti todennäköisesti ostaisi tullessaan perunalastuja ja karkkeja. Blanche tiesi, että äiti halusi Bonnien pysyvän rauhallisena tällaisena iltana. Äiti ei muutenkaan ollut järin tarkka herkuista. Hän halusi ennemmin, että Bonnie olisi hiljaa ja tyytyväinen kuin määräisi sääntöjä, joita tyttären olisi selkeästi noudatettava.

Mutta mitä kello on silloin, kun äiti tulee kotiin? Bonnie jatkoi kyselemistään.

Äiti oli sanonut, että käsittely kestäisi puoli viiteen iltapäivällä, minkä jälkeen äiti ja Jakob todennäköisesti söisivät jotain ja ajaisivat sitten kotiin Kalmarista.

Toisin kuin pikkusiskonsa, Blanche ei odottanut äidin kotiintuloa. Hän tiesi, millainen äiti olisi, sillä hän oli nähnyt sen aiemminkin. Mitä todennäköisimmin äiti olisi järkyttynyt erinäisistä asioista, mitä Bonnien isä Alexander ja tämän edustaja olivat oikeudessa sanoneet ja tehneet. Kun äiti huutaisi ja melskaisi, kuinka järjetön Alexander oli, Bonnie katselisi äitiään hämmentyneenä, koska äidin Alexanderista piirtämä kuva ei vastannut lainkaan sitä käsitystä, mikä Bonniella oli isästään.

Bonnie olisi yhtä hämmentynyt kuin Blanche oli ollut suurimman osan lapsuuttaan. Hämmentynyt siitä, että oli joutunut vanhempiensa väliin.

LUKU 3

Alexander Nordström istui vaivautuneena tuolissaan Kalmarin käräjäoikeuden salissa numero 2. Hänen sisällään myllersi erilaisia tunteita – turhautumista, raivoa, surua ja lannistumista – eikä hän siksi kyennyt rentoutumaan riittävästi, jotta olisi edes nojautunut tuolissaan taaksepäin ja suoristautunut hiukan. Sen sijaan hän istui tuolin reunalla ja kumartui pöydän ylle niin, että selkää särki, ja hänen toinen jalkansa oli koko ajan liikkeessä. Hänellä oli paha tapa naputtaa oikeaa jalkaansa, kun hän oli hermostunut.

Hänen vieressään istui hänen edustajansa Josephine Carlberg, joka esittäisi kohta loppuyhteenvetonsa. Ensin oli kuitenkin Lenan asianajajan vuoro. Alexander yritti keskittyä siihen, mitä eukko sanoi, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään, koska häntä suututti hirveästi. Hän tiesi, ettei voittaisi mitään näyttämällä raivoaan. Tietyissä tapauksissa oli tärkeää ilmoittaa reippaasti kantansa, mutta tämä ei ollut sellainen tapaus. Lena ei yksinkertaisesti voinut voittaa. Taistelu ei ikinä päättyisi tasapeliin. Lena oli kohtuuton ja manipuloiva, pesunkestävä psykopaatti, ehkä jopa patologinen valehtelija – mitä todennäköisimmin patologinen valehtelija.

Kaikki, mitä Lena Alexanderista sanoi, oli valhetta. Toki Alexanderissa oli huonot puolensa, kuten kaikissa muissakin, ja toki heillä oli ollut monia riitoja. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan ollut satuttamaisillaankaan Lenaa tai Bonnieta.

Hänen poskiaan kuumoitti häpeästä, kun hän ajatteli, mitä Lena hänestä puhui. Nainen väitti hänen pahoinpidelleen Lenaa ja ahdistelleen Bonnieta. Se oli niin vastenmielistä ja kammottavan inhottavaa, että hän voi pahoin jo ajatellessaan sitä. Ellei Bonnieta olisi ollut, Alexander olisi muuttanut Vimmerbystä jo aikoja sitten. Ei ollut mikään unelmatilanne asua kaupungissa, jossa ihmiset luulivat hänen käyttäneen seksuaalisesti hyväkseen omaa viisivuotiasta tytärtään.

Ulospäin hän näytti todennäköisesti aivan tavalliselta perheenisältä. Kukaan, joka näkisi hänet, tuskin arvaisi hänen istuneen poliisin kuulusteltavana, koska hänen exänsä väitti hänen raiskanneen heidän yhteisen tyttärensä. Ehkä hän juuri sen takia näki paljon vaivaa näyttääkseen huolitellulta ja tyylikkäältä, jottei ihmisillä olisi pienintäkään syytä epäillä Lenan sanoissa olevan perää. Alexander oli vähän yli neljäkymmentä, hänen hiuksensa olivat yhä paksut ja tummanruskeat, eikä niissä ollut häivähdystäkään harmaata. Hänen partansa oli aina ajettu ja kasvot hoidettu, ja hyvin tummat kulmakarvat toivat hänen ulkonäköönsä luonnetta. Hän oli hyväkuntoinen ja oikeastaan melko tyytyväinen ulkonäköönsä. Häntä häiritsi vain se, että hän oli hiukan keskimittaista lyhyempi. Kun Lena, joka oli naiseksi pitkä, oli pannut korkokengät jalkaansa, Alexander oli tuntenut itsensä epämiehekkääksi.

Siitä oli nyt seitsemän vuotta, kun Alexander ja Lena olivat tavanneet Pumpenissa, Södra Vissä aivan Vimmerbyn liepeillä sijaitsevassa tanssipaikassa. Vaikka osa Alexanderin ystävistä ja tuttavista oli varoittanut häntä Lenasta, hän oli ihastunut suin päin ja rakastunut sitten korviaan myöten. Lena oli ollut kaunis, jännittävä ja erilainen kuin kukaan Alexanderin aiemmin tapaamista naisista. Ja pian Lena ja tämän silloin kaksitoistavuotias tytär Blanche olivat muuttaneet hänen luokseen hänen taloonsa Vimmerbyn keskustaan. Aluksi hän oli ollut onnensa kukkuloilla, kun hänellä oli lopultakin ollut perhe.

Muutos oli tapahtunut pikkuhiljaa, ikään kuin hiipien, eikä hän ollut kunnolla ymmärtänyt, mitä oli ollut tekeillä. Hän oli huomannut, että hänen lompakostaan oli alkanut hävitä käteistä. Sitten Lena oli valehdellut erilaisista pikkuasioista, ja jonkin ajan kuluttua tilanne oli mennyt niin pitkälle, että Lena oli saanut hänet etääntymään omasta perheestään. Jossain syvällä sisimmässään Alexander oli toki tajunnut, ettei kaikki ollut kohdallaan, mutta Lenan kauneus ja karisma olivat sokaisseet hänet, ja lisäksi hän oli kaivannut sanomattoman paljon omaa lasta.

Kun hän oli ollut kolmekymmentäkahdeksan, Bonnie oli vihdoin syntynyt. Nyt elämä todella alkaa, Alexander muisti ajatelleensa. Nyt kaikki järjestyy. Mikään ei ollut kuitenkaan parantunut. Päinvastoin Lena oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi. Lenan viereltä Alexander oli nähnyt, kuinka Lena oli manipuloinut ympärillään olevia ihmisiä. Omia vanhempiaan, lääkäreitä, jotka diagnosoivat hänet sairaaksi, vaikkei hänessä ollut mitään vikaa, ystäviä, joita hän vaihtoi jatkuvasti, ja jopa Blanchea, omaa teinitytärtään. Kaikkein pahimmalta oli tuntunut nähdä, miten Lena kohteli Blanchea. Miten teinityttö joutui olemaan niin oman tuhoisan äitinsä nyrkkeilysäkki kuin psykologikin.

Alexander tajusi kuitenkin, miten Lena onnistui siinä, sillä olihan hän itsekin langennut ansaan. Lenaa oli vaikea vastustaa, nainen ikään kuin noitui toisen. Toinen halusi olla Lenan kanssa, vaikka ymmärsikin sisimmässään, että Lenasta pitäisi pysytellä niin kaukana kuin mahdollista. Sitä oli mahdotonta selittää mitenkään muuten.

Lopulta Staffan, Blanchen isä, oli saanut Alexanderin tajuamaan, että hänen piti jättää Lena. Staffan oli vuosia sitten käynyt läpi täysin samat asiat: salamarakastunut Lenaan, antanut tämän muuttaa luokseen ja saattanut tämän nopeasti raskaaksi. Staffan ja Lena olivat asuneet yhdessä Mariannelundissa, pienessä kylässä parinkymmenen minuutin päässä Vimmerbystä, mutta eron jälkeen Lena oli ottanut Blanchen mukaansa ja muuttanut Vimmerbyhyn. Sen jälkeen Lena oli tehnyt kaikkensa puhuakseen Staffanista potaskaa, ja heilläkin oli ollut useita vuosia jatkunut tulehtunut huoltajuuskiista.

Lopulta Staffan ei ollut enää jaksanut, vaan oli periaatteessa luovuttanut Blanchen huoltajuuden Lenalle. Suhteen alussa Alexander oli uskonut Lenan valheet siitä, kuinka Staffan oli vuosia jatkuneen uhkailun ja väkivallan jälkeen hylännyt perheensä eikä ollut enää välittänyt tyttärestään. Mutta nyt Alexander oli viisaampi. Nyt kun hän oli itse joutunut samanlaisten valheiden kohteeksi.

Tänään Staffan oli tullut Kalmarin käräjäoikeuteen todistamaan, ja siitä Alexander olisi ikuisesti kiitollinen. Toivottavasti oikeus ymmärtäisi Staffanin todistajanlausunnon myötä, että Lena toimi juuri niin: manipuloi ja valehteli saadakseen tahtonsa läpi. Alexander ei oikeastaan käsittänyt, miksi Lena teki niin kuin teki. Todennäköisesti Lena ei halunnut tehdä töitä, ja siksi sen, että Staffan ja Alexanderkin kantaisivat vastuunsa lapsista, olisi pitänyt olla Lenalle helpotus. Lena ei kuitenkaan ajatellut loogisesti, hän ei toiminut niin kuin toimi siksi, että olisi ollut huolissaan lapsistaan tai halunnut olla näiden kanssa koko ajan. Hän teki niin, koska oli psykopaatti, sosiopaatti, tunneperäisesti häiriintynyt, ja mitä kaikkia diagnooseja olikaan. Jokin niistä sopi varmasti Lenaan.

Alexander mietti, mihin vaiheeseen Lena oli päässyt nykyisen kumppaninsa Jakobin kanssa. Ehkä Lenan oli jo liian myöhäistä saada lapsia. Lena oli ehtinyt täyttää neljäkymmentäkolme, sillä hän ja Alexander olivat samanikäisiä. Täytyi yksinkertaisesti olla niin, ettei Lena onnistunut tulemaan raskaaksi Jakobille. Se oli joka tapauksessa miehen onni. Jakob voisi jättää Lenan milloin tahansa, eikä joutuisi olemaan enää missään tekemisissä tämän kanssa. Ensin Jakobin pitäisi vain tajuta, mikä Lena oli.

Taatusti Lena manipuloi Jakobia samalla tavalla kuin Alexanderiakin aluksi: kertoi, mitä kaikkea kamalaa Alexander oli tehnyt hänelle ja Bonnielle, ja vakuutti, että olisi tärkeää voittaa vielä yksi huoltajuuskäsittely yksinhuoltajuuden saamiseksi. Alexander ei kuitenkaan aikonut tehdä samaa virhettä kuin Staffan oli tehnyt: luopua tyttärensä huoltajuudesta vain siinä pelossa, mitä Lena keksisi seuraavaksi. Se ei ollut vaihtoehto. Bonnien ei tarvitsisi asua koko ikäänsä Lenan luona, Alexander oli tyttärelleen velkaa sen, että jatkaisi taistelua. Blanche kirjoittaisi pian ylioppilaaksi ja voisi muuttaa lopullisesti pois Lenan luota. Alexander tiesi kuitenkin, että tyttö kantoi aivan liian suurta vastuuta pikkusiskostaan lähteäkseen. Senkin takia hänen piti saada Bonnie pois sieltä, nimenomaan Blanchen takia. Jotta Blanche vapautuisi.

Bonnien syntyessä Blanche oli ollut jo sen ikäinen, että hänen tahtonsa olisi taatusti otettu huomioon, jos Staffan olisi haastanut Lenan uudestaan oikeuteen. Mutta Staffan ei ollut haastanut, ja Blanche oli jäänyt Lenan luo pikkusiskonsa – mutta myös Staffanin – vuoksi. Jos Blanche olisi päättänyt muuttaa isänsä luo, Lena ei olisi ikinä lakannut kiusaamasta Staffania. Rikosilmoituksista ja lähestymiskielloista ei olisi tullut loppua. Blanche oli neljätoistavuotiaana uhrannut itsensä pikkusiskonsa ja isänsä tähden.

Alexanderista tuntui kuitenkin hiukan paremmalta, kun hän ajatteli, että oli Lenan kanssa viettäminään vuosina rakastanut Blanchea kuin omaa lastaan.

Lattiaa raapivien tuolinjalkojen äänet havahduttivat Alexanderin ajatuksistaan. Kaikki salissa olevat nousivat, minkä täytyi tarkoittaa, että pääkäsittely oli päättynyt. Josephinenkin oli täytynyt pitää loppupuheenvuoronsa. Alexander oli kuitenkin ollut niin omissa ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä. Hän vilkaisi rannekelloaan. Kello oli viisi yli puoli viisi.

Staffan istui odottamassa salin ulkopuolella. Hän oli poistunut todistajanlausuntonsa jälkeen. Alexander ei suonut Lenalle ja tämän asianajajalle katsettakaan odottaessaan, että nämä poistuivat. Naisten lähdettyä hän meni Staffanin luo.

Staffan nousi, ja he syleilivät toisiaan.

Kiitos, Alexander sanoi väsyneesti hymyillen. Kiitos, että teit tämän minun vuokseni.

Ilman muuta, meidän täytyy pitää yhtä, Staffan vakuutti hymyyn vastaten.

Alexander kiitti Josephinea tämän työstä, ja kun he olivat hyvästelleet, Alexander ja Staffan menivät pysäköintipaikalle ja omiin autoihinsa.

He halasivat toisiaan vielä kerran.

Kaksi miestä, jotka tiesivät tarkalleen, miltä toisesta tuntui.

LUKU 4

Bonnie oli käpertynyt sohvalle Blanchen viereen kuin haluaisi piiloutua muulta maailmalta. Ja kuten tavallista, Blanche teki kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan, jotta tämän ei tarvitsisi nähdä ja kuulla kaikkea, mitä ympärillä tapahtui.

Melko pian äidin ja Alexanderin eron jälkeen kolme vuotta sitten äiti oli tavannut Jakobin, ja ennen kuin Blanche oli ehtinyt silmäänsä räpäyttää, kaikki kolme, äiti, hän ja Bonnie, olivat muuttaneet Jakobin luo Blomsterhultsgatanille. Jakob oli saanut talon, kun tämän vanhemmat olivat jääneet eläkkeelle ja päättäneet asettua pysyvästi Espanjan aurinkorannikolle. Näki selvästi, ettei Jakob ollut tehnyt yhtään mitään paikkojen kunnostamiseksi sen jälkeen, kun vanhemmat olivat muuttaneet pois. Huonekalut olivat vanhanaikaisia, isoja ja kömpelöitä mäntykalusteita; Jakobin äiti näytti rakastuneen varsinkin lipastoihin, joissa oli lukemattomia pieniä laatikoita. Jopa tavalliset seinävaatteet, joita iäkkäämpien ihmisten kodeissa tuntui olevan, olivat yhä seinillä. Blanche ei ollut koskaan viihtynyt täällä. Talo oli jotain aivan toista kuin Alexanderin erittäin siisti ja hyvällä maulla sisustettu, mutta silti kodikas asunto Tallängsgatanilla. Lena näytti toki olevan sitä mieltä, että kaikki oli hyvin. Äiti ei piitannut mainittavasti sisustuksesta eikä välittänyt luoda viihtyisää kotia. Blanche ja Bonniekaan eivät olleet saaneet esittää toiveita siitä, miten heidän huoneensa sisustettaisiin. Äiti oli siirtänyt lastenhuoneisiin ne huonekalut ja koriste-esineet, jotka hänestä sopivat parhaiten lapsen ja teini-ikäisen huoneeseen. Bonnien huoneessa oli onneksi aika söpö tapetti, jossa oli pieniä, vaaleanpunaisia ruusuja valkoisella pohjalla. Blanche oli löytänyt yhdestä kaapista kauniin, valkoisen päiväpeiton ja kiikuttanut lisäksi huoneeseen valkoisen lipaston ja vaaleanpunaisen lampun. Kun siellä oli vielä pieni hylly, jonka hän oli kiinnittänyt seinään ja johon hän oli asetellut Bonnien kaikkein hienoimmat kirjat, huone näytti ihan kelvolliselta. Blanchen huone oli puolestaan ollut alun perin Jakobin huone, kun tämä oli ollut pieni, mutta kun Jakob oli kasvanut ja muuttanut kellariin, huoneesta oli tullut Jakobin isän työhuone. Huoneessa oli ollut hirvittävän ruma raidallinen tapetti, jossa oli ollut harmaata, ruskeaa ja vihreää. Jonkin ajan kuluttua Blanche ei ollut enää kestänyt katsella sitä joka aamu herätessään, ja hän oli ostanut omilla rahoillaan valkoista maalia ja maalannut tapetin päälle. Oli vaadittu kolme kerrosta ennen kuin kamala kuvio oli lakannut kuultamasta läpi. Äiti ja Jakob olivat vain katsoneet häntä kuin typerystä, joka teki kauheasti turhaa työtä maalatessaan huonetta. Kumpikaan ei ollut tarjoutunut auttamaan.

Äiti ei ollut tuonut mukanaan mitään omia huonekaluja, kun he olivat muuttaneet Jakobin luo, kaikki Alexanderin kotona oli ollut Alexanderin, ja siinä välissä he olivat asuneet vähän aikaa vuokralla valmiiksi kalustetussa asunnossa. Koko Blanchen elämän ajan äidillä ei ollut ikinä ollut varaa ostaa omaa asuntoa tai sisustaa vuokrahuoneistoa kodikkaaksi. He olivat aina asuneet joko jonkun äidin miehen luona tai puolityhjässä vuokra-asunnossa, jossa oli ryhdytty viihtyisyyttä lisääviin voimatoimiin vain, kun joku perheoikeudesta oli tullut käymään.

Viimeisen vuoden aikana Blanche oli kuitenkin huomannut eron. Äidillä näytti yhtäkkiä olevan tavallista enemmän rahaa. Äidillä oli yhä useammin uusia vaatteita, ja kun Blanche oli salaa tutkinut äidin tavaroita, hän oli löytänyt monia avaamattomia meikkituotteita ja uuden hiustenkuivaajan ja suoristusraudan. Viimeisen puolen vuoden aikana äiti ja mummo olivat lisäksi käyneet ostosreissulla Gekåsin halpistavaratalossa Ullaredissä peräti kolme kertaa. Yhden kerran he olivat tulleet kotiin aivan haltioissaan ja julistaneet ylpeinä, että syksyllä he olisivat mukana Gekåsiin sijoittuvan suositun tosi-tv-sarjan yhdessä jaksossa. Blanche pelkäsi jo sitä päivää; hän ei halunnut edes tietää, mitä äiti ja mummo olivat saattaneet sanoa televisiokameralle. Niin tai näin, äidillä oli selvästi harvinaisen paljon rahaa käytettävänään, ja Blanche veikkasi, ettei niitä ollut saatu Jakobilta. Jakob teki pienipalkkaista tehdastyötä, ja lisäksi Blanchella oli tapana säännöllisin väliajoin yllättää äiti ja Jakob riitelemässä rahasta. Kerran kun äiti oli käynyt suihkussa ja unohtanut puhelimensa keittiöön, Blanche oli etsinyt vihjeitä siitä, mistä rahat saattoivat olla peräisin. Hän oli aikaisemmin suostutellut Bonnien pyytämään äidiltä luvan pelata äidin kännykällä ja kuunnellut salaa, kun äiti oli sanellut PIN-koodin. Puhelimessa oli ollut vaikka mitä, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kertonut Blanchelle, mistä rahat olivat peräisin.

Äidin ja Jakobin tultua kotiin ei ollut mennyt kuin puoli tuntia, kun Blanche oli tajunnut, etteivät asiat olleet sujuneet niin kuin äiti oli kuvitellut. Jakob yritti tyynnytellä äitiä toistelemalla kerta toisensa jälkeen rauhoittavia sanoja ja vakuuttelemalla, ettei kaikki ollut pielessä ja että niin huoltajuustutkinnan tehnyt perheoikeussihteeri kuin lasten ja nuorisopsykiatrian psykologikin olivat itse asiassa puhuneet Lenan eduksi.

Äidin oli täytynyt manipuloida molemmat uskomaan hänen valheensa Alexanderista, tai sitten kummallakin oli joko käsittämättömän surkea ihmistuntemus tai he olivat sanoin kuvaamattoman ammattitaidottomia työssään, Blanche ajatteli.

Hän tiesi, ettei mikään, mitä Lena Alexanderista sanoi, pitänyt paikkaansa. Ne olivat valheita kaikki tyynni, kuten joka ikinen syytös Blanchen isääkin kohtaan oli ollut. Blanche ymmärsi kuitenkin olla sanomatta mitään. Äitiä ei sopinut vastustaa. Niin kauan kuin Bonnien olisi pakko asua täällä, Blanchen olisi pysyteltävä väleissä äidin kanssa, jottei hän joutuisi jättämään pikkusiskoaan yksin hullujenhuoneeseen.

Ja sitten se helvetin ääliö Staffan istuu siellä ja virnistelee pilkallisesti! Blanche kuuli äitinsä huutavan makuuhuoneesta. Miksi helvetissä hän sai tulla sinne? Onko hän uskottava todistaja kaiken sen jälkeen, mitä Blanche ja minä olemme joutuneet kokemaan?

Rauhoitu nyt. Emmehän me vielä tiedä, miten kaikki meni, Jakob tyynnytteli avuttomana.

Äh, ole hiljaa! Sinulla ei ole omia lapsia, et sinä pysty sanomaan tästä mitään! äiti huusi. "Vannon sinulle yhden asian, nimittäin sen, että tapan