Kohtalon kuljettama

By Tuija Lehtinen

Kun intohimoinen rakkaus syttyy keskellä sotaa...Eletään Yhdysvaltain sisällissodan aikoja 1860-luvulla. Leonora Fontaine on nuori nainen, jonka elämän sota on pistänyt tyystin sekaisin. Leonora yrittää selvitä äitinsä kanssa plantaasin omistajina, sillä veli Anthony on menehtynyt sodassa. Sodassa on kuollut myös moni muu alueen nuori mies, ja seurapiirit ovat muisto vain. Vaan voisiko tästä kaikesta seurata myös jotain hyvää? Kun Leonora sitä vähiten odottaa, hänen elämäänsä saapuu mies, joka herättää Leonorassa yllättäviä tunteita.Kohtalon kuljettama on historiallinen rakkauskertomus Tuija Lehtiseltä. Se on julkaistu alun perin vuonna 1985 nimellä Minna Skog.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728407455

Book preview

Kohtalon kuljettama

Cover images: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407455

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Leonora Fontaine istui hämärässä salissa ikkunan ääressä ja katseli hymyillen siitä avautuvaa maisemaa. Piha oli hiljainen, ketään ei liikuskellut siellä, ja luontokin tuntui viettävän lepohetkeä sinä kuumana kesäisenä päivänä. Hitaasti Leonora nousi, käveli kohti ovea laajan hameen helmat lattian pölyssä laahaten, mitä hän ei huomannut — oli jo tottunut siihen. Niin kuin oli tottunut siihenkin, että hänen tuttu ja turvallinen maailmansa oli sortunut pala palalta viimeisten vuosien aikana.

Aluksi se oli tuntunut kaukaiselta ja käsittämättömältä ajatukselta; sisällissota. Leonora muisti hymähdelleensä veljensä innolle, kun tämä silmät säkenöiden uhosi lähtevänsä laittamaan ne kirotut jenkit kuriin. Ettei niillä ollut mitään oikeutta puuttua heidän asioihinsa, määräillä, saiko pitää orjia vai ei. Ja miten komea Anthony-veli olikaan ollut sotilasasussaan, vaaleansiniharmaassa takissaan ja housuissaan… komeita he olivat olleet kaikki, he, naapureiden nuoret miehet ja poikasetkin, jotka olivat yksi toisensa jälkeen kadonneet rintamalle.

Leonorakin nimitti jenkkejä silloin kirotuiksi, mutta hänen närkästykseensä oli toinen syy kuin miehillä. Leonorasta sota sekoitti täydellisesti hänen huolettoman elämänsä seurapiireissä. Sota vei pois nuorukaiset, joiden kanssa hän oli aikonut tanssia ja pikkuisen flirttailla kevytmielisesti, ihastua ja rakastua ja ehkä menettää sydämensä pysyvästi jollekulle.

Mutta he olivat kaikki menneet, ja vain harva tulisi enää takaisin. Useimmat olivat kuolleet. Niin kuin Anthonykin. Komea, kaunishymyinen isoveli…

Hän ei ole kuollut, hän tulee takaisin, sanoi Amy Fontaine, kun suruviesti oli tuotu taloon.

Se tapahtui, kun sotaa oli kestänyt kolmatta vuotta, ja siitä lähtien äiti oli ollut jotenkin omituinen. Isän kuolemaan hän oli suhtautunut hyvin tyynesti, mitä Leonora ihmetteli vieläkin. Hän itse oli surrut isää tuskaan pakahtumaisillaan, isää, joka oli ollut vieläkin komeampi ja valloittavampi kuin Anthony-veli, ja jonka lemmikki hän oli ollut. Hän ei ymmärtänyt, miksi äiti ei surrut isää ja miksi tämä sitten meni suunniltaan, kun Anthony oli kaatunut. Oli niin paljon, mitä hän ei ymmärtänyt, Leonora ajatteli, muttei voinut mitään sille, että kylmeni äitiään kohtaan siitä alkaen kun isä kuoli, ja vielä enemmän, kun tämä takertui väitteisiinsä, ettei Anthony muka ollut kuollut.

— Ehkä se on mustasukkaisuutta, Leonora sanoi ääneen ulkona, jonne oli kävellyt hämärästä salista. — Kuoltuaankin Anthony on äidille paljon rakkaampi kuin minä koskaan tulen olemaan. Äiti jumaloi sinua, Anthony, mutta minä… Leonora kohautti olkiaan ja käveli pihan poikki tammikujalle, nojautui puun runkoa vasten ja katseli suurta, valkoista rakennusta rakastavin silmin, kuin heittäen sille jäähyväisiä. Hän aavisti, ettei pahin ollut vielä kohdannut heitä, vaan että kohtalolla olisi heidän varalleen lisää ikävyyksiä.

— Ne sanovat, että Sherman hävittää kaiken maan tasalle, eikä Sherman joukkoineen ole kaukana, kertoi Leonoralle naapuritilan rouva touhukkaana, kun käväisi talossa pikimmiten aamusella. — Teidän pitää kätkeä arvoesineet, kuopata ne maahan ja lähteä pakoon. Jenkeiltä ei säästy mikään. Ne polttavat ja hävittävät, raiskaavat ja pahoinpitelevät. Sinun täytyy viedä äitisi pois, Nora. Lähtekää meidän mukanamme, me matkaamme huomenna länteen.

— Kiitos, mutta me tulemme toimeen yksinkin, Leonora sanoi arvokkaasti ja vihasi säälivää silmäystä, jonka rouva häneen loi. Fontainet eivät turvautuneet kenenkään apuun, Leonora ajatteli ylpeänä, ja päätään pudistellen rouva oli kiirehtinyt pakkaamaan. Ylpeys oli kuitenkin haihtunut hänen kasvoiltaan rouvan häivyttyä näköpiiristä, ja hänen oli tehnyt mieli juosta tämän perään, perua sanansa. Mutta äiti… ei hän voisi viedä tätä väkivalloin pois.

Äitia, joka odotti joka päivä, että Anthony palaisi kotiin.

Eikä Leonora oikeastaan halunnut jättää kotiaan itsekään. Hän rakasti sitä, suurta rakennusta kreikkalaisine pylväineen, sen vilpolaa ja kauniita huoneita sukuhuonekaluineen. Leonoran isä oli ranskalainen, oli tullut Amerikkaan nuorena miehenä etsimään seikkailua. Niin isä oli heille lapsille kertonut, mutta aikuistuessaan Leonora oli kuullut supistavan, että isä oli kotimaassaan joutunut kaksintaisteluun ja paennut suinpäin, ettei olisi joutunut vankeuteen Isän suku oli aatelista ja isä olisi perinyt kreivin arvonimen, jos ei olisi aiheuttanut skandaalia. Suku oli kieltänyt hänet ja olisi varmasti kauhistunut, jos olisi tiennyt, että aatelisperheen perillinen oli tehnyt hyvinkin likaista työtä, ennen kuin oli päätynyt plantaasin omistajaksi.

— Teidän isänne nai oikean naisen, Leonora-neiti, tuumasi Leonoran vanha hoitaja, kun Leonora joskus kehui isänsä aikaansaannoksia. Ja hän sanoi sen jotenkin isää vähättelevästi, mikä sai Leonoran suutahtamaan hänelle. Siitä vanha Ellie ei piitannut yhtään, hän tiesi arvonsa, oli jo Leonoran äidin lapsenhoitaja ja seurannut tätä avioliiton myötä tänne Alabaman osavaltioon, parinkymmenen mailin päähän Montgomeryn kaupungista. Ellie oli tummaihoinen, lihavahko ja kovakätinen tarpeen vaatiessa. Ellie ei olisi ikinä jättänyt heitä, ei lähtenyt, niin kuin muut orjat, kun jenkit julistivat orjat vapaiksi vuoden 1863 alussa. Kun tieto kantautui heidän kulmilleen, niin ne järjestivät juhlat sen kunniaksi, käyttäytyivät kuin narrit. Pahimpia olivat puuvillapelloilla, raskaimmassa työssä ahertaneet orjat… Leonora oli pelännyt, että ne riehaantuisivat ja tulisivat sisään asti. Mutta Ellie oli kylvänyt niihin pelon ja kunnioituksen taloa kohtaan, niin etteivät ne tulleet sisään, vaikka Ellie oli menehtynyt joku viikko aiemmin. Sydän se oli äidin mukaan ollut, se vain loppui yllättäen, seisovilta jaloiltaan Ellie meni keittiössä.

Vapautuneet orjat lähtivät, jättivät heidät, ja siitä oli puolitoista vuotta jo. Isä olisi itkenyt verisiä kyyneleitä, jos olisi nähnyt peltojen kunnon, Leonora tiesi ja vältteli itsekin katsomasta niitä. Puuvilla, joka oli luonut heidän rikkautensa, oli menehtynyt. Eikä pelloilla kasvanut mitään syötävääkään, puutarhassa kukat rehottivat villiintyneinä kuin ilkkuen hävitystä, ja vihannesmaa versoi kaikkea muuta kuin syötävää. Eläimiä ei enää ollut. Hevoset oli armeija vienyt, ja muut elikot olivat orjat ja kuljeksiva roskaväki varastaneet. He olivat täysin avuttomia äidin kanssa kahdestaan täällä, ja kauhulla Leonora odotti sitä päivää, kun joku tunkeutuisi taloon sisälle etsimään kalleuksia. Aseella uhaten he olivat tähän asti torjuneet tunkeilijat. Tai hän oli, sillä ei äiti välittänyt mistään, kun näki ettei tulija ollut Anthony. Ase käsissä vapisten Leonora yritti esittää rohkeaa, ja oli kerran laukaissutkin sen jonkun tavallista röyhkeämmän kulkijan jalkoihin. Verisiä pakojälkiä hän oli katsellut pahoinvoivana, kunnes ne olivat kadonneet pölyyn. Seuraavalla kerralla, sen hän tiesi, hän ei enää ampuisi jalkoihin… hän oppi vihaamaan. Mutta hän oli nyös väsynyt.

Heidän pitäisi lähteä pois, Leonora tajusi. Ennen kuin sota ulottuisi kotiportille asti. Mutta minne he menisivät?

— Minä en lähde minnekään, Amy Fontaine sanoi, kun Leonora sisääntultuaan kertoi hänelle naapurin rouvan viestin. — Mary Wilkins on hupakko, joka pelkää omaa varjoaankin. Me odotamme täällä, että Anthony palaa kotiin.

— Ei hän palaa, Leonora huudahti raivostuneena. — Hän on kuollut, äiti, käsittäkää se!

— Minun poikani ei ole kuollut, Amy sanoi kylmästi. — Me emme lähde, ettei hänen tarvitse tulla tyhjään kotiin ja harhailla meidän jälkiämme.

Toivotonta, Leonora ajatteli ja jätti äitinsä tämän makuuhuoneeseen, missä tämä vietti pääosan ajastaan tuijottamalla tammikujaa, jolle odotti Anthonyn ilmaantuvan minä hetkenä tahansa. Anthonya varten säästettiin talon ainokaista hanhea. Se asusti keittiössä, ettei kukaan varastaisi sitä, ja se söi viimeisiä jyviä, jotka Leonora oli varastosta löytänyt. Hän vihasi lintua, muttei uskaltanut tappaa sitä ja valmistaa jonkinlaiseksi