Elämisen ehdot

By Marja-Leena Lempinen

Työttömyys piinaa itäsuomalaista Jurmalan pitäjää. Yrittäjä Väinö Mäntylä sinnittelee nelilapsisen perheen päänä, kunnes hutera korttitalo romahtaa. Vuoden aikana Mäntylät joutuvat pahaan velkakierteeseen, jonka aikana mitataan lopulta Hilkka-vaimoa. Oman sävynsä vaikeaan tilanteeseen tuo se, että aikuistuvat lapset alkavat itsenäistyä ja muuttaa omilleen.Elämisen ehdot on traaginen kertomus kohtalokkaasta perheen syöksykierteestä 1960-luvun Suomessa, mutta myös kuvaus siitä, millainen tapahtumaketju voi johtaa ihmisen syyllistymään talousrikokseen. Taustalla pilkottaa huonon onnen Jurmala, josta nuoret muuttavat pois paremman elämän toivossa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728482117

Book preview

Elämisen ehdot

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1976, 2023 Marja-Leena Lempinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728482117

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I osa

1960-1961

1

Tanakka, osittain kaljuuntunut mies ilmestyi kaupan portaille ja jäi katselemaan pihamaata. Kevät teki tuloaan Jurmalan kyläänkin. Ensimmäiset muuttolinnut ilmestyivät pälvipaikoille ja sulanut lumi paljasti armottomasti siivottomat öljyläikät hietikolla, muodottomat romukasat ja ikäloppujen autojen jäännökset pellolta. Joka kevät hän ajatteli, että niille pitäisi tehdä jotakin ja aina siihen kaikkeen kesän ja syksyn mittaan taas uudelleen tottui ja kaikki jäi ennalleen.

Mies nojaili huolettomasti myymälän ovipieleen ja tervehti muutamia tiellä kulkevia kyläläisiä. Hän tunsi kyläläiset ja kyläläiset tunsivat hänet. Väinö Mäntylän, ja joillekin hän oli 'Romu Vänni', mies, joka kymmenkunta vuotta sitten muutti kylään perheineen perustaen sinne liikkeen, joka ainakin sivullisten silmin näytti menestyvän hyvin. Miehen mukana ilmestyivät kylään vaimo ja pieni tytär Maija, sekä kaksi vanhempaa poikaa Hilkan edellisestä avioliitosta, Timo ja Tapani, joita kylässä alettiin kutsua Mäntylän pojiksi, heidän omaa sukunimeään tuskin kukaan edes muisti. Myöhemmin joukko lisääntyi vielä yhdellä pojalla.

Romu Vännin liike sijaitsi hiukan syrjässä kylän keskustasta, mutta koska sille ei lähiseudulta kilpailijoita löytynyt ihmiset tiesivät sen sijainnin tarkalleen. Sinne he hakeutuivat jos auto hajosi, tai traktoriin tarvittiin uusia osia, kaivonpumpuista ja hevoskärreistä puhumatta. Vänni itse huolehti kaupasta. Vanhimmille pojille hän oli hankkinut kuorma-auton, jolla he ansaitsivat lisätuloja, niillä satunnaisilla töillä mitä kylästä kulloinkin sattui löytymään.

Keskeneräiset työt odottivat pihalla, muutama pyöriä vailla oleva hevoskärri ja purkutuomion saanut pakettiauto. Hän alkoi purkaa autoa. Keskipäivällä oli aina hiljaista. Ihmisiä liikkui vähän. Mies irrotteli osia moottorista. Hän puolittain makasi konepellin alla, mutta havahtui pihalta kuuluviin askelten ääniin. Tuttu mies ilmestyi pihalle. Väinö tervehti.

— Mitäs Eetu, hän kysyi ja pyyhki kätensä trasseliin.

Vieras naurahti.

— Mitäs tässä… Aattelin poiketa kylässä. Olis asijan tapastakin.

— Jaa. Männään sisälle.

Väinö vei vieraan kauppaan. Hulkkosen Eetu oli muuttanut kylään samoihin aikoihin hänen kanssaan. Ja oli ostanut Peräkylästä muutaman hehtaarin maata sieltä pois muuttaneelta vanhalta pariskunnalta. Kylässä ei kukaan tiennyt tarkalleen mistä Eetu oli tullut. Vaimo sillä oli ja kolme lasta, joita vuosien mittaan ilmaantui vielä kaksi lisää. Tilapäistöillä mies yritti viedä pesuettaan eteenpäin ja muutaman markan lisätuloa he saivat kolmesta lehmästä joiden tuotosta kuitenkin suurin osa kului omaan elantoon. Joskus mökissä pidettiin railakkaita juominkeja ja kylällä tiedettiin, ettei Eetu niihin aineita kaupasta ostellut. Ympärillä oli sankka korpi jossa naapurit eivät liiemmin perään huudelleet, vaikka miehen puuhista jotain ehkä tiesivätkin. Vuosia sitten Eetu oli hankkinut Väinöltä kaivoon vesipumpun ja siitä heidän tuttavuutensa oli alkanut. Sen kummemmin hänkään ei miestä tuntenut. Menneisyydestään se ei koskaan liiemmin puhellut, eikä se häntä kiinnostanutkaan; jokainen sai elää niinkuin halusi. Mielenkiintoinen tuttavuus Eetu joka tapauksessa oli.

Vieras sijoitti takamuksensa tiskin takana olevalle tuolille ja riisui repun selästään. Hän laski sen varoen lattialle. Repusta kuului pullojen lupaava kalahdus. Väinö vilkaisi reppua.

— Mitäpä Peräkyllään kuuluu? hän kysyi.

— Mitä sinne, sama rauha kuin ennenkin.

— Ootko ollu savotassa?

Eetun kasvoilla käväisi katkera hymy.

— Paskat… työttömänä oon ollu monta viikkoo.

— Se on taas sitä sammaa jokkaisella.

Eetu liikahteli vaivautuneesti ja laski viimein kämmenensä raskaasti tiskin reunalle.

— Siitä minun asijasta, se sanoi.

— Jaa. Puhu poikkeen.

— Kun nyt on kuule tilanne semmonen, että loppuu leivän peältä särvin justiisa, eikä oo rahasta tietookaan ennekun meijertili tulloo… Ei sulla ois lainata?

Väinö katseli miestä, ajatteli sen ennen aikojaan vanhentunutta vaimoa ja viittä alaikäistä lasta… Vaikka ei omassakaan tilanteessa paljon kehumista ollut. Velkapuoli pyrki jatkuvasti päällimmäiseksi. Ei hän kaveriakaan mielellään pulaan jättäisi siitä huolimatta.

— Paljostako tuo olis kysymys, hän sanoi.

— Jos viistuhatlappusen voisit antoo.

Väinö otti lompakon taskustaan ja ojensi rahan vieraalle. Eetu sulloi setelin sarkatakin taskuun.

— Kyllä minä arvasin, ettet sinä kaverija jätä vaikeuksiin, hän sanoi. — Tällä rahalla ois kahvija vietävä eukolle ja muuta pientä. Hiiretkin tämmösellä kylymällä mökkiin tuppaa… niihen myrkyttämisestäkin se jottain puhu.

Eetu nosti repun lattialta ja availi nauhat. Silmät pälyillen hän latoi kolme pulloa kirkasta tiskin reunalle.

— Toin sulle tulijaisiks, hän selitti hätäisesti. — Pistä talteen ennekun joku tulloo.

Väinö tarttui pulloihin ja sujautti kaksi kirjoituspöydän laatikkoon. Yhden hän otti käteensä ja katseli sitä ikkunaa vasten.

— Taitaa olle ehta-ainetta, hän sanoi.

Eetu naurahti.

— Pitäs olla.

Väinö vilkaisi miestä.

— Omasta takkoo? hän kysyi.

Eetu katsoi kauppiasta salaperäisen näköisenä.

— Tiijäthän sinä… niitä syksyllisiä vielä.

Väinö käänsi pullon auki, maistoi ja irvisti pahasti. Häneltä pääsi tahaton ähkäisy.

— Ei voi laatuva moittija, hän sanoi ja ojensi pullon Eetulle… Otahan sinnäi.

Eetu katsoi pulloa.

— Tuota… en taija… Pitäs männä ostoksille.

— Ota ota vaan… kerkiithän tuonne vielä… kauppa auki viiteen asti.

Eetu ryyppäsi pullosta.

— Taitaa olla hiljasta sullai, hän sanoi.

Väinö katsoi ulos ikkunasta. Tiellä ajoi linja-auto. Lumi oli sulanut. Auton pyöristä roiskui harmaanruskea sohjo.

— Sitäpä se pakkoo olemaan, melekein kun sillä entisellä kauppijaalla että uamulla käv yks kelloo kysymässä ja iltapäivällä onnii sitte ollu hiljasempoo… Sen huomaa tässäkin hommassa tuon kirreen työtömyysajan.

He ryyppivät pullosta. Aika kului ja Eetu unohti asiansa, juttu alkoi luistaa. Pullo tyhjeni hitaasti… Ikkunasta tuleva auringonvalo peilasi itseään sen kuperasta pinnasta.

— Eiköön männä kahville tuonne keittijöön, Väinö sanoi äkkiä ja tarttui puolilleen vajuneeseen pulloon.

— En tiijä kehtoosko… mitä se eukkoskin sannoo.

— Ei sillä oo mitään sanomista minun vieraisiin.

Hilkka istui keinutuolissa neulomassa. Hän oli jo pitkään kuullut oven läpi kaupasta miesten ääniä ja arvasi mistä oli kysymys. Hän ei katsonut kohti, kun nämä ilmestyivät keittiöön. Väinö istui pöydän luo. Eetu siirtyi häntä vastapäätä.

— Keitäs Hilkka päiväkahvit, Väinö pyysi.

Hilkka ei vastannut, jatkoi vain neulomista.

— Etkö sinä kuullu… paa kahvi kiehumaan.

Hilkka suuttui.

— Ja jumalauta, minä en ruppee sinulle ja ryyppykaverilles keskellä arkipäivää lantrinkivesiä laittamaan. Hän viskasi neuleen tuolille ja hävisi kamariin. Väinö katsoi sulkeutunutta ovea, nosti pullon huulilleen ja ryyppäsi.

— Kippis sitten, hän sanoi Eetulle — se on tuo minun akka toisinaan niin herkällä sytytyksellä.

Eetu tunsi olonsa vaivautuneeksi.

— Niinhän ne toisinaan, hän sanoi jotain sanoakseen.

Maija oli mennyt Leenan luokse suoraan koulusta, hän kävi usein Mäellä. Heidän ystävyytensä Leenan kanssa oli kestänyt jo vuosia. Se oli alkanut ennen kouluikää ja jatkui yhä. Leenan koti oli niin toisenlainen kuin hänen omansa; Maija viihtyi siellä. Vielä koskaan hän ei ollut nähnyt Leenan vanhempien riitelevän keskenään. Toisinaan hän jäi sinne yöksikin. Myös Leena vieraili heillä usein.

— Lähtisit nytkin meille, Maija pyysi taas, — minun on lähettävä kottiin.

Yhdessä he lähtivät. Oli ensimmäisiä kunnollisia kevätpäiviä. Aurinko lämmitti. Tie oli sula. Ei ollut kiirettä minnekään. Tien varressa Vihanmäellä kasvoi vanha raippamänty. Sen rungon pinta oli rosoinen, haavoista valui pihkaa. Monta kertaa he olivat katselleet puuta. Kylässä kerrottiin, että vuosikymmeniä sitten sen alla oli annettu raippoja lakia rikkoneille.

— Istutaan vähän, Maija sanoi.

He istuivat kuivaan kohtaan. Maija katseli kylää ympärillään. Sen jokainen kolkka oli hänelle tuttu. Kiinnostavimmat paikat oli yhdessä koluttu useampaankin kertaan. Maija ajatteli, että kylä merkitsi hänelle paljon.

— Voisitko asua muuvalla kun tässä kylässä, hän kysyi äkkiä. Leena naurahti.

— En kai, se sanoi, — en minä oo ikinä ajatellu, että lähtisin joskus täältä pois.

— En minäkään. On niin turvallista ja tuttua kaikki… Aikuisenakin asun varmasti täällä.

Muistatko kun ennen leikittiin kukkakauppaa, laitetaan sitten yhessä oikeesti semmonen liike isompana.

Sitä leikkiä oli leikitty kauan sitten. Pitkäksi aikaa he unohtuivat siihen puntaroimaan millaista sitten joskus olisi, kun lapsuus jäisi kauas taa.

Matka jatkui taas. He eivät ennättäneet kulkea pitkälle kun Maija äkkiä hidasti askeleitaan ja vilkaisi vierellään kulkevaa Leenaa. Koti näkyi, oikeastaan kuului, siellä riideltiin taas. Äidin ääni kuului jo. Kun ne riitelivät isän kanssa, huusi äiti aina, kovalla, kimeällä, itkunsekaisella äänellä. Leena vilkaisi häneen eikä puhunut sanaakaan. Kyllä se tiesi millaista heillä useimmiten oli. Maija häpesi vanhempiaan. Kaikki kaverit tiesivät millainen koti hänellä oli ja kun ne suuttuivat jostakin, asia vedettiin esille aina. Kyllä ne tiesivät mikä kipeimmin sattui. Äskeinen valoisa tunnelma katosi nopeasti. Ei tehnyt mieli mennä kotiin. Riita jatkuisi varmasti iltaan saakka. Ne huutaisivat ja kiroilisivat toisilleen. Isä loikin, äiti oli mustelmilla joskus. Maija ei tajunnut miten se jaksoi olla isän kanssa. Miksi ne eivät eronneet. Aina meillä riideltiin, tai jos ei riidelty, niin sitten murjotettiin. Kukaan ei puhunut. Kireän ja ahdistuneen tunnelman takia koti ei oikealta kodilta useimmiten tuntunutkaan. Mieluiten sieltä oli poissa niin paljon kuin voi.

Leena hidasti vauhtiaan ja vilkaisi epävarmasti Maijaan.

— Kuule, hän sanoi varovasti, — jos minä kääntyisinkin tästä pois. Maija pysähtyi.

— Olisit vaan tullu. Ei ne sinulle mittään tee… Leikitään pihalla.

Leena näytti pelokkaalta.

— En tiijä… tuun jonakin toisena päivänä sitte. Tulen hakemaan sinut huomenna kouluun.

Maija ei katsonut ystäväänsä. Tuntui pahalta, ettei voinut tuoda aina edes tovereitaan kotiin. Ne eivät halunneet tulla, ja kyllä hän sen ymmärsi.

— Tee sitteen niin, hän sanoi nopeasti ja lähti kävelemään pois.

Yksin hän maleksi pihaan. Mikko istui ulkorappusilla ja näytti pelokkaalta. Kasvot olivat kalpeat. Vanhempien äänet kuuluivat talosta.

— Mitä sinä siinä istut, hän kysyi veljeltä.

— En minä uskalla olla sisällä, poika totesi surkeana. — Isä kisko äsken äitijä tukasta. Se itköö nyt.

Tuntui ilkeältä. Niinkuin joku koura olisi rinnassa puristanut. Oli turvaton olo. Hän istui Mikon rinnalle.

— Mistä ne riitelöö?

— Siellä on joku ukko. Se tul meille ja ne rupes isän kansa ryyppimään. Se mies nukkuu humalassa keittijössä. Siitä se äiti huutaa.

— Eikö Tapani ja Timo oo kotona.

— Ne lähti hiekanajjoon johonkin ja tulloo vasta illalla.

Maija yritti sulkea korvansa talosta tulevilta ääniltä. Siellä paiskottiin ovia. Ikkunaruudut helisivät. Aurinko paistoi peräkamarin ikkunaan, auringon kuvajainen heilahti ruudussa kun lasi liikahti.

— Juopporatti, jumalauta, äiti huusi itkuisella äänellä. — Tähän kaikkia jätkiä tuot makkaamaan minun vastuksiks pitkin lattijoita! Minä en kohta ennää tätä elämätä jaksa!

Mikko kietoi kädet lujasti polvien ympärille ja katsoi Maijaa. Vähitellen talossa tuli hiljaista. Luultavasti isä hävisi kauppahuoneeseen murjottamaan… Olikohan se vieras humalainen vielä siellä? Kun Timo ja Tapani tulisivat kotiin, ne veisivät sen sieltä varmasti pois tai soittaisivat poliisin. Niin oli tehty monta kertaa ennenkin.

Lapset menivät tupaan. Matot olivat kasassa ja tuhkakuppi pudonnut pöydältä lattialle, tuhkat ja tupakanpätkät lojuivat matolla. — Tiskipöydällä oli pesemättömiä astioita ja hellan edessä makasi mies suu auki. Se kuorsasi, vaalea sylkijuova oli valunut alas poskea hellaneduspellille. Äiti istui pöydän luona kasvot punaisina ja itki. Se katseli ikkunasta pihalle eikä puhunut mitään. Vedet valuivat poskia pitkin ja tukka oli sekaisin. Kauppaan menevä ovi oli kiinni. Maija laittoi laukun ovensuuhun ja Mikko hiipi penkille istumaan. — Kun äiti oli riidellyt isän kanssa se toisinaan suuttui heillekin tyhjästä ja alkoi huutaa ja komennella. Maija meni varovasti äidin luo ja istui penkille sen viereen. Äiti ei liikahtanutkaan.

— Kuka tuo on, tyttö kysyi varovasti.

Äiti vilkaisi lattialla lojuvaa miestä.

— Mikä lie jätkä, se sanoi kovalla äänellä, — niitä isäs ystäviä… En minä sitä sen kummemmin tunne.

— Mistä se siihen tuli?

— Vitusta.

Maijasta tuntui pahalle kun äiti puhui rumia. Ei se puhunut niin muuten kun suutuksissa. Hän ei uskaltanut kysyä vähään aikaan mitään.

— Mulla on nälkä, hän viimein sanoi varovasti.

Äiti niiskutti. Sitten se huokasi.

— Minä kohta laitan ruokaa, se sanoi rauhallisemmin, menkää Mikon kanssa pihalle leikkimään.

Maija nousi.

— Onko isä humalassa, hän kysyi.

Äiti ei vastannut.

Tapani ja Timo tulivat illalla. Niillä oli päällä likaiset haalarit ja naamat rasvassa. Mikko juoksi niitä vastaan, Maija jäi istumaan portaille. He olivat koko iltapäivän aikana vain pistäytyneet sisällä. Äiti oli laittanut ruokaa ja sitten he olivat taas riidelleet isän kanssa.

Tuntui paremmalta kun veljet tulivat. Ne ottivat Mikon syliin ja nostivat sen korkealle ilmaan. Maija lähti portailta.

— Äiti ja isä riitelöö, hän sanoi. — Siellä on joku humalainen mies keittijön lattialla.

Veljet eivät sanoneet mitään, menivät vain tupaan. Äiti laittoi lautasia pöydälle. Isä makasi puulaatikon kannella ja kuorsasi. Vieras mies oli kääntynyt toiselle kyljelleen. Maija jäi ovensuuhun.

— Mistä helvetistä täällä taas tapellaan, Timo sanoi.

Äiti kolisteli astioita.

— En minä jaksa, kun se aina tuo tähän nuita juoppoja, se sanoi alistuneesti.

Äidin poskessa oli musta jälki. Silmän alusta oli turvoksissa.

— Löikö se, Timo kysyi.

Äiti tyrskähti itkemään.

Veljekset eivät puhuneet mitään. Ne katsoivat vierasta miestä.

— Tuo saatana tästä ainakin kannetaan pellolle, Tapani sanoi.

Ne tarttuivat miestä käsistä ja jaloista ja kantoivat sen pihalle. Isän ne antoivat olla. Maija istui Mikon kanssa pöydän toisella puolen ja katsoi kun veljet söivät. Hän toivoi, että ne olisivat aina kotona, ettei niitten tarvitsisi mennä päiväksi töihin… Äitikin vaikutti rauhallisemmalta.

— Mitenkä työ näin pitkään viivyitte, se kysyi.

— Autoon tuli vika, Tapani vastasi, — män pari tuntia ennekun saatiin kuntoon… Sitä on ihmeessään nuitten vanhojen romujen kansa… Passais ukon kerran ostaa kunnon vehe ettei aina olis remonttia.

— Ennen se viinaan nekin rahat laittaa, äiti totesi.

Eetu heräsi siihen että häntä paleli. Hän kömpi kankeasti jaloilleen ja tunnusteli märässä lumessa kastuneita vaatteitaan. Aurinko alkoi laskea. Lännessä taivas punersi. Lähellä oli joku rakennus. Hän nojasi horjahdellen sen seinään. Karkea, maalaamaton lautapinta tuntui käden alla. Mies ravisteli päätään eikä jaksanut oikein tajuta missä oli. Joitakin hämäriä kuvia tuli ajatuksiin… Mäntylän Vännin luo hän oli lähtenyt… He olivat ryypänneet yhdessä… Eetu katseli ympärilleen. Vännin talo oli vähän matkan päässä… Rakennus johon hän nojasi oli liiteri, joku oli tuonut hänet pihalle. Voi helvetti. Hän tunnusteli taskujaan ja selkäänsä. Reppu oli jäänyt kauppaan, Vännin kauppaan, ei hän muualla ollut käynyt. Hän irrotti kätensä seinästä ja horjahteli paikallaan.

— Kottiin pittää männä, hän mutisi ja alkoi horjua takaisin taloon. Pari kertaa mies luiskahti nenälleen sohjoon.

Hän kompasteli portaat ylös ja horjahteli seinistä tukea hakien ovelle. Joku kiskaisi sen auki ennenkuin hän ennätti tarttua ripaan. Timo seisoi ovella. Hän tarttui Eetua rinnuksiin.

— Tänne et tuu, se sanoi, — myö jo kerran sinut pihalle kannettiin.

Eetu ei yrittänyt pyristellä vastaan.

— Minun reppu jäi ja lakki, se selitti, — ja jos kehtoosit taksin soittoon niin mänisin kottiin.

Timo päästi miehen keittiöön. Eetu toljotti ovensuussa sillä aikaa kun toinen haki hänen tavaransa.

— Tuunaisen Kalevi tulloo kohta, minä soitin sille, mies sanoi ja heitti repun Eetun jalkoihin, — ala vetää täältä pellolle, tuosson kamppees.

Eetu sovitti lakin päähänsä ja otti repun. Hän katseli huoneessaolijoita silmät sameina.

— Ei sitä ois sillälailla pitännä viskata pihalle paleltumaan, hän yritti.

Timo tarttu Eetua käsivarteen ja työnsi eteiseen.

— Mää mää, eläkä tuu tänne paskoo puhumaan.

Eetu seisahtui vielä ulko-ovella.

— Tästäkö pihasta se Kalevi tulloo hakemmaan, hän kysyi.

— Sieltä sieltä, mää vaan sinne oottelemmaan.

Taksi ajoi pihaan. Kuljettaja avasi Eetulle oven ja auttoi hänet istumaan takapenkille. Miehen housuntakamukset olivat tummina vedestä. Istuimeen jäi niistä jälki.

Eetun nuorimmat lapset mellastivat kamarissa. Ne hyppivät yökunnossa olevilla hetekoilla. Tyynystä pöllysi höyheniä lattialle. Vanhimmat pojat juoksenteliyat ulkona. Allin sisällä kasvoi kiukku. Hän pisteli kattilassa kiehuvia perunoita ja kuvitteli että Eetu olisi siinä. Koko iltapäivän hän oli odottanut miestä ja alkoi aavistella ettei se ollut oikeilla reissuilla. Jotenkin hän oli tiennyt sen jo silloin aamulla kun se lähti. Kamarista alkoi kuulua itkua. Alli syöksyi ovelle. Nuorin tytöistä istui lattialla ja piteli päätään. Sängyt oli peuhattu sekaisin, täkit ja tyynyt lojuivat lattialla.

— Mikä sentulen meteliä teälläkin, Alli huusi, — hyppivät isot pennut kuin mehtäpirut! Mikä sille Riitalle jo sattu?

Raija seisoi sängyssä tyyny sylissä ja katsoi äitiä.

— Se rupes heittämään kuperkeikkoo ja putos lattijalle, tyttö selitti.

Alli meni kamariin ja alkoi koota rivakasti sänkyvaatteita paikoilleen.

— Oikeen sille, hän marmatti — ja nyt korjootta joka ainuvan kamppeen takasin paikolleen ja sassiin… Minä en oo nyt leikkituulella.

Eteisessä kolisi. Jorma ryntäsi kamariin.

— Isä tulloo, se selitti hengästyneenä, — joku mies taluttaa sitä maantieltä pihhaan.

Alli meni ikkunaan. Siitä näki tielle. Kaksi miestä oli tulossa. Maitokopin luona seisoi taksi ja taksimies talutti Eetua pihatietä pitkin. Alli heitti verhon takaisin ikkunaan ja meni tupaan.

— Voi sentulen saatana, hän kirosi, — tuommosessa kunnossa se sitten kottiin tulloo.

Nainen kiirehti pihalle ja alkoi astua rivakasti tulijoita vastaan. Pihatien puolivälissä hän tavoitti heidät.

— Isäntä on vähän huonossa kunnossa, taksimies selitti Allille ja pysähtyi.

— Vai isäntä, Alli tulistui ja tarttu Eetun käsivarteen, — saatana, hamppari tää on… vai isäntä oikein… Sitä on humalassa hyvä leikkijä vaikka isäntee. Nainen alkoi retuuttaa miestä kotiin. Taksimies jäi tielle naureskelemaan.

— Elä sinä Alli, Eetu yritti hangoitella vastaan, — Mäntylän Väinö tarjos.

Alli raahasi miestä eteenpäin kiukun antamilla voimilla.

— Tarjos, sinun omija viinojas. — Sitävarten kai sitä sinne lähettiinkin kun ei ilikii kotona juuvva.

— Elä sinä akka… sain minä siltä sen viistuhatlappusennii.

— Vai sait!

He olivat pihassa. Alli retuutti miehen ovelle ja tuuppi hänet siitä tupaan. Mies retkahti hetekalle istumaan ja jäi kumaraisena siihen kyhjöttämään reppu selässä, karvalakki silmillä roikkuen, Alli seisoi uunin edessä kädet puuskassa. Lapset tulivat kamarin ovelle tirskumaan.

— Voi saatanan hamppari, Alli raivosi, — kun kerran sait sen rahan niin missä sulla on kahvi ja hiirenmyrkky?

Eetu huojahteli sängyllä ja yritti katsoa Alliin.

— Ehtii ne huomennai, hän yritti.

— Ehtii ja ehtii, nainen matki, — ihtes sinä helevetin retku kävit sillä reissulla myrkyttämässä ja taksilla ajelit lopun siitä viistonnisesta. — Nainen sieppasi lypsysangon uunin reunalta kuivumasta. — Minä jos tällä sinuva vetelen, hän intoili.

Eetu väisti vaistomaisesti, vaikka nainen ei lyönytkään. Mies alkoi kaivella puseron rintataskuaan ja ojensi siellä olevia rahoja Allille. Nainen sieppasi ne Eetun kädestä. Nopeasti hän laski rahat ja oli tyytyväinen, että sekin vähä oli jäljellä. Kiukku lauhtui vähän.

— Ja millons se herra meinoo sujuva heinänvettoon, hän kivahti.

— Minä uamulla Isonaukeen Unton tilasin, Eetu selitti, — se huomenna tulloo…

— Vai nii!

Alli otti lypsyastian ja lähti navettaan, paiskasi tuvan oven jälkeensä. Eetu alkoi riisua vaatteitaan. Hän katseli lapsia joista osa oli tullut tupaan.

— Taes äeti vähän suuttuva, hän sanoi niille.

— Niihän tuo tek, Jorma huomautti. — Se jo sinuva koko iltapäivän ootti.

Eetu kuori märät kamppeet eteensä lattialle ja istui alastomana sängyllä.

— Tuoppas sinä Raija mulle sieltä kammarista puhtaat alushousut, hän sanoi tytölle.

Tyttö haki housut kamarin kaapista. Mies veti ne jalkaansa ja kellistyi hetekalle nukkumaan.

2

Aurinko paistoi korkealta. Se lämmitti kivasti paljaita käsivarsia ja jalkoja. Kivi jolla Maija istui oli lämmennyt sekin, sille mahtui mukavasti istumaan, varpaat vain kastuivat kun jätti jalat koukkuun. Viileän veden kosketus tuntui hyvältä iholla. Rannan koivut ja pihlajat suhisivat tuulessa. Rantapolun takana maa alkoi kohota loivasti. Rinteellä kasvoi harakankelloja ja päivänkakkaroita.

Onki oli vedessä. Kohoi. Kala näykki matoa. Maija katsoi kohoa. Se painui välillä veden alle, mutta kohosi taas näkyviin. Vanha kurkkupurkki ja peltinen matoastia olivat rannalla. Hän oli saanut jo purkkiin pari ahventa ja koho painui taas pinnan alle. Maija kiskaisi ongen vedestä. Hopeanvärinen särki sätkytteli siimanpäässä. Tyttö otti sen irti ja heitti purkkiin niin että vesi molskahti. Hän laittoi madon, tarkasti ettei koukkua näkynyt ja viskasi siiman veteen. Koho jäi laiskasti kellumaan pinnalle.

Maija piteli vapaa kädessään ja heilutteli varpaita vedessä. Hän katseli järvelle. Vesi välähteli auringossa. Kauempana näkyi saari ja lossi kiinnittyi kolahdellen toiselle rannalle. Oli kummallisen kevyt olla, lomaa oli ollut jo toista kuukautta. Hän oli päässyt luokaltaan, mutta Mikko ei. Tuntui ikävälle kun muisti miten se oli itkenyt sitä.

Isä ja äiti eivät olleet riidelleet moneen päivään. Sekin oli hyvä. Kai hyväolo siitäkin johtui. Osasivat ne olla mukaviakin toisinaan. Isä oli käynyt kaupungissa lääkärillä. Seuraavana päivänä se joutuisi parantolaan tutkimuksiin, röntgenkuvissa oli näkynyt jotain sen keuhkoissa. Tuntui ikävältä ajatus että isä sairastuisi, Maija ajatteli. Kyllä hän siitä piti vaikka se olikin äidille ilkeä, eikä se aina sellainen ollut. Kun oikein ajatteli, ei siitä voisi luopua vaikka sitä vihasi silloin kun ne riitelivät.

Hilkka ja Väinö istuivat päiväkahvilla. Oli hiljaista. Hilkka katseli miestä. Se hämmenteli kuppiinsa sokereita eikä puhunut. Radiosta kuului musiikkia. Mies kuunteli ja katseli ikkunasta pihamaalle. Sieltä näkyi tie ja naapurin avara viljapelto jossa kauranvarret huojuivat tuulessa. Väinö oli ollut viime päivinä oudon hiljainen. Monta kertaa Hilkka oli huomannut sen miettimässä jotakin. Se ei ollut ryypännyt viikkoon eikä heillä ollut tullut riitaakaan asioista. Sitä tutkimusta se ajatteli.

— Siellä voi männä monta viikkoa, Väinö sanoi äkkiä, — mitenkä työ täällä pärjeettä.

— Eiköhän sitä jotenii, onhan ne pojat… Mitenkä siellä niin pitkä aika menee?

— Ottavat monenlaisia kokkeita… niistä röntgenkuvista ei muuta selvää saaneet kun sen, että jotakin vikkaa siellä on. Jo minä keväällä ihmettelin kun tul aina yht'äkkiä semmoinen voimaton olo.

Mies katsoi vaimoaan huolestuneena.

— Kyllä ne siellä kaikesta selvän ottaa, Hilkka lohdutti, — elä meistä täälä huolehi.

— Oon ajatellut jos se on vaikka jotakin vakavampaa.

Hilkka liikahti vaivautuneesti.

— Ei kai se, hän sanoi. — Elä nyt harmittele.

— Minä oon ollu sinulle huono mies ja lapsille kelvoton isä, Väinö sanoi äkkiä. — Sen lääkärissä käynnin jälkeen oon sitä monta kertaa ajatellu. Tämmöistä tämä meijän elämä, ainaista riitelemistä.

— Elä nyt… Hilkka pyysi. Jotenkin hirvitti kuulla tuollaista.

— Anna minun puhua, mies sanoi äkkiä. — Minulla on ollu omat syyni. Ei kaikki oo ollu pelkää ilkeyttä. Hermostuttaa kun asijat painaa päälle, velat ja kaikki. Ainainen huoli leivästä ja toimeentulosta… Lähimpiisä sen kaiken purkaa…

— Mitä niistä ennää, Hilkka sanoi nopeasti, — eiköhän tässä pärjätä jotenkin.

Hän kaatoi kahvia molemmille.

— Lastenkin takia, mies jatkoi. Niittenkin takia olisi hyvä, että vielä jaksasin.

— Minkä takia sinä tuolla tavalla puhut, eihän tässä oo kysymys kuolemasta, Hilkka sanoi pelästyneenä.

Mies ei vastannut.

— Muistatko kun muutettiin tänne, se sanoi sitten.

Kyllä Hilkka muisti. Väinön korjaamoyritys edellisessä paikassa oli mennyt konkurssiin. Se oli ostanut tämän talon jonne hän muutti aluksi kahdestaan tytön kanssa. Pojat jäivät vanhalle paikkakunnalle kouluun ja Väinö hoiti konkurssipesän asiat lopulliseen kuntoon. Kylä oli ollut vieras, ihmiset vieraita. Ketään hän ei siellä tuntenut. Talossa ei ollut edes sähköä ja hän vietti aikaansa yksin muutaman kuukauden ikäisen lapsen kanssa. Ei hän niitä aikoja vähällä unohtanut. Yli kymmenen vuotta siitä jo oli. Kaikki oli pitänyt alkaa alusta… tyhjästä… Väinö oli ottanut velkaa, alkuhankaluuksia ei ollut puuttunut, mutta se jaksoi yrittää yötä päivää. Se myi vanhoja autoja, marjoja, krapuja, hiiliä ja tervaa, kaikkea mitä tarvittiin. Jotenkin oli eteenpäin menty. Rahasta ei niinkään tarvinnut huolta kantaa, mutta heidän keskinäiset suhteensa olivat riitaiset. Hän ei jaksanut sulattaa sitä että mies joi. Humalassa se oli riitaisa ja väkivaltainen. Ei sellaista kukaan jaksanut katsella. Ja kuitenkin hän sitä rakasti, enemmän kuin ensimmäistä miestään, joka oli Timon ja Tapanin isä. Se oli kuollut kun Timo oli vasta vajaan vuoden.

— Kymmenen vuotta jo on täälä oltu, Hilkka sanoi. — Se on pitkä aika.

Mies oli juonut kahvinsa, nousi pöydästä ja meni ulos. Hilkka katsoi sen menoa. Jotakin outoa siinä oli, se oli laihtunutkin ja muuttunut kasvoiltaan harmaankalpeaksi. Hän alkoi kokoilla pöydältä kahvivälineitä. Äkkiä pelko täytti mielen. Entä jos se olikin jotain vakavaa? Ei. Hän ei halunnut kokea toista kertaa leskeyttä, epätoivoa, avuttomuutta ja turvattomuuden tunnetta jonka se toi tullessaan. Olivat heidän välinsä Väinön kanssa muuten millaiset tahansa, toimeentulosta se kuitenkin piti huolen ja Timo ja Tapani olivat sille kuin omia lapsia. Ei se niitä milloinkaan ollut mitenkään syrjinyt.

Maija tuli ongelta. Isä oli pihamaalla maalaamassa jotakin, sen kädessä oli vihreä maalipurkki ja paidanhihat oli kääritty ylös. Isän sormet olivat maalissa samoin kuin silmänurkka, jota se oli pyyhkinyt kädellään. Tyttö laittoi ongen seinustalle ja meni isän luo.

— Kato mitä minä sain, hän sanoi ja näytti kalapurkkia.

Mies vilkaisi astiaan.

— Sillätavalla, se sanoi vain ja veteli taas ääneti maalia raskaaseen rautamurikkaan.

Maija ei halunnut vielä lähteä.

— Mitä siitä tulee, hän kysyi.

Isä vilkaisi häntä.

— Akseli hevoskärryihin, se sanoi.

— Minkä takia sinä maalaat sen?

— Eikös siitä tule sitten paljon nätimpi?

Isä nauroi. Sillä oli kellertävät tupakan tahrimat hampaat. Maija piirteli paljaalla varpaalla kuvioita lämpimään hiekkaan.

— Kuinka kauan sinä joudut olemaan siellä sairaalassa, tyttö kysyi äkkiä.

— Ehkä pari viikkoo.

Isä ei katsonut häneen.

— Se on hirveen kauan, Maija mietti. On kiva kun sinä oot täälä kotona, kun te ette ole tapelleetkaan äitin kanssa, hän lisäsi nopeasti.

Isä lopetti maalaamisen. Se laittoi maalipurkin rautamurikan alla olevalle pahville ja katsoi häneen kummasti, silmät näyttivät paljon sinisemmiltä kuin tavallisesti.

— Siltäkö sinusta tuntuu, isä sanoi vieraalla äänellä. Maija ei vastannut. Jostakin kummallisesta syystä häntä alkoi melkein itkettää. Isä otti kalapurkin häneltä kädestä ja laski sen hiekalle, otti sitten hänet polvelleen.

— Minä tuon sinulle jotakin kun tulen takasin, se sanoi.

Maija nyökkäsi. Äiti tuli pihalle, meni keräämään pyykkejä narulta. Maija otti kalapurkin ja