Kalpean Kamalan kosto

By Simo Penttilä

Suomalaissankarista kertovan seikkailusarjan kolmas osa sijoittuu historialliseen Kremliin!Stalin on määrännyt Molotovin Volgan alueen korkeimmaksi herraksi, ja Kremlin muureilta kuuluu pauke. Majuri Garamenko listii Stalinin luokse pyrkineen kasakan ja ilmoittaa siitä Molotoville. Pian selviää, että ruumis onki Garamenko itse: majurina esittäytynyt muukalainen on listinyt hänet ja uhkaa nyt samassa rakennuksessa olevaa Stalinia. Molotovin on tehtävä kaikki toimet Stalinin pelastamiseksi. Mutta onko murhan taustalla salaliitto? Asiat alkavat selvitä, kun Molotoville soittaa kuka muukaan kuin suomalaissyntyinen sankari Kalpea Kamala.Legendaarinen Kalpea kamala seikkailee tällä kertaa Kremlissä aikansa merkkihenkilöiden parissa. 1940-luvulla julkaistussa kertomuksessa on tarjolla hulvattomia tilanteita ja jännitystä, historiallisia kuriositeetteja unohtamatta!Suomalaissyntyinen sankari Kalpea Kamala seikkailee ympäri maailmaa ja kutittelee samalla lukijan nauruhermoja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728559512

Book preview

Kalpean Kamalan kosto

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright ©1943, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559512

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Majuri Gamarenko.

— Espanjalaiseen minä kyllä luotan, mutta — niin, arabi tekee minuun jollakin tavoin epämiellyttävän, suoraan sanoen melkein puistattavan vaikutuksen.

Pöytälampun valo kimalteli Molotovin silmälasien kultaisissa sangoissa ja heijastui laseista niin, ettei Berija saattanut eroittaa puhetoverinsa katsetta.

Korkeimman sotaneuvoston melko myrskyinen istunto oli juuri päättynyt ja Berija päätteli mielessään, että sen aikana lausutut arvostelut varmasti olivat olleet omiaan lisäämään Vjatsheslav Mihailovitshin ilmeistä hermostuneisuutta ja sitä kasvavaa epäluuloa, jolla hän etenkin viime aikoina oli suhtautunut jopa GPU:n luotetuimpiinkin miehiin.

— Arabissa ei ole mitään vikaa, Berija päätti puolustaa Ben Hassimia. — Hän on toiminut monissa vaarallisissa paikoissa mitä suurimmalla menestyksellä. Olethan sinä itse lukenut raportit, Vjatshe. Muistat Parisin maailmannäyttelyn aikaiset tapahtumat, mitä? Entä Burgosin yrityksen? Se, ettei Franco silloin menettänyt henkeään, ei totisesti ollut Ben Hassimin vika. Vika oli helvetinkoneessa, jonka sinun uskottusi hänelle toimitti.

Puhuessaan Molotovin uskotusta Berijan äänensävyssä oli jotakin, joka sai Molotovin ikäänkuin äkkiä heräämään. Hän oli vielä äsken tuijottanut pienen lampun vain niukasti valaiseman salin kattoon, jonka vanhoissa koristemaalauksissa oli kummallisia koukkuja ja kiehkuroita. Nyt hän nopeasti kumartui eteenpäin ja hänen kätensä puristui nyrkkiin. Hän katsoi Berijaa suoraan kasvoihin ja sanoi hitaasti:

— Ei ole aina hyvä muistaa kovin vanhoja asioita, Lavrenti Pavlovitsh.

GPU:n päällikkö kohautti kapeita hartioitaan. Sitten hän karisti tuhkaa savukkeestaan ja hymyili:

— Sinä olet usein vallan ihmeteltävästi oikeassa, Molotov. — Vaikka kyllähän sinä toisinaan erehdytkin. Eikö totta? Isäsemme äsken istunnossa viimeksi sanoi, että sinä joskus tosiaan erehdyt.

— Viimeksi? Molotov tarttui tahallisesti korostettuun sanaan. — Onko Jossif Vissarionovitsh joskus muulloinkin …

— Ei ole aina hyvä muistaa kovin tuoreitakaan tapahtumia, Vjatshe! Berija keskeytti yhä hymyillen. — Mutta — eikö olisi jo aika palata asioihin? Mitä me tässä kaikenlaista joutavaa. Sillä joutavaahan tämä tietysti on sinustakin, eikö olekin?

Molotov nyökkäsi. Hänen ryhtinsä oli jälleen veltostunut, eikä hänen kätensä enää ollut nyrkissä.

Mitä Berija tuolla ivallisella letkauksellaan oikein tarkoitti?

Erehtynyt! No, tietysti. Hän oli erehtynyt. Stalin oli siitä istunnossa huomauttanut ja hänen oli ollut pakko myöntää erehdyksensä. Mutta eikö kukaan muu sitten ollut erehtynyt? Mitä? Hän, Molotovko muka yksin oli syypää? Shdanovista ei kukaan puhunut mitään! Voroshilov ja Timoshenko saivat kunniamerkkejä! Ja hän — hänelle Stalin vielä kaksi vuotta myöhemmin toisten kuullen kovalla äänellä sanoo, että Vjatsheslav Mihailovitsh uskoo kai valloittavansa Saksan yhtä helposti kuin Suomen silloin syksyllä 39.

Jossif Vissarionovitsh oli siis jo aikaisemminkin, muitten kuullen puhunut samaan tapaan. Niin, tietysti. Taas tietysti! — Molotovin huulilla käväisi ohut hymy. — Eihän aurinko voi erehtyä!

— Mitä sinä mietit, Vjatshe? Berijan kirpeä ääni jälleen herätti ajatuksiinsa unohtuneen. — Alkaako pauke käydä hermoille? Sinä olet hiukan rasittuneen näköinen. Tiedätkömitä? Jollei sinua juuri olisi määrätty Volgan alueen korkeimmaksi herraksi, minä ehdottaisin, että ottaisit parin viikon loman.

Molotov hätkähti.

— Onko … onko Stalin … puhunut jotain — lomasta?

Berija viittasi rauhoittavasti kädellään.

— Älä nyt höpise turhia! Ei Stalin mitään sellaista puhunut. Minä vain tulin ajatelleeksi, sinun hyvänä ystävänäsi.

— Hyvänä ystävänä, Molotov toisti kuin itsekseen. — Niin. Tietysti! Mutta en minä kaipaa lomaa, Berija. Nyt ei meillä kellään ole aikaa eikä mahdollisuuttakaan ajatella lomaa …

Kremlin muureja vavahdutti samassa kumea jylinä, joka keskeytti Molotovin vähitellen jälleen sujuvaksi käyneen puheen.

— Kuulitko? Berija! Ne … ne eivät tänä yönä tunnu lopettavan ollenkaan.

— Taisi osua melko lähelle.

Berija nousi istuimeltaan ja painoi kirjoituspöydällä olevaa sähkökelloa.

— Punaiselle torille, minä luulisin, Molotov sanoi. — Niillä on pirullisia pommeja.

— On niitä meilläkin, Berija lausui tyytyväisen näköisenä. — Viime yönä saivat kyllä Königsbergissä tutustua niihin. Simoilov kertoi juuri ennen istuntoa, että toistasataa taloa meni parissa minuutissa. Stalin nauroi ääneensä kuullessaan, kuinka kolme laivaakin oli lentänyt korkealle ilmaan.

Molotov nyökkäsi.

— Kyllä kannattaakin olla tyytyväinen.

— Niin. — Berija soitti uudelleen. — Simoilov on vielä nuori. Mutta aika huimapää hän on, se täytyy myöntää. Ja ihan vanhojen tekijöiden tavat!

— Oliko hän itse mukana retkellä?

— Eikö mitä! — Mutta hän valehtelee Stalinillekin vasten kasvoja.

Molotov katseli miettiväisenä Berijaa. Hän aikoi kai sanoa jotakin, mutta vaikeni kuitenkin, kun salin ovelta kuului kolkutus ja kasakkapukuinen majuri ilmoittautui:

— Täältä soitettiin?

— Kyllä! — Berijan ääni sähisi uhkaavasti ja hän meni aivan majurin eteen. — Jopa kaksi kertaa! — Mikset tullut heti? Mitä? Pelkäsit? Njemetsien räiskyttely pani takkisi tutisemaan, häh? No! Vastaa!

Majuri seisoi tiukassa asennossa ja katseli Berijaa silmiin. Kun tämä miltei hengästyneenä lopetti sadattelunsa, majuri astui askeleen eteenpäin, jäykistyi uudelleen ja sanoi:

— Olen kenraalimajuri Shukovin adjutantti, majuri Gamarenko. Olin tarkastuskierroksella, kun sattumalta päivystyshuoneessa huomasin tämän huoneen hälytysnumeron putoavan. Tulin katsomaan, voinko auttaa. Se ei olisi ollut mitenkään velvollisuuteni. — Olen nähnyt teidän kuvanne jossakin, toveri, mutta en tiedä, kuka te olette. Enkä sitäpaitsi väiltäkään! — Voitte jatkaa soitteluanne siksi kunnes joku palveluskuntaan kuuluvista kuulee sen kellariin! — Minä jatkan tarkastuskierrostani. Hyvästi!

Kuului kannusten kilahdus, ja ennenkuin Berija ennätti tointua, upseeri oli kadonnut. Ovi rämähti kiinni hänen jälkeensä. Käytävästä kuului vielä hetken loittoneva kilinä.

— Minä … minä … piru vie! Mitä sinä naurat?

Molotovin oli tosiaankin vaikea pidätellä nauruaan. Nyt hän kuitenkin koetti mahdollisimman vakavana sanoa:

— Sota nostaa kukonpojat kunniaan, Berija. — Mehän olemme vain siviilejä.

— Kyllä minä hänelle näytän siviilit! — Sota nostaa, sinä sanoit. Hyvä on. Nostakoon vain. Mutta meitä tarvitaan myös, Molotov. Haha! Eihän koko sotaa olisi ilman meitä!

Berija naurahti vielä kerran, mutta ryntäsi sitten vimmastuneena ovelle, tempasi sen auki ja huusi käytävään:

— Maksim! Ivan! Gadi! — Vartiosto! Haloo! Vartiosto!

Kului pari minuuttia ennen uin jostakin kaukaa alkoi kuulua kiiruhtavia askeleita. Berija seisoi yhä huudellen kynnyksellä ja peräytyi huoneeseen vasta kun kolme pelokkaan näköistä miestä oli puolijuoksua saapunut aivan hänen eteensä.

Molotov tunsi sekä nimeltä että ulkonäöltä Berijan äsken huutelemat, GPU:n Moskovan osaston luottamusmiehet, jotka varjon tavoin saattoivat herraansa. Ilman heitä Berija ei liikkunut askeltakaan. He olivat aina hänen kintereillään, lähellä, mahdollisimman lähellä, ainakin kuulomatkan päässä silloin, kun eivät päässeet perille saakka. Stalinin työhuoneeseenhan heidän oli mahdoton tunkeutua. Mutta varmasti he odottelivat eteisessä. Sotamiehenä, lähettinä tai palvelijana. Tilanteen vaatimissa tamineissa, huomiota herättämättä.

— Koirat! Berija aloitti vihasta vapisevin huulin. — Koirat!

— Isäseni! pienikokoinen Gadi jouduttautui selittämään ennen myrskyn puhkeamista. — Anna anteeksi, isäseni. Emme mahtaneet mitään. Vahinko tuli! Onnettomuus, aivan odottamaton onnettomuus.

— Komennettiin viemään ruumis pois! ryhtyi nyt silmäpuoli Maksim toverinsa avuksi. — Emme mahtaneet mitään, isäseni. — Kyyhkyläisemme, itse aurinkoisemme olisi saattanut kuulla, jos olisimme vastustaneet.

— Jalo herramme Stalin, täydensi Ivan papillisen hartaalla äänellä.

Molotovkin tuli lähemmäksi.

Berija tuijotti kolmikkoaan kuin järkeään epäillen.

— Mitä hittoa te oikein tolkutatte? Gadi! Selitä heti kaikki, mutta selvästi ja täsmällisesti.

Pienikokoinen Gadi tuntui kasvavan isäntänsä luottamuksen suurenmoisuudesta:

— No vot! Kun me äsken, no, ei ihan äsken vaan ehkä noin tunti sitten seisoimme tuolla käytävässä, niinkuin olit käskenyt, siihen äkkiä tulee kasakka, majuri, hyvin vihainen ja hyvin korskea mies, joka sanoo meille: ahaa, täällähän se GPU makaa, vaikka aurinkoisen etuhuone on murhaajia tulvillaan. No. Me tietysti pistoolit esiin ja vaatimaan tietoja. Silloin kasakka nauroi pilkallisesti ja sanoi, että ilman häntä aurinkoinen jo olisi kuollut, mutta että hän oli nitistänyt pirullisen murhamiehen ja valkobandiitin ja fascistin ja että meidän nyt vain oli kiireesti korjattava ruumis pois. Isä Stalin ei siedä ruumiita etuhuoneessaan, kasakka vielä sanoi. — Isä Stalin ei pidä yllätyksistä.

— Se on totta! Molotov myönsi järkyttyneenä.

Berija oli käynyt kalpeaksi. Hän nyökkäsi Gadia jatkamaan.

— No, tietysti me kauhistuimme, tämä puhui. — Me ihan juoksimme kasakan perään ja vot! etuhuoneessa makasi kuollut mies. Me tutkimme hänet heti. Ihan oli kuollut. Ei ollut naarmuakaan missään. Ei pienintäkään naarmua. Mutta henki pois. Kokonaan.

— Ja sitten? Nopeasti! Mihin te hänet veitte?

— Majuri käski viedä. Emme me olisi vieneet, mutta majuri nauroi ilkeästi ja sanoi, että on vietävä. Ja heti! — Minusta se majuri oli humalainen. Ehkä se oli hermostunut. — Niin. Me sitten tottelimme ja veimme ruumiin …

— Mihin? Berija miltei huusi.

— Pyhän Yrjön ritarien saliin!

Molotov hengähti kuuluvasti.

— Oletteko te tulleet hulluiksi! Berija läähätti.

— Kasakka käski, isäseni!

— Ja sieltä te tulitte tänne?

— Ei, isäseni. Sieltä me menimme takaisin aurinkoisen etuhuoneeseen. Kasakka käski. Sanoi, että vartiosto on komennettu ensimmäiseen kerrokseen, koska aurinkoinen nukkuu tänä yönä siellä.

— Eikä nuku! Berija huudahti. — Stalin lähtee tänä yönä … niin no. Se ei kuulu tähän. — Ja kasakka? Minne hän meni?

— Emme tiedä. Sanoi menevänsä hälyttämään komendantin ja GPU:n. Me olimme etuhuoneessa siksi kunnes kuulimme sinun huutosi, isäsemme.

Berija mietti. Hän kaivoi hermostunein elein jälleen savukkeen, sytytti sen ja jatkoi sitten kuulustelua:

— Minkänäköinen se kuollut mies oli?

— Ihan tavallisen näköinen, Maksim vuorostaan selitti. —