Peiponlento

By Risto Juhani

Palkitun rikoskirjailijan esikoisdekkari!On perjantai ja tilipäivä – Seutulan siirtotyömiehet pääsevät pian rellestämään. Konstaapeli Hassinen odottaa iltaa huolissaan. Rajut viikonloput ovat pitäneet hänet kiireisenä siitä lähtien, kun hän aloitti siirtotyömaan järjestyspoliisina. Tänään sekasorto yltää kuitenkin aivan uudelle tasolla. Työmies Ossi löytää rakennusmestari Soinisen sammuneena lattialta heti aamusta, ja pankkineiti juoksee huutaen ulos toimistosta: palkkarahat on ryöstetty! Katkeroituneiden työmiesten riveissä riittää epäiltyjä. Hassinen ryhtyy toimiin selvittääkseen ryöstäjän, mutta ennen pitkää miehillä on isompiakin ongelmia. Työmaalla tapahtuu murha. Joutuiko ryöstäjä vaientamaan todistajan? Vai liittyvätkö tapaukset toisiinsa ensinkään?Peiponlento on Risto Juhanin vetävä esikoiskirja täynnä 1970-luvun tunnelmaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 5, 2020
• ISBN: 9788726462500

Book preview

Peiponlento

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1972, 2023 Risto Juhani and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726462500

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Yksi

Aamusta alkaen oli konstaapeli Hassinen ollut huonolla tuulella: oli perjantai ja tilipäivä, nelisensataa hullua siirtotyömiestä saisi tänään iltapäivällä rahaa TVH:n pohjattomasta kukkarosta ja jo ennen viittä olisi täysi helvetti valloillaan.

Näin tapahtuisi, sen Hassinen tiesi varsin hyvin. Niin oli ollut joka perjantai sinä aikana kun hän oli ollut järjestyspoliisina tällä siirtotyömaalla, Tötterökylässä, kuten haisevien ja lahoavien parakkien rykelmää nimitettiin.

Poliisimies tuskin pystyisi edes kuvittelemaan hankalampaa paikkaa. Tötterökylän asukkaat tulivat eri puolilta Suomea ja olivat valmiiksi työttömyyden ja puutteen katkeroittamia. He elivät rajusti ja juurettomina ainoana tavoitteenaan pyhän seudun humala.

Helsinki oli ollut Hassisesta alun pitäen vastenmielinen. Hän oli ja pysyi maalaispoikana, pakeni jokaisella lomallaan kotimökille Keski-Suomeen ja sai kuukausi kuukaudelta yltyviä vatsavaivoja. Tämä kaikki oli huomattu myös piirissä ja kun siirtotyömaan entinen järjestyspoliisi oli pakko jatkuvien rettelöiden takia siirtää muualle, lankesi paikka Hassiselle aivan itsestään. Poliisikomentaja oli puhunut hänelle maaseudun rauhasta ja luonnon läheisyydestä. Hän oli antanut ymmärtää, että työ tulisi olemaan helppoa ja itsenäistä.

— Se tulee olemaan melkein kuin kotona Hankasalmella, oli komentaja sanonut.

Hassinen viivytteli kakkosparakin nurkalla ja katseli ensimmäisiä pihalla hiippailevia miehiä. Eilinen ilta oli ollut huolestuttavan rauhallinen. Pari kaveria oli salaa laahannut naisen parakkiinsa, mutta kun Hassinen oli mennyt häätämään tätä kiellettyä vierasta pois, olivat miehet olleet melkein helpottuneen näköisiä. Timpurit ja muurarit olivat soittaneet taksin, käväisseet Tillikassa tai Malmi-Kestissä, mutta palanneet heti puolenyön jälkeen takaisin kämpille.

Hassinen haki puuvajasta pitkävartisen petkeleen, tökki sillä jäistä pihamaata ja siirtyi sitten puhdistamaan asuntonsa portaita jäästä. Iskut tömähtelivät puuportaaseen ja silloin tällöin sinkosi terästä kipinä aamupimeään.

— Perkeleet … on taas herkkua olla poliisi … tietää mitä se on tänäkin iltana, hän jupisi ja takoi kiihtyvässä tahdissa portaita.

Aamun ensimmäinen kone rullasi pitkin kiitorataa. Kuului hiljaista huminaa, joka vähitellen voimistui, kasvoi kasvamistaan, läheni ja musta varjo humahti tötterökylän yli.

— … melkein mahan vetäisisin auki tuoltakin konvairilta jos oikein piruksi heittäytyisin … vähän pitempi varsi tässä petkeleessä … ja tuosta …

Siinä mennä hujelsi poliisipäällikön lupaama maaseudun rauha siivet levällään!

Jonakin toisena aamuna Hassinen olisi tuskin huomannut koko tapausta, mutta tänä marraskuun alun aamuna mikä tahansa lisäsi hänen kiukkuaan. Tosiasiassa hän oli melkoisen tottunut katon yli jyriseviin koneisiin. Se oli sentään pieni riesa verrattuna siihen, mitä hän sai kestää ennen tötterökylään muuttamista. Hän oli ollut passipoliisina Hietaniemen piirissä ja asunut Hämeentiellä, kaksi kerrosta levottomana pidetyn ravintola Canjonin yläpuolella.

Vaimon laita oli toisin. Hän oli ollut muutosta hyvillään, mutta joka kerta koneen noustessa tai laskeutuessa vaimo pysähtyi ja katsoi arasti kattoon. Hän oli saman näköinen kuin ukkosta pelkäävä ihminen.

Vaatetuksensa puolesta Hassinen oli kuin kuka tahansa parakkikylän työmies. Hän viihtyi kauhtuneessa verryttelypuserossa, tummissa suorissa housuissa ja kumiteräsaappaissa. Edellisenä kesänä hän oli täyttänyt viisikymmentäyksi, mutta hän oli jäntevää, keskikokoista miestyyppiä ja liikkui kuin kolmekymmenvuotias. Jos hän olisi ajanut partansa säännöllisemmin, hän olisi myös kasvoiltaan vaikuttanut ikäistään nuoremmalta.

Heti uuteen virkaan tultuaan hän oli maalaismiehen oveluudella laskenut, että juuri koppava vaatetus oli luultavasti ollut se tekijä, jonka vuoksi hänen edeltäjänsä oli surkeasti epäonnistunut. Tämä oli viihtynyt terävareunaisessa virkalakissa ja kiiltävissä saappaissa. Tötterökylän asukkaiden kaltaiset ihmiset tuntevat luontaista vihamielisyyttä virkavaltaa kohtaan, ja lopulta oli päädytty siihen, että jonakin tilipäivänä oli tarvittu kaksi autollista poliiseja pelastamaan järjestyksenpitäjä juopuneiden ja hirmustuneiden työmiesten kynsistä.

Tötterökylä oli kyhätty vanhoista saksalaisten parakeista synkän kuusikon keskelle. Maaperä sillä kohtaa oli hyvälaatuista multaa ja siitä syystä tähän aikaan vuodesta, loka-marraskuun vaihteessa, jokaiselta neliömetriltään liejuista ja upottavaa.

Henkilökunnan parakki oli alueen kiitorataan rajoittuvalla osalla. Maa nousi siihen suuntaan loivasti ja parakkia oli maalaamalla yritetty saada ihmisasunnon näköiseksi, mutta sen seinät lahosivat samaa vauhtia kuin muidenkin parakkien. Hassisten käytössä oli noin puolet rakennuksesta, kaksi huonetta ja keittiö. Toinen puoli oli jaettu ohuilla väliseinillä pikku kopperoiksi ja niissä asuivat työmaaruokalan emäntä ja hänen aputyttönsä, joista joku melkein aina oli kihloissa tai raskaana.

Eteiseen saakka hän tunsi kahvin tuoksun. Vaimo liikkui puhumattomana kuten aina aamuisin. Hassinen haki tiskipöydältä paksun juomalasin, kaatoi sen puolilleen maitoa ja täytti loput kahvilla. Ruskea muodoton lippalakki päässä hän istui pöydän ääreen ja hörppi kahviaan. Usein kävi niin, ettei hän raskinut luopua lakistaan edes ruokapöydässä. Se tapa oli peräisin rakennusmestareilta, joiden toimistokopeilla hän vietti suurimman osan päivästään. Joku oli sanonut hänen kuultensa ettei kunnon mesu ota lakkia päästään muuta kuin kirkossa ja naidessa — eikä välttämättä muuta kuin kirkossa. Kaikki mestareille ominainen viehätti Hassista. Vaimolleen hän oli joskus sanonut, että hän saattaisi olla rakennusmestari jos olosuhteet aikanaan olisivat olleet toiset.

Hassinen kolautti tyhjän lasin pöytään tarpeettoman kovasti. Käsi kävi taskulla, mutta samassa hän muisti että oli lopettanut tupakanpolton vuosi sitten jouluksi.

— Oliko siellä humalikkaita illalla, vaimo kysyi arasti.

Hän oli jo nukkunut, kun Hassinen oli tullut viimeiseltä kierrokseltaan. Tai ainakin ollut nukkuvinaan.

— Ei ollut … tarpeeksikaan ja se on paha merkki.

Hassinen nousi ja teki lähtöä. Hän otti kaapista pitkän taskulampun ja kokeili sitä peräseinään. Katkaisija ei toiminut kunnolla. Hän kiersi auki lampun takakannen. Sanomalehdestä hän taittoi paksun tollon ja ahtoi sen viimeisen patterin ja kannen väliin. Lamppu ei palanut. Hän avasi kannen uudelleen, heitti paperitupon tiskipöydälle ja antoi pattereiden jäädä hölskymään.

— Onko sinun pakko näin aikaisin, vaimo kysyi.

Tänä aamuna Hassista painoi jokin ylimääräinen levottomuus. Pihalla seistessään hän oli yrittänyt keksiä mitä se voisi olla, mutta lentokentän valot paloivat kuten muinakin aamuina, keskuskorjaamolta kuuluvat äänet olivat samoja kuin ennenkin. Ehkä se oli tämä ilma: pimeätä ja painostavaa, ei tullut lunta, ei sitten millään, loskaa ja liukasta vuoron perään, mutta ei tietoakaan kunnon talvesta.

— Minä menen konnapolun varteen ja auta armias jos yksikin työsiirtolan rattijuoppo yrittää työmaalleen valottomalla pyörällä. Sakkoja tulee että rotisee.

Kaksi

Tasan kello kuusi radio rämähti soimaan. Samalla hetkellä jokaisessa Helsingin Työsiirtolan kahdessakymmenessä parakissa. Rupisena soiva musiikki, joku helvetin kotimainen puolituntinen raastoi hereille kaksi ja puolisataa rattijuoppoa. Potki heidät lyhentämään velkaansa yhteiskunnalle, kaivamaan saappaita ja rukkasia kuivaushuoneista, ryntäämään ruokalan aamukahvijonoon, tappelemaan pesuhuoneen suihkuista ja allaspaikoista.

Viisi minuuttia yli kuuden musiikki lakkasi. Hetken kuului kovaäänisistä rahinaa ja sitten ilmoitti ylivartija Leppäsen ääni pirullisen lempeästi: — Hyvää huomenta, tänään on perjantai, marraskuun kolmas päivä ja koska tänään on Hertan päivä, en valitettavasti voi toivottaa onnea kenellekään herroista. Sen sijaan minulla on iloisia uutisia seuraaville, tänään kotiutuville täysihoitolamme asukkaille …

Seurasi joukko nimiä: Määttänen, Malmström, Laurikainen, Hakkarainen … Kakkostuvasta vapautui Tuomas Laaksonen, siviiliammatiltaan putkimies ja mahdoton suunsoittaja.

Ylivartija Leppäsen ääni hukkui meteliin. Jokainen vapautuva tiesi kyllä päivämääränsä ja ne taas, joiden velka oli kesken, yrittivät olla ajattelematta siviilielämän riemuja.

Ossi Vierto oli herännyt ennen kuutta. Hän keitti aamukahvin kaikessa rauhassa, kävi pesulla ja ajoi partansa, vaikka samana iltana oli hänen tupansa saunavuoro. Edellisenä iltana hän oli kaivanut kaappinsa pohjalta puolikengät ja vienyt ne vaivihkaa kuivaushuoneeseen. Hän oli tunkenut ne kumisaappaittensa varsiin ja heittänyt päälle näkösuojaksi paksut villasukat. Pesuhuoneessa hän vihelteli, aamu tuntui ihmeellisen kevyeltä, vaikka neljän kuukauden tuomiosta oli vielä yli puolet jäljellä.

Sanomalehtien jättiläisotsikot olivat aikanaan kertoneet suurratsiasta Lahden lähistöllä. Kymmeniä rattijuoppoja oli jäänyt kiinni käpälästään. Lehdet eivät olleet kertoneet, että jos Ossi Vierto olisi sinä iltana kuunnellut morsiamensa neuvoja, olisi kärähtäneiden lukumäärä siinä ratsiassa jäänyt yhtä vähemmäksi.

Apulaisjohtaja Rahkosen viininpunainen Peugeot kääntyi juuri työsiirtolan portista pihaan, kun Ossi ennätti pyörätelineen luokse. Rivi TVH:n keltaisia polkupyöriä odotti kirjureita, vaakakoppien merkkareita ja muita, jotka olivat onnistuneet keplottelemaan itselleen polkupyörän käyttöön oikeuttavan erityistehtävän.

Oli kulunut runsas viikko hänen rangaistuksestaan kun työnjohtaja Ruusunen oli vinkannut hänet sivuun ja käskenyt ilmoittautua rakennusmestari Olavi Hakasalon kopilla. Kahvitunnin jälkeen Ossi oli sukinut villamyssyn alla painuneet jäykät hiuksensa veden kanssa, pyyhkinyt rasselitukolla kuraisia kumisaappaitaan ja koputtanut arastellen pienen työmaakopin ovelle.

Hakasalon olemus oli jollain tapaa lumonnut Ossin oitis. Mies oli oikeastaan ruma: kasvot kuin palanen tylsällä kirveellä veistettyä parrua, kulmakarvat holtittomina töyhtöinä silmien päällä. Kiiltäväksi kuluneen huopahatun alta oli törröttänyt paksua mustaa tukkaa ja hänen kätensä olivat olleet isot ja kuhmuraiset.

— Kattele tosta noita papereita tämä loppuviikko ja perjantaina minä sanon tuleeko sinusta minulle kirjuri, Hakasalo oli sanonut mutkattomasti.

Mutta jo ennen perjantaita Hakasalo oli alkanut puhua tilien laskemisesta ja Ossi oli tulkinnut sen hyväksymiseksi. Hän oli jäänyt kopille ja niin olivat kahden aivan eri maailmoista lähtöisin olevan miehen tiet yhtyneet muutamaksi kuukaudeksi. Hakasalo oli viisissäkymmenissä oleva kansanomainen rakennusmestari ja Ossi oli nuori hammaslääkäri, erään pikkukaupungin asemapäällikön poika.

Ossi käänsi pyöränsä ruokalan nurkalta pimeälle konnapolulle. Hän näki kaukana lentokentän valot ja kirosi mielessään pyöränsä dynamoa, jota hän ei ollut saanut vaihdetuksi, vaikka oli aikonut sitä monen päivän ajan. Hän muisti keskusradion kautta välitetyn varoituksen valottomalla pyörällä ajamisesta.

Konnapolku oli parin kilometrin mittainen suora, joka johti työsiirtolasta lentokentälle. Puolimatkassa tien vasemmalla puolella oli tötterökylä, siitä vähän eteenpäin höyryvoima-asema. Oikealle jäi tilapäisiä varastoalueita ja hajalleen sijoitettuja parakkeja, joista osa oli kenttähenkilökunnan käytössä ja muutama tilapäisenä rakennusmestarien asuntona.

Työsiirtolassa oli tapana veistellä uusille tulokkaille, että konnapolulla puhalsi aina vastatuuli ja sen oli järjestänyt Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto. Raskaat tiekoneet ja kuorma-autot möyhensivät surutta konnapolkua. Syksyin ja keväin se oli täyttä kynnöspeltoa.

Ossi Vierto muisti taskulampun keittiön kaapissa. Pitäisikö hänen kääntyä takaisin? Tai nousta pyörältä ja taluttaa se ainakin lentoaseman valoihin saakka?

Kello oli liian lähellä seitsemää.

Järjestelmällä ja hyvällä onnella, Ossi toisteli veikkauksen mainoslausetta ja kiihdytti vauhtia.

Hänellä oli tänään poikkeuksellisesti vastuuta: Hakasalo oli jo eilen lentänyt Poriin ja viidentoista miehen ryhmä oli uskottu Ossin valvontaan. Ensimmäinen tehtävä oli hoitaa nimenhuuto eikä siitä sopinut myöhästyä.

Puolivälissä Ossi näki tiellä mustan hahmon. Hän hiljensi vauhtia ja lähestyi varovasti keskellä tietä seisovaa miestä.

Hassinen! Jumalauta, Hassinen kyttäämässä valoitta ajavia pyöräilijöitä!

Ossi jarrutti voimakkaasti. Ensimmäinen ajatus oli loikata pyörältä ja juosta metsään. Sitten hän muisti, että pyörän tavaratelineessä oli TVH:n numerokilpi. Jotenkin hän kuvitteli, että rikospaikalta pakeneminen oli raskauttava asianhaara.

Oli aivan kuin sinä loppukesän yönä, jolloin hän oli lähellä Heinolan siltoja nähnyt autonsa tuulilasin läpi punaisen valon ja lähemmäksi päästyään ymmärtänyt sen lyhty kädessä seisovaksi poliisiksi. Hän oli ajanut autonsa tiepuoleen aivan siististi, sammuttanut moottorin, vetänyt käsijarrun päälle ja noussut tielle. Poliisien ehtiessä hänen luokseen oli Ossi purskahtanut voimattomaan itkuun — ei niinkään juopumuksesta kuin pelosta ja häpeästä.

Kahareisin pyöränsä päällä seisten Ossi katseli lähestyvää Hassista. Taskulampun valokiila oli jo tavoittamaisillaan hänet.

Mitä tästä seuraisi? Hän menettäisi kirjurin virkansa ja joutuisi takaisin lapiomieheksi Ruususen korjausporukkaan. Millaiset olivat eri rikkeiden seuraukset näissä oloissa? Entä jos hänet passitettaisiin loppuajaksi Katajanokalle tai Konnunsuolle!

Takana jyrisi kuorma-auto. Kuski oli huomannut tiellä liikettä ja hiljensi. Auto räpsäytti valoja ja Hassinen siirtyi vaistomaisesti tien oikeaan laitaan.

Raskas kuormuri jurrasi kohdalle.

Tässä oli tilaisuus!

Ossi loikkasi kokonaan pyörältä, otti muutaman vauhtiaskelen ja hyppäsi takaisin. Kettingit rusahtelivat mutta pyörä kulki. Se liikkui samaa vauhtia kuin auto ja kun Hassinen kömpi takaisin tielle, oli Ossi jo viidenkymmenen metrin päässä. Pimeydestä kuului Hassisen huuto:

— Seis, lain nimessä!

Ossista tuntui, että autonkuljettaja oli tarkoituksellisesti hiljentänyt vauhtiaan. Kun lähestyttiin lentokenttäaluetta, auto kaasutti ja meni menojaan. Ossi vilkaisi vielä taakseen, mutta Hassista ei näkynyt.

Pääkonttorin edestä Ossin olisi tullut kääntyä oikealle ja ajaa rautavaraston kautta Hakasalon työmaakopille. Kaiken varalta hän poikkesi totutusta reitistä: hän oli tullut lentoaseman valojen piiriin ja Hassinen olisi voinut nähdä hänet pyörällä liikkuvana hahmona ja lähtenyt ehkä jäljittämään.

Hän jatkoi nyt suoraan ohi pääkonttorin ja vanhan lennonjohtotornin kohti Helsingin olympialaisiin valmistunutta lentopaviljonkia. Rakennuksen toinen pää oli muutettu työmaan toimistoksi ja sen eteen, kymmenien muiden pyörien joukkoon, Ossi päätti piilottaa omansa.

Hän oli pääsemäisillään peltikupuisten varastorakennusten suojaan, kun tumma pakettiauto ilmestyi hänen eteensä. Hän jarrutti rajusti, loikkasi pyörältään ja tajusi siinä samassa, että viidentoista metrin päässä hänen edessään lähestyi mustamaija.

Hassinen, tietysti! Nyt se on hälyttänyt apuvoimia!

Väistämätön käry! Hassisesta hän oli selvinnyt, mutta tässä ei ollut mitään selittelemistä.

Mustamaija tuli kohdalle, melkein pysähtyi ja sivulasi kierrettiin auki.

— Vähän liukasta, Ossi kuuli poliisin sanovan.

— Huomenta, Vierto, kuului ääni autosta.

Siinä samassa helpotti. Lentoasematyömaan kassanhoitaja, neiti Salminen istui kahden poliisimiehen välissä ja heilautti kättään. Ossi tajusi että oli perjantai, tilipäivä, tämä auto oli menossa hakemaan palkkarahoja keskuskonttorin holvista.

Että hänen hermonsa olivat kireällä!

Auto jatkoi keskuskonttorin portille ja kääntyi siitä pihaan. Mikään mahti ei olisi saanut Ossia nousemaan takaisin pyörälle. Hän talutti viimeiset kymmenet metrit, eteni puolihölkkää, niin nopeasti kuin se liukkaalla tiellä oli mahdollista.

Töiden alkuun oli kymmenisen minuuttia. Ossi kiersi Hakasalon kopille pienen aukion laitaan. Säiliöauto ajoi keltainen kattovalo vilkkuen hopeanhohtoisen Metropolitanin viereen tankkaukseen. Kauempana lämmitettiin suuren nelimoottorisen Malevin koneita.

Kopin edusta oli vielä tyhjä. Muutama heitin paloi jo eri puolilla työmaata. Miesten varjot liikkuivat kuin aaveet rakennustelineiden välissä. Hätäisesti Ossi kaiveli kopin avainta taskustaan ja loikkasi portaille.

Ulko-ovi oli tiukka kuten aina. Sitä oli yritetty korjata moneen otteeseen, mutta