Rosvopaisti

By Tarmo Vakkala

Makoisa murhamysteeri johdattaa ravintolamaailmaanKRP:n tutkija Riku Hietalahti selvittelee erakoituneen ja alkoholisoituneen naisen murhaa. Tehtävä ei ole aivan helppo, sillä nainen ei ole tehnyt mitään tai tavannut ketään sitten 80-luvun. Löytyykö naisen menneisyydestä avain murhaan? Hietalahti ei valita saadessaan kanssaan kiperää tapausta ratkomaan salaperäisen uuden työparin Milla Fagerströmin, ja vähitellen mysteeri alkaakin keriytyä auki. Samalla sukelletaan kulinarismin maailmaan, syödään hyvin ja nautiskellaan laatuviskejä, eikä lisäruumiiltakaan vältytä. Herkullinen dekkari pitää otteessaan aperitiivistä viimeiseen jälkiruoanmuruseen asti!-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 15, 2023
• ISBN: 9788727026787

Book preview

Rosvopaisti

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2018, 2023 Tarmo Vakkala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727026787

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1.

Ravintola Kaskimaan restauroitu julkisivu oli vanhahtavan tyylikäs, kuten nuo Etelärannan fasadit tapaavat olla. Kauppiaana ja kapteenina aikoinaan kunnostautunut G.W. Sundman olisi varmasti osannut arvostaa näkymää, jossa hänen porvarillinen idyllinsä houkutteli hienoja kutsuvieraita vielä vuosisatojen jälkeen.

Kristallipallon kuvajainen oli muuttunut todellisuudeksi.

Ravintola Kaskimaan asiakkaat kättelivät toisiaan maireasti hymyillen, ja puheensorina kaikui kaariholvien alla kuin vanhoina hyvinä aikoina. Vaimoni käsi liukui pöydän päällä tarttuen omaani. Huomasin sormieni harovan Heinin pehmeää ihoa.

Avajaisten tunnelma oli kirjaimellisesti sähköinen, sillä tilaisuus taltioitiin samalla Neloskanavan televisiosarjaa varten. Se oli nimetty ravintolan mukaan Kaskimaaksi, alaotsikolla Alussa oli liemi, kauha ja Sami.

Kamera seurasi kahta eturivin huippukokkia, jotka olivat päättäneet yhdistää ugrilaisen ruokaperinteen ja gastronomisen korkeakulttuurin. Paikan isännät antoivat työnsä lomassa hermostuneilta kuulostavia lausuntoja. Kiirettä heillä todella piti, jotta kärkikastiin pyrkivän ravintolan avajaiset sujuisivat kunnialla loppuun asti.

Alakerran avokeittiössä valmistui fine dining -maisteluannoksia, jotka tarjosivat meille asiakkaille huikeita makuelämyksiä. Niitä syödessä nälkä kasvoi entisestään, sillä uniikkien puukulhojen pohjille oli annosteltu apetta niukalla kädellä.

Meillä oli ikkunapöytä, josta avautui näkymä tihkusateiselle Kauppatorille. Kellon lyödessä iltaseitsemää niin tori kuin kauppahalli sen kupeessa olivat tyhjentyneet. Ainoat ikkunan takana näkyvät ihmiset olivat kirkkaisiin juoksuasuihin sonnustautuneet lenkkeilijät, joiden ei autioituneilla kaduilla tarvinnut väistellä vastaantulijoita.

Heini maisteli valkoviiniä, jota hänelle oli suositeltu pyydetyn siiderin sijasta. Edeskäypä oli toimittanut eteemme jo useita annoksia, kuten hauenmätiä taiten vispatun kermavaahdon kera ja kiviuunissa pitkään haudutettua poronsorkkaa, jota oli sivelty karpalolla ja kynsilaukalla.

Eines oli loisteliasta, mutta me kaksi olimme silti väärässä paikassa. Heinin isot silmät loivat kysyvän katseen minun suuntaani.

– En tarkoittanut ihan tätä, kun sanoin, ettemme käy enää missään kahdestaan.

– Valitsin tämän ravintolan sattumalta.

– Paikassa ei ole mitään vikaa, mutta televisioidut avajaiset vähän vähentävät illallisen romanttisuutta.

– Nettihaku sanoilla laadukas illallinen Helsinki ehdotti tätä paikkaa, mainitsematta halaistua sanaa tämän illan erityisluonteesta. Otetaan tämä kokemuksena, vai mitä?

Heini ei vastannut. Hän oli huomannut kameran lähestyvän meidän pöytäämme. Mikrofoni sojotti puolelta toiselle etsien seuraavaa uhriaan.

Väläytin mitä vähämielisimmän hymyn, joka tulkittiin toivomallani tavalla. Saimme aterioida rauhassa, kun kamera siirtyi pikaisesti seuraavan pöydän ääreen haastattelemaan keski-ikäistä pariskuntaa. Alipukeutunut ja ylipainoinen mies sopersi jotakin, mutta sanat tuskin kuuluivat kotikatsomoon asti. Miehen otsalla kimaltelevat hikipisarat ja huonosti peitelty humalatila antoivat tilaisuuden purkittaa aina yhtä viihdyttävää myötähäpeää.

Avokeittiöstä salin puolelle siirtynyt tummakulmainen hahmo sai meidän ruokailijoiden katseet kääntymään. Sami Maasola oli ravintola Kaskimaan kahdesta kulmakivestä se tunnetumpi. Maineikas huippukokki oli luotsannut useampaa keittokilpailua ja ollut usein aamutelevision vieraana ehdottamassa päivän teemaan sopivia reseptejä.

Nyt Sami Maasola astui ravintolasalin keskelle kertomaan projektin syntyvaiheista ja moninaisista vaikeuksista, joita heillä oli riittänyt matkan aikana. Gourmet-maailman guru osasi antaa työstään ja persoonastaan äärimmäisen nöyrän vaikutelman. Miestä kuunnellessa saattoi aistia pohjattoman kunnianhimon ja venytetyt työpäivät, jotka varmaan yhdessä muodostivat hänen todellisen menestysreseptinsä.

Maasolan viereen ilmestyi pitkänhuiskea Kaj Kaskiaho korkeine kokinhattuineen. Sekä mies että päähine olivat lievässä etukenossa. Näkymä oli tahattoman koominen, vaikka maestrolla oli vakavat juonteet korkeilla poskipäillään. Hän ehdotti maakuopassa haudutettujen juuresten kylkeen kustavilaisen panimon sysimustaa olutta, joka oli kastettu Keskiyön Mämmiksi. Tarjoilijat kantoivat sitä tulppaanilaseissa kaikille asiakkaille, mutta minun oli tehtävä torjuva ele, sillä olin autolla liikenteessä.

Heini tarkasti kellonajan puhelimestaan.

– Mitenköhän se naapurin likka on pärjännyt Lukan kanssa.

– Näkyykö luurissa viestejä? Jos ei, niin veikkaisin kaiken olevan kunnossa.

Heini hypisteli käsilaukkuaan hermostuneena.

– Poika ei välttämättä osaa mennä yöpuulle vieraan tädin seurassa. Mitä siitä maistelumenusta on vielä tulematta?

– Olisiko ollut ravintolan oman meijerin kaneliviiliä ja tassikahvit.

– Tilaa lasku valmiiksi. Ehkä se nopeuttaa tarjoilua tähän pöytään.

Vaimoni oli kenties oikeassa. Ateria oli viimeistä silausta vaille, kaikki oleellinen oli nähty ja maisteltu. Olimme suunnitelleet rauhallista illanviettoa, jossa olisimme voineet tuijotella pelkästään toistemme kasvoja. Nyt kasvomme olivat päätyneet tv-ohjelmaan sponsoroimaan herrojen Maasola & Kaskiaho uutta ravintolakonseptia.

Helsingin ytimestä oli tunnin ajomatka Lopen Pilpalaan ja siihen vanhaan kansakouluun, joka oli meidän kotitalomme. Lapsenlikaksi palkattu neito tulisi toimittaa yöpymään omaan kotiinsa, ja saattaisimme jatkaa hemmotteluiltaamme kahdestaan takkatulen ja viinilasien ääressä.

Tilasin laskun ja havaitsin tarjoilijan ilmeessä paheksuvan vivahteen. Ravintola Kaskimaa odotti Michelin-ukon vierailua. Sellaisissa paikoissa myös asiakkailta toivottiin tiettyä etikettiä. En hämmästynyt kahvitarjoilun ilmestymistä pöytään alta aikayksikön. Lisäsin laskun summaan sen verran ekstraa, että tarjoilija ymmärtäisi kiireemme johtuvan heistä riippumattomista syistä.

Tällaisiin illanviettoihin meillä ei usein ollut aikaa eikä varaa, joten kaikille piti jäädä hyvä mieli.

– Tämä lysti oli sitten tässä. Mennään katsomaan, onko sille pojalle maistunut ruoka yhtä hyvin kuin meille.

Heini nyökkäsi ja nousimme pöydästä, haimme päällysvaatteet alakerran eteisaulasta ja astuimme ulos kevätiltaan. Kuljimme käsikkäin Kluuvin maanalaiseen paikoitushalliin, jonka hulppea taksa kulki käsi kädessä Kaskimaan loppulaskun kanssa.

Avasin naiselleni iäkkään Corollan oven ja palasimme takaisin maan pinnalle ennen kuin olimme päässeet hallista ulos.

Reittimme kulki Mannerheimintietä pitkin kohti Hämeenlinnanväylää, josta erkanimme Klaukkalan kohdalla Lopen suuntaan johtavalle tielle. Pimentynyt maisema oli puhdistunut viimeisistäkin lumenrippeistä voimakkaan lounaistuulen myötä. Tuuli oli tuonut mukanaan sateita ja muuttolintuja. Pohjoisen maan asukkaille kevään tulo oli aina eräänlainen ihme.

Se merkitsi talven väistymistä ja uuden kesän saapumista.

Ja odotusta siitä, mitä tuo uusi kesä toisi tullessaan.

Rami Petänen pyöritteli haarukallaan annosta, josta vanha Jansson olisi ollut hyvin kiusaantunut. Keskusrikospoliisin kanttiinissa tarjottiin tiistain kunniaksi perinneruokaa, jossa anjovis ja kuohukerma olivat muuttuneet silakaksi ja kevytmaidoksi.

Se ei ollut kollegani huolista päällimmäinen.

– Mistä tämä yleisökato johtuu?

– Arvatenkin tästä moskasta. Kävimme eilen rouvan kanssa kuppilassa, jossa päivällinen kustansi satasen. Se oli kuitenkin sen arvoista. Seitsemän euroa tästä mauttomasta perunalaatikosta on sen sijaan täysin yläkanttiin hinnoiteltu.

Petänen katseli ohitseni vieraisiin pöytiin.

– Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa poliisi syö tänään sitä, mitä vangilta jäi eilen yli. Se ei silti selitä kokonaan tätä outoa hiljaisuutta.

– Olet kyllä oikeassa. Saatan olla vainoharhaisuuteen taipuvainen, mutta koko aamupäivän täällä on vallinnut omituinen tunnelma. Loijas tuli käytävällä vastaan, eikä edes vilkaissut minua. Mies oli lievästi sanottuna omissa ajatuksissaan.

– Merkillistä käytöstä, Pitäisikö käydä koputtelemassa hieman virkaveljien ovenkarmeja?

– Ajattelin ihan samaa. Lähdetään saman tien!

Jätimme aterioinnin kesken. Toimitimme tunnontuskia tuntematta kanttiinin laskiämpäriin puoliksi syötyjen annosten tähteet. Nousimme hissillä omaan kerrokseemme vilkuillen samalla avoimista ovista huoneisiin. Loijasta ei näkynyt huoneessaan, mutta Mika Saastamoisen tutut kasvot heijastivat näyttöruudun kelmeää valoa.

– Mitäs pojat?

– Mitäpä tässä. Nautimme juuri erinomaisen lounaan ja huolestuneena laitoimme merkille, ettei maukas ja ravitseva lähiruoka näytä maistuvan nirsoille rikostutkijoille.

Saastamoinen loi meihin kysyvän katseen.

– Minulla olisi tässä töitä kesken. Herrat ovat hyvät ja kertovat asiansa. Jos sellaista ei ole, niin näkisin kernaasti teidän loittonevat selkänne.

Rami otti teatraalisin elein tuolin alleen.

Pitkän miehen pää pysyi varsin korkealla istuvasta asennosta huolimatta.

– Kuules nyt, Mika. Sinä olet luonut maineesi luotettavana tiedottajana. Nyt sinun pitää tiedottaa meille, mikä täällä Jokiniemessä oikein mättää. Mihin ihmiset ovat kadonneet ja mikä on saanut hyvät käytöstavat unohtumaan teiltä jäljelle jääneiltä?

Saastamoinen oli naputtelevinaan koneelleen jotakin niin tärkeää asiaa, ettei hän ehtinyt vastata Ramin esittämään asialliseen kysymykseen.

Lopulta hänen sormensa lopettivat hermostuneen tanssinsa.

– Kertoisin, jos voisin.

Vastaus oli niin typerryttävä, ettemme voineet tehdä muuta kuin poistua huoneesta. Rami kiroili käytävällä turhankin äänekkäästi, ja huomasin hänen käyvän korkealla oktaanilla.

– Ei muuta kuin suoraan suden luolaan!

– Jos me kuitenkin käytäisiin sitä ennen imemässä tuumaustupakat? Saataisiin sen Janssonin huijauksen jälkimaku pois kitalaesta.

Veljeni virassa ei ollut kuulevinaan ehdotustani. Hän harppoi hissiin ja minun oli tihennettävä askeliani, jotta ehtisin kyytiin mukaan. Neljännen kerroksen kohdalla ovi aukesi ja suuntasimme oman esimiehemme Kari Sammalvuon komentokeskukseen.

Vakavien väkivaltarikosten tutkintaosaston päällikkö oli tittelinsä mukaisesti vakavanoloinen ja asiassa pitäytyvä sielu. Olimme kuitenkin saavuttaneet esimiehemme luottamuksen ja tottuneet hänen suorapuheisuuteensa.

Heti koputuksen myötä kuulimme kehotuksen astua ovesta sisälle.

– Sulkekaa se ovi perässänne kunnolla. Minulla olikin teille uutisia, mutta päätitte näköjään ottaa varaslähdön.

Sammalvuon äänessä oli jotakin, joka sai meidät molemmat välittömästi istuutumaan.

– Viime kuussa EU:n pääkaupunki Bryssel joutui terrorihyökkäysten kohteeksi. Pahantahtoiset sielut osuivat suoraan hyvää tarkoittavien hölmöjen ytimeen. Sisäministeriö kärtti päivitystä Suomen sisäisiin turvallisuusuhkiin, ja niinpä Supon asiantuntijat maalasivat mitä mustimman raportin.

– Ja mitä sitten?

– Poliisijohto reagoi tuohon selvitystyöryhmän raporttiin kuin kuolaava koira ilmassa lentävään tennispalloon. Siitä otettiin välittömästi koppi. Niinpä nyt on päätetty perustaa eräänlainen erikoisyksikkö, joka on perehtynyt sisäisen turvallisuuden ennaltaehkäisevään toimintaan. Ymmärrätte itsekin, mitä sellainen pitää sisällään.

– Osa poliiseista siirtyy tehtäviin, jotka kuuluvat Supon sateenvarjon alle?

– Näin juuri. Useita henkilöitä on sijoitettu tilapäisesti uudelleen, mikä tarkoittaa kääntäen sitä, että muiden yksiköiden henkilötyövuosia valuu heille. Helsingin poliisi kärsii eniten näistä siirroista, sillä heillä on monikulttuurisesti karaistunutta väkeä tähän terrorisminvastaiseen operaatioon.

Rami katsoi minua merkitsevästi. Hän oli lukenut rivien välistä jotain, johon oma lukutaitoni ei riittänyt.

– Stadin tutkijat vilistelevät monenkirjavassa ympäristössä kuin kalat vedessä, mutta kuka ehtii tutkia sillä aikaa heidän omassa akvaariossaan tapahtuneet tragediat?

Sammalvuo nyökkäsi hyväksyvästi. Päällikkö näytti siltä kuin hän olisi samalla miettinyt ankarasti oikeata sanamuotoa.

– Lähimmät yksiköt ottavat tarvittaessa hoitaakseen heidän juttunsa. Osa keikoista menee Itä-Uudenmaan väelle, osa valuu meille. Painoarvoa on nyt niillä tutkijoilla, joilla on entuudestaan työkokemusta Helsingin puolella.

– Kuten meillä kahdella?

– Juuri näin. Itse asiassa teidän nimet löytyy virka-apulistalta, joten voitte innolla odottaa uusia haasteita milloin tahansa. Tarvitseeko minun alleviivata, ettei näistä organisaatiomuutoksista hiiskuta kenellekään ulkopuoliselle? Laitoksen johto hoitaa sen puolen, kun aika on kypsä.

– Ei tarvitse, ymmärretty.

– Hyvä. Minulla olisi tässä muitakin asioita pöydällä, joten tämä palaveri oli sitten tässä. Mikäli teillä ei ole mitään lisättävää?

Rami nousi tuolistaan ja minä seurasin hänen esimerkkiään.

Meillä ei ollut mitään lisättävää.

Lauantaiaamu alkoi juuri sillä tavoin kuin aamut olivat alkaneet jo useita kertoja tänä keväänä. Ulkona oli kylmää, sumuista ja harmaata. Aurinko nousi korkeammalle kuin aiemmin, sen elämää luovat säteet läpäisivät maan routapinnan ja sulattivat viimeiset lumet metsänreunasta. Leskenlehtien keltaiset nuput nousivat sinnikkäästi esille, ne antoivat luomakunnalle lupauksen uudesta vuodenajasta.

Työnsin kottikärryjä, joihin olin siirtänyt talven aikana kertynyttä roinaa. Heini pesi ikkunoita, Luka Matias jokelsi vaunussaan omia mietelmiään. Grillikatoksen suojissa nautin päivän ensimmäisen savukkeen ja puhdistin siinä ohessa arinat ja ritilät kotiloista ja homepaakuista. Viimeistelin kesäkeittiön käyttövalmiuteen sytyttäen kaasupolttimot hetkeksi palamaan. Olisin mielelläni ladannut ritilän päälle puoli tusinaa lihamestarin nuijan alle jäänyttä kasslerpihviä, mutta joku oli päättänyt toisin.

Se joku soitti matkapuhelimeeni.

– Onko Riku Hietalahti?

– On kyllä.

– Timo Iltanen Pasilasta, huomenta päivää.

– Huomenta päivää, Iltanen.

– Satutko olemaan tontilla vai häiritsinkö kesken vapaapäivän?

– Sekä että. Teen juuri omalla tontillani kevätaskareita eli olen vapaalla.

Puhelimen toisesta päästä kuului pieni hirnahdus.

– Jatka hyvä mies haravahommiasi, sillä nyt olisi tarjolla kroppa ilman tulenpalavaa kiirettä. Tänään olisi kuitenkin hyvä aloittaa työt.

– Aikamoista. Mistä tämä kalmo on tavoitettavissa?

– Tivoli lienee tuttu mies? Käypä aluksi Kytösuontiellä ja kuuntele, mitä hänellä on sydämellään. Tivolin työvuoro kestää ainakin iltapäivään asti.

Huokaisin syvään.

– Ja sinä olet siis saanut siunauksen vierastyövoiman käyttämiseen?

– Esimiehesi Jokiniemessä antoivat yhteystiedot, joten siunatussa tilassa tässä ollaan. Mutta joo, palaillaan kun olet näillä leveyksillä.

Puhelu päättyi yhtä yllättäen kuin se oli alkanutkin.

Lievää ärtymystä tuntien etsin valikosta Ramin numeron. En ehtinyt painaa vihreää symbolia, kun puhelimen näyttö heräsi eloon.

Rami oli samalla asialla.

– Olin juuri soittamassa, mutta ehdit ensin.

– Kuulit siis jo uutiset? Tämän Iltasen uutiset?

– Oikeuslääketieteellisellä lepää ruumis, sielusta en osaa sanoa.

Molemmissa päissä oli hetken hiljaista. Rami rikkoi sen rykäisemällä oman ehdotuksensa.

– Tehdään tästä pitkä työpäivä, nimittäin paperilla. Hoidetaan patologin kuuleminen ja rikospaikkatutkinta samalla vaivalla. Vainaja asui sopivasti kivenheiton päässä obduktiopöydästä, jossa se avattiin Tivolin toimesta hetki sitten. Kuitataan kilometrit ja ylityötunnit raskaimman mukaan.

Mietin asiaa hetken verran.

– Olkoon menneeksi. Putsaan vielä loput tontista ja tyhjennän pääni arkisista askareista. Sanotaanko tunti ja vartti?

Rami ei vastannut, vaan murahti jotain, josta saattoi päätellä, että mies oli päättänyt pilata vapaapäivänsä lisäansion vuoksi.

Aivan kuten olin tehnyt itsekin.

Palasin taloon kertomaan Heinille uutiset. Vaimoni oli tottunut ammattini varjopuoliin ja palkkanauhaan, jossa eriteltiin haittalisät. Sunnuntaikorvaukset muodostivat niistä leijonanosan, ylityöt tulivat perässä hyvänä kakkosena. Miehen piti tehdä, mitä miehen piti tehdä. Sain matkaevääksi käskyn noudattaa erityistä varovaisuutta ja palata mitä pikimmiten lähtöruutuun osallistuakseni pienokaisen hoitamiseen.

Luka Matias oli saavuttanut juuri iän, jossa vauhti oli päämäärää tärkeämpää. Ja kahdella jalalla pääsi nopeammin kuin ryömimällä.

Otin alleni neljä kumitassua, jotka alkoivat olla päivitystä vailla. Mielellään ei vesikesää, siihen urasyvyydet eivät riittäisi. Kehnoista renkaista huolimatta ikääntynyt japanilainen insinöörituote täytti sille asetetut normit. Moottori käynnistyi startista, ajokki siirtyi kuljettajan toivomaan suuntaan.

Helsingin keskustaan ajoi tunnin, ja tuo aika laskettiin tuntikirjanpitoon, sillä päämääränä ei ollut vakituinen työpaikkani eli keskusrikospoliisin päämaja Vantaan Jokiniemessä. Olin niin ikään oikeutettu päivärahaan, mikäli jaksaisin laatia sähköisen hakemuksen, joka oli tehty mahdollisimman hankalaksi täyttää. Yleensä se jäi juuri siksi täyttämättä ja valtio säästi.

Napsautin soittimesta äänisaastetta, joka saisi ajatukseni pois maallisista murheista. Edesmennyt Ronnie James Dio ulisi iänikuista Holy Diveria. Radio Rockin juontaja muistutti kuulijoita siitä järisyttävästä tiedosta, että juuri tämä maestro oli aikoinaan keksinyt muodostaa kahdella sormellaan poronsarvimerkin, joka oli ollut käytössä jo muinaisten puistohomojen keskuudessa viestinä valmiudesta imemiseen ja kurlaamiseen.

Olisin kestänyt vielä tuon taidepaukun, mutta seuraava levy oli ehtaa kärsimystä. Ryhmä poikia jostain Lahden suunnalta oli päättänyt kunnioittaa edellisenä talvena kuolleen Lemmy Kilmisterin muistoa itse suomentamallaan kappaleella Ylitappo. Klassinen radiokanava suolsi parhaillaan wagneriaanista vaihtoehtoa, ja päätin ottaa tarjouksen vastaan.

Olin kai tulossa vanhaksi.

Hevirokki oli nuorena kuulostanut miehekkäältä, kun vaihtoehdoksi tarjottiin diskohittejä tai afroamerikkalaisten ahdistuksesta kumpuavaa höpötystä. Silti. Muistin Ramin maininneen, että hän oli hetken päähänpistosta toimittanut antikvariaattiin kaikki Korkeajännitykset, ja samassa pahvilaatikossa olivat menneet hevialbumit. Pitkän miehen käsitys raskaammasta rockista oli se, että vaimojen ja esimiesten anturoiden alle jääneille reppanoille piti olla viimeinen oljenkorsi oman maskuliinisuutensa turvaamiseen. Matkalla kotiovelta työpaikalle, yhdestä nöyryytyksestä toiseen, saattoi autoradion pauhussa tuntea olevansa edes vähän äijä.

Ronnie James Dio oli tietyssä mielessä nykyajan itkijäeukko. Hän kirkui meidän ämmiksi muuttuneiden miesten tuskaa. Muistini pohjilta löysin ajatuskiteen, jonka mukaan ihminen tarvitsi täysipainoiseen elämään tasan seitsemänkymmentä vuotta. Ensimmäinen puolisko kului asioihin tarttuessa, toinen niistä irrottautuessa.

Olin nyt nelikymppinen ja siirtymässä hyvää vauhtia jälkimmäiselle tasolle. Monet aikaisemmin tärkeät jutut olivat käymässä puiseviksi, kuten hevirokin ohella vaikkapa penkkiurheilu. Mitä järkeä oli huutaa television edessä valkopaitaisten ammattiurheilijoiden tehdessä maalin? Saattaisin ihailla kovasti heidän joukkuettaan, mutta mitä he mahtaisivat ajatella minusta? Eivät yhtään mitään. Olisinko ravintolassa tervetullut valkoisen joukkueen pöytään? Saisinko nauraa heidän kanssaan sinisten kehnoudelle?

No, en tasan saisi.

Valkoiset ja siniset olisivat eri väreistään huolimatta saman lajin harrastajia, kun