Rakkauden oppi

By Jorma Etto

"Sellainen rakkaus, joka sulkee piiriinsä kaikki olennot, jalot ja katalat, hyvät ja huonot, on korkeinta rakkautta. Se kohdistuu ennen kaikkea kataliin ja pahoihin, koska juuri he ovat eniten rakkauden tarpeessa."Ihmiset yrittävät poistaa itsestään pahuuden niin kristinuskon kuin buddhalaisuudenkin opeissa. Rakkaus on tie täydellisyyteen, saarnaaja opettaa, kunnes häntä tullaan noutamaan takaisin parantolaan. Raamatun kertomukset ja mystiset opit sekoittuvat suomalaiskylän arkipäiväisiin tapahtumiin Jorma Eton yllättävässä ja omintakeisessa novellikokoelmassa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 9, 2023
• ISBN: 9788728342701

Book preview

Rakkauden oppi

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1957, 2023 Jorma Etto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728342701

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sulkavan pitäjässä oli kerran oikea huorimus-renki. Kyllä niitä sellaisia renkejä on Sulkavalla aina ollut ja on vieläkin. Eikä vain Sulkavalla, vaan kaikkialla missä ylipäänsä on renkejä ja piikoja ja rengeillä ja piioilla luonnolliset tarpeensa. Mutta tämä renki olikin numero yksi laatuaan. Hänen nimensä oli Hermanni.

Hermanni ei ollut mikään komea mies. Olipahan vain vähän miehevämmän näköinen ja varmempikäytöksinen kuin Sulkavan rengit yleensä. Jollakin kummallisella tavalla hän oli saanut hankittua itselleen omaisuuttakin, ja viikonvaihteisilla reissuillaan hän oli aina puettu kuin iso herra. Tässä ainakin piti paikkansa sananparsi »Millainen isäntä, sellainen renki». Hermanni oli nimittäin pappilan renki, ja rovasti oli itsekin herrasmies viimeistä piirtoa myöten.

Pahat kielet kyllä tuppasivat kertoilemaan, että renki olisi tapansa isännältään oppinut, mutta sellaista puhetta ei seurakunta tietenkään uskonut yhtä helposti kuin sakramenttejä. Olihan tosin joskus nähty rovastin ja rengin sunnuntainjälkeisenä yönä yhdessä taivaltavan maantietä pappilaan päin, mutta sitä saattoi pitää puhtaana sattumana eikä minään merkkinä yhteisistä vaelluksista. Oli miten oli, Hermanni joka tapauksessa tiesi, miten naisen saa ja miten siitä pääsee irti. Niin että vaikkapa hän olikin niin sanottu vanhapoika, oli hän paremminkin naimisissa melkein kaikkien kylän tyttöjen ja useimpien emäntien kanssa.

Aikansa oli Hermannin yöjalan vilkkautta katseltu suu naurun virneessä ja ajateltu, että kyllä se Hermannikin lopulta loukkunsa löytää ja nalkkiin jää. Mutta kun moista sattumaa ei alkanutkaan kuulua, muuttui karsaaksi se katse, jonka osattomaksi jäänyt Hermannin perään ohikuljettuaan heitti. Moni tyttö oli itkenyt Hermannin tähden, ja moni lapsikin puhkesi itkemään Hermannin tähden. Moni myös emäntänsä hylkäsi ja koko pesänsä nähtyään tai kuviteltuaan vieraan linnun sinne munansa laskeneen. Ja monesti kirosi kylässä vastavihitty aviomies pettymystään ja omaa tyhmyyttään, kun ei ollut ajoissa tullut ottaneeksi selvää nuorikkonsa laadusta. Ja koska kaikkeen tähän oli syntipukki löydettävä, se tietysti myös löydettiin. Syntipukin nimi oli Hermanni. Ja Hermanni oli pappilan renki.

Solmittiin salaliitto, solmittiin useampiakin. Ja näiden yksinomaisena ja pyhänä tarkoituksena oli saada Hermanni kiikkiin.

Sellaisia yrityksiä oli moni jo tehnyt yksinään. Oli tehnyt Mikkolan Ulla ja Ovaskan Elli ja Järvisen Liisa, piikatyttöjä kaikki, vaikka piikuus olikin mennyt. He ja kaikki ne toisetkin, jotka Hermanni oli puhumalla alleen sortanut, olivat kenties kuvitelleet saavansa omakseen sen, minkä saivatkin vain lainaksi. Jotkut tosin kasvattivat korkoa saamalleen, kasvattivat kätkyestä miehiksi ja naisiksi eläviä Hermanni-muistojaan.

Miesten liitto Hermannia vastaan oli ennakolta tuomittu epäonnistumaan. Mitään todistuksia ei ollut saatavissa, koska silminnäkijöitä ei ollut muita kuin Se, joka kaikki näkee. Eivätkä nimeltä ketään maininneet ne, jotka jotain sattuivat tietämään. Tyytyväisyys tukki tyttöjen suut ja häpeä vaimojen. Ja ne kuiskaukset Hermannista, jotka tanssin aikana tai muuten suhahtivat tytön suusta toisen korvaan olivat senlaatuisia, että ne paremminkin innostivat kokemattomia yrittämään kuin varoittivat seurauksista. Ja kuiskaajankin kasvoille karahti silloin tumma puna; ei se mistään häpeästä noussut, vaan nousi kaiketikin ihanasta muistosta, joka sanatkin suloisen synnillisiksi väritti.

Kiviojan Velu palkattiin miesten toimesta vakoilijaksi, ja siihen puuhaan Velu olikin omiaan. Hän oli sopivasti laiha ryömimään aidan alitse ja sopivan lyhyt mahtuakseen piiloon pajupensaaseen. Sitä paitsi Veluasui pappilan naapurissa, joten hänellä oli erinomaiset mahdollisuudet toimensa harjoittamiseen.

Mutta miten kävi?

Hermanni lähti taas muutamana lauantaiehtoona, ja etäisenä, huomaamattomana varjona seuraili häntä Velu. Matka eteni aluksi kylätietä, kääntyi sitten rantapolun varjoisaan lepikköön, jatkui pitkin mutkittelevaa rantatöyrästä kauan, poikkesi sitten äkkiä rannasta suoraan metsäistä rinnettä ylös. Silloin arvasi jäljessä tuleva, mihin taloon Hermannin yöjalka tällä kertaa veti. Ja se arvaus pani Velun veren vähän kuohahtamaan. Vasaran Antilla oli vain yksi tyttö, Maija, ja Maijan oli Velu katsonut itsensä varalle.

Varsin vaikeaa oli Velun liikahtamatta ja äännähtämättä katsella, miten aukeni luhdin ovi, miten vilahti tuttu hahmo, tuttu valkea käsivarsi ja tuttu kultainen tukka. Vaikea oli hänen olla, kun oli sulkeutunut ovi ja kiertynyt sisällä säppi, narahtanut lattiapalkki muutaman kerran, sanonut sanansa tyttö ja aloittanut kuiskuttelunsa mies. Tuskaisempi vielä oli olo sitten, kun ei korva enää yltänyt kuulemaan mitään muuta kuin tuulen huminaa ja haavan lehtien hiljaista kahinaa.

Eikä sitten enää, kun oli ryöminyt luhdin seinään kiinni ja kuullut ne äänet, jotka todeksi muuttivat kuvitellun, sitten ei enää ollut jäljellä hänellä muuta kuin purskahtaminen itkuun. Ja se itkuun purskahtaminenkumpusi niin syvältä sydämestä, niin syvästi rakastuneen ja nyt niin syvästi pettyneen miehen sydämestä, että se pani hänet huutamaan suoraa huutoa ja painamaan maan tomuun kyynelistä kastuneet silmänsä.

Ja ulos luhdista astui Hermanni, katseli pienempää kilpailijaansa, hymyili hänelle kuin armahtavainen Jumala, nosti hänet syliinsä kuin pienen lapsen, kantoi hänet sisään ja laski Maijan jalkojen juureen. Säälistä tai katumuksesta itki nyt myös tyttö ja lupasi Velulle ikuista rakkautta ja uskollisuutta kaiken tämän jälkeen. Vieressä kuunteli Hermanni ja alkoi sitten puhua. Hän puhui heille molemmille pitkään ja hartaasti, puhui vakuuttavin sanoin Rakkaudesta ja ihmeellisestä anteeksiantavasta voimasta. Ja Hermannin puheen jälkeen he kolme keskustelivat keskenään, tyttö ensin hätääntyneenä, sitten rauhoittuen, Velu itkien ja itsekseen jupisten ja Hermanni rauhallisesti, opettavalla ja ymmärtävällä äänensävyllä. Niinpä lopulta, kun sunnuntaiaamun aurinko jo taivaanrantaan kohosi, lähti luhdista Hermanni yksin, painoi oven takanansa kiinni ja kuunteli hymyten, miten kiertyi sisällä taas säppi, sanoi sanansa tyttö ja aloitti kuiskuttelunsa mies.

Eikä ollut Velulla miehille muuta sanaa vietävänä kuin se, että hän piakkoin oli menevä avioliittoon talollisen tytär Maija Vasaran kanssa.

Paremmin ei käynyt senkään liiton, jonka sankarin pään menoksi solmivat muutamat hullaantuneet naiset: Kiiskisen leski, turhaan jarruaan odottanut Anttilan Eeva ja kaunis, kovin kaunis, vaan kylmä ja miehiä karttava Alma, joka näitä kahta eläjää piikana palveli. Tämä oli näiden katalien naisten suunnitelma: Alma, joka tunnetusti oli koskemattomista koskemattomin siinä kylässä ja siis Hermannille kuin punainen vaate, houkuttelisi miehen ansaan, ja asian ihana toteaminen ja todistaminen jäisi toisten osalle. Sillä tavalla he suunnittelivat Hermannin tarinaan asiallista loppua: kylmän Alman elinikäisenä vuodetoverina, ankaran käden kurissa pitämänä. Lyhykäinen oli siis näiden neitosten ajatuksenjuoksu: olisiko Hermannia kyennyt mikään näkymätön kahle omaan sänkyynsä sitomaan!

Mutta niin pitkälle ei tietysti jouduttu. Hermanni tosin näytti lankeavan loukkuun, koska