Kultasantainen raitti

By Tuure Vierros

Millaista amerikansuomalaisten elämä oli 1800-luvun lopussa?Vihtori Rödback on nuori renki, joka ei omista paljon mitään. Mutta on rengin työssä hyvätkin puolensa: on katto pään päällä ja ruokaa saa pöytään. Vihtori on myös tottunut siihen, että köyhien ihmisten elämä on tietynlaista. Sanoihan äitikin aina "Poika, älä kurota säätyäsi ylemmäksi". Nyt ilmassa on kuitenkin muutoksen tuntua – moni lähtee Amerikkaan etsimään parempaa elämää. Voisiko myös Vihtorin elämä muuttua toisella mantereella?Kultasantainen raitti jatkaa jännittävää sukusaagaa Rödbackien perheestä. Tällä kertaa sen tapahtumat kertovat amerikansuomalaisten elämästä.Yksi suku, monta tarinaa. Rödbäckin suku kertoo jännittävällä tavalla Suomen historiasta yhden suvun kautta. Mitä tapahtui nälkävuosina? Millaista oli amerikansuomalaisten elämä 1800-luvun lopulla? Miten sisällissota vaikutti tavalliseen suomalaiseen sukuun?

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9788728534670

Book preview

Kultasantainen raitti

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright ©1977, 2023 Tuure Vierros and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728534670

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sydän kivestä ja koura rautainen, ne täällä ovat parhaat edut. Nyt vasta oikean olentoni käsittänyt olen, ja jos viaton hiilillä mun edessäni korventuis, niin enpä tuosta suuresti huolisi, vaan haukotellen kekäleitä ympärilleen kohentelisin.

Aleksis Kivi, Kullervo

Kenelläkään ei ole oikeutta jättää vaimoaan yksin taistelemaan, jos hän pystyy auttamaan. Kenelläkään ei ole oikeutta jättää lapsiaan, jos hän mahdollisesti voi heitä auttaa.

Robert G. Ingersoll

Frans Viktor (Vihtori) Rödbäck:

TYÖTÄ JA TERVAA

Rengin elämä on yhtä saatanaa, vaikka on sillä hyvätkin puolensa. Kun ei mitään omista ei ole paljon huoltakaan. Talosta on ruoka, puhtaus ja kortteeri, palkka piisaa ryysyihin. Ole aikanasi paikalla ja tee työsi, muuta ei tarvita. Kovanahkainen ja kovakorvainen voi olla tyytyväinenkin, samoin kuin tarpeeksi tyhmä ja mukautuvainen, semmoinen, joka uskoo, että kuuluu luonnonjärjestykseen, että maailmassa on säätyläisiä ja rahvasta, talollisia ja renkejä, torppareita, mäkitupalaisia, itsellisiä ja kunnanvaivaisia, laillisia lapsia ja äpäriä. Minä en semmoiseen usko. Luonnonjärjestykseen varmaan kuuluu, että on miehiä ja naisia, sitä eroa eivät ole ihmiset keksineet, koska se näkyy vallitsevan kautta luomakunnan. Varmaan on niitäkin, jotka ovat luonnostaan melko viisaita, ja toisia, jotka ovat koko lailla tyhmempiä; on käteviä ja aikaansaavia ja niitä, joilla on peukalo keskellä kämmentä; on väkeviä ja heikkovoimaisia, rohkeita rämäpäitä ja pelkohousuja, rivakoita, liukkaasti liikkuvia ja auttamattomia kuhnustelijoita; ja naisista vain jotkut ovat kauniita. Muut erot ovatkin sitten ihmisten tekemiä, ennen kaikkea rikkaus ja köyhyys. Luonnonjärjestyksen ohella on ihmisten järjestys, mutta järjestys sekin on, ja tyhmä se, joka tutkainta vastaan potkii, sillä tutkain on terävä. Tietysti voidaan muuttaa, mutta mitä? missä ja milloin? Muuttamiseen tarvitaan voimaa, monien yhteistahto. Yksi mies maailmaa muuttamassa tai mereen kusemassa, samanveroinen on tulos. Mutta ennen kuin nuori mies, minunkaltaiseni, tuon oppii, kärsii paljon ja kokee monet turhat kolhut.

– Poika, älä kurota säätyäsi ylemmäksi, äiti tapasi sanoa.

Se on eräs niistä perusopeista, joita hän useimmin toisteli. Mistä lie ämmä-parka itse sen oppinut, kun sitä ei taida olla vähässä katkismuksessa eikä kristinopissakaan, ei ainakaan omalta äidiltään, kun se kuuluu olleen kuuromykkä, mutta ei se oppi vallan vailla viisautta ole. Paljosta säästyy kun sen muistaa. Ehkä on äitimuori nuorena kurotellut herrasväissä piikoessaan ja sitten kokemuksen kautta viisastunut. Kuka sen tietää, miten korkealta minut on tavoitettu, vaikka Iisu-vainaan pojaksi väittävät. Oudon pitkä tuntuu olleen tuumimisaika, joka tarvittiin ennen kuin Iisu isyytensä tajusi. Mutta olkoon. Iisu on kuollut eikä äidiltä toimita kysyä. Se suuttuu aina, jos sinne päin vihjaiseekin.

Joka tapauksessa, jos isäntä kohtelee renkiään kuin ihmistä, niin sellainen isäntä on rengille taivaan lahja ja ansaitsematon onni. Päinvastainen tapaus on normaali. Muuntaen edellä sanottu soveltuu piikaan ja emäntään. Riippuvuus isännän ja emännän mielenlaadusta ei kuitenkaan ole palkollisen aseman lähestulkoonkaan ainoa vaikeus. Kun minä tulin Alahonkajoen Isoontaloon olin viidentoista vanha vasta ripille päässyt kloppi, mies mielestäni, poika mieleltäni, voimilta keskenkasvuinen, äidin itkemä, isän neuvoma ja joskus juovuspäin lyödä klohmima, rovasti Hanneliuksen viisaasti hyveen tielle ohjailema. Siitä alkoivat minun rengin oppivuoteni, sen verran vaikeat, etten niitä kaikilta osiltaan mielelläni muistele.

Varreltani olen – ja olin jo silloin – keskimittainen. Voimat ovat sittemmin kasvaneet, vaikka en minä mikään väkiurho ole koskaan ollut. Ryhtini on suora ja liikun liukkaasti. Tulikiukkuinen luonto panee joskus nyrkin heilahtamaan niin äkisti, että itsekin tajuan sen vasta jälkikäteen. Nopeuteni takaa, että minun kanssani on helisemässä kuka hyvänsä väkevämpivoimainen kömpelys.

Nuorta tulokasta koetellaan renkituvassa aina. Niin minuakin koeteltiin Isossatalossa. Pitkämielinen, joka osaa kääntää kaiken leikiksi ja kestää itseensä kohdistuvan pilkan, selviää parhaiten. Sellainen minä en ollut. Suutuin ja löin ja siitäkös rengeille ilo koitui. Huvikseen ne härnäsivät minut vimmaan ja pieksivät sitten pahanpäiväisesti. Ensimmäisenä syksynä olin alinomaa mustelmilla ja paikat niin kipeinä, että hädin tuskin pääsin liikkumaan ja pystyin työhön, mutta purin hammasta enkä vahingossakaan valittanut. Ja moni muukin kulki niiden tappeluiden jälkeen huuli halki tai silmä mustana. Tämä leikkiin liittyvä riski ilmeisesti samensi toisen osapuolen iloa, toisaalta tutuksi tuleminen ja katkeran kokemuksen kautta saavutettu itsehillinnän vähittäinen kasvu minun osaltani vaikuttivat, että talven mittaan renkituvassa tapeltiin yhä harvemmin. Varsan opetus oli ohi. Siitä oli saatu luotettava työhevonen, vähän vikuri tosin, mutta sille ei voinut mitään kun sen luonto oli semmoinen.

2

Isotalo oli alaltaan nimensä mukainen ja paljon siellä oli väkeäkin, omaa enemmän kuin vierasta. Neljä polvea taloa asui, vanhimmat olivat Jussi-vaari ja Kaisa-muori, ketterät ja elinvoimaiset vielä silloin, lienevät olleet kahdeksannella kymmenellä. Toista polvea olivat isäntä-Jussi ja Greta-emäntä, kahtapuolin viittäkymmentä, emäntä nuorempana. Niiden vanhin poika, Jussi sekin, oli nainut piian, ja siitä ei Greta-emäntä tykännyt. Poika-Jussi elelikin Maijansa ja kahden lapsensa kanssa jonkinlaisena itsellismiehenä, kun isäntäpoikana, joka talon perisi, herrasteli Frans. Se oli nainut komean talontyttären Kokemäeltä asti, talon varsinaisen miniän. Sen nimi oli Wilhelmiina, mutta Miinaksi sitä sanottiin. Niillä oli jo kolme pojanjurria, kun minä Isoontaloon menin, ja Miina kulki parhaillaankin maha niin komeasti pystyssä, ettei sen takaa juuri renkipoikaa nähnyt. Keväämmällä neljäs sitten syntyikin ja tietysti poika sekin oli.

– Meidän Miina se osaa pojanteon, Greta-emäntä kehuskeli miniäänsä.

Eivät olleet emännän omatkaan hedelmälliset vuodet vielä kaukana. Joku ajastaika takaperin olivat kulkeneet kantavina emäntä ja kaksi miniää yhteen aikaan. Emännän kaksi nuorimmaista kuuluvat kuitenkin pieninä kuolleen, mutta olihan elossakin Oskari, parinkymmenen kieppeissä, naimaton nuorimies, sorea Iita-tytär, minua saman verran vanhempi kuin riukusäärinen Hilma oli nuorempi. Sitten oli vielä Otto, kymmenen vanha pisamanaama, vähän nuorempien veljenpoikiensa leikkitoveri. Veljenpojat puhuttelivat sitä ihan kiusallaan Otto-sedäksi, ja sekös Ottoa harmitti.

Iloluontoista väkeä olivat Isontalon nuoret. Oskari soitteli viululla polkat, saksanpolkat, sottiisit ja katrillit, Iita ja Hilma tanssivat. Minutkin haettiin mukaan, vaikk’ en minä aluksi tanssia osannut, mutta pian opin, kun Iita innokkaasti opetti. Se oli salskea tyttö, vaalea tukka, ruskea iho, siniset silmät, lujat otteet, aikuisen naisen muodot ja halutkin, kuten pian sain huomata.

Minulle opetettiin sinä talvena muutakin kuin sottiisia ja saksanpolkkaa. Havaitsin senkin, ettei ollut kovin suurta eroa piialla ja talon tyttärellä. Piika oli tässä tapauksessa vähän varttuneempi, talon tytär kauniimpi, rohkeampi ja halullisempi. Sen piian nimi oli Liisa. Äitini varoitus, ettei pitänyt kurottaa säätyään ylemmäksi, ei taas oikein sopinut Iitaan, sillä ei sitä kurottaa tarvinnut. Pakoon olisi pitänyt juosta, ja varmaan olisin juossutkin, ellei Iita olisi ollut niin haluttava kuin oli.

3

Helmikuussa tulivat oikeat kinkeripyryt, ja – eikös vain – silloin pidettiinkin Isossatalossa yökunnan kinkerit. Naisväki siivosi, leipoi ja paistoi niitä varten viikkokauden, eivätkä ne sitä suotta tehneet. Sen näin kun kinkeriherrojen hevoset lähestyivät jonossa kirkonkylän suunnalta mahaansa myöten lumessa kahlaten. Reet seilasivat perässä kuin laivat, rovasti Hanneliuksen komea kuurireki ensimmäisenä. Toisessa reessä istui apupappi Vikman, sitten tulivat komeaääninen lukkari Sallgren ja kirkkoväärti Ceder, jotka sentään olivat mahtuneet samaan rekeen. Isäntä ja emäntä riensivät vastaanottelemaan, vaari ja muorikin näkyivät olevan tulossa omalta puoleltaan. Minä menin ottamaan hevosen rovastin rengiltä ja sitä valjaista päästämään.

Hanneliuksen mahtava sudennahkaturkkinen hahmo nousi kuomun alta kuin mikäkin ryöstövouti. Hannelius näytti aina ankaralta, vaikka olikin pohjaltaan hyväntahtoinen ja ehdottoman oikeudenmukainen mies, joka leikinkin ymmärsi, kunhan sitä ei yritetty väärässä paikassa tai väärään aikaan. Mikä taas oli leikin oikea aika ja paikka, määräsi Hannelius yksin. Siinä vaikeus, jonka parhaiten otti huomioon se, joka kuunteli tarkkaan, mitä pappi sanoi ja nauroi kun luuli kuulleensa pilapuheen. Luulo ei kuitenkaan ole tiedon väärti. Erehdyksensä kuuli kuivasta yskähdyksestä, jolla rovasti tapasi tyytymättömyytensä ilmaista.

– On se sen verran hyvä mies, ettei sitä joka sonnimullikka ymmärrä, sanoi muuan Venesjärven poika vähän ennen Mikonpäivää, kun rippikoulumme oli päättymässä. Hanneliusta se tarkoitti, eikä se huono tunnustus ollut. Olen itse samaa mieltä.

– Onko teillä riittävän leveät ovet, että reki mahtuu sisään? Hannelius kysyi isäntää tervehtiessään. – Minä nukun siinä.

Isäntä katsoi arvioivasti kookasta rekeä ja puheli:

– Eiköhän se mahdu, mutta olisihan siellä kamarissa sänkykin.

– Minulla on vuosikymmenten aikana ollut ylöskannoilla ja kinkerimatkoilla niin monta katkeraa kokemusta luteiden, täiden, kirppujen ja torakoiden kanssa tappelemisesta, etten ota enää mitään riskiä. Ne häijyläiset voittivat minut aina. Reessä saan olla rauhassa, varsinkin kun pidän kuomun ylhäällä. Torakka voi näet pudottautua katosta suoraan suuhun.

– Eihän meillä …, emäntä aloitti, mutta lopetti siihen. Paras olikin, sillä – vaikka syöpäläisiä hävettiin – jotakin lajia niitä oli joka talossa. Isotalokaan ei ollut niistä puhdas, sen tiesin. Renkituvassa suorastaan kuhisi luteita. Jos innostui niitä tappamaan, happamankirpeä haju täytti koko huoneen.

– Taas on joku tehnyt yöllä murhia, sanottiin aamulla kun ilmaa haisteltiin.

Jotkut uskovat, että luteet pysyvät loitolla talosta, johon rakennettaessa on pantu ukkosen vikuuttama puu seinähirreksi, mutta eipä taida sekään auttaa. Nikoteemu niminen renki, joka on Leppäruhkasta kotoisin, toi meidänkin tupaamme tikkuja salaman pirstomasta petäjästä ja pisteli niitä seinänrakoihin. Aamulla se sitten hihkaisi:

– Eivät tänä yönä luteet kiusanneet.

Me muut naureskelimme ja sanoimme:

– Katso käsiäsi.

Nikoteemu katsoi eikä puhunut enää mitään. Punaiset luteenpuremat näkyivät selvästi. Nikoteemu vain nukkuu niin sikeästi, ettei se varmaan heräisi, vaikka karhu sen yöllä söisi.

Piiat ovat kantaneet lattialta lakaisemansa pudut kolmelle eri taholle johtavien teiden risteykseen, mutta eivät ole silti päässeet ludevaivoistaan. Keino, joka varmasti auttaa, on pitää pahimmilla talvipakkasilla huoneita viikon tai pari kylmillään. Temppu siis tiedetään, mutta teepäs se.

Vikman, Sallgren ja Cederkin olivat päässeet ylös reistään. Sallgren siinä lausumaan korkealla lukkariäänellään:

Kirppu kirottu raukka

ian kaiken ihmisiltä

mainittava mustatakki.

Senpä tähden oot kirottu,

kun oot hyvä hyppimähän,

tohdit tulla tunkemahan

hoviherran housuihinkin.

Käytpä vielä kirkossakin

kirkkokansan kintahissa

vaimoväen vaattehissa

pienen piikaisen povessa.

Kussa synnyit syöpäläinen?

Lietkö siinnyt sillan alla,

vai tullut tuparikassa.

Hannelius naurahti kuivasti ja alkoi astella kuistia kohden. Ohimennessään hän vilkaisi minuun, pysähtyi ja sanoi:

– Kas, eikös vain siinä ole Viktor Rödbäck. On hyvä, että joukossa on joku semmoinenkin lukija, jota ei tarvitse panna pöydän alle.

Niin rovasti sanoi ja meni. Minä suorastaan jähmetyin mielihyvästä. Että se minut niin muisti, nimen ja kaikki ja sanoi niin juhlavasti: »Viktor Rödbäck.» Se kuulosti ihan kuin olisi jostakin suuresta herrasta puhuttu. Rödbäck, mokoma nimi, Iisun talhaita, miten monta kertaa olinkaan sen nauranut. Ei semmoista kukaan sanoakaan osannut, ei Iisu itsekään kunnolla. Äiti oli varta vasten opetellut ja minullekin opettanut, mutta jotakin taikaa siinä taisi olla, erotti se joukosta, papitkin muistivat paremmin. Enkä minä edes niin kovin hyvä lukija ollut.

4

Kesä 1891 oli aika kummallinen, kuuma ja poutainen, ruoho kuivui ruskeaksi ja metsä oli kuin korppu. Heinämaissa oli outoja matoja, jotka söivät senkin vähän, mitä kuivuudelta olisi päässyt kasvamaan. Jotain matoja oli männyissäkin, söivät neulaset. Ruis kuivui ennen aikojaan, ja suvilaihot vei halla.

– On Eliaan poudat, sanoivat ihmiset, joiden iho oli tummaksi paahtunut.

– Mitä tämä taas tietää, kun kaikki kuivuu ja karjakin nääntyy veden puutteeseen? kyseltiin.

– Nälkää se tietää, toiset vastasivat.

– Rangaistus on tullut päällemme syntien tähden, julistivat heränneet.

Kuivuuden takia sinä suvena paloi paljon saunoja, riihiä ja asuinkartanoita. Vielä yleisemmin paloi metsä. Palamatonkin metsä oli ruskeaa matojen jäljiltä. Perunanvarret paleltuivat niin varhain, ettei perunoita paljon saatu. Ohriaan monet eivät viitsineet riihitä ollenkaan, niittivät vain ja syöttivät karjalle kun ei heiniä ollut.

Ihan yhtä paha ei kato ollut kaikkialla. Pohjanmaalla kuuluivat saaneen rukiista hyviä satoja, ja totta sen täytyi olla, sillä seuraavana talvena, kun olin renkinä Maasillan talossa, hain parikin jyväkuormaa Kauhajoelta, jossa tynnyri rukiita myytiin 25 markalla. Etelässä siitä joutui maksamaan silloin 30 ja enemmänkin.

Parhaiten minä sen suven muistan kuitenkin Iitan takia. Missä hyvänsä minä olinkin työssä, metsässä halkoja hakkaamassa, joen takana aitaa tekemässä, Peräniitulla niittämässä tai Mukanpellolla ojaa kaivamassa, jos yksin olin, ennen pitkää sinne Iitakin ilmestyi minua kiusoittelemaan ja työtäni häiritsemään, ja aina se lopulta sai minut kanssansa kisaamaan ja painimaan. Sen painin lopputuloskin oli aina sama, ja sitä kai Iita tarkoittikin.

Tietysti jotkut jotakin huomasivat, eihän semmoinen kauan voi kokonaan salassa pysyä, ja emännälle kanneltiin. Emäntä otti Iitan kirkkoon ja kuulusteli minuakin.

En tiedä mitä Iita puhui – tuskin sekään mitään tunnusti – mutta minun osaltani emännän yritys meni kumminkin ihan mynkään.

– Onko Vihtori ollut Iitan kanssa? se kysyi.

– Olen minä montakin kertaa, sanoin. – Joka päivähän minä sen näen, ainakin melkein.

– Mutta onko Vihtori ollut sillä lailla?

– On istuttu ja juteltu ja olen minä sitä kädestäkin ottanut kun olen auttanut aidan yli kiipeämään lehmiä hakiessa.

– Mutta onko Vihtori ollut sillä lailla? No, kyllä Vihtori tietää.

– En minä nyt kyllä tiedä, mitä emäntä tarkoittaa, minä sanoin niin tyhmänviattomasti kuin osasin.

Siihen asia jäi, kun emäntä oli sen verran ujo, ettei se kehdannut sitä itsekään sanoa.

Kohta sen jälkeen isäntä sanoi minulle kahden kesken:

– Rööpäkin on sitten paras katsoa pyhäinpäivältä uusi palveluspaikka.

– Eikö työ ole sujunut? kysyin.

– Ei sinun töissäsi vikaa ole, isäntä vastasi.

Vika oli muussa, tiesinhän minä sen enkä ruvennut enempää kyselemään. Itse asiassa lähdin mielellänikin. Olin ajatellut asioita ja ymmärsin oikein hyvin, että Iitan ja minun asia oli mahdoton. Iita oli talon tytär, minä olin renki ja vasta kuusitoista täyttänyt. Ei semmoisesta muuta koidu kuin onnettomuutta.

Muutin Maasiltaan, ja Iita naitettiin seuraavana keväänä Rantatalon isännälle, vanhallepojalle. Olen minä Iitan pari kertaa sen jälkeen torilla nähnyt ja kerran kirkonmäellä. Korea se on ja hymyilee salaviisaasti. Sanotaan, että se on päästänyt rengin reisiensä väliin emäntänäkin. Mihinkäs niistä pahoista tavoistaan irtaantuu.

5

Maasillassa minä jouduin tai pääsin tekemään ja polttamaan elämäni ensimmäistä ja ainoaksi jäänyttä tervahautaa. Se oli jämerää touhua. Jotkut näyttävät luulevan, että tervaa tulee männystä niin kuin mahlaa keväisen koivun kyljestä, mutta jokainen, joka on hiukankin asioista kuusalla, tietää kyllä, että terva on monien vuosien työn ja tuskankin takana. Monenmoista tietäjää ja taitomiestäkin tarvitaan, eikä ole silti taattua, että onnistutaan. Ihmekö sitten, että tervaa on lakattu polttamasta. Eihän se enää kannatakaan, kun puun hinta on noussut niin mahdottomasti. Mäntytukit sahataan nyt laudoiksi ja kuusentyvistä kuuluu tehtävän paperia. Kun kruunukin viimeisinä vuosina vaati jo tervaspuista neljä markkaa pääsyleltä eikä sekään tahtonut riittää, oli tervanteko jätettävä. Eihän se pelkistä kannoista onnistu. Ja mihin tervaa enää paljon tarvitaan, kun laivatkin taotaan teräsplootuista. Mönjää semmoisen kylki huutaa, ei tervaa.

– Ei näm oo oikeita parkkapuita eikä täm oo oikeeta tervasmettääkää, Käki-Taavetti purnasi, kun kaadoimme parkkamäntyjä Santasperän korvessa pari virstaa vanhalta hautasaunalta.

Käki-Taavetti oli pieni tummaverinen mies, heikkovoimainen mutta ketterä, minun mielestäni vanha kuin taivas, vaikka ei tainnut olla paljon yli viidenkymmenen. Taavetti ihannoi entisiä oloja ja oli tasaisen tyytymätön nykyisiin.

– Ei tämmöisiltä lamuilta kankailta hyviä tervaksia saara, oksanen jumpura se on kunnon tervasmänty taikka kröhelöinen kärväs, Taavetti puhui.

– Entä soiden kituliaat tarrit? minä kysyin.

– Ne on huanoja kans, vaikkei luulis, Taavetti vakuutti. – Ei niistä tervaa tu, taikka tulee vähä ja huanoo.

– Miten männyt sitten ennen parkattiin? kysyin.

– Ei tämmöset kertaallensa parkatut ja vuaren seisoneet mitää oikeita tervasmäntyjä o, Taavetti todisti. – Kyllä se ennenki näin tehtiin, että suvella puut parkkaamalla kolottiin kaharen pualen mittumaarin, mutta ei ympäriinsä, vaan pohojan pualelle jätettiin parituumanen selekä kuarimata. Se piti puun elos, ku se jäi ainaki kahareks, mutta usein kolomeks taikka neliäkski kesäks sillä lailla tyvikolookselle kuivuun. Sitte vasta jatkettiin jatkorauralla ylemmäksi ja lykättiin selekäki pois, taikka voitiin se viälä vuareks jättääkki ja lykätä pois vasta seuraavana suvena. Neliä vuatta sillon tervaspuita kumminki pirettiin, joskus viis taikka kuuski, mutta kyllä niistä sitte tervaaki tuli eri lailla ku näistä. Eikä sillon larvoja koholittu. Kaks nelikyynäräistä tyvipölökkyä puusta vaan otettiin, loppu sai jäärä mettään.