Tule jo, äiti

By Tuija Sironen

Haarasen Eila joutuu kaksivuotiaana sijaiskotiin eroon äidistään ja sisaruksistaan. Elämä uudessa kodissa on ankeata. Nälkä, vilu ja yksinäisyys koettelevat uuninkolossa asustavaa takkutukkaista tyttöä. Äitiä Eila odottaa avukseen, mutta äitiä ei näy eikä kuulu. On kuitenkin muita, jotka näkevät lapsen ahdingon.
Yhtenä pimeänä talviaamuna remminiskuja odottava Eila kuulee pihasta aisakellojen kilkatusta - ja kaikki muuttuu.

Tositapahtumiin pohjautuva, osittain fiktiivinen Äiti, tule jo! on tarina hylätyksi tulemisen kivusta ja ihmisten toisistaan huolehtimisen parantavasta voimasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 31, 2023
• ISBN: 9789528017639

Tuija Sironen

Tamperelaisen Tuija Sirosen juuret ovat Hämeenkyrössä. Hänen esikoiskirjansa Hiljaa sulaa surujää ja itsenäinen jatko-osa Toivon vuoksi (Warelia 2020 ja 2021) sijoittuvat Hämeenkyröön, mutta myös 1900-luvun alun Venäjälle. Kolmas romaani Ketunkiven Eeva (Bod 2022) kertoo 1800-luvulla eläneen parantajan tarinan.

Book preview

Sisällysluettelo

VASTATUULEEN

VALKEAKOSKELLA

OLGA

SIIRI

KAAMOS

KORPELASSA

EILA

VALO

Epilogi

VASTATUULEEN

VALKEAKOSKELLA

HAARASEN LAPSET SEISOIVAT nenät lasissa. Kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Kauhun sekaisin tuntein he tuijottivat, kuinka tuuli uhkaavasti taivutti puita ja repi omenat puusta. Punaiset herkkuomenat, joihin ei ollut saanut vielä koskea, lensivät kaaressa mutaiseen maahan pysähtyen aidan viereen. Sade yltyi entisestään ja taivas pimeni. Vesinorot syvenivät vuolaiksi ojiksi, syöksyivät aidan ali tielle ja siitä kohti tehdasaluetta. Huone, jossa lapset vavisten katselivat ulos, peittyi tummaan, pelottavaan hämärään. Tytöt pitivät toisiaan kädestä kiinni ja sivusilmällä seurasivat, miten vanhin heistä, kymmenvuotias Irja, toimisi.

Irja oli totinen, ei puhunut mitään, ei lohduttanut kuten hänen tapansa oli. Irjaakin pelotti, mutta hän tiesi, että pelko tarttuu herkästi, oli yritettävä olla kuten aikuiset – rauhallisena. Aika mateli.

‒ Missä äiti viipyy? viisivuotias Tyyra kysyi.

‒ Tehtaan pilli ei ole vielä huutanut, Irja vastasi ja yritti pidätellä kyyneleitään.

Irja tiesi vastuun painavan. Hänen piti osata olla esimerkkinä sisarilleen ja kaksivuotiaalle Aimolle, joka oli juuri herännyt päiväuniltaan ja alkanut parkua. Kahdeksanvuotias Saida lähti rauhoittelemaan pikkuveljeään ja nosti pojan potalle.

Sade lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Tuuli pieksi vielä puiden oksia. Jokunen omena oli jäänyt puun alaoksille. Sitten tehtaan pilli soi.

‒ Nyt äiti tulee, hihkaisi Mirja.

Aimo taapersi oitis ovelle, mutta Irja nappasi hänet tottunein ottein syliinsä.

‒ Odotetaan tässä, äiti kohta tulee ja laittaa meille ruokaa. Pääset sitten äitin syliin.

Ovi kävi. Perheen äiti astui väsymyksen tainnuttamana kynnyksen yli. Hän piteli isoa vatsaansa, pieni kankainen eväskassi roikkui velttona toisessa käsikynkässä. Hikinorot valuivat hänen otsaltaan.

Aimo hyppäsi tasajalkaa ja halusi heti äidin syliin. Olga tuskin näki lapsiaan, vaan valahti voipuneena sänkypeitteen päälle. Aimon suupielet mutristuivat, ja itku karkasi suusta. Äiti kuitenkin vain ähkäisi suureen ääneen, eikä lohduttanut. Hän ei pystynyt. Kylmät väreet menivät päästä jalkoihin, ja valtava kipu leikkasi hänen isoa vatsaansa.

‒ Kuoleeko äiti? parahti seitsenvuotias Mirja.

‒ Ei kuole, Irja vastasi, mutta hänen äänessään oli niin paljon epävarmuutta, etteivät lapset sitä uskoneet, vaan jokainen alkoi itkeä, kukin omalla tavallaan.

‒ Mää haen Siiri-tätin tänne, Irja päätti.

Irja riepaisi villatakin päällensä ja syöksyi ulos. Nyt itku sai tulla. Jos äiti kuolee, miten heidän käy. Isä oli viime talvena saatettu hautuumaan multiin. Irja juoksi naapuriin vastatuuleen kyyristyen.

‒ Äiti kuolee, äiti kuolee, hän huusi ja rymisti naapurin ovea.

Siiri Mattila oli kuulevinaan lapsen ääntä ja riensi ovelle katsomaan, kuka tällaisella ilmalla oli uskaltanut ulos.

‒ Mikä nyt on? Siiri hämmästyi nähdessään tytön itkuiset kasvot.

‒ Äiti kuolee, Irja huohotti.

‒ Tokkopa hän nyt kuolee, mutta josko Olgan synnytys on alkanut.

Irja katsoi epäröiden naapurin tätiä. Joko nyt? Ei sen lapsen pitäisi vielä syntyä. Olisi äiti kait siitä etukäteen kertonut hänelle. Siiri tarttui Irjaa kädestä. Yhdessä he juoksivat Haaraselle, jossa lapset itkivät kuorossa äitinsä vieressä. Äiti oli kuin muissa maailmoissa, huohotti ja yritti pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Siiri hyysäsi lapset toiseen huoneeseen rauhoitellen heitä. Olgan oireista hän näki, että vauva syntyy kohta. Lasten oli nälkä, mutta kauhuissaan he sitä tuskin huomasivat. Siiri kehotti Irjaa etsimään kaapista leipää, nyt ei ollut aikaa laittaa ruokaa.

Pari tuntia myöhemmin maailmaan vääntäytyi pieni tyttölapsi, Olgan kahdeksas lapsi ‒ isättömänä. Olgan katseessa ei ollut iloa, vaan pikemminkin painavaa vastuuta ja tuskaa. Huoli riipi hänen rintaansa. Miten hän selviää lapsilaumansa kanssa. Lasten isä, hänen rakas miehensä, oli puoli vuotta sitten laskettu haudan poveen.

Siiri tarttui Olgan käteen ja painoi sen kasvoilleen. Molemmat purskahtivat itkuun. Lapsi lepäsi äitinsä rinnoilla tietämättä, mitä huolta hän toi tullessaan.

‒ En minä jaksa, kuolisin pois itsekin! Olga parahti.

‒ Pakko sinun on jaksaa. Lasten tähden.

‒ Niin kai, vaikka en minä tiedä, mitä tästä tulee. Tuleeko yhtään mitään?

OLGA

MIKSI MINUA RANGAISTAAN näin kovalla kädellä? Mitä pahaa olen tehnyt, että Jumala ja koko elämä kääntää minulle selkänsä. Voimani ovat tyystin lopussa. Yli kaksi vuotta olen kynsin ja hampain yrittänyt pitää elämän syrjästä kiinni. Pelkään, että ote kirpoaa käsistäni päivä päivältä. Illalla kaadun sänkyyn saatuani lapset nukkumaan. Uni ei tule. Kauhukuvat vyöryvät ylleni ja nostavat esiin koko eletyn elämäni tuskan.

Lähtökohdat elämälleni olivat olleet vaatimattomat, suorastaan köyhät. Iisakki-isäni oli ollut välillä joutomiehenä ja repinyt pesueellemme leipää mistä milloinkin. Pieni hintelä Amandaäitini oli yrittänyt kasvattaa meistä lapsista nuhteettomia ja työtä tekeviä onnistuenkin kohtalaisen hyvin.

Jouduimme muuttamaan usein töitten perässä. Minulla, perheen vanhimmalla tyttärellä, oli mielestäni kohtuuttoman suuri taakka sisaristani ja huushollista. Ainainen köyhyys ja asumisen ahtaus saivat minut haaveilemaan itsenäisestä elämästä. Äiti ei kuitenkaan päästänyt lähtemään, koska olin korvaamaton apu pienempien lasten kaitsemisessa.

Elämääni astui yllättäen Jussi, sääksmäkeläinen joutomies, irtolainen. Olisi saanut olla astumatta, mutta kukapa näitä asioita etukäteen tietää. Äitini oli huoliinsa kuolla, kun minulle järjen puhuminen osoittautui turhaksi ja pelkäksi tuulen huminaksi. Rakkaus on sokea, huokaili äitini katsellessaan levottomuuttani ja sinisilmäisyyttäni. Äidin puheet olisivat ehkä ajan kanssa auttaneet ja avanneet silmäni, mutta asiat Jussin kanssa etenivät liian nopeasti. Meidän oli kiiruhdettava papin puheille, kun lapsi ilmoitti tulostaan.

Kävimme Vesilahden kirkolla hakemassa kuulutukset. Minulla ei ollut uskallusta pyytää vanhemmiltani suostumuskirjettä, ja se askarrutti. Onneksi kirkolla oli parahultaisesti naapuri, Mälityn isäntä. Vääntäydyin ison vatsani kanssa hänen juttusilleen ja selvitin aikeemme. Isäntä nyökytteli ja lupasi astahtaa kanssamme kirkkoherran eteen.

Isäntä sanoi isoon ääneen vanhempieni suostuvan vihkimiseen, vaikka tiesi, että kirkonisä olisi mieluusti vastaanottanut jonkin kirjallisen suostumuslappusen. Isäntien sanalla on ollut aina oma painoarvonsa, sen myös Mälitty hieman omahyväisesti tiedosti.

Pappi katseli nenänvarttaan pitkin ja puoliääneen mutisi jotain joutomiehestä. Huomatessaan minun olevan siunatussa tilassa hän ei katsonut aiheelliseksi puuttua asiaan sen kummemmin. Jälkeenpäin ymmärsin, että pappi pohti, pystyykö Jussi elättämään minut ja tulevan lapsen. Jos kirkkoherra ei olisi suostunut kuuluttamaan meitä, olisi ollut uhka, että kunnan köyhäinhoito joutuisi kantamaan vastuuta lapsesta ja onnettomasta äidistä, joka siinä silmät pyöreän luottavaisena katseli kirkonisän vakavaa naamaa. Niiasin pappismiehelle kuin pikkutytöt ja sydämessäni riemuitsin tulevasta avioliitosta.

Muutin Sääksmäelle suurin toivein. Äiti yritti antaa yhtä ja toista huushollitavaraa, jotta pääsisimme yhteisen elämisen alkuun. Jussilla ei ollut vakituista asuinsijaa. Hyväntahtoisten ihmisten nurkissa ja pihatönöissä aloimme totutella toisiimme ja arkeemme. Jaksoin uskoa, että pärjäämme ja tulemme elämään onnellista perhe-elämää.

Jussilla oli vain joitakin hetkittäisiä hanttihommia, hyvä jos niitäkään. Vähäiset palkkarahat tuppasivat menemään kurkusta alas. Motkotin hänelle, kun olisi pitänyt ostaa ruokaa ja tarvikkeita vauvanvaatteiden tekoon.

Synnytyksen käynnistyessä havaittiin, että kohdussani olikin kaksi lasta. Tuossa vaiheessa viimeistään oivalsin, ettei elämäni taida kovin auvoiseksi muodostua. Kaksospojat syntyivät elokuussa sadonkorjuuaikaan, ja vuosi oli 1905.

Jussi teki mitä teki tai oli tekemättä. Hän hakeutui Helsinkiin. Sanoi lähtevänsä etsimään töitä, vaikka pääasiassa mies taisi lähteä pakoon velvollisuuksiaan perheenpäänä. Jäin elää kitkuttelemaan poikien kanssa. Tein kykyjeni mukaan tilapäistöitä, vaikka se oli vaikeaa kahden pienen lapsen kanssa.

Järkytys oli suuri, kun Helsingistä tuli viesti, että Jussi oli kuollut. Hän oli sairastunut kurkun ja nielunpään tulehdukseen, saanut verenmyrkytyksen ja menehtynyt nopeasti. Minusta tuli yhtäkkiä leski ilman työtä ja toimeentuloa. Minulla ei ollut varaa haetuttaa puolisoani kotiseudun multiin eikä järjestää mitään hautaanpanijaisia. Ja mitä minä sillä ruumiilla olisin tehnyt?

Pojat olivat isänsä kuollessa vajaan kolmen vuoden ikäisiä. Olin täysin tyhjän päällä. Kotiinkaan ei ollut enää menemistä. Äiti marmatti, että olin valinnut kehnon puolison ja tämän siitä sitten sain palkaksi. Omillaan oli tultava toimeen. Vanhemmillani oli omat huolensa. Minulle jäivät vain lapset ja sumuiset muistot aviopuolisosta, josta ei ollut liiemmin muisteltavaa.

AVIOIDUIN REILUN VUODEN päästä uudelleen. Elämän karvaat pettymykset olivat opettaneet. Nyt en enää antanut rakkauden sokaista silmiäni. Halusin lapsilleni kunnollisen, työtä tekevän isän.

Valkeakosken paperitehtaan metsäpuolella työskentelevä Iivari Haaranen oli vain vuoden minua vanhempi, mutta osoittautui vastuuntuntoiseksi ja sopivaksi lasten isäksi. Naimisiinmenoamme kiihdytti tietoisuus, että ennenaikainen vällyjen alle meno oli tuottamassa hedelmää.

Iivari oli ollut vain yhdeksänvuotias, kun hän oli menettänyt oman äitinsä keuhkotautiin. Kymmenen lasta synnyttänyt äiti oli jättänyt perheen isälle kuusi lasta. Neljä oli siirtynyt taivaankotiin, joukossa kaksi poikaa, joiden menettäminen teki Juho Haaraselle erityisen kipeää. Vain Iivari oli pojista enää hengissä. Iivari kasvoi naisvaltaisessa perheessä ja oppi tulemaan naisten kanssa toimeen.

Koin saavani Iivarilta kiintymystä ja rakkautta. Hän oli päättänyt olla hyvä perheenpää, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä hänen puheitaan.

Iivari toi minut ja kaksospoikani kotiinsa Valkeakosken Roukkoon. Appiukko hieman nikotteli saatuaan kattonsa alle kokonaisen perheen. Iivarin vielä kotona asuvat sisaret eivät myöskään riemusta hihkuneet, mutta yritimme tulla toimeen keskenämme ‒ välillä paremmin ja välillä vähän huonommin. Villit poikani saivat tädit siunailemaan ja päivittelemään lasten kurittomuutta. Ja syy kurittomuuteen oli heidän mielestään tietenkin yksinomaan minun.

Appiukko työskenteli paperitehtaalla, hankki puutavaraa tehtaalle, teki useita hankintamatkoja emämaahan, Venäjälle. Valkeakoskella majaili saksalaisia, jopa siinä määrin, että Iivarikin osasi jonkun verran saksan kieltä. Vastaavasti venäjää hän oli oppinut isältään. Iivari joskus hassutteli puhumalla minulle venäjää, ja lapsia nauratti, kun en ymmärtänyt mitään.

Saimme neljä tyttöä peräperää. Iivari oli alkanut rakentaa perheellemme omaa taloa, ei mitään mökkipahaista, vaan kunnon hirsitaloa. Pääsimme muuttamaan Valkeakosken keskustan tuntumassa olevaan uutuuttaan hohtavaan taloon. Niin minä kuin appiukkokin huokasimme helpotuksesta. Nyt minulla oli vihdoin oma tupa ja oma lupa ‒ ensimmäistä kertaa elämässäni.

Iivarilla oli kaiken lisäksi silmää kauneudelle. Talo oli hyvin tehty ja saanut erityisen hienot ristikkoikkunat, joita naapuritkin saattoivat ihastella. Koin ylpeyttä talosta, miehestäni ja