Sumumetsän kasvatit

By Marja Luukkonen

Kylmä talvi, kasvitieteellinen puutarha, sähkökatkoja aiheuttavat itiöt ja pitkä junamatka. Miten ihmeessä nämä liittyvät toisiinsa?Liisi ja hänen isänsä, kuten koko muu kaupunki, hytisevät jäätäväksi yltyneen talven pakkasissa. Kaupungissa on käsketty säännöstelemään sähköä, mutta silti sähkökatkoja uhkaa tulla aina vaan. Liisin isä on kasvitieteellisen puutarhan johtaja, ja mitä kasvihuoneet tarvitsevatkaan selvitäkseen talvesta – sähköä! Kun sähkölaitoksen tarkastaja tahtoo määrätä kasvihuoneista virrat pois kokonaan, on Liisin ja isän keksittävä jotain kasvien suojelemiseksi. Pian kuitenkin selviää, että sähkökatkoja aiheuttavat pikkuiset trooppiset itiöt, jotka leviävät sähkölaitoksen uumenista. Itiöiden karkottamiseksi on keksittävä mielikuvituksekas juoni, mutta mikä avuksi kun kaikki ei mene kuten on sunniteltu?Hurmaava ja omaperäinen lastenromaani yhdistää arjen ja fantasian vauhdikkaaksi seikkailuksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788727081038

Book preview

Sumumetsän kasvatit

Copyright ©2005, 2023 Marja Luukkonen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727081038

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

NAVAKKAA POHJOISTUULTA, KIRISTYVÄÄ PAKKASTA

Näin kylmää talvea ei kaupungissa ollut koskaan ennen koettu. Talot värjöttelivät armottoman pakkasen kourissa, kadut olivat tyhjiä hyytävän viiman viheltää. Umpeen huurtuneiden ikkunoitten takaa näkyi vain himmeää valoa. Sähkönjakelu takkuili taas.

Pahiten kylmyys koetteli tornimaista, lasista rakennusta keskellä pientä puistoa. Lähes kaksisataa vuotta vanha ihmeellisten kasvien talo seisoi kyllä vankasti paikoillaan joen rannalla. Sen suojissa olivat monet maailmanharvinaisuudet kasvaneet, kukkineet ja kantaneet hedelmää. Vain täällä oli hopealehtinen lootus saatu kukkimaan kesästä toiseen vuosikymmenien ajan, vain täällä karvahibiskus suostui kasvattamaan pieniä juurivesoja ruukkuunsa.

Mutta tämä hirmuinen talvi uhkasi lopettaa kaikki nuo kunniakkaat tarinat.

Liisi nosti varovasti hibiskuksen latvaa. Lehtien pöyheät karvat riippuivat pahaenteisen tummina ja kosteina, silkkisen nukan suojassa nuokkuva kukkanuppu oli kevyt ja onton tuntuinen. Eihän tämä voinut olla totta! Lämpömittari, mitä näytti lämpömittari?

Kasvihuoneen käytävillä henkäilevät sähkölämmittimet oli käännetty ääriasentoon, mutta ovensuuseinän mittari näytti vain kahdeksaa astetta. Villapaitaan ja toppahousuihin pukeutunut Liisi työnsi kätensä puhaltimen eteen. Haaleaa, tuskin edes kädenlämpöistä ilmaa purkautui laiskasti koneen aukosta. Lattianrajassa lasihuonetta kiertävät putkipatterit tuntuivat pelottavan viileiltä. Suuri kuparinen höyrystin, joka kiehutti laakeassa säiliössään elintärkeää kosteutta sumumetsän kasveille, oli hiljaa. Sen alla olevan keräysaltaan vesi oli aivan kylmää. Eihän tämä ollut ensimmäinen kerta – sähköä ei kerta kaikkiaan riittänyt niin paljon, että suuri ja hatara kasvihuone olisi pysynyt lämpimänä. Mutta näin alas lämpötila ei ollut pudonnut vielä koskaan. Ikkuna paleltuneen hibiskuksen takana oli jääkylmä ja ruudun alareunasta virtasi vielä hyisempää ilmaa. Vanhan lasitalon rakenteet eivät pystyneet pitämään sisällä edes sitä vähäistä lämpöä, minkä puhaltimet saivat aikaan.

Nopeasti Liisi tarkasti muut pohjoisen seinän kasvit. Mangrovepuu, joka oikeastaan kasvoi suohuoneessa, mutta oli työntänyt lonkeroiset oksansa lasiseinän aukosta sumumetsään, hehkui yhtä tummanvihreänä kuin ennenkin. Liaanit sen rungolla näyttivät terveiltä. Neidonhiuspuu oli aika kalpea, mutta sentään vielä elossa. Jättiläissaniaiset käpristivät lehtiään rullalle – mutta niinhän ne tekivät aina, kun jokin ei miellyttänyt niitä. Liisi huokasi helpotuksesta. Ruukut hän pystyisi siirtämään vaikka käytäville, mutta puille hän ei jaksaisi yksin tehdä mitään.

Olikohan hibiskus-raukassa vielä elämää? Liisi nosti sen lähemmäs lämmönlähteitä. Käytävälle päätyivät myös kalvas orkidea, philantrophus ja muut ruukuissa kasvavat sademetsän kasvit, joitten nimiäkään Liisi ei tiennyt. Philantrophus louskutti vihreitä leukojaan hiljaa. Se osoitti kiinnostustaan aina, kun ihminen meni lähelle. Nyt leukojen liike oli pelkkää pientä tärinää. Kasvi kärsi selvästi.

Salin pohjoispuoli oli näille raukoille nyt liian kylmä. Ikkunanrakoja olisi pitänyt tilkitä, mutta millä? Sumumetsähuoneen lasinen seinä nousi ainakin kymmenen metrin korkeuteen. Ruohoaavikkohuone sen toisella sivustalla oli matalampi, mutta sitäkin pitempi. Kosteikkokasvien sali, jota nimitettiin lyhyesti vain Suoksi, oli rakennettu pienistä, paksupuitteisista ruuduista. Se oli kasvihuoneen vanhin osa ja muita tiiviimpi.

Liisi kulki osastosta toiseen ja tarkasti lämpömittareita. Ruohoaavikko näytti pärjäävän, vaikka asteita oli hädin tuskin seitsemän. Sen eriväriset mättäät olivat kuivakkaan sitkeitä tupsuja, tottuneita kituuttamaan äärioloissa. Aronupikka levittäytyi kalpean kuparinhohtoisena koko pohjoisen seinän mitalta, harmaa vuorikaura sojotti jäykkänä keskellä huonetta. Kirkkaan oranssit Patagonian konnanruohotkin kukkivat yhä – ruohoaavikon asukeista ei tarvinut olla huolissaan.

Suohuoneen allas sammaleineen ja hopeisena hohtavine lootuksineen lepäsi hiljaisena ja värikkäänä, pulpautti vain välillä outoja kaasujaan mittaamattoman syvästä pohjastaan. Mangroven juuret törröttivät mudasta, läpikuultavat olmikäävät lojuivat niitten välissä. Suo näytti jatkavan omaa omituista elämäänsä piittaamatta seinän takana kiristyvästä talvesta. Mutta sumumetsä tarvitsi apua. Liisi veti toppatakin ylleen ja livahti ovenraosta ulos.

Ulkona oli kuin pakastimessa. Ja sellainen lasitalon piha oikeastaan olikin. Alempana sijaitsevan vaaleansinisen kotitalon portailla oli muovisessa saavissa Liisin ja isän vähäinen ruokavarasto. Pakastimien käyttö kodeissa oli kielletty jo marraskuun alussa, kun sähköpula ensimmäistä kertaa iski kaupunkiin. Kerrostalojen ikkunoitten ulkopuolella riippui monenkirjavia muovikasseja: parvekkeet olivat muuttuneet asukkaitten ruokakomeroiksi. Pyykkiä ei saanut pestä kuin kerran viikossa, ja iltakymmenen jälkeen palava kattokruunu saattoi tuoda sakot. Mutta säästötoimet eivät tuntuneet auttavan – sähköä tuli milloin heikompana, milloin hiukan vahvempana. Ja välillä oli katkoja, jotka pelottavasti pitenivät kerta kerralta.

Purevan kylmä joulukuun päivä oli kääntymässä vielä kylmemmäksi yöksi. Liisi kiersi kasvihuonetta ja tutki ikkunanrakoja. Suurimpiin mahtui melkein pikkusormi väliin. Millä ihmeellä hän niitä oikein tilkitsisi? Jotain piti kuitenkin keksiä. Olihan isä lähtiessään puolileikillään pyytänyt häntä pitämään huolta kasvihuoneesta. Mutta kuka olisi uskonut, että sähköä saataisiin näin vähän!

Hiljaista pakkaslunta putoili harvakseen maahan. Nyt Liisi toivoi, että sitä olisi ollut enemmän, sillä se oli ainoa eristävä aine, jota hän pystyi tähän hätään löytämään. Aikansa hän koetti kaapia lapiolla lunta seinustalle, mutta luovutti sitten ja haki haravan ja kottikärryt vajasta.

Kadulla kiiruhtava salkkumies vilkaisi hämmästyneenä nuorta tyttöä, joka eteni haravoineen puistossa. Yhä uudet käytävät muuttuivat mustiksi hänen jäljiltään, lumi kerääntyi kottikärryyn ja päätyi lopulta kasvihuoneen seinustalle. Kun yö tuli, lasitalon tornimainen keskiosa kyhjötti lumipesässään kuin suuren valkoisen kauluksen suojissa. Väsymyksestä täristen Liisi riisui jäisiksi koppuroiksi kovettuneet lapasensa mangrovepuun oksalle kuivumaan. Tulisipa isä jo kotiin!

Kyllähän Liisi tiesi, missä isä oli. Jo eilen aamulla hän oli lähtenyt Muurikkalaan katsomaan äitiä ja pikku-Paavoa. Mitenkähän siellä oikein voitiin? Ainakin paremmin kuin täällä – Muurikkalassa riitti lämmintä, kun vain pisti puita pesään. Pikku-Paavo, joka oli syntynyt edellisenä talvena, oli niin pieni ja heikko, ettei ikinä olisi selvinnyt tästä kylmyydestä. Äiti oli pitkään epäröinyt vaarin luo lähtemistä. Mitenkä te kaksi pärjäisitte täällä ilman minua? hän oli hokenut mutta taipunut sitten, kun Paavo oli saanut vielä yskän muitten vaivojensa lisäksi. Nyt Liisi oli emännöinyt heidän pientä vaaleansinistä taloaan jo kolme viikkoa.

Kotonakin oli kylmä. Patterit tuntuivat haaleilta, eikä sähkövirta jaksanut lämmittää teevettä kuin kädenlämpöiseksi. Sitten lamput äkkiä kirkastuivat ja Liisi ryntäsi työntämään vedenkeittimen johdon uudestaan seinään. Hän täytti kaikki kymmenen kuumavesipulloa, joita äiti oli viisaasti hamstrannut syksyllä, ja kääriytyi niitten kanssa peiton alle katsomaan televisiota ja odottamaan. Isä oli soittanut aamulla ja kertonut tulevansa iltauutisiin mennessä.

Koti tuntui vähitellen lämpiävän. Pattereissa virtasi taas kuuma vesi ja Liisiä alkoi nukuttaa. Vihdoin ulkoa kuului auton ääni. Liisi peitteli varmuuden vuoksi kuumavesipullot huolellisesti peiton alle ja ryntäsi eteiseen. Isän tuttu sininen pakettiauto kääntyi pakkaslunta narskuttaen portaitten eteen. Mutta mikä ihmeen musta hökötys oli sidottu auton katolle?

Se on kamiina, ja tuo pitkä on sen savutorvi. Ja katso! Isä aukaisi auton takaovet juhlallisesti. Kasvihuoneen elämä on turvattu!

Liisi kurkisti uteliaana sisään. Koko suuri tavaratila oli täytetty kattoon asti jollain. Polttopuita! Tukevia, kuivia koivuhalkoja!

Isä oli seurannut Liisiä hymyssä suin. Huomenaamulla minä asennan kamiinan sumumetsän keskelle ja sitten me alamme lämmittää puilla. Katkaiskoot sähkön vaikka kokonaan, me olemme nyt riippumattomia!

Isä ei ollut pitkään aikaan näyttänyt noin reippaalta. Koko syksyn Liisi oli huolestuneena seurannut isän kumaraa olemusta, joka näytti ihan katkeavan huolien paineessa. Kasvitieteellisen puutarhan määrärahoja oli vähennetty, viimeinenkin puutarha-apulainen oli saanut kesän lopulla lähteä. Se tiesi kasvihuoneelle kovia aikoja. Rikkonaista lasiruutuakaan ei ollut korjattu, vaan isän oli pitänyt itse kiivetä peittämään reikä laudankappaleella ja muovipusseilla. Se oli ollut vaarallisen näköistä, eikä jälkikään ollut kovin kehuttavaa.

Miten me saadaan tuo kamiina alas auton katolta? Liisi ihmetteli ääneen. Mutta isän toivorikasta mieltä ei mikään nyt horjuttanut. Halkojen päällä oli pitkä ja jäykkä vanerilevy, joka toimisi liukumäkenä. Heti huomenaamuna kaikki kyllä järjestyisi!

Äiti oli lähettänyt Liisille pitkän kirjeen ja vastaleivotun rusinakakun. Kirje oli hauska ja kertoi iloisia asioita, mutta rivien välistä Liisi ymmärsi, ettei Paavon yskä ollut mihinkään häipynyt. Pikkuveli kyllä kuulemma kasvoi ja söi hyvin, kelli lämpimässä tuvassa lampaannahan päällä ja hymyilikin jo. Mutta lääkärillä oli jo monta kertaa käyty kysymässä neuvoja, yöt oli haudottu pientä rintaa yrttikääreillä ja päivät hengitetty höyryä vaarin pienessä saunassa. Näillä näkymin äiti ja Paavo viipyisivät Muurikkalassa vielä pitkään.

TARKASTAJA JA SÄHKÖMIES

Kerrankin sai herätä lämpimään aamuun!

Haalenneet kuumavesipullot tuntuivat nyt turhilta. Niitten nihkeä kumi liimautui jalkoihin kuin nukkuva amebaperhe. Liisi potki pullot lattialle ja lojui tyytyväisenä sängyssä.

Pieni makuusyvennys keittiön takana oli Liisin ikioma huone. Seinille hän oli kiinnittänyt isän ulkomailta tuomia eksoottisia kasvitauluja ja pöydännurkalla ruukussa kasvoi philantrophuksen taimi, johon oli ilmestynyt jo yksi vaaleanvihreä kukinto.

Kerrankin oli lämmin. Keittiön ikkunoitten jääkukat olivat sulaneet pieniksi lammikoiksi ikkunalaudoille, pattereista hohkasi turvallinen kuumuus. Sähköpulasta ei tuntunut olevan tietoakaan.

Oli maanantai ja koulupäivä. Ylös oli siis lopulta noustava. Sähköhella suostui käynnistymään kuin vanhoina hyvinä aikoina, ja Liisi laittoi pannulle kuusi kananmunaa paistumaan. Isää ei näkynyt missään. Ei kai hän ollut yksinään ruvennut irrottamaan kamiinaa auton katolta?

Liisi kurkisti ulos. Sumumetsähuoneen höyrystin puhalsi täydellä teholla ja koko kasvusto oli peittynyt salaperäiseen usvaan. Jotain liikkui kuitenkin höyryn seassa – hahmoja oli enemmän kuin yksi. Ei kai kukaan tähän aikaan halunnut vierailla kasvihuoneessa?

Piti oikein mennä pihalle katsomaan. Kaksi miestä näkyi keskustelevan isän kanssa keskellä sumumetsää. Oikeastaan isä ei juuri keskustellut, seisoi vain hiljaa kumarassa ja kuunteli. Pitempi miehistä selitti sormi pystyssä jotain, toinen katseli ympärilleen tutkivasti. Yhtäkkiä Liisin tuli kaikesta lämmöstä huolimatta kylmä.

Eivät kai nämä miehet vain olleet niitä, joista koulussakin oli kuiskailtu? Mitään sen pelottavampaa ei yksikään koti voinut saada vieraakseen kuin nämä kaksi synkkää herraa. Tarkastaja ja sähkömies astuivat sisään varoittamatta, ilmoittamatta, ja voi sitä ihmistä, jolla silloin oli kädessään sähköparranajokone