Lumikuningatar

By Tuija Lehtinen

Kylällä puhuttaa itsepäisesti poikamiehenä pysyttelevä tohtori Kajander. Miehelle on povattu vaimoa naapurin somasta Violasta, mutta tohtoria miellyttää yksinkertainen ja itsenäinen elämä luonnon helmassa, eikä hän ole lainkaan kiireessä avioitumaan.Kun kirkonkylään muuttavat uudet, merkilliset asukkaat, sisarukset Felix ja Natalia Vikman, herää lopulta tohtori Kajanderinkin huomio. Kuvankaunista Nataliaa, joka välttelee parhaansa mukaan kyläläisten seuraa, aletaan kutsua Lumikuningattareksi. Tohtori tuntee, että naisen ylvään ja surullisen olemuksen taakse kätkeytyy salaisuus. Voiko kukaan sulattaa Lumikuningattaren sydäntä?Romanttinen historiallinen tarina pienen kirkonkylän asukkaiden salaisuuksista vie lukijan mukanaan. Lumikuningatar on julkaistu alun perin kirjailijanimellä Minna Skog.Seurapiirejä ja suuria tunteita on sarja ihastuttavia historiallisia rakkaustarinoita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788728407394

Book preview

Lumikuningatar

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1985, 2023 Tuija Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728407394

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1. luku

Rambergin talo oli kellertävänruskea pienehkö rakennus. Siinä oli kaksi asuinkerrosta joiden välissä kiersi ornamenttikuvio. Ullakko oli kolmiosaisen katon alla, ja sen pyöreä ikkuna-aukko katsoi tulijaa tuiman silmän tavoin. Kattoa reunusti valkoinen lautakoristelu, joka ympäröi ullakkoikkunaa kaarena ja sille koristelulle olivat naapurit aikanaan vähän tuhahdelleet. Rambergin talo oli, niin kuin kirkkoherran rouva sen ilmaisi: kevytmielisen näköinen. Ja Rambergit itse eivät kirkkoherran rouvan mielestä olleet juurikaan taloaan säädyllisempiä. Viettivät hurjia juhlia, tanssivat aamutuimaan asti ja samppanja virtasi. Viipurilaiset, tiesihän ne. Puheenaihetta Rambergit antoivat kiitettävästi ompeluseuroihin, se oli tunnustettava. Ja siksi oli tavallaan harmi, kun he muuttivat pois. Kyllästyivät leikkimään tilanomistajia, kylällä arveltiin. Yhtä kaikki, aidosti harmissaan pastorska oli, kun he muuttivat.

— He olivat melkoinen väriläikkä, pastorska mutisi puolisolleen, kun muuttokuormat veivät tavaroita pois. — Jos he olisivat viipyneet kauemmin, niin heistä olisi varmaan tullut kunnon ihmisiä.

— Ehkä, pastori myönsi säyseästi vaikka sisimmässään epäilikin.

Ja oikeassahan taisi pastori ollakin, sillä yhden herkullisen puheenaiheen Rambergit vielä kyläläisille tarjosivat; ja se olikin melkoinen. Näet viikko muuttokuormien lähdön jälkeen kylään tuli kaksi yrmeäilmeistä virkamiestä peräämään, mihin Rambergit olivat menneet. Viipuriin kolmisenkymmenen kilometrin päähän kun he ainakaan eivät olleet ilmaantuneet.

— Velkoja tuhansien kultaruplien edestä, pastorska päivitteli puolisolleen kasvot sekä paheksuntaa että vastentahtoista ihailua ilmentäen. Että joku oli nun suuresti osannut elää yli varojensa; se oli jo saavutus sinänsä.

Rambergin talon oveen laitettiin sinetti, ja se jäi tyhjilleen.

— Ehkä joku rikas viipurilainen ostaa sen kesähuvilakseen, pastorska toivoi, kun talo oli jonkun aikaa ollut autiona. Mutta yhtään kiinnostunutta ei kylään ilmaantunut; järven puuteko lie karsinut ostajia vai mikä. Tapahtumien puute ei ainakaan voinut olla syy pastroskan mielestä. — Tapahtuuhan täällä vaikka mitä, hän toimitti. —Dramaattisia asioita tämän tästä. Niin kuin sekin, että lukkarin Riina… eikä tyttö suostu kertomaan kuka on lapsen isä. Ja se että Muinosen Kusti sai ryypiskelemästä palatessaan puukon selkäänsä. Että muka itse oli onnettomuuden aiheuttanut, että muka oli kutittanut ja puukolla sohaissut. Tohtori oli kuulemma sanonut, että kovin syvältä se oli kutittanut ja ettei sitä noin vain olisi sohaistu vaan juosta Kustin siihen puukkoon olisi pitänyt. Jaaa, kyllä se Kustin vaimo nyt taisi mennä liian pitkälle suuttuessaan.

— Vaan eipä ole Kusti sen koommin kylällä kulkenut, pastori naurahti. —Ja hyvinhän Kusti on parantunut.

Pastorska unohti Kustin ja alkoi ajatella tohtoria. Karl Kajander oli poikamies, ja tohtorin olisi kyllä pitänyt olla nainut. Se olisi säädyllisempää naispotilaita kohtaan. Kenestä… olisikohan tohtori kiinnostunut vapaaherra Moisanderin Violasta. Viola oli juuri kotiutunut pietarilaisesta tyttöopistosta isänsä tykö. Viola oli herttainen tyttö, ja joskus pastorska oli elätellyt toiveita, että hänen esikoispoikansa ja Viola löytäisivät toisensa. Mutta Paavali oli jo toisena Turun pappisseminaarivuonnaan rakastunut toiseen. Häitä oli vietetty vuosi sitten ja pian heille syntyisi esikoinen. Ja toinen poika, Pietari… pastorska huokaisi ja palasi ajatuksissaan tohtoriin. Jos hänet ja Violan saisi yhteen.

Näissä mietteissä pastorska lähti katsomaan Violaa ja toivottamaan tervetulleeksi kotiin. Viola oli tullut aina vain enemmän joku vuosi sitten kuolleen äitinsä näköiseksi; vaalea sinisilminen nuori nainen, jolla oli lempeä hymy. Sääli, että vapaaherratar oli kuollut, pastorska ajatteli salissa istuessaan. Mutta se taas oli toisaalta tuonut Karl Kajanderin kylään. Kun vapaaherratar oli menehtynyt Viipurin sairaalaan vietäessä, oli vapaaherra päättänyt, että kylään piti saada oma lääkäri joka tarpeeksi ajoissa näkisi, milloin potilas piti saada sairaalahoitoon. Hän oli pannut koko vaikutusvaltansa peliin, luvannut talonkin ja niin kylään oli tullut Akseli Kajander. Hän oli ollut iäkkäämpi herra, hyvin rakastettu ja kylä oli iloinnut, kun hänen veljenpoikansa oli sittemmin tullut paikkaamaan hänen jättämänsä aukon.

Karl oli kuin luotu Violalle, pastorska päätti. Eikä tytöllä tuntunut olevan ketään ihastusta Pietarissa, sen hän sai vaivihkaa selvitettyä. Piti vain saada nuoret kiinnostumaan toisistaan. Hän aikoi juuri aloittaa Karlin ylistyksen, kun Viola naurahti ja siirsi puheenaiheen aivan muuhun.

— Kertokaa, Alma-täti, mitä teidän lapsillenne kuuluu. Miksi Maria ei tullut teidän mukananne?

— Marialla on hammassärkyä, poski kovin turvoksissa. Hän tulee joku toinen päivä tervehtimään sinua. Ja Martta, häneltä tuli juuri kirje, missä hän kertoo viihtyvänsä hyvin koulumamsellina uudella paikkakunnalla. Paavali ja hänen vaimonsa saavat pian esikoisensa Turussa, me matkaamme pastorin kanssa silloin sinne ristiäisiin. Ja Pietari, pastorska huokaisi syvään tätä poikaansa ajatellessaan. —Että sen pojan piti uhmata isänsä tahtoa, hylätä ja mennä merille. Mikä sen pojan sinne veti?

Pastorska katsoi anovasti Violaa, toivoi selitystä ja jotain tyttö olisi osannut kertoakin. Mutta ehkä se oli Pietarin itsensä tehtävä, Viola arveli. Kerrottava, että halu merille oh syttynyt, kun tämä oli kuunnellut kapteeni Koposen juttuja. Tämä oli vanhuudenpäiviään kylässä viettänyt merikarhu, jolla oli ollut lukuisia pulloja joiden sisällä laivoja. He kaikki kylän lapset olivat ihailleet niitä, ja Pietari varsinkin. Pietari oli uskollisimmin kuunnellut kapteenin juttuja meriltä, saanut lahjaksi yhden sellaisen ihmeellisen pullolaivankin ja Pietari oli seurannut kapteenin viitoittamaa tietä maailman merille. Hän otti pestin laivaan vasten vanhempiensa tahtoa, eikä Viola ollut aikoihin tavannut häntä.

— Olisi mukava nähdä Pietari pitkästä aikaa, Viola sanoikin. —Muistella lapsuuden kepposia.

— Pietari ei ole enää mikään poikanen, pastorska tuhahti. — Sinä taidat muistaa hänet ihan erilaisena kuin hän nykyisin on. Komea tumma harteikas mies hän tätänykyä on ja jo matruusi. Kapteeniksi hän pyrkii, mutta saa nähdä… jospa hän kyllästyy. Vaan mahdatko sinä kyllästyä tähän kylän hiljaisuuteen Pietarin jälkeen, Viola?

— En minä usko, Viola sanoi. Hän oli koko tyttöopiston ajan kaivannut kotiin, oli vain vapaaherran mieliksi mennyt oppia saamaan ja seurapiiritapoja omaksumaan. Muttei hän kovin piitannut käyttää niitä, ei ainakaan Pietarissa tai Viipurissa joiden ovet olisivat olleet auki hänelle hänen asemansa vuoksi. Hän ei halunnut astella niistä ovista. Hän halusi… ei Viola itsekään oikein tiennyt, mitä kaipasi; pelkkää