Mosaiikkilintu

By Ulla Viertola

Lumoavan fantasiatrilogian avausosa.Oman valtakunta on juuri menettänyt vanhan keisarinsa, ja tämän pojan astuessa valtaan käy nopeasti selväksi, ettei tuore hallitsija Adulkar III ole isänsä veroinen kansan johtaja. Lapsellinen ja kokematon nuori keisari tahtoo ennakkoluuloista huolimatta osoittaa Oman kansalaisten luulot vääriksi ja pitää valtakuntansa onnellisena. Pian Adulkar joutuu kuitenkin mahdottomalta tuntuvan tehtävän eteen. Valtakunnalle mittaamattoman tärkeä joki alkaa kuivua, ja jos kansalaiset jäävät ilman vettä, ei Adulkarilla pian ole valtakuntaa ollenkaan. Niinpä keisari kiinnostuu unennäkijän kertoessa hänelle kiukkuisista vesihengistä, ja lähtee kulkemaan erämaan halki selvittääkseen, mitä on tehtävissä henkien lepyttämiseksi.Kun Omaa kohtaavat kuivuvan joen aiheuttamat vaikeudet, moni on valmis kääntämään selkänsä Adulkarille. Toisin on aatelisrouva Aurelian laita. Hän kaavailee tyttärestään Elenjasta puolisoa nuorelle keisarille, onhan tyttö varsin mainio aatelisneito, vaikka omaakin kummallisen kyvyn aistia ihmisten tunnetiloja. Epävarmoja aikoja elävässä Omassa Elenjan kyvyillä saattaa kuitenkin olla odottamaton valta...Kulkeeko Adulkar kohti keinoa pelastaa Oma, vai onko matkan päässä sittenkin vain petoksia ja valheita? Millaisia salaisuuksia kuivuva joki kätkee? Kiehtova fantasiatrilogia vetää lukijan mukaan Oman valtakamppaluihin.Oman keisarien aikakirjat on hengästyttävä, dramaattinen ja lumoava fantasiasaaga Oman valtakunnasta ja sen hallitsijoista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788727061894

Book preview

Mosaiikkilintu

Cover image: Midjourney

Copyright ©2006, 2023 Ulla Viertola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061894

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Neniäinen laahusti aukealla tasangolla.

Aurinko laski taivaanrantaan oranssina loimuna, ja miellyttävä viileys hiipi hämärän kintereillä. Neniäinen matkusti aina mieluummin öisin. Tasangolla päivät olivat kuumia, ja neniäisen kulku oli raskasta, sillä sen oli työnnettävä valtavaa nenäänsä kuin auraa edellään. Sen takana hiekassa näkyi leveä vana ja kahden lättäjalan lyhyet askeleet.

Uuhkulintu lensi neniäisen yli, ja ilma äänteli raskaasti sen siipien alla. Neniäinen pysähtyi katsomaan lintua. Sen kasvot vääntyivät lempeään ja ihailevaan hymyyn, ja se kohotti ison kouransa ja vilkutti uuhkulinnun perään.

Uuhkulintu oli suurin taivaalla liikkujista siinä maailmankolkassa eikä sen tarvinnut pelätä ketään.

Neniäinen oli nöyrin maankamaran asukkaista eikä kenenkään tarvinnut pelätä sitä.

Neniäinen painoi päänsä takaisin hiekkaan ja jatkoi matkaansa. Taivaanrannassa päivän hehku sammui, ja terävät vuorenharjanteet sulautuivat hämärään.

Jossakin tuolla vuorilla on uuhkulinnun pesä, ajatteli neniäinen.

Tänä yönä ei ollut pilviä taivaalla, tänä yönä oli hyvä matkustaa. Ensimmäiset tähdet näkyivät jo, ne kaikkein kirkkaimmat, ja pian koko taivas syttyisi kimaltelemaan. Kuu oli vähemmän kuin puolillaan eikä sen liika valo häirinnyt tähtien mukaan suunnistavaa. Idässä näkyi suuri, punaisena sykähtelevä Takoja, ja siitä länteen taivaskupolin toisella reunalla kaartui Viikatteenhiojan tähdistö. Viikatteenhiojan kärjestä keskitaivaalle päin oli muuan mitätön tähtiryhmä, kolme pientä ja himmeää tähteä jonossa lähekkäin. Sen tähdistön nimeä ei kukaan välittänyt tietää, mutta neniäinen sanoi sitä Neulaksi.

Neniäinen tiesi että sen oli kuljettava suoraan kohti taivaanrantaa, sinne minne Neulan kärki osoitti. Sillä tavalla se löytäisi tiensä perille keisarin kaupunkiin.

Yö oli leuto ja hiekka himmersi pehmeästi. Tasangolla oli hyvin hiljaista, ja neniäinen hyräili lajinsa vanhoja matkalauluja viihdyttääkseen itseään. Ei niissä lauluissa ollut suuria sanoja eikä räikeitä säveliä, ne kertoivat vain yksinäisyyden rauhasta ja hitaasta muuttamisesta sellaisten paikkojen välillä, jotka eivät olleet toisiaan tärkeämpiä.

I. Uni

Kaupunki

Ostakaa piirakoita! Rasvassa keitettyjä piirakoita, tuoreita ja lämpimiä! Ostakaa piirakoita!

Tuuheapartainen piirakkakauppias nosti kuumasta rasvapadasta ylös uuden annoksen valmista myyntitavaraansa. Hän latoi piirakat laakealle savivadille ja oli samalla hyvin kiukkuinen, sillä hänen myyntipöydällään oli jo monta samanlaista vatia täynnä kypsiä piirakoita, mutta ne vain eivät käyneet kaupaksi. Hän nosti tuoreimman vadillisen ylös pöydältä paremmin nähtäväksi ja heilutti vatia puolelta toiselle siinä toivossa, että vastaleivotun tuoksu sillä tavalla paremmin leviäisi ympäristöön houkuttelemaan ostajia. Hänen kaksi oppipoikaansa leipoivat lisää piirakoita sivupöydällä ja toinen heistä kiirehti täyttämään rasvapadan uudella annoksella.

Piirakoita! Ostakaa herkullisia, tuoreita piirakoita!

Puhtaaseen veteen keitettyä lammassoppaa! Hyvät ihmiset, ostakaa ja syökää kerrankin kylliksenne puhtaaseen veteen keitettyä lammassoppaa! Siinä on paljon lihaa ja vihanneksia, eikä varmasti kirsku hiekka hampaissa, minä takaan sen!

Lammaskeittokauppias oli tukeva, keski-ikäinen nainen. Hänen iso patansa kiehui kivimuurauksella suojatun nuotion yläpuolella ja oma tytär hyöri aputyttönä taustalla. Hänen äänensä oli paljon kimakampi ja kuuluvampi kuin piirakkakauppiaan. Ja hänellä oli tarjottavanaan jotakin, joka oli haluttua ja harvinaista sinä päivänä keisarillisessa Kolmen Kehän kaupungissa: hän myi veteen keitettyä ruokaa. Kaikki muut keittivät ja paistoivat öljyssä ja rasvassa, sillä vettä ei enää riittänyt muuhun kuin juotavaksi eikä siihenkään ilman tiukkoja rajoituksia.

Piirakkakauppias ärähti kiukkuisesti ja paiskasi vadin takaisin pöydälle. Hän oli niin vihainen että joutui itseään rauhoitellakseen jonkun aikaa harppomaan kiivaasti edestakaisin pienessä myyntikojussaan. Oikeastaan hän ei olisi halunnut rauhoittua, vaan mieluummin oikein kunnolla suuttua ja rähistä oppipojilleen, mutta sellainen ei ollut sopivaa siinä tilanteessa. Nyt ei oltu kotona omassa keittiössä, vaan keskellä väkijoukkoa Kolmen Kehän kaupungin torilla, Veden Tulemisen päivän markkinoilla.

Mutta minkä tähden piti tuon lammaskauppiaan eukon ruveta kilpailemaan hänen kanssaan ja myymään ruokaa markkinaväelle?!

Lammaskauppias oli varakas mies, hänellä oli isoja lammaslaumoja maatilallaan kaupungin ulkopuolella ja vakituinen lihan ja villan myyntipaikka torilla. Juuri lammaskauppiaalla oli ollut tarpeeksi kekseliäisyyttä ja tarpeeksi rahaa ostaa vettä Rajavuorten takaa tulleilta kiskureilta ja keinottelijoilta. Siitä vedestä hänen vaimonsa nyt keitteli soppaa tuossa piirakkakauppiaan vieressä ja pilasi markkinat kaikilta muilta ruuanmyyjiltä.

Veden Tulemisen päivä oli suuri juhlapäivä; markkinahumua riittäisi torilla myöhäiseen iltaan asti, ja iltapäivällä nähtäisiin paraati! Ympäri valtakuntaa oli tullut väkeä paraatia katsomaan, eikä kaikilla vierailla ollut omia eväitä mukanaan. Piirakat olivat entisinä vuosina käyneet hyvin kaupaksi Veden Tulemisen markkinoilla, mutta toisin olivat asiat nyt; piirakkakauppias epäili että ihmiset olivat kuivan kevään aikana kyllästyneet sellaiseen ruokaan.

Kaksi silmäparia tuijotti ahnaasti piirakkakauppiaan pöytää, vaikka kauppias ei sellaisia asiakkaita ensin huomannut eikä huomattuaankaan heistä välittänyt. Ne silmät olivat aika matalalla, sillä suutarinpoika Jinnit oli vasta vähän toisella kymmenellä, ja hänen pikkuveljensä Paijah oli vain kuuden vuoden ikäinen. Molemmat pojat pitivät kovasti piirakoista, paljon enemmän kuin vetisestä lammaskeitosta jossa tietysti olisi mukana paljon väkevää, inhottavaa sipulia.

Mutta pojilla ei ollut rahaa, ei niin kolikkoakaan. Suutari Nuur ei ollut yhtä varakas kuin lammaskauppias vaimoineen. Suutarilla oli perhe ja pieni verstas Kolmen Kehän kaupungin Pienemmän porttikadun varrella, eikä hänellä ollut tapana jakaa vähäisiä ansioitaan lapsilleen piirakkarahoiksi.

Suutarinpoika Jinnit’nuur oli nokkela ja toimelias miehenalku.

Setä, hei… piirakkasetä! hän sanoi rohkeasti. Annatko meille molemmille kaksi piirakkaa, jos lupaamme kulkea niiden kanssa ympäri toria ja puhua kovalla äänellä siitä, mistä niitä saa ja miten hyviltä ne maistuvat?

Tiehenne siitä! Teille vielä ilmaiseksi jakelemaan, kun huonosti menee muutenkin! ärähti piirakkakauppias.

Hyvät ihmiset, tulkaa syömään! Tästä padasta myydään maukasta, puhtaaseen veteen keitettyä soppaa! huusi lammaskauppiaan äänekäs eukko, ja hänen kauhansa raapaisi tyhjenevän keittoastian pohjaa. Piirakkakauppias kuuli raapaisun ja potkaisi raivoissaan jauhotynnyriään. Myyntikojun ahtaudessa hänen oppipoikansa yrittivät pysytellä kaukana hänestä.

Piirakkasetä, me lupaamme huutaa oikein kovaa, jatkoi sitkeä Jinnit’nuur. Me kuljemme piirakoiden kanssa koko torin päästä päähän. Minä uskallan mennä vaikka pitkin paraatikujaa, ainakin siihen asti kun viskaalit huomaavat: silloin ihmiset varmasti näkevät meidät ja piirakat!

Piirakkakauppiaan silmissä hehkui hänen sisällään riehuva tunteen palo. Hän veti äänekkäästi henkeä ja nojasi päätään taaksepäin. Tumma parta törrötti kiukkuisesti ulos hänen leukaperistään. Hänen puheensa sihisi esiin hampaitten välistä:

Yksi piirakka kummallekin, ei yhtään enempää. Toisen piirakan saatte myöhemmin, sitten jos minä huomaan että kauppa tosiaan lähtee käymään teidän ansiostanne. Yksi piirakka nyt, toinen vasta myöhemmin.

Sovittu! innostui Jinnit. Paijah ei oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta hän oli tottunut luottamaan nokkelan veljensä suurempaan elämänkokemukseen, eikä veli tälläkään kertaa tuottanut hänelle pettymystä. Piirakkakauppias ojensi molemmille pojille yhden kuuman ja ihanan piirakan.

Nyt mennään, Paijah! huusi isoveli Jinnit. Pitää ehtiä pitkälle, ennen kuin piirakka jäähtyy ja lakkaa tuoksumasta! Ymmärsitkö sinä, Paijah: me saamme toiset piirakat myöhemmin, jos pystymme kehumaan näitä kahta niin hyvin, että setä saa paljon piirakoita myydyksi!

Suutarinpojat Jinnit ja Paijah pujottelivat torin tungoksessa. Puolenpäivän aikaan kauppa kävi kiivaimmillaan, kun kaikki yrittivät hoitaa asiansa loppuun ennen paraatin alkamista. Oli vaikea ymmärtää, miksi he niin tekivät, kun kaupankäynti kuitenkin jatkuisi vielä paraatin jälkeenkin iltaan asti. Mutta niin se vain oli aina ollut.

Että on hyviä nämä piirakat! huusi pikkuinen Paijah kurkkunsa täydeltä.

Näitä myydään ylätorilla, lähellä paraatiportin aukkoa piirakkasedän kojussa! kailotti Jinnit, puraisi suupalan piirakastaan ja huiskutti sitä ilmassa niin kauan, kunnes ehti pureskella ja nielaista palasen. Tämä olikin heidän tehtävässään vaikeinta: miten pystyä pitkään kaupittelemaan tavaraa, joka koko ajan luonnollisella tavalla hupeni heidän hallussaan.

Jinnit oli tehnyt sen, minkä oli luvannut: hän oli uskaltautunut veljensä kanssa torin keskelle kävelemään pitkin sitä leveää käytävää, jota pidettiin tyhjänä paraatia varten. Siellä oli ollut reilusti tilaa, ja ihmiset olivat katsoneet heihin ja odottaneet uteliaina että kaupungin viskaalit tulisivat häätämään heidät pois. Lopulta eräs viskaali oli huomannut pojat ja rynnännyt heidän peräänsä karjuen ja sadatellen, mutta Jinnit oli vilahtanut väkijoukkoon ja vienyt veljensä mukanaan, eikä keltahattuinen virkamies tavoittanut heitä.

Pojat pysähtyivät mattokauppiaan kojun viereen. Siinä oli paljon ihmisiä ja he näyttivät kiinnostuvan, kun pojat ahmivat piirakoitaan ja kehuivat niitä. Eräs varakkaan näköinen rouva katseli poikia aivan heltyneenä ja kysyi:

Antoiko se piirakkakauppias nuo teille ilmaiseksi… miten ystävällinen ja jalo mies!

Jalo mies, juuri sellainen setä se on! vakuutti Jinnit. Ja hänen piirakkansa ovat niin hyviä, ettei kukaan muu osaa laittaa sellaisia koko Oman valtakunnassa.

Mattokauppias ei pitänyt siitä että nuo tenavat tulivat hänen kojulleen houkuttelemaan muualle hänen asiakkaitaan.

Tiehenne siitä, nulikat! hän ärähti. Rouva hyvä, ei pidä uskoa kaikkea mitä tuollaiset sanovat: ovat yhtä hyvin voineet varastaa nuo piirakat! Mutta huomaako rouva, miten lumoavat värit tässä matossa on: punaista ja vihreää ja kullankeltaista. Minä näen rouvan vaatteista, että nämä ovat teidän lempivärejänne! Eikä tämä matto ole ollenkaan kallis!

Varakas rouva ei enää kuunnellut mattokauppiasta, sillä hän oli huomannut erään ystävättärensä pysähtyneen kujan toiselle puolelle hajuvesikauppiaan myyntipöydän viereen, ja hän suunnisti oitis sinnepäin. Suutarinpojat seurasivat hetken kilttiä rouvaa, mutta huomasivat pian ettei tällä näyttänyt olevan aikomustakaan lähteä ylätorille piirakoita ostamaan. He jättivät rouvan hajuvesikauppiaan kojulle ja maleksivat eteenpäin. Piirakoita heillä ei enää ollut, ne olivat kummasti huvenneet olemattomiin, ja mainostaminen tuntui kovin teennäiseltä ilman niitä. Pojat kuitenkin kulkivat torin toiseen päähän asti, niin kuin oli sovittu. He huutelivat laiskasti julki piirakkakauppiaan kojun paikkaa ja leivonnaisten erinomaista laatua, mutta tehtävä pyrki jo haihtumaan heidän mielestään. Torilla tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, sillä Veden Tulemisen päivän markkinoilla tarjottiin aina ohjelmaa ja huvituksia kaikenikäisille katsojille.

Torin eteläinen kulma oli varattu viihdyttäjille ja temppuilijoille. Pojat seisoivat hetken katselemassa voimistelijoita ja atleetteja, jotka tekivät hurjia hyppyjä ja kuperkeikkoja, rakensivat korkeita torneja toinen toisistaan ja nostivat ylös maasta hyvin painavia esineitä. Pojilla ei kuitenkaan ollut yhtään kolikkoa heitettäväksi keräyslippaaseen, ja heidät häädettiin pian tiehensä.

He kulkivat kiertävän teatterin vankkureiden ja resuisen kangasnäyttämön ohi ja kuulivat sieltä jännittäviä ääniä, mutta Jinnit vei pikkuveljensä määrätietoisesti sellaisen paikan ohi.

Nuo ovat komeljanttareita. Ne esittävät jotakin näytelmää tuon kangaskojun sisällä, hän selitti veljelle. Äiti on sanonut, että sellainen on kelvotonta touhua: ne rienaavat siellä kunnon ihmisiä ja puhuvat sopimattomia. Äiti on hyvin vihainen, jos me kuuntelemme sellaista.

Joku Rajavuorten takainen muukalainen oli tuonut markkinoille opetetun vuorikarhun ja hankkinut sen avulla itselleen hyvän esityspaikan paraatiportin alakaupungin puoleiselta sivulta. Jinnit olisi halunnut kurkkia karhun temppuja aikuisten ihmisten jalkojen välistä, mutta Paijahille karhu oli liikaa. Tämä ehti nähdä siitä vain vilauksen, mutta se riitti; parkuva Paijah karkasi väkijoukkoon. Jinnitin oli pakko seurata pikkuveljeään, sillä äiti ei olisi hyväksynyt mitään selityksiä, jos hän olisi illalla tullut kotiin ilman Paijahia ja kertonut hukanneensa tämän markkinoille.

Torin toisessa päässä pojat kääntyivät takaisin ja palasivat keisarin palatsin puoleista reunaa pitkin yläkaupunkiin päin. Jinnit mietti, joko olisi sopiva aika mennä takaisin piirakkakauppiaan luo vaatimaan toista osuutta palkkiosta. Hän ei oikeastaan ollenkaan pitänyt koko kauppiaasta eikä olisi välittänyt mennä, mutta hän oli luvannut Paijahille. Ehkä olisi kuitenkin parempi vielä odotella, niin että mahdollisimman monet ihmiset ehtisivät noudattaa heidän neuvojaan ja käydä ostamassa piirakoita.

Pojat jäivät hetkeksi sivusta seuraamaan hauskaa riitaa: eräs vihanneskauppias oli kasannut kojunsa aivan yleisön kulkuväylän laitaan, ja paikalle osunut kaupungin viskaali väitti hänen tahallaan uhmaavan viranomaisten määräyksiä. Virkamiehen mielestä vihanneskoju oli liian lähellä torikäytävää ja haittasi ihmisten liikkumista.

Viskaali huusi ja mellasti niin että korkea keltainen virkalakki tutisi eikä vihanneskauppiaskaan jäänyt sanattomaksi. Paikalle kerääntyi pian ihmisiä puolustamaan vihanneskauppiasta, mutta viskaali ei antanut periksi. Lopulta kauppias suostui siirtämään myyntipöytäänsä noin peukalon pituuden verran kauemmaksi kujasta, mutta kun viskaali oli tyytyväisenä mennyt matkoihinsa, kauppias siirsi pöydän saman tien takaisin entiselle paikalleen.

Tulee tuohon huutamaan, mokoma tärkeilijä, huomautti vihanneskauppias yleisölleen. Minä olen maksanut veroni keisarin rahastoon, ja niillä verorahoilla tuollaistenkin palkat maksetaan.

Sanos muuta! liittyi viereinen hedelmäkauppias puheeseen. Minuakin tulivat veroviskaalit alkukeväästä hätyyttelemään, että on muka maksamatta viime vuodelta! Ja pitäisi kuulemma maksaa vielä enemmän, että niillä rahoilla viimeinkin rakennettaisiin valmiiksi Kolmas muuri! Mitä varten, kysyn minä? Kuka meitä uhkaa? Kolmas muuri on ollut keskentekoinen jo kohta kolmesataa vuotta eikä se ole ketään haitannut. Ei minua ainakaan!

Paikalle kerääntynyt väki tarttui innokkaasti puheenaiheeseen. Verot, ja varsinkin niistä valittaminen olivat kaikkien sydäntä lähellä. Pikkuinen Paijah ei ymmärtänyt asiasta juuri mitään, mutta Jinnit kuunteli tarkasti, sillä tästä aiheesta isäkin usein puhui kotona.

Minun mielestäni olisi paljon tärkeämpää laittaa rahaa Ensimmäisen muurin korjaukseen, sanoi joku vieras mies väkijoukosta. Ensimmäinen muuri on korkein ja vahvin, ja se on suojellut Kolmen Kehän kaupunkia jo kohta tuhat vuotta. Ei ole oikein, että se päästetään rapistumaan.

Mihin minä tarvitsen yhtäkään teidän muureistanne, huusi joku maalaismies, joka oli jostakin Oman takamailta tullut pääkaupunkiin paraatia katsomaan. Jos vihollinen hyökkää maahan Etelästä, eli sieltä mistä se on aina ennenkin tullut, niin minä en takuulla ehdi juosta omilta kotinurkiltani turvaan tänne! Minä en ainakaan maksa lantin lanttia siitä, että Kolmen Kehän kaupungin asukkaat saavat loikoilla rauhassa muuriensa sisällä!

Loikoilla… kuka täällä muka loikoilee! huusi vihanneskauppias, joka viskaalin kanssa riideltyään oli vieläkin kireällä tuulella. Katsokaa hyvät ihmiset minun myyntipöytääni… mitä siinä näkyy? Pelkkiä viimevuotisia, nahistuneita naatteja! Näkyykö siinä kevätkrassia tai vihersalaattia, tai mitään sellaista, mitä yleensä on ollut myytävänä tähän aikaan vuodesta? Ei näy, ei totta vieköön näy! Ei, vaikka minä olen kantanut vettä kasvimaalle, ja minun vaimoni ja lapseni ovat kantaneet vettä, niin että vaimon käsivarret ovat tänä päivänä paljon pitemmät kuin ennen! Mutta kohta tulee helpotus, kun vesi kokonaan loppuu: sitten ei enää ole mitään, mitä kantaisi!

Väkijoukko hiljeni. Yhteinen huoli vedestä oli niin raskas, ettei siitä puhumiseen enää riittänyt voimia. Ihmiset lähtivät pois paikalta, vaiteliaina ja vakavina kukin omaan suuntaansa.

Hedelmäkauppias vilkuili ympärilleen. Hän pelkäsi vähän viskaaleja, mutta nyt näytti olevan turvallista puhua; aivan lähettyvillä ei ollut kuin pari pikkupoikaa. Hedelmäkauppias sanoi vihanneskauppiaalle:

Oletko kuullut siitä, kun me hedelmäpuutarhurit lähetimme muutaman meikäläisen keisarin eteen Kuudestoistapäivän vastaanotolle, pyytämään vettä keisarilta, ennen kuin kaikki tämän maan puutarhat kuivettuvat? Ja mitä keisari Adulkar III vastasi meidän lähetystöllemme? Ei mitään. Ei sanaakaan! Lähetystö kertoi, että vaikutti siltä kuin keisari ei olisi edes kuunnellut heitä! Tai niin kuin keisari ei tietäisi eikä välittäisikään tietää, missä tilanteessa me olemme.

Vihanneskauppias tuijotti edelleen lannistuneen vihaisena myyntipöytäänsä.

Entäs sitten, hän mutisi. Kyllä sinun pitäisi tietää, kun kerran minäkin tiedän, ettei keisarin tarvitse vastata mitään. Se on Oman vanha laki: Keisarin ei tarvitse vastata kenellekään mitään.

Jinnit ja Paijah seisoivat keisarin palatsin edessä ja katsoivat ylöspäin.

Valkoiseksi kalkittu kiviseinä melkein häikäisi silmiä nyt kun aurinko paistoi suoraan siihen. Kolmion muotoisen, sakarareunaisen päätyrakenteen terävä huippu tavoitteli taivaita huimaavan korkealla.

Huipun alapuolella oli yksi kaareva ikkuna, sen alapuolella rivissä kolme samanlaista ja vielä viisi ikkunaa niiden kolmen alla. Sininen taivas näkyi ikkunoiden läpi, sillä niiden takana ei ollut yhtään huonetta, ei kattoa eikä lattiaa; palatsin julkisivun pääty sojotti yksinään taivasta vasten eikä sen seurana ylhäällä ollut muita seiniä. Vasta alimman sinisen ikkunarivin alapuolella oli palatsirakennuksen oikea katto.

Varsinainen palatsirakennus oli kolmikerroksinen. Korkean päätylisäkkeen pinnalla oli mustalla värillä maalattuja kulmikkaita koristekuvioita, ja alempana kuviot kiertyivät kolmannen asuinkerroksen pitkän ja korkean ikkunan ympärille. Sen ikkunan takana oli oikea huone, ja Jinnit yritti kuvitella miten suuri se huone mahtoi olla, kun sen ikkunakin oli niin valtava.

Ikkunan yläreuna oli kolmen vierekkäisen kaaren muotoinen, ja tiheä, koristeellinen takorautaristikko peitti koko ikkunapinnan. Ikkunan alareunassa oli lisäksi sinisistä ja keltaisista lasineliöistä valmistettu matala, suojaava kaihdin rautaristikon takana.

Kipeä uteliaisuuden ja jännityksen tunne puristi huokauksen Jinnitin rinnasta. Oman keisari asui palatsin kolmannessa kerroksessa, ja varmaan hän tälläkin hetkellä istui tuon ison rautaristikkoikkunan takana, katseli torille ja odotti paraatia. Jinnit ei voinut nähdä keisaria ikkunan koristeiden läpi. Jinnit ei ollut koskaan nähnyt häntä. Isäkään ei ollut nähnyt tätä uutta nuorta keisaria, mutta kaksi kertaa elämänsä aikana suutari oli sattunut paikalle silloin, kun entinen keisari oli ratsastanut Kolmen Kehän kaupungin pääkadulla. Isä oli kertonut, että tämän nykyisen keisarin äitiä ei kukaan tavallinen ihminen ollut nähnyt sen jälkeen, kun hän oli ruvennut keisarinnaksi ja mennyt asumaan palatsiin. Nyt keisarin isä ja äiti olivat molemmat jo kuolleet, ja hänen piti hallita yksin. Onneksi hänellä oli sentään apuna kaikki ne tuomarit ja isommat viskaalit, jotka asuivat palatsin alimmissa kerroksissa, ottivat siellä vastaan ihmisiä ja kuuntelivat heidän huoliaan.

Keisari oli kovin nuori. Jinnitin isä oli sanonut että hän oli vasta viidentoista, ja silloin äiti oli huokaissut ja sanonut, ettei keisari ollut paljon Jinnitiä vanhempi, ja että mitä siitäkin seuraa kun on niin nuori hallitsija. Jinnit ihmetteli äidin puheita, sillä hänen mielestään viisitoistavuotias oli jo melkein aikuinen mies. Suutarin perheen naapurissa asuvalla nahkaräätälillä oli sen ikäinen poika. Jinnitin mielestä nahkaräätälin poika oli hyvin iso ja vahva ja pelottava.

Minkä takia keisarin palatsissa on sellaisia ikkunoita, joiden takana ei ole seiniä eikä lattiaa, eikä siellä voi asua? kysyi Paijah. Hän oli yrittänyt miettiä asiaa, mutta ei millään pystynyt keksimään ikkunoille mitään selitystä. Ehkä ne olivat lintuja varten, että ne voisivat lentää päätyseinän läpi…

Isä on kertonut minulle että joskus kauan sitten on elänyt sellainen keisari, joka halusi kaiken olevan oikein suurta ja komeaa, sanoi Jinnit. Hän ryhtyi rakentamaan Kolmatta muuria ja halusi suurentaa palatsiakin. Mutta hän ei ehtinyt saada sitä valmiiksi, kun hän joutui sotaan Etelän väkeä vastaan ja siinä sodassa hänelle kävi huonosti. Hänen veljestään tuli uusi keisari, mutta veli ei voinut enää suurentaa mitään, kun kaikki keisarin perheen ja koko Oman valtakunnan varat olivat kuluneet siihen sotimiseen. Siihen loppui se rakentaminen, mutta sen jälkeen keisarin kotia ruvettiin sanomaan Tuulien palatsiksi, kun nuo ikkunat ovat niin korkealla ja hyödyttömiä että tuuli yksin voi katsoa niistä sisään ja ulos.

Selitys tyydytti Paijahia, mutta hänen oli vaikea ymmärtää sitä, ettei keisarilla muka ollut tarpeeksi rahaa rakentaa taloaan valmiiksi. Paijahin mielestä keisari omisti kaikki maailman rahat, tai ainakin sen verran että keisari saattoi ostaa itselleen niin paljon piirakoita kuin ikinä halusi.

Jinnit, joko mennään hakemaan ne toiset piirakat? kysyi Paijah.

Jinnitilläkin oli nälkä. Äiti oli luvannut tulla torille katsomaan paraatia ja tuoda korissa jotakin syötävää. Isä oli sanonut pysyvänsä tällä kertaa kotona. Hän oli kuulemma nähnyt elinaikanaan jo monta Veden Tulemisen paraatia ja tahtoi jättää väliin sellaisen, joka pidettiin siitä huolimatta ettei vesi ollut vielä tullut. Isä sanoi mieluummin hankkivansa rahaa tekemällä valmiiksi yhden kenkäparin, sillä isä uskoi että kaikki omalaiset pian joutuisivat ostamaan vetensä Rajavuorten kauppiailta.

Suutarinpojat lähtivät palatsin edustalta ylätorille päin. Heidän sivullaan oli paraatikäytävän keisarinaukio, ja kaivon laaja kivikehä sen keskellä. Palatsin edustalla liikkui vähemmän ihmisiä, ja pikkuinen Paijahkin näki siellä paremmin ympärilleen.

Missä aasit ovat? hän kysyi.

Ne on viety pois, selitti isoveli. Ne olisivat paraatin tiellä. Eikä vettä voi nyt nostaa aaseilla, kun sitä on niin vähän. Minä olen nähnyt, kuinka miehiä lasketaan kaivoon nostamaan vettä ruukuilla, ettei kovin paljon hiekkaa tulisi mukaan.

Hiekkainen vesi on kamalaa, ilmoitti Paijah.

Piirakkakauppias oli jo paremmalla tuulella: lammaskeittoeukolta oli loppunut vesi, ja nyt tämä joutui keräämään patansa ja lähtemään pois markkinoilta.

Piirakkakauppias laskeskeli mielessään, että kilpailija oli sittenkin tainnut saada melko laihan voiton kaupoistaan. Vesi oli maksanut paljon, samoin lihat ja vihannekset, eikä myytävää ollut riittänyt koko päiväksi. Luultavasti lammaskauppias jäisi peräti tappiolle, mikä olikin hänelle aivan oikein, kun oli sillä tavalla sotkenut toisten kauppoja ja varastanut ostajia muilta. Nyt piirakkakauppias olisi voinut olla oikein tyytyväinen oloonsa, mutta häntä hermostuttivat nuo pikkupojat, jotka taas norkoilivat hänen myyntipöytänsä lähettyvillä ja inttivät jotakin kiusallista:

Setä lupasi piirakat meille, jos me kehumme niitä torilla! kitisi se toinen vähän isompi. Me juoksimme torin päästä päähän ja huusimme ihmisille, missä sedän koju on ja miten hyviä piirakoita täältä saa!

Alkakaa laputtaa! Ei teidän huutamisistanne mitään apua ollut; sen jälkeen kauppa on käynyt vielä huonommin. Minä en maksa mitään, kun en ole saanut mitään hyötyäkään. sanoi piirakkakauppias. Hän käänsi selkänsä pojille ja päätti unohtaa heidät, sillä hän oli niitä ihmisiä, joiden mielestä lapsille annettuja lupauksia ei tarvitse pitää.

Jinnit oli vihainen ja pettynyt; ettei se muka ollut auttanut mitään, vaikka he olivat Paijahin kanssa huutaneet äänensä käheiksi!

Mutta mitä hän voisi tehdä nyt, kun ei uskonut piirakkakauppiaan puheita, mutta ei voinut väittää niitä valheiksikaan. Hänen vieressään Paijah odotti piirakkaansa ja katsoi isoon veljeen niin kysyvästi.

Silloin puuttui lammaskauppiaan vaimo puheeseen:

Vai aiot sinä ketale pidättää pojilta heidän laillisesti ansaitut piirakkansa! Tiedä sitten, että minä seison heidän todistajanaan, vaikka tämä asia vietäisiin keisarin tuomarille asti!

Tuskin lammaskauppiaan vaimo sitä ihan tosissaan tarkoitti, mutta piirakkakauppiaaseen hänen sanat sattuivat pahasti.

"Mitä sinä eukko tähän sekaannut… mitä sinä tästä tiedät… koko aamupäivän olet vaan myynyt siinä sitä kelvotonta soppaasi ja rehvastellut rahoillasi ja sotkenut toisten kaupat! Mitä sinä muka tiedät minun asioistani!"

Minulla on korvat päässäni, ilmoitti lammaskauppiaan vaimo tyynesti. Minä kuulin, mitä sinä sovit noiden poikien kanssa, ja minä huomasin että sen jälkeen sinun piirakkasi rupesivat käymään kaupaksi. Vai etkö muka itse muista sitäkin hienoa rouvaa, joka kävi ostamassa koko korillisen piirakoita ja kehui sinua ’jaloksi mieheksi’ ja ’lasten suureksi hyväntekijäksi’. Mitenkähän se rouva mahtoi tietää sellaista sinusta?

Jinnit innostui; se mattokojun kiltti rouvakin oli sentään ostanut! Nyt ei kannattanut lannistua, sopimus oli sopimus, ja hän oli Paijahin kanssa suorittanut oman osuutensa.

Sedän pitää heti antaa ne piirakat! Me olemme olleet sedälle hyödyksi!

Tiehenne! karjui piirakkakauppias. Minua eivät eukot ja mukulat komentele! Tässä vähistä varoistaan jakamaan kerjäläisille… minä kutsun viskaalit heittämään teidät tyrmään!

Paijah oli pelästynyt kaikesta siitä huutamisesta ja tuhersi itkua, mutta Jinnit suuttui entistä tuimemmin. Hän oli nopeaälyinen poika, eikä hän tiukan paikan tullen kaihtanut pientä valhetta:

Hae sinä vaan viskaalit, niin minä haen meidän isän! Isä on palatsikaartin sotilas ja isällä on niin pitkä miekka, että hän varrastaa yhdellä iskulla kaikki sinun piirakkasi ja vie ne mennessään! Jos sinä suututat kaartinsotilaan, niin sinulta voi mennä lupa pitää kojua torilla!

Vai kaartinsotilas! nauroi piirakkakauppias epäuskoisesti. Vai että on isä oikein kaartinsotilas!

Jinnit tarttui kädestä itkevää veljeään, käänsi ylhäisesti selkänsä piirakkakauppiaalle ja laittoi kaiken viimeisen korttinsa varaan. Kun nyt vain Paijah pitäisi suunsa kiinni eikä kavaltaisi hänen valhettaan…

Tule, veli, mennään hakemaan isä tänne!

Onneksi Paijah oli sen verran itkuinen, ettei tullut sanoneeksi mitään. He ehtivät ottaa vain muutaman reippaan askeleen, kun piirakkakauppias huusi heidän peräänsä:

No, no, no… ei nyt pidä suuttua… leikkiä minä vaan! Tulkaa takaisin, minä annan teille ne piirakat! Koko ajan ajattelin, että annan, mutta teki vaan mieli vähän kiusata.

Kaksi nälkäistä, innokasta poikaa oli saman tien taas piirakkakauppiaan pöydän vieressä. Myöntyminen kävi kuitenkin niin kovasti kauppiaan luonnolle, ettei hän tahtonut itse tarjota poikien piirakoita vaan siirsi tehtävän palkollisilleen.

Anna sieltä sivupöydältä, niitä palaneita, neuvoi kauppias oppipoikaansa. Siitä vadista, jonka minä lupasin teille iltaruuaksi.

Piirakat olivat jo kylmiä ja aika tummia pintapuolelta, mutta sisus oli samaa kuohkeaa taikinaa ja makeaa, maustettua täytettä. Jinnit ja Paijah kulkivat hitaasti ihmisten joukossa ja söivät vaiteliaina ja onnellisina voittonsa hedelmiä. Mutta piirakka ei ollut järin suuri, ja sen syömisen jälkeen oli vielä tyhjä tunne mahassa.

Jokohan äiti kohta tulee? kysyi Paijah.

Kyllä paraati varmaan pian alkaa, arveli Jinnit. Äiti lupasi tulla palatsin edustalta hakemaan meitä, mennään sinne odottamaan. Kuule Paijah, älä viitsi sanoa äidille, että minä valehtelin meidän isän olevan kaartinsotilas. Oli pakko sanoa niin, kun se kauppias ei olisi muuten antanut piirakoita! Eikä se voinut olla kovin paha valhe, kun kerran kauppiaskin yritti pettää meitä.

Minkä takia sinä et voinut sanoa että isä on suutari? ihmetteli pikkuveli.

Suutari… kuka nyt suutaria pelkäisi! Millä suutari piirakoita varrastaa, tai keljuja kauppiaita? Neulalla ja naskalilla, vai?

Paijah ei oikein ymmärtänyt veljeään. Paijahin mielestä heidän oma isänsä oli kyllä ihan riittävän suuri ja vahva pärjäämään tappelussa kenelle tahansa.

Jo kaukaa he näkivät äidin kulkemassa hiljalleen edestakaisin pääkadun vartta palatsin ja kaivon välissä. Pojat huomasivat ruokakorin äidin käsivarrella ja pinkaisivat juoksuun.

Äiti, nälkä! huusi Paijah jo kaukaa. Se herätti hilpeyttä ohikulkijoissa.

Pienempää suuta, poikaraukka! sanoi äiti. Huudatte kuin kerjäläiskakarat. Paijah’nuur, miten sinä olet tuolla tavalla sotkenut paitasi? Tuommoista mössöä, tuoksuu ihan kaalipiirakalta: mistä sinä olet sellaista saanut? Oletteko te kaksi varastaneet jotakin?

Äidin epäilys loukkasi Jinnitiä syvästi.

Äiti, me olemme tehneet työtä! Me olemme mainostaneet piirakoita ja ansainneet ne rehellisesti!

Äidin epäluuloinen ilme pehmeni hymyksi. Kelpo poikia ne olivat, hänen poikansa … ei vain sopinut liikaa näyttää, kuinka paljon hän heitä rakasti.

Jinnit, sormet heti pois ruokakorista! Me syömme kaikki yhtä aikaa eikä sinä saa yhtään sen enempää kuin veljesikään. Nyt me menemme täti Anu’marin luokse. Tädin emäntä, Jolodan aatelishuoneen rouva, on hyvä ihminen; hän on antanut palvelijoillensa luvan ottaa paraatipäivänä vastaan sukulaisia talon toisen kerroksen parvekkeella. Me voimme katsella paraatia sieltä, niin korkealta että lapsetkin näkevät jotakin.

Jinnit muisti hyvin täti Anu’marin, äitinsä sisaren, vaikka täti hyvin harvoin pääsi käymään heillä. Täti Anu’mar oli jo hyvin nuorena mennyt palvelukseen Larran mahtavalle rouvalle ja asunut ennen hänen talossaan. Kun Larran rouvan vanhin tytär oli mennyt naimisiin erään Jolodan sukuun kuuluvan herran kanssa, rouva oli antanut täti Anu’marin tyttärensä palvelijaksi. Jinnit tunsi tarkasti tädin elämänvaiheet, sillä täti oli hyvin puhelias ja mielellään kerskaili sisarelleen palveluspaikoillaan. Että toki oli Jolodankin perheessä kaikki hienosti ja hyvin, mutta vielä komeampaa oli kuitenkin ollut Larran rouvan varakkaassa talossa, jossa kaikki siivouspiiatkin kulkivat sievässä mekossa ja nahkasandaaleissa.

Onko siellä niitä tyttöjä, niitä joista täti aina puhuu? kysyi Jinnit. Hän ei välttämättä halunnut tavata mitään tyttöjä.

Tyttöjä… mitä tyttöjä? Rouva ja herra Jolodan lapsiako sinä tarkoitat? ihmetteli äiti. Neidit Beea Maia ja Iria Inessa eivät varmasti tuppaudu meidän seuraamme. Älä pelkää, suutarinpoika, sinä et tule näkemään heistä vilahdustakaan.

Jinnit oli helpottunut, mutta pikku Paijah katsoi maahan ja piilotti haikeutensa.

Hän ei vielä ymmärtänyt kunnolla aikaa eikä itse pystynyt sanomaan, kuinka kauan hänen sydämensä oli ollut varattu.

Mutta todellisuudessa siitä oli jo runsas vuosi, kun he olivat äidin kanssa ohimennen tavanneet täti Anu’marin Jolodan aatelishuoneen palveluskunnan portailla, ja silloin Paijah oli nähnyt kahden tytön kulkevan takaovesta puutarhaan. Tytöistä nuorempi oli neiti Beea, ja hänen suurien, tummien silmiensä lyhyt ja vaikuttava katse oli iäksi valloittanut suutarinpoika Paijah’nuurin sydämen.

Muuan vanha mies istui keisarin palatsin alimmalla portaalla. Hän sai istua siinä, kunhan ei pyrkinyt yhtään ylemmäksi; ylöspäin oli kaksitoista porrasaskelmaa, sitten leveä pääovi ja kaartinsotilaiden jatkuva vartio sen molemmilla puolilla. Sille ovelle ei tavallisella kansalaisella ollut menemistä, mutta alimmaiselle portaalle sai iäkkäämpi ihminen hetkeksi istahtaa. Kaarti ei hätyyttänyt häntä pois, niin kuin se teki kurittomille lapsille.

Äiti kahden poikansa kanssa kulki vanhan miehen ohi. Pojat olivat nälkäisiä ja levottomia, ja he hyppivät koko ajan sinne tänne ja tönivät toisiaan. Äidin jatkuva, uupunut komentelu ei näyttänyt suuremmin vaikuttavan heihin.

Äiti, kuule, huusi pienempi pojista. Jinnit valehteli piirakkakauppiaalle, että meidän isä on kaartin sotilas!

Vanha mies katsoi heidän peräänsä ja nauroi hiljaa. Lapset, lapset… ne olivat aina samanlaisia, sukupolvi toisensa jälkeen.

Ja entäs vanhat ihmiset sitten: ajan myötä heistäkin tuli kovasti toistensa kaltaisia. Vanhus tunsi niveliensä kolotuksen ja väsyneitten jalkojensa painon. Ei näillä jaloilla enää hypähdelty, ei juostu kilpaa kaupungin kaduilla. Vanhan miehen aika oli hidastunut ja kaikki hänen päivänsä tuntuivat nykyään niin samanlaisilta.

Mutta kuitenkin oli olemassa myös muutos: vähitellen lapset kasvoivat ja vanhat kuolivat pois. Jopa keisaritkin kuolivat, pohti vanha mies. Ja tämä Oman edellinen keisari kuolikin kovin nuorena. Vielä kauan hän olisi voinut elää ilman vanhuuden vaivoja ja nivelien kolotusta. Mutta kohtalo päätti toisin, kohtalo se on keisarillakin, mietti vanhus ja venytteli koipiaan. Oli noustava ylös ja jatkettava matkaa että pääsisi näkemään paraatia. Palatsin sivurakennuksen nurkalla oli vesikourun koroke, vanha hyvä paikka, josta katsella.

Vanhan miehen suupielissä vilkkui hiljaista huvia: vai kaartin sotilaan olisi poika mieluummin tahtonut isäkseen! Mikä mahtoi isä olla, kun ei sellaisenaan kelvannut… ehkä joku kauppiaan apulainen tai peräti kirjuri. Kirjuri, siinä vasta on tärkeä ammatti! Eivät nuo vekarat ymmärtäneet, ettei kaikkien isien tarvinnut olla niin vahvoja ja sotaisia. Enemmän kuin riuskaa ja räyhäkästä luonnetta, vanhus arvosti ihmisissä tyyneyttä ja elämänkokemusta.

Vanha mies nousi, venytteli selkäänsä ja vilkaisi ylöspäin. Hän seisoi keisarin palatsin edustalla ja kolmannen kerroksen suuri, kolmikaarinen ikkuna oli juuri hänen päänsä yläpuolella. Siellä ikkunan takana asuivat ne kaksi, jotka sinä päivänä hallitsivat Omaa.

Vanhan miehen mielestä he molemmat olivat vielä lapsia.

Paraati

Huone oli suuri ja valoisa. Varhaisen iltapäivän aurinko lämmitti anteliaasti ja huoneessa oli kuuma, vaikka raikasta ilmaa pääsi virtaamaan sisään ikkunaristikon avonaisista väleistä. Auringon paisteessa ikkunan alaosan siniset ja keltaiset lasikoristeet heijastivat värejä kivilattialle.

Huoneen seinustoilla oli korkeita kukkivia kasveja saviruukuissa. Ikkunan lähellä oli isojen tyynyjen saareke paksulla, värikkäällä matolla ja matala tarjoilupöytä täynnä hedelmäkulhoja, leivosvateja ja muuta pienempää syötävää.

Keisarillinen prinsessa Kiira Alessandra istui tyynyillään suorana ja hiljaisena. Hän oli seitsemäntoista vuotta vanha, tummahiuksinen ja korea, ja niin nuoreksi neidoksi omituisen vaitelias ja vakava. Vain harvoin hän sanoi jonkun sanan vieressään istuvalle veljelleen, jota Kolmen Kehän kaupungissa kumarrettiin arvonimellä Adulkar III, Adulkar II:n poika,