Orlando

By Virginia Woolf and Kirsti Simonsuuri

Virginia Woolfin hauskin ja kepein teos! Klassikkoromaani leikittelee sukupuolella ja yhdistelee eri tyylilajeja. Orlando on nuori aatelismies, joka kasvaa 1500-luvun Englannissa. Hän kulkee kepeästi vuosisatojen halki ja kohtaa matkoillaan kunkin aikakauden suuria ajattelijoita. Orlando on kunnianhimoinen runoilija, joka viettää vapaa-aikansa kosiskelemalla hovien kauniita naisia. Kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla hän muuttuu äkisti naiseksi. Orlandon elämä muuttuu tyystin, naisia kun koskevat aivan erilaiset yhteiskunnalliset odotukset.Virginia Woolfin 1500-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin ulottuva romaani liikkuu ajassa ja paikassa kiehtovasti, vailla rajoituksia. Feminismin klassikkona pidetty teos yhdistää fantasiaa, elämäkertatyylistä proosaa ja historiallista romaania. Yhtä vahvasti ovat esillä niin sukupuolen, taiteen kuin ajan teemat, sekä historia, jossa Orlando liikkuu kuin aikamatkustaja.Orlandosta on tehty vuonna 1992 samanniminen elokuva, jonka pääosassa nähdään Tilda Swinton. Lisäksi romaanista on tehty muun muassa näytelmä- ja oopperasovituksia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727062006

Virginia Woolf

VIRGINIA WOOLF (1882–1941) was one of the major literary figures of the twentieth century. An admired literary critic, she authored many essays, letters, journals, and short stories in addition to her groundbreaking novels, including Mrs. Dalloway, To The Lighthouse, and Orlando.

Book preview

Orlando

Translated by Kirsti Simonsuuri

Original title: Orlando: A Biography

Original language: English

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727062006

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistettu Vita Sackville-Westille

ESIPUHE

Monet ystävät ovat auttaneet minua kirjoittamaan tätä kirjaa. Jotkut ovat kuolleet ja ovat niin kuuluisia että voin tuskin nimetä heitä. Kukaan ei kuitenkaan voi lukea ja kirjoittaa olematta jatkuvasti kiitollisuudenvelassa Defoelle, Sir Thomas Brownelle, Sternelle, Sir Walter Scottille, lordi Macaulaylle, Emily Broentëlle, De Quinceylle ja Walter Paterille — mainitakseni ne jotka ensimmäiseksi tulevat mieleen. Toiset ovat elossa, ja vaikka he ovatkin ehkä yhtä kuuluisia omalla tavallaan, he ovat vähemmän pelottavia juuri siitä syystä. Olen erityisessä kiitollisuudenvelassa herra C.P. Sangerille, sillä ilman hänen omaisuuslakien tietämystään tätä kirjaa ei olisi koskaan voitu kirjoittaa. Herra Sydney Turnerin laaja ja omalaatuinen oppineisuus on pelastanut minut toivomani mukaan joiltakin valitettavilta erehdyksiltä. Minulla on ollut etuoikeus — voin vain itse arvioida miten suuri — hyötyä herra Arthur Waleyn kiinan kielen taidosta. Madame Lopokova (eli rouva J.M. Keynes) on ollut paikalla korjaamassa venäjän kielen tietojani. Herra Roger Fryn verrattomalle myötätunnolle ja mielikuvitukselle olen velkaa kaiken sen tietämyksen mikä minulla on maalaustaiteesta. Olen toivomani mukaan hyötynyt toisella alalla erikoislaatuisen tarkasta joskin ankarasta kritiikistä jota on antanut sisarenpoikani Julian Bell. Neiti M.K. Snowdonin väsymättömät tutkimukset Harrogaten ja Cheltenhamin arkistoissa ovat olleet yhtä kaikki raskaita vaikka ovatkin olleet turhia. Toiset ystävät ovat auttaneet minua niin moninaisilla tavoilla ettei niitä voi luetella. Minun täytyy tyytyä mainitsemaan herra Angus Davidson; rouva Cartwright; neiti Janet Case; lordi Berners (jonka elisabetiaanisen musiikin tuntemus on osoittautunut verrattoman arvokkaaksi); herra Francis Birrell; veljeni, tri Adrian Stephen; herra F.L. Lucas; herra ja rouva Desmond Maccarthy; tuo kriitikoista innostavin, lankoni herra Clive Bell; herra G.H. Rylands; Lady Colefax; neiti Nellie Boxall; herra J.M. Keynes; herra Hugh Walpole; neiti Violet Dickinson; Kunnianarvoisa Edward Sackville-West; herra ja rouva St John Hutchinson; herra Duncan Grant; herra ja rouva Stephen Tomlin; herra ja Lady Ottoline Morrell; anoppini, rouva Sydney Woolf; herra Osbert Sitwell; Madame Jacques Raverat; kenraali Cory Bell; neiti Valerie Taylor; herra J.T. Sheppard; herra ja rouva T.S. Eliot; neiti Ethel Sands; neiti Nan Hudson; sisarenpoikani herra Quentin Bell (vanha ja arvostettu työtoveri romaanien kirjoittamisessa): herra Raymond Mortimer; Lady Gerald Wellesley; herra Lytton Strachey; varakreivitär Cecil; neiti Hope Mirrlees; herra E.M. Forster; kunnianarvoisa herra Harold Nicholson; ja sisareni, Vanessa Bell — mutta luettelosta uhkaa tulla liian pitkä ja se on jo nyt aivan liian arvovaltainen. Sillä samalla kun se herättää minussa mitä miellyttävimpiä muistoja se synnyttää vääjäämättömästi lukijan odotukset jotka itse kirja voi ainoastaan pettää. Päätän sen vuoksi luettelon kiittämällä British Museumin ja rekisteriviraston virkailijoita heidän tavanomaisesta kohteliaisuudestaan; sisarentytärtäni neiti Angelica Belliä palveluksesta jonka vain hän saattoi tehdä; ja aviomiestäni kärsivällisyydestä, jolla hän on joka tilanteessa auttanut tutkimuksiani ja syvällisestä historian tuntemuksesta jonka ansiosta näillä sivuilla on saavutettu tietty tarkkuuden taso. Lopuksi kiittäisin erästä herraa Amerikasta, jollen olisi kadottanut hänen nimeään ja osoitettaan, joka on anteliaasti ja ilman korvausta korjannut aikaisempien teosteni välimerkityksen, kasvitieteelliset, hyönteistieteelliset ja maantieteelliset tiedot sekä kronologian, ja tuskin jättää tarjoamatta palveluksiaan tälläkään kertaa.

ENSIMMÄINEN LUKU

Nuorukainen — sillä ei ollut epäilystäkään hänen sukupuolestaan, vaikka ajan muoti osaltaan kätki sen — sivalsi juuri viipaleen maurilaisen päästä, joka riippui kattohirrestä. Pää oli vanhan jalkapallon värinen ja jokseenkin sen muotoinenkin, lukuun ottamatta lommoisia poskia ja muutamaa karkeaa, kuivaa hiussuortuvaa, jotka olivat kuin kookospähkinän karvoitusta. Orlandon isä, tai ehkä isoisä, oli iskenyt pään isokokoisen pakanan hartioilta, pakanan, jonka alkuperän kätki Afrikan villin autiomaan kuu. Nyt se keinui hiljakseen, ainaisessa tuulessa, joka ei koskaan lakannut puhaltamasta ullakkohuoneiden läpi maurin tappaneen herran suunnattoman suuressa talossa.

Orlandon esi-isät olivat ratsastaneet liljaniityillä ja kivisillä tantereilla ja vieraitten jokien kastelemilla kentillä ja he olivat iskeneet monilta hartioilta monenvärisiä ja monia päitä ja tuoneet ne mukanaan riippumaan kattohirsistä. Saman tekisi hänkin, Orlando vannoi. Mutta koska hän oli vasta kuudentoista ja liian nuori ratsastaakseen muitten mukana Afrikkaan tai Ranskaan, hänen tapanaan oli livahtaa pois äidin ja puutarhan riikinkukkojen näkyvistä ullakkohuoneeseen ja antaa siellä iskuja ja tehdä hyökkäyksiä ja sivaltaa ilmaa miekanterällä. Joskus hän katkaisi köyden niin että kallo jysähti lattialle ja hänen täytyi sitoa se uudestaan kiinni, kiinnittää se jotenkin ritarillisesti melkein ulottumattomiin niin että hänen vihollisensa irvisti hänelle voitonriemuisesti kutistuneilla, mustilla huulillaan. Kallo heilahteli sinne tänne, sillä talo, jonka ylimmässä kerroksessa hän asui, oli niin suunnaton, että tuntui kuin itse tuuli olisi vangittu sen sisään, puhaltaen täältä, puhaltaen tuolta, kesin talvin. Vihreä silkkikaihdin metsästäjänkuvineen liikkui lakkaamatta. Hänen esi-isänsä olivat olleet ylimyksiä niin kauan kuin olivat yleensä olleet olemassa. He tulivat pohjoisen usvista ja kantoivat kruunua päässään. Eikö huoneen tummia juovia ja lattiaa ruuduttavia keltaisia lampia ollutkin saanut aikaan aurinko, joka lankesi ikkunasta suunnattoman vaakunan värillisen lasin lävitse? Orlando seisoi nyt aatelisvaakunan leopardin keltaisen ruhon keskellä. Kun hän pani kätensä ikkunalaudalle avatakseen ikkunan, käsi muuttui siinä samassa punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi kuin perhosen siipi. Niinpä ne joilla on mieltymystä symboleihin tai taipumusta niiden tulkitsemiseen voisivat havaita, että vaikka Orlandon kaunismuotoisia sääriä, komeaa vartaloa ja ryhdikkäitä olkapäitä koristivatkin vaakunan valon eri sävyt, hänen kasvonsa, kun hän avasi ikkunaa, saivat valonsa pelkästään itse auringosta. Olisi ollut mahdotonta löytää suorasukaisempia, synkkämielisempiä kasvoja. Onnellinen on äiti, joka synnyttää, onnellisempi vielä elämäkerturi, joka kartoittaa sellaisen elämän! Äidin ei koskaan tarvitsisi tuskailla, eikä historioitsijan kutsua avukseen romaanikirjailijaa tai runoilijaa. Teosta tekoon, kunniasta kunniaan, virkatehtävästä virkatehtävään hänen tiensä kulkisi, elämäkerturi kannoillaan, kunnes he tulisivat juuri sille istuimelle, joka on heidän halunsa huippupiste. Orlando oli päältäpäin katsottuna tehty täsmälleen jotain sentapaista uraa varten. Poskien punaa peitti persikkainen untuva, huulten yllä haiven oli vain hiukan tuuheampaa kuin poskilla. Huulet sinänsä olivat lyhyet ja hieman taaksepäin kaartuneet ihmeen mantelinvalkoisten hampaiden päällä. Esteettä lensi nuolimainen nenä lyhyenä, jännittyneenä, hiukset olivat tummat, korvat pienet ja ne istuivat tiukasti päässä. Mutta voi, tätä nuoren kauneuden luetteloa ei voi päättää mainitsematta otsaa ja silmiä. Harvoinhan ihmiset valitettavasti syntyvät ilman kaikkia kolmea; sillä heti kun katsahdamme Orlandoon, joka seisoo ikkunan luona, meidän on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat kuin kasteiset orvokit, niin suuret, että vesi näytti täyttäneen ne reunoihin asti ja laajentaneen niitä; ja otsa niin kuin marmoritemppelin kohouma nousi kahden paljaan medaljongin, hänen ohimoittensa välissä.

Heti kun katsahdamme silmiin ja otsaan, laulamme haltioituneina. Heti kun katsahdamme silmiin ja otsaan, meidän on myönnettävä tuhansia epämiellyttäviä seikkoja, joita jokaisen kunnon elämäkerturin velvollisuus on jättää huomaamatta. Näyt häiritsivät häntä, kuten äidin näkeminen, upean kauniin naisen, joka vihreään pukeutuneena käveli ulos ruokkimaan riikinkukkoja Twitchettin, kamarineidon kanssa joka kulki hänen takanaan. Näyt saivat hänet innoittumaan — linnut ja puut, ja saivat hänet rakastumaan kuolemaan — iltataivas, pesilleen palaavat naakat; ja niinpä, kun noustaan hänen aivojensa kierreportaita, tilavien aivojen — kaikki nämä näyt ja puutarhan äänetkin, kirveen lyönnit, puun pilkonta alkoivat sen intohimojen ja tunteiden kapinan ja sekasorron, mitä jokainen kunnon elämänkerran kirjoittaja inhoaa. Mutta eteenpäin. Orlando laski päänsä hitaasti ja asettui istumaan kirjoituspöydän ääreen ja puolittain tiedostaen mitä oli tekemässä niin kuin aina kun tehdään tekoja, jotka kuuluvat tietyllä kellonlyömällä elämän jokaiseen päivään, hän otti esille muistikirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu: Ethelbert. Viisinäytöksinen tragedia, ja kastoi nuhruisen vanhan hanhensulkakynän musteeseen.

Pian yli kymmenen sivua oli täyttynyt runoista. Orlando oli sujuvasanainen, mutta hän oli vaikeaselkoinen. Pahe, Rikos ja Kurjuus olivat hänen näytelmänsä henkilöitä; siinä oli myös mahdottomien valtakuntien kuninkaita ja kuningattaria; karmaisevat juonet sekoittivat heidät; ylevät tunteet tukehduttivat heidät; koskaan ei sanottu sanaakaan siten kuin hän itse olisi sanonut, vaan kaikki eteni sujuvasti ja sievästi, mikä, huomioonottaen hänen ikänsä — hän ei ollut vielä seitsemäätoista — ja sen että 1500-luvun oli kuljettava vielä joitakin vuosia kurssissaan, oli kyllin ansiokasta. Lopulta hän kuitenkin pysähtyi. Hän kuvasi, niin kuin kaikki nuoret runoilijat aina ja ikuisesti kuvaavat, luontoa, ja tavoittaakseen aivan täsmällisesti vihreän vivahteen hän katsoi (ja tässä asiassa hän oli uhkarohkeampi kuin useimmat) itse kohdetta, joka sattui olemaan laakeripuu, joka kasvoi ikkunan alla. Sen jälkeen hän ei tietenkään voinut enää kirjoittaa. Luonnossa oleva vihreä on luku erikseen, kirjallisuudessa oleva vihreä toinen. Luonnolla ja kirjallisuudella näyttää olevan luontainen vastenmielisyys toisiaan kohtaan; jos ne tuodaan yhteen, ne repivät toisensa kappaleiksi. Vihreän vivahde, jonka Orlando nyt näki, pilasi hänen loppusointunsa ja rikkoi hänen runomittansa. Kaiken kukkuraksi luonnolla on omat juonensa. Kun vain kerrankin katsahtaa ulos ikkunasta, mehiläisiin kukkien keskellä, haukottelevaan koiraan, laskevaan aurinkoon, kun vain kerrankin ajattelee: Kuinkahan monta auringonlaskua vielä näen, jne. jne. (ajatus on liian tuttu jotta sitä kannattaisi kirjoittaa), niin kynä putoaa, kirjoittaja tarttuu viittaansa, harppoo ulos huoneesta, ja kompastuu siinä samalla maalattuun kirstuun. Sillä Orlando oli hieman kömpelö.

Hän varoi ettei törmäisi kehenkään. Stubbs, puutarhuri, asteli juuri pitkin polkua. Orlando kätkeytyi puun taakse kunnes hän oli kulkenut ohitse. Hän pujahti ulos pienestä portista, joka oli puutarhan muurissa. Hän viersi kaikkien tallien, kennelien, panimoiden, puusepän verstaiden ja pesuhuoneiden sivuitse, ohi paikkojen, missä valmistettiin talikynttilöitä, tapettiin härkiä, taottiin hevosenkenkiä, ommeltiin jakkuja — sillä talo oli kaupunki, jossa miehet hyörivät eri ammateissa — ja osui saniaispolulle, joka nousi näkymättömästi puiston läpi.

Ominaisuuksien kesken on olemassa ehkä sukulaisuutta; yksi ominaisuus vetää puoleensa toisia. Elämäkerturin pitäisi tässä kohdassa ehkä kiinnittää huomiota siihen, että tällaiseen kömpelyyteen liittyy usein mieltymys yksinäisyyteen. Koska Orlando oli kompastunut kirstuun, hän luonnollisesti rakasti yksinäisiä paikkoja, laajoja näkymiä, ja halusi tuntea itsensä yksinäiseksi yhä uudelleen ja ikuisesti.

Niinpä pitkän hiljaisuuden jälkeen hän hengähti: Olen yksin, ja hänen huulensa avautuivat ensimmäisen kerran tämän tarinan aikana. Hän oli kävellyt ylämäkeä hyvin nopeasti saniaisten ja orapihlajapensaiden välitse säikähdyttäen peuroja ja metsälintuja paikkaan, jota kruunasi yksi yksinäinen tammi. Se oli hyvin korkea, tosiaankin niin korkea, että sen alta saattoi nähdä yhdeksäntoista Englannin kreivikuntaa, ja selkeinä päivinä kolmekymmentä tai jopa neljäkymmentä, jos ilma oli hyvin kirkas. Toisinaan saattoi nähdä Englannin kanaalin, aaltojen pinoutuvan toinen toisensa perästä. Saattoi nähdä jokia ja niillä liukuvia huvipursia; saattoi nähdä kaleerien laskevan merelle; ja savupilvien ympäröimien laivastojen, joista pääsivät ilmoille kanuunan tulituksen raskaat jysähdykset; saattoi nähdä rannikon linnakkeita; ja niittyjen keskellä linnoja; ja jossain vartiotornin, ja toisella linnoituksen; ja sitten taas mahtavan kartanon, jollainen oli Orlandon isällä, kasattuna kuin kaupunki muurien ympäröimän laakson keskelle. Idässä päin näkyivät Lontoon huiput ja kaupungin savut; ja aivan taivaan rannan reunassa ehkäpä, silloin kun tuuli osui oikeasta suunnasta, Snowdonin rosoinen huippu ja sahalaitaiset kulmat näyttäytyivät vuorimaisena pilvien lomasta. Orlando seisoi hetken aikaa laskien, tuijottaen, tunnistaen. Tuolla oli isän talo; tuolla oli sedän. Hänen tätinsä omisti nuo kolme komeaa tornia tuolla puiden keskellä. Nummi ja metsä kuuluivat heille; fasaani ja peura, kettu, majava ja perhonen.

Orlando huokaisi syvään ja heittäytyi — hänen liikkeissään oli mainitsemisen arvoista kiihkeyttä — maahan tammen juurelle. Hänestä oli ihanaa tuntea maan selkäranka allaan, kaiken tämän kesäisen ohikiitävyyden alla; sillä selkärankana hän piti tammen lujaa juurta; tai toisiaan seuraavien kuvien mukaan se oli myös suuren hevosen selkä jolla hän ratsasti; tai heittelehtivän laivan kansi — se oli tosiaankin mitä tahansa, kunhan se vain oli kovaa, sillä hän tunsi tarvitsevansa jotakin mihin hän voisi kiinnittää ajelehtivan sydämensä; sydämen joka jyskytti kyljessä; sydämen, joka näytti täyttyvän tulisista ja rakkautta janoavista tuulista suunnilleen tähän aikaan joka ilta, kun hän käveli ulos. Tammeen hän kiinnitti sen, ja kun hän loikoi siinä, lepattava liikehdintä sisällä ja ympärillä tyyntyi vähitellen. Lehdykät riippuivat, peura pysähtyi, kalpeat kesäpilvet olivat paikoillaan; hänen jäsenensä lepäsivät raskaina maassa; ja hän makasi niin hiljaa, että vähä vähältä peura astui lähemmäksi ja naakat pyörivät hänen ympärillään ja pääskyset poukkoilivat ja kiersivät ja sudenkorennot suhahtivat ohitse, aivan kuin koko kesäillan hedelmällisyys ja rakkauden toimet olisivat kietoutuneet seitin tavoin hänen ruumiinsa ympärille.

Jokseenkin tunnin kuluttua — aurinko laski äkisti, valkeat pilvet punertuivat, kukkulat muuttuivat violeteiksi, metsät purppuraisiksi, laaksot mustiksi — kuului trumpetin ääni. Orlando hypähti jalkeille. Kimakka ääni tuli laaksosta. Se tuli alhaalla olevasta tummasta paikasta; tiiviistä ja kartoitetusta paikasta; sokkelosta; kaupungista, muurien vyöttämästä; ääni tuli laaksosta hänen oman suuren kotinsa sydämestä, joka, oltuaan pimeänä hänen katsoessaan hetkeä aikaisemmin, kun yksi trumpetin ääni moninkertaistui ja toistui sekoittuneena toisiin kimeämpiin ääniin, kadotti pimeytensä ja lävistyi valoista. Toiset olivat pieniä, kiireisiä valoja, niin kuin palvelijat olisivat ryntäilleet käytävillä vastatakseen komennuksiin; toiset olivat korkeita ja säihkyviä valoja, niin kuin ne olisivat palaneet tyhjissä juhlasaleissa, jotka oli tehty valmiiksi vieraiden varalle jotka eivät koskaan saapuneet. Ja toiset valot vajosivat ja keinuivat ja laskivat ja nousivat niin kuin niitä olisivat pidelleet palvelija-armeijoiden kädet, kun palvelijat kumartuivat, polvistuivat, ottivat vastaan, varjelivat ja saattoivat ylhäistä prinsessaa kaikessa arvokkuudessaan, kun tämä laskeutui vaunuistaan. Vaunut kääntyivät ja ajoivat pihaan. Hevoset hulmauttivat töyhtöjään. Kuningatar oli saapunut.

Orlando ei katsonut pidempään. Hän syöksyi alas mäkeä. Hän päästi itsensä sisään pienestä portista. Hän ryntäsi ylös kierreportaat. Hän tuli huoneeseensa. Hän heitti sukat huoneen toiseen laitaan, jakun toiseen. Hän heilautti päätään. Hän kuurasi kätensä. Hän tasoitti kyntensä. Vain kuusi tuumaa leveä peili ja pari vanhaa kynttilää apunaan hän oli paiskonut ylleen kirkkaanpunaiset polvihousut, pitsikauluksen, taftiliivit, ja kengät, joissa oli kerrottujen daalioitten kokoiset ruusukkeet, alle kymmenessä minuutissa tallin kellon mukaan. Hän oli valmis. Hän punoitti. Hän oli kiihdyksissään. Mutta hän oli kertakaikkiaan myöhässä.

Tuntemiaan oikoteitä pitkin Orlando kulki nyt huoneitten ja portaikkojen sokkeloisen rykelmän halki juhlasaliin, joka oli talon toisessa päässä viiden eekkerin etäisyydellä. Mutta puolimatkassa, talon takaosassa, missä palvelijat asuivat, hän pysähtyi. Rouva Stewkleyn olohuoneen ovi oli auki — rouva oli epäilemättä lähtenyt kaikkine avaimineen palvelemaan emäntäänsä. Mutta siellä palvelijoitten ruokapöydän ääressä tuoppi vierellään ja paperiarkki edessään istui lihavahko, hieman ruokkoamaton mies, jonka röyhelökaulus oli aavistuksen verran likainen ja jonka vaatteet olivat talonpoikaisen ruskeat. Hänellä oli kynä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut. Hän näytti pyörittelevän jotakin ajatusta ylös ja alas, edestakaisin mielessään, kunnes se oli saanut jonkin muodon tai painoarvon, joka miellytti häntä. Hänen silmänsä jotka olivat ympyräiset ja läpinäkymättömät niin kuin jokin merkillistä ainetta oleva vihreä kivi, katsoivat keskittyneesti. Hän ei nähnyt Orlandoa. Kaikessa kiireessäkin Orlando naulautui paikoilleen. Oliko tässä runoilija? Kirjoittiko hän runoja? Kerro minulle, Orlando halusi sanoa, kaikki asiat maailmassa — sillä Orlandolla oli mitä villeimpiä, mielettömimpiä, yltiöpäisimpiä käsityksiä runoudesta ja runoilijoista — mutta miten puhutella miestä joka ei näe sinua? Miestä joka näkee sen sijaan syöjättäriä ja satyyreja tai ehkä meren syvyyksiä? Niinpä Orlando seisoi ja tuijotti, kun mies käänteli kynää sormissaan, näin päin ja noin päin; ja tuijotti ja mietiskeli; ja sitten hyvin nopeasti kirjoitti puolisen tusinaa riviä ja katsoi ylöspäin. Silloin Orlandon voitti ujous ja hän säntäsi tiehensä ja saapui juhlasaliin juuri ajoissa vajotakseen polvilleen ja pää riippuen hämmenyksestä, tarjotakseen ruusuvesimaljan itse suurelle kuningattarelle.

Orlando oli niin ujoutensa vallassa, ettei hän nähnyt kuningattaresta enempää kuin tämän sormuksia täynnä olevat kädet vedessä; mutta se riitti. Käsi oli ikimuistoinen. Ohut käsi pitkine sormineen, jotka käpertyivät jatkuvasti ikään kuin pallon tai valtikan ympärille; hermostunut, kuhmurainen, sairas käsi; mutta myös käskevä käsi; käsi, jonka täytyi vain kohota, ja pää putoaisi; käsi, Orlando arveli, osana vanhaa ruumista, joka haisi kaapilta missä turkiksia säilytetään naftaliinissa; ruumista, jonka päällä kuitenkin lepäsi kaikenlaisia loimia brokadeineen ja jalokivineen; ja joka pysytteli ryhdikkäästi pystyssä vaikka se ehkä kärsi iskiaasta; eikä koskaan värähtänytkään vaikka tuhannet pelot pitivät sitä koossa. Ja kuningattaren silmät olivat vaaleankeltaiset. Kaiken tämän Orlando tajusi, kun isot sormukset välkkyivät vedessä ja sitten jokin painui hänen hiuksilleen — seikka mikä ehkä selittää sen ettei hän enää nähnyt mitään mikä voisi olla hyödyksi historioitsijalle. Hänen mielensä oli tosiaankin siinä määrin vastakohtaisuuksien myllerryksessä — yöstä ja hehkuvista kynttilöistä, nuhruisesta runoilijasta ja suuresta kuningattaresta, hiljaisista niityistä ja palvelijoitten hälinästä — ettei hän pystynyt näkemään mitään, tai ainoastaan käden.

Samassa tilanteessa kuningatarkaan tuskin näki muuta kuin pään. Mutta jos käden perusteella voi päätellä millainen on ruumis, ottaen huomioon suuren kuningattaren kaikki ominaisuudet, hänen kohmuraisuutensa, rohkeutensa, haurautensa, ja pelkonsa, niin varmasti pää voi olla aivan yhtä antoisa, kun sitä katsoo ylhäältä valtakunnanistuimelta nainen, jonka silmät olivat aina, mikäli katedraalin vahakuvia on uskominen, sepposen selällään. Pitkä, kihara tukka, tumma pää, joka kumartui niin kunnioittavasti, niin viattomasti hänen edessään, edellytti kauneinta sääriparia millä nuori ylimys on koskaan seissyt; orvokkisilmiä; kultaista sydäntä; ja uskollisuutta ja miehekästä viehätysvoimaa — kaikki ominaisuuksia, joita vanha nainen rakasti sitä enemmän, mitä enemmän ne häneltä uupuivat. Sillä hän oli tulossa vanhaksi ja oli kulunut ja kumarainen ennen aikojaan. Kanuunan äänet olivat aina hänen korvissaan. Aina hän näki kimaltavan myrkkypisaran ja pitkän stileton. Kun hän istui pöydän ääressä, hän kuunteli; hän kuuli pyssyjen paukkuvan kanaalilla; hän pelkäsi — oliko tuo kirous, oliko tuo kuiskaus? Viattomuus, yksinkertaisuus olivat hänelle rakkaampia sitä tummaa taustaa vasten, johon hän ne asetti. Ja juuri samana yönä, näin tarina kertoo, kun Orlando oli syvässä unessa, kuningatar luovutti virallisesti, asettamalla kätensä ja sinettinsä lopullisesti pergamenttiin, ensin arkkipiispalle sitten kuninkaalle kuuluneen suuren luostarirakennuksen lahjana Orlandon isälle.

Orlando nukkui koko yön tietämättä tästä mitään. Kuningatar oli suudellut häntä hänen sitä tietämättään. Ja ehkäpä, sillä naisten sydämet ovat monimutkaiset, Orlandon tietämättömyys ja hämmästys, jota hän osoitti, kun kuningattaren huulet koskettivat häntä, juuri saivat hänen nuoren sukulaisensa muiston (sillä heissä oli yhteistä verta) säilymään tuoreena kuningattaren mielessä. Joka tapauksessa, tuskin kaksi vuotta tätä hiljaista maalaiselämää oli kulunut, ja Orlando oli tuskin kirjoittanut kahtakymmentäkään tragediaa ja tusinaa historiaa ja pariakymmentä sonettia, kun tuli sana, että Orlandon oli saavuttava kuningattaren vastaanotolle Whitehalliin.

Kas tässä, kuningatar sanoi katsoessaan kun hän kulki pitkän gallerian päästä häntä kohti, tulee oma viattomani! (Orlandossa oli ainaista tyyneyttä, joka näytti viattomuudelta, vaikka itse asiassa sana ei enää sopinutkaan.)

Tule! hän sanoi. Hän istui suoraselkäisenä takan ääressä. Ja hän pysäytti Orlandon askelen päähän ja katsoi häntä ylhäältä alas. Vertailiko hän taannoisen illan arvelujaan siihen totuuteen, jonka hän nyt saattoi nähdä? Havaitsiko hän arvauksensa oikeiksi? Silmät, suu, nenä, rinnat, lanteet, kädet — näissä hän antoi katseensa kiertää; hänen huulensa muikistuivat silminnähden kun hän katsoi; mutta kun hän näki Orlandon sääret hän nauroi ääneen. Tässä oli ylhäisnuorukaisen täydellinen kuva. Mutta sisäisesti? Hän väläytti keltaisia haukansilmiään Orlandoa kohti ikään kuin lävistäisi hänen sielunsa, Nuori mies vastusti hänen tuijotustaan punastuen vain kuin damastiruusu, kuten hänelle sopi. Rohkeutta, siroutta, romanttisuutta, hulluttelua, runoutta, nuoruutta — hän luki Orlandoa kuin kirjaa. Samassa hän otti sormuksen sormestaan (nivel oli aika turvonnut) ja kun hän sovitti sitä nuorukaisen sormeen hän nimitti hänet varainhoitajaksi ja taloudenhoitajaksi; sitten hän heitti hänen kaulalleen toimeen kuuluvat vitjat; ja pyytäen häntä taivuttamaan polvensa, solmi sen ympärille hoikimpaan kohtaan jalokivin koristellun Sukkanauharitarikunnan nauhan. Tämän jälkeen Orlandolta ei kielletty mitään. Kun kuningatar ajoi valtakunnan virallisissa asioissa, Orlando ratsasti hänen vaunujensa oven kohdalla. Hän lähetti Orlandon johtamaan ikävää lähetystöä Skotlannin kuningatar-paran luokse. Hän oli juuri purjehtimassa Puolan sotiin, kun kuningatar kutsui hänet takaisin. Sillä miten hän olisi voinut ajatella tuon herkän lihan tulevan revityksi ja tuon kiharaisen pään kierivän tomussa? Kuningatar piti Orlandon luonaan. Voittonsa kunniakkaimpana hetkenä, kun pyssyt tärskähtelivät Towerista päin ja ilma oli niin sakeana ruudista että aivastutti ja ihmisten hurraa-huudot kaikuivat ikkunoiden alla, kuningatar veti hänet luokseen tyynyille, joille hänen kamarineitonsa olivat hänet asettaneet (hän oli niin vanha ja kulunut) ja pani Orlandon hautaamaan kasvonsa tuohon hämmästyttävään asetelmaan — kuningatar ei ollut vaihtanut pukua kuukauteen — ja se haisi totisesti, Orlando ajatteli, tuoden hänen poikamaiseen mieleensä muistoja. Se haisi kuin jokin vanha piironki jossa kotona säilytettiin äidin turkiksia. Orlando nousi puoliksi tukehtuneena syleilystä. Tämä on voittoni! kuningatar hengähti — aivan kuin raketti olisi noussut ja värjännyt hänen poskensa tulipunaisiksi.