Yksityisetsivä Herbert Höpö ja varjojen kapina

By Marko Leino

Herbert Höpön toinen arvoitus!Yksityisetsivä Herbert Höpö on murheissaan, sillä hänellä ei ole ollut kunnon juttua aikoihin. Nykypäivänähän on kuitenkin tärkeää mainostaa, ja yllättäen se tuottaakin tulosta! Naapurin bodaava portsari Pertti Pääskynen pyytää Herbert Höpöä etsimään kadonneen varjonsa. Pian käy ilmi, ettei Pertin varjo ole ainoa kadonnut: yhä useampi varjo katoaa, ja lopulta itse Herbertinkin varjo ottaa hatkat! Käy ilmi, että varjot kapinoivat kaikkialla nykyisin hohtavaa kirkasta valoa vastaan. Auringonpimennys on tulossa – kuinka silloin käy valojen ja varjojen?Herbert Höpö on itähelsinkiläinen yksityisetsivä, jonka tutkimukset kutkuttavat niin nuoren kuin vanhemmankin lukijan nauruhermoja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788727065267

Book preview

Yksityisetsivä Herbert Höpö ja varjojen kapina

Copyright ©2005, 2023 Marko Leino and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727065267

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kirjat hyllystä ja tuhkat pesästä!

Huippuhyvä yksityisetsivä Herbert Höpö istui olohuoneensa sohvalla, kun kaksi haalariasuista ulosottomiestä latoi pahvilaatikoihin hänen Huippuhyvän yksityisetsivän opas A:sta Ö:hön -kirjasarjaansa. Sarjassa oli kaikkiaan 120 osaa, joista jokainen kätki kansiensa väliin yksityisetsivän ammattiin kuuluvaa tuhtia ja tanakkaa asiatietoa. Herbert Höpöstä tuntui tosi apealta seurata Maksulaksi ja Rästiläksi esittäytyneiden miesten rivakkaa puuhastelua.

– Jättäkää edes osat yksi ja kaksi, olkaa niin kilttejä, Herbert aneli. – Ne minä olen nimittäin kokonaan maksanut. Kannesta kanteen.

– Ei käy, murahti Maksula ja kaapaisi sylillisen kirjoja hyllyltä laatikkoon. – Ne menevät myöhästymiskorkoina.

– Eikö tästä voisi vielä neuvotella? Huippuhyvän yksityisetsivän opas -kirjasarja on äärimmäisen tärkeä minulle! Kuinka minä voin muka hoitaa kiperiä ja kinkkisiä tutkimuksia, jos minulla ei ole opaskirjoja joihin turvata silloin, kun tutkinta alkaa jumittaa tai kaipaan teorioilleni tukea? Herbert ruikutti ja roikotti alahuultaan.

– Olisitte miettinyt sitä silloin, kun jätitte laskunne maksamatta, ärähti Rästilä ja pudotti sylillisen kirjoja laatikkoon niin korkealta ja kirjoista piittaamattomasti, että Herbertin oli pakko sulkea hetkeksi silmänsä.

– Jos minä saisin hieman lisää maksuaikaa, Herbert aneli. – Takaan, että pystyn kyllä maksamaan koko kirjasarjan sen viimeistä osaa myöten viimeistään viikkoa ennen vuoden 2050 juhannusta.

– 2050? Maksula sanoi ja pudisti päätään. Hän otti sormet avukseen laskutoimitukseen. – Siihenhän on yli 40 vuotta!

– Niin juuri, Herbert sanoi toivorikkaasti. – Ei kuulosta pahalta, eihän? Takaan, että pystyn siihen. Minun täytyy vain vetää vyötä vähän kireämmälle. Mitäs sanotte?

Herbert näki Maksulan ja Rästilän vilkaisevan toisiaan epäuskoisen näköisinä. Nyt molemmat pudistivat päätään, Maksula koputti sen lisäksi etusormella ohimoaan merkitsevästi.

– Ei onnistu, Rästilä tiuskaisi ja mulkaisi Herbertiä. – Sitä paitsi, eihän teillä ole edes vyötä. Teillä on henkselit.

Herbert Höpössä hetkeksi syttynyt toivonkipuna ja riemu sammuivat sihahtaen. Peli oli menetetty.

– Hyvä on, Herbert huokasi. – Ei sitten. Minä luovutan. Viekää kaikki. Viekää vaikka koko kirjahylly. Viekää vielä tuhkatkin pesästä.

– Turha toivo, Maksula ärjähti. – Me ei olla mitään muuttomiehiä, eikä nokikolareita! Me viedään vain se, mikä meille kuuluu. Turha yrittää ketkuilla meille muitten hommia!

– Jo on varsinainen epeli koko mies! Rästilä säesti ja napsutti kieltään.

Herbert Höpö istui ihan hiljaa sohvalla koko sen loppuajan, joka Maksulalta ja Rästilältä meni kirjojen pakkaamiseen ja kantamiseen ulos asunnosta.

Kun viimeinenkin pahvilaatikko oli kadonnut olohuoneesta, Maksula ilmestyi vielä eteisen oviaukkoon.

– Hyvästi, hän sanoi ja katsoi pahasti.

Sen jälkeen ulko-ovi kävi ja Herbert Höpö oli kerrostalokaksiossaan yksin. Hän katsoi kirjahyllyä, joka ammotti tyhjyyttään. Ei sentään! Alimmalle hyllytasolle oli kiireessä unohtunut jotain.

Herbert nousi ja kumartui poimimaan Maksulalta ja Rästilältä huomaamatta jääneen ohuttakin ohuemman opuksen. Herbert hymyili surumielisesti. Se oli hänen Selvitettyjen tapausten kansionsa.

– Kolme kokonaista kinkkistä juttua, jotka kaikki olen taidoillani onnistuneesti selvittänyt, Herbert sanoi ääneen ja pyyhki hihallaan kansion pölyttynyttä kantta. – Siinä on kansiin ja kirjoihin pantuna koko huippuhyvän yksityisetsivän urani, Herbert huokasi ja selasi kansiota kaihoisasti.

Kansiossa olivat kronologisessa järjestyksessä Mummon Sotkeentuneen Lankakerän Selvitys, Kadonneen Kengännauhan Arvoitus ja viimeisimpänä Herbert Höpön yksityisetsivän uran ehdoton huippujuttu: Tapaus Karhu!

– Nyt kaikki taitaa olla lopussa, Herbert Höpö kuiskasi, sulki kansion ja antoi sen pudota voimattomiksi käyneistä sormistaan lattialle. – Pelkkiä himmeneviä muistoja. Ei mitään muuta, Herbert sopersi ja otti nenälle liukuneet silmälasit pois päästään. Ensimmäiset kyyneleet kutittivat jo silmänurkkia.

Samassa soi ovikello.

– Voi ei, Herbert parahti ja sipaisi nopeasti kyyneleet kasvoiltaan. – He huomasivat unohtaneensa Selvitettyjen tapausten kansioni!

Punaisia silmiä ja paksuja pölypilviä!

Herbert Höpö avasi asuntonsa ovea vain sen verran, että sai sujautettua Selvitettyjen tapausten kansion porrashuoneen puolelle.

– Siinä on, hän sanoi vaisusti. – Nyt ollaan sujut, ja teillä on varmaan hyvä mieli. Hyvästi.

Herbert oli jo vetämässä ovea kiinni, kun hän kuuli oven raosta tutulta kuulostavan äänen.

– Mitä ihmettä, se huudahti. Kuulosti aivan Magdaleenalta.

Herbert avasi oven selälleen ja toden totta: oven takana seisoi hänen huippuhyvä tyttöystävänsä Magdaleena Selvitettyjen tapausten kansio kädessään.

– Magdaleena! Herbert Höpö huudahti. – Tämäpä iloinen yllätys.

– Mitä tämä nyt taas on? Magdaleena tiuskaisi ja heilutti kansiota yksityisetsivän kasvojen edessä.

– Väärinkäsitys, Herbert sanoi nopeasti ja sieppasi kansion itselleen. – Pelkkä väärinkäsitys. Tule peremmälle.

Magdaleena katsoi Herbertiä kulmiensa alta samalla kun riisui takkiaan eteisessä.

– Miten sinä Herbert näytät niin kummalta? Magdaleena kysyi. – Sinun silmäsi! Et kai sinä ole itkenyt?

– En! En missään tapauksessa, Herbert kielsi. – Eivät miehet itke.

– Itkevätpäs, Magdaleena väitti.

– Niin, tavalliset miehet ehkä. Mutta huippuhyvät yksityisetsivät eivät itke! Herbert harasi vastaan. – Paitsi tietenkin hammaslääkärillä. Ja tietysti muulloinkin, jos heitä sattuu pahasti. Esimerkiksi silloin, kun heiltä otetaan verikoe sormenpäästä. Ja ehkä silloinkin, kun heitä kiusataan esimerkiksi heittelemällä lumipalloilla suoraan pipoon ja pilkkaamalla typerykseksi…

– Asiaan, Herbert! Magdaleena huudahti. – Jos sinä et kerran ole itkenyt, niin minkä tähden sinun silmäsi ovat kuin kaksi puolukkaa?

– Niin, hyvä kysymys. Erittäin hyvä. Silmäni saattavat vaikuttaa hieman punaisilta sen tähden, että…

Herbert ei meinannut millään keksiä hyvää selitystä. Hän pyöritteli ranteitaan ja haki oikeita sanoja. Sillä aikaa Magdaleena ehti riisua kenkänsäkin.

– Niin, Magdaleena tiukkasi. – Minkä tähden?

– Hyvä on, Herbert sanoi alistuneesti. – Myönnetään. Minä itkin.

– Ja miksi sinä itkit? Magdaleena sanoi hieman huolestuneesti.

– Kohta näet, että siihen on hyvä syy, Herbert vastasi ja johdatti Magdaleenan olohuoneeseen.

– Herranen aika sentään! huudahti Magdaleena heti olohuoneen ovelta.

– Niin juuri, Herbert sanoi ja käveli tyhjän kirjahyllyn luo. – Eikö ole järkyttävää?

– On! Todella, Magdaleena päivitteli ja katseli ympärilleen. – Suorastaan kammottavaa! Kohta minuakin alkaa itkettää. Milloin sinä olet viimeksi siivonnut?

– En minä muista. Mutta puhuin kyllä tästä kirjahyllystä, en asuntoni siisteydestä, Herbert sanoi ja taputti lähintä hyllytasoa. Taputus sai paksun pölypilven nousemaan