Oheneminen

By Susanna Salminen

Oheneminen on ihon alle menevä pienoisromaani. Se kertoo elämänmuutoksesta, sopeutumisesta ja joustamisesta, mikä voi viedä mielen rajamaille asti. Se kuvaa, miten nuori perhe yrittää selviytyä, kun arki muuttuu isosti.

Kirja tarkastelee ihmisen kykyä tasapainoilla järjettömältä tuntuvien tosiasioiden keskellä ja nostaa esille monesti äänettömän osapuolen, omaishoitajan, näkökulman.

• Language: Suomi
• Publisher: BoD - Books on Demand
• Release date: Sep 26, 2023
• ISBN: 9789528059455

Susanna Salminen

Kirjoittaja on helsinkiläinen psykologi, jonka lempilause alkaa sanoilla entä jos. Hänen tekstejään on aiemmin julkaistu mm. kahdessa antologiassa, Minä Olen Kuin ja Paha Tapa.

Book preview

1

AAMU OLI VALKENEMASSA. Utu häivytti värejä ja terästi lisääntyvän valon. Metsä oli hiljainen. Näinkö kauniina asiat näyttäytyvät, kun ne on menettämässä?

Loppusyksyn poikkeuksellinen lämpö ei ulottunut kaikkialle, jalat olivat tunnottomat, ihosta oli tullut kylmä kelmu. Lämpö oli kerääntynyt Teemun ja pojan kehojen yhtymäkohtiin. Poika oli edelleen kiinnitettynä kantoreppuun ja makasi kyljellään hänen vieressään. Hän kosketti pojan viltin alta näkyvää nenänpäätä – se oli viileä. Pojan poski punoitti, se oli lämmin.

Teemu työnteli jalkoja vasten kaatunutta muhkuraista koivunrunkoa. Valkoinen runko katkesi kuin paperihylsy, ja kuiva puru rapisi ulos. Hän potki mustalaikukasta runkoa tohjoksi. Jossain kohdassa jalanpohja tavoitti jotain kovempaa, pahkuraisen möykyn, joka tuntui todellisemmalta kuin mikään vähään aikaa. Tunto jalkoihin palasi vähitellen.

Hän potki kyhmyn irti puusta, otti veitsen ja vuoli rapisevaa puuta irti kiinteästä möhkäleestä. Hän viilsi sen alkukohdan näkyviin, kaulan, leukapieliä, sileät poskensivut. Hän rapsutti hienompaa purua, puhdisti suun, nenänpielet ja laittoi varovasti veitsen sivuun, tunnusteli sormenpäillä sen karheaa päälakea.

Hän tunsi helpotusta, kun hän painoi huulensa sen tummuutta vasten, hengitti ilmaa, johon oli kerääntynyt energiaa vuosien takaa. Hän kysyi, miksi Mari ei ollut huolestunut, miksei soittanut apua. Teemu koitti olla suuttunut, edes aavistuksen tuohtunut, mutta kun hän tunsi huulet huulillaan, hän ei voinut olla muuta kuin suunnattoman iloinen.

Taas oli pimeää. Teemu tiesi, etteivät he voisi kaikki selviytyä. Joku heistä oli uhrattava, eikä se voinut olla poika, ja hänen oli hoidettava poikaa.

Teemu silitti Marin korvanseutua varmistaakseen, ettei puoliso kuulisi hänen ajatuksiaan, ja piti häntä tiukasti kainalossaan lähellä poikaa, ettei tämä lähtisi ennen aikojaan. Vielä oli aikaa.

2

JOSKUS OTE on irrotettava.

Juoksulenkki työpäivän jälkeen oli tärkeä ja rentouttava hetki Teemulle. Sen aikana poika sai nauttia raittiista ilmasta juoksurattaissa, joita Teemu työnsi edessään tottuneesti. Se oli isän ja pojan yhteinen aika, jonka Teemu toivoi jatkuvan senkin jälkeen, kun poika kasvaisi.

Kesäinen lämpö häilyi sitkeästi kaupungin liepeillä, vaikka syyskuu oli jo pitkällä. Sääennusteita korjattiin jatkuvasti, päivä toisensa jälkeen oli ajankohtaan nähden ennätyslämmin. Teemu pyyhki kostuvia kämmeniään yhtenään juoksushortsien kuivaan päälliskankaaseen, jottei ote lipeäisi rattaan aisasta.

Poika nukkui rauhallisesti tutussa juoksun rytmittämässä vauhdissa. Tarvikereppu rattaiden takalokerossa jäisi käyttämättömänä odottamaan seuraavaa lenkkiä. Yksi action point vähemmän ensi kerralla.

3

KUN POIKA OLI syntynyt saman vuoden tammikuussa, jossain raivosi talvimyrsky. Supistusten aikana Mari kiroili ja karjui kätilölle, joka pistäytyi synnytyshuoneessa tasaisin väliajoin, mutta etupäässä Mari huusi Teemulle, joka oli Marin vieressä koko pitkän synnyttämisen ajan. Joka kerta kun Teemu nosti katseensa huudon keskeltä kohti ulosantavia huoneen yläreunan leveitä ikkunoita, oli pimeää, eikä hän enää osannut sanoa, oliko päivä vai yö.

Teemu poistui välillä synnytyshuoneesta mennäkseen vessaan tai kuunnellakseen hiljaisia käytäviä. Hän kulki läheisen odotustilan ohi, jossa tyhjät tuolit tuijottivat äänettömältä televisioruudulta uutisia myrskyn tuhoista.

Metsää kaatui, ihmisiä kuoli ja Mari huusi, kun poika pusertui maailmaan. Kaatuneiden runkojen, kuolonuhrien, vääntyneiden mustien kuusten alle rusentuneiden autojen, keskitalven ilmastomyrskyn keskelle avautui pieni aukko, ajan pysähtymisen kohta, kun kätilö laski pojan Teemun syliin.

Case closed, problem solved, projekti viety päätökseen, win-win-win-tilanne, hän oli sanomaisillaan ääneen, mutta Mari oli sulkenut silmänsä ja puristi Teemun kättä.

Hyvä että olet siinä, Mari sanoi ja nukahti.

4

KAIKKI HAASTEET olivat väliaikaisia, joskus ne olivat edessä, joskus takana.

Merenrantaa ja kaupunkiin kuuluvien saarten ääriviivoja piirtävä juoksureitti oli tuttu. Välillä meri reitin varrella avautui laajana tummana mattona koko näkymään, välillä se ainoastaan pilkahti vedenpinnasta kimmahtavina välkähdyksinä vanhojen puiden lävitse tai ohuena hetkellisenä heijastelevana viivana rakennusten väleissä.

Maisema jäi taka-alalle, jonnekin rattaita pitelevän käden, alla viistävän maan ja siinä mukana häilyvän juoksijan varjon väliin. Teemu pani merkille orastavan päänsäryn ja päätti juosta tavallista pidemmän lenkin, jotta viimeisetkin lihasjännitykset pitkän palaveriputken ja tietokoneen ruutuun tuijottelun jälkeen laukeaisivat. Hän halusi myös puhdistaa elimistönsä unilääkkeestä, jota lääkäri oli hänelle kirjoittanut stressin aiheuttamaan unettomuuteen. Hän oli käyttänyt lääkettä jo jonkin aikaa, ehkä liian pitkään tai liikaa, tuntenut olonsa tokkuraiseksi ja sumuiseksi päivisin. Selvästikään lääkkeet eivät sopineet hänelle, ja sen vuoksi hän oli päättänyt lopettaa niiden käytön, hän hikoilisi ne ulos itsestään.

Tänään askel ei kuitenkaan kulkenut niin kuin joskus ennen, keuhkot huusivat happea, jota ei tuntunut kulkeutuvan lainkaan jalkoihin, jotka lenkin lopussa lönköttivät eteenpäin koiran kuuliaisuudella. Jalkaterä otti asvaltin vastaan rennosti, välillä turhan holtittomasti. Tärähdykset etenivät niveliin ja selkärankaan asti ja tuntuivat kipuna päässä, aivan kuin kehon kaikki pehmeät kudokset olisivat kuihtuneet, eivätkä enää kykenisi vaimentamaan pienintäkään eteen tulevaa töyssyä. Hän työnsi väsymyksestä kielivät tuntemukset sivuun ja jatkoi, päätöksissä olisi pysyttävä ja kestettävä. Hän kiihdytti vauhtia.

Loppuvaiheessa, sileällä asvaltilla, missä ei ollut vaunuja haittaavia kuoppia tai hiekkatien tärinää, hän kiihdytti vauhtia edelleen. Autojen kohina vieressä kulkevalla vilkkaalla kadulla peitti juoksutossujen kiivaan läpsytyksen.

5

JUOKSUN JÄLKEEN Teemu jäi venyttelemään reisiä ja pohkeita heidän kerrostalonsa sisäpihan leikkialueen viereen.

Kuten tavallisesti tähän aikaan alkuillasta, hiekkalaatikkoa ympäröi äitien rinki, jolta jokainen seurasi jälkikasvuaan herkeämättä, samalla kun keskustelu kävi tiiviinä jostain, jota Teemu ei sivummalta kuullut.

Lapset leikkivät keskenään valvovien silmien alla, ja välillä, kun äänien virtaan ilmaantui liikaa poikkeavuuksia tai säröjä, joku äiti irtaantui ringistä ja kävi laatikon reunojen sisään oman lapsensa luo pyyhkimään nenää, korjaamaan valahtanutta housunvyötäröä, antamaan lelua takaisin toiselle tai hakemassa lapsen hetkeksi syliin.

Teemu lähestyi rinkiä rattaissa edelleen nukkuvan pojan kanssa. Tiiviiseen kehään syntyi hänelle tilaa, kuin kokonainen organismi olisi itsestään avautunut ja hänen istuttuaan jälleen sulkeutunut. Hän istui ringissä puolittain selin muihin, juoksurattaan aisa edelleen tiiviisti otteessaan.

Pinjan äiti hänen vieressään nosti jalkojensa juuresta muoviämpäriä lähemmäksi Teemua. Ämpäri oli puolillaan pieniä punakeltajuovaisia omenoita.

Ota tästä. Näytät siltä, ettet ole syönyt mitään viikkoihin, Pinjan äiti sanoi.

Teemu otti yhden ja alkoi pureskelemaan makeankirpeää omenaa pala kerrallaan. Kuivan kesän hedelmän hapokkuus tuntui vetävän hänestä loputkin mehut.

Keskustelu oli jälleen voimistumassa äitien keskuudessa.

Talon äidit ja muutama isä olivat tulleet heti tuttaviksi, kun he olivat muuttaneet taloon. Mari oli silloin viimeisillään raskaana, ja se oli ollut heidän pääsylippunsa perheiden tapaamisiin ja keskusteluihin. Talossa asui muitakin, mutta he olivat etäisempi joukkio nimiä, ammatteja, automerkkejä, koiranomistajia, ulkonäköjä ja satunnaisia tietoja, jotka liikkuivat nopeasti ohi tai kuuluivat ääninä rappukäytävissä.

Pinjan äidin pakara kuumotti värikkään kaapumaisen mekon alta Teemun paljasta ja nahkeaa reittä vasten, ja vaikka hänen olisi pitänyt hivuttautua sopivalle etäisyydelle kosketuksesta, hän jäi paikoilleen. Värikkääseen kankaaseen jäisi tunkkainen tahra, mutta Teemu ei halunnut rikkoa tiivistä kuviota. Teemu otti ämpäristä toisen omenan ja pani sen heränneen pojan rattaissa vilkkaasti heiluviin käsiin.

Teidän pojalla on Marin posket, Pinjan äiti sanoi ääneen, ehkä yhtä hyvin Teemulle kuin kenelle tahansa kuuloetäisyydellä istuvalle äidille.

Pinjan äiti alkoi leperrellä pojalle, ja poika alkoi vispata omenaa kädessään innokkaasti.

Mutta sinun kulmakarvat. On ihan selvästi teidän molempien näköä, sanoi