Ei toista tilaisuutta

By Andrew Gross and James Patterson

Toinen osa James Pattersonin myydyintä trillerisarjaa neljän naisen murhakerhosta. Pulssia nostattavaa kirjaa on mahdoton laskea käsistään!11-vuotias kuorotyttö tapetaan ammuskelussa kirkon edessä San Franciscossa. Ainoa komisario Lindsay Boxerin löytämä johtolanka on tarra kaksipäisestä leijonasta pakoauton kyljessä. Toimittaja Cindy Thomas puolestaan tutkii aiempaa kuolemantapausta, jossa nainen löydettiin kellaristaan hirtettynä. Kun kellarista löytyy samanlainen leijonan kuva, tajuavat naiset olevansa tekemisissä ennalta-arvaamattoman sarjamurhaajan kanssa. Naisten murhakerhon on aika kokoontua jälleen.Vihjeet tuntuvat johdattavan suoraan San Franciscon poliisin sisäpiiriin. Kun Lindsay ystävineen pääsee murhaajan jäljille, huomaavat he joutuneensa itse tappajan kohteiksi. Heidän on toimittava nopeasti, ennen kuin yhdestä heistä tulee seuraava uhri.Ei toista tilaisuutta jatkaa James Pattersonin nopeatempoista rikossarjaa, jossa neljä naista ratkoo yhdessä kylmäverisiä murhia San Franciscossa. Useat sarjan kirjoista ovat olleet New York Times Bestseller-listalla, ja sarjasta on tehty myös tv-sarja Naisten murhakerho.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 14, 2023
• ISBN: 9788728401460

Book preview

Ei toista tilaisuutta

Translated by Jukka Sirola

Original title: 2nd Chance

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2002, 2023 James Patterson, Andrew Gross and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728401460

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset

Kiitokset San Franciscon poliisin väkivaltayksikön ylikonstaapelille Holly Peralle ja ylikonstaapeli Joe Toomeylle sekä jo eläkkeelle jääneelle ylikomisario Pete Ogtenille, samoin kuin jälleen kerran tohtori Greg Zormanille Fort Lauderdaleen.

Tämä kirja on omistettu Lynnille ja Suelle.

Prologi

Kuorolaiset

Pastori Aaron Winslow ei ikinä unohtaisi seuraavia minuutteja. Hän tunnisti kammottavat pamaukset heti, kun ne kajahtivat iltahämärässä. Häntä kylmäsi kauttaaltaan. Hän ei voinut uskoa, että joku ampui järeällä kiväärillä tässä kaupunginosassa.

Ra-ta-ta! Ra-ta-ta!

Hänen kuoronsa oli paraikaa poistumassa La Salle Heightsin kirkosta. Neljäkymmentäkahdeksan lasta lipui hänen ohitseen kohti jalkakäytävää. Heillä oli juuri ollut viimeiset harjoitukset ennen San Franciscon Sing-Off-kilpailuja, ja he olivat laulaneet loistavasti.

Sitten alkoi tulitus. Ja sitä riitti. Ei yksittäisiä laukauksia, vaan pursketulta kuin rynnäkössä ikään.

Ra-ta-ta! Ra-ta-ta!

»Maahan!» hän huusi täyttä kurkkua. »Kaikki maahan! Suojatkaa päänne. Suojautukaa!» Hän ei ollut uskoa mitä suustaan päästi.

Aluksi kukaan ei tuntunut kuulevan häntä. Valkopaitaisten ja -mekkoisten lasten mielestä laukaukset kuulostivat varmaan sähikäisiltä. Sitten luotikuuro läpäisi kirkon kauniin lasimaalausikkunan. Kuva Kristuksesta siunaamassa lasta Kapernaumissa pirstoutui, ja sirpaleita satoi kaikkialle, jopa lasten päälle.

»Joku ampuu!» Winslow huusi. Kenties ampujia oli useitakin. Miten ihmeessä? Hän pinkoi lasten lomitse huutaen, huitoen ja sysäten mahdollisimman monta kumoon nurmikolle.

Kun melkein kaikki olivat viimein kyyristyneet tai heittäytyneet maahan, Winslow huomasi kaksi tyttöä, Chantalin ja Tamaran, jotka olivat jähmettyneet seisaalle luotien viuhuessa ohitse. »Chantal ja Tamara, äkkiä maahan!» hän karjui, mutta tytöt pysyivät paikoillaan ja uikuttivat peloissaan. He olivat parhaat kaverukset. Winslow oli tuntenut heidät jo silloin, kun he olivat vielä hypänneet ruutua asvaltilla.

Hän ei epäröinyt hetkeäkään. Hän säntäsi tyttöjen luokse, tarttui kumpaakin käsivarresta ja riuhtaisi heidät maahan. Sitten hän heittäytyi heidän päälleen.

Luodit viuhuivat hänen päänsä yli tosi läheltä, koetellen hänen tärykalvojaan. Hän vapisi kauttaaltaan, samoin kuin tytöt joita hän suojasi. Hän ounasteli kuolevansa tuota pikaa. »Ei mitään hätää, tyttökullat», hän kähisi.

Mutta tulitus loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Paikalle laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Se tuntui oudolta ja aavemaiselta kuin koko maailma olisi pysähtynyt kuuntelemaan.

Winslow nousi seisaalle ja tarkkaili uskomatonta näkymää. Joka puolella lapsia alkoi kömpiä pystyyn. Jostain kuului itkua, mutta hän ei nähnyt verta; kukaan ei näyttänyt haavoittuneen.

»Onko kaikki hyvin?» Winslow huikkasi. Hän asteli lapsijoukon halki. »Onko kaikki reilassa?»

»On… On…» hänelle sanottiin. Hän silmäili ällistyneenä ympärilleen. Oli tapahtunut pieni ihme.

Sitten hänen korviinsa kantautui taas lapsen itkua.

Hän kääntyi ja huomasi Maria Parkerin, joka oli vasta 12-vuotias. Maria seisoi kirkon pääoven valkoisilla puuportailla. Hän näytti olevan aivan sekaisin. Avoimesta suusta pääsi riipaisevia nyyhkäyksiä.

Winslowin katse osui siihen, mikä oli saanut tytön hysterian partaalle. Hän tunsi sydämensä särkyvän. Hän ei ollut ikinä kokenut mitään niin järkyttävää ja järjetöntä, ei nuorena Oaklandin kaduilla eikä edes myöhemmin sodassa.

»Voi luoja. Voi ei.»

Vasta yksitoistavuotias Tasha Catchings lojui yhtenä myttynä kukkapenkissä kirkon seinustalla. Hänen valkoinen koulumekkonsa oli yltä päältä veressä.

Lopulta Winslow purskahti itsekin itkuun.

I osa

Naisten murhakerho koossa taas

1

Tiistai-iltana pelasin seiskaa kolmen Hope Streetin nuorisotalon asukin kanssa. Nautin siitä täysin siemauksin.

Vastapäisellä rähjäisellä sohvalla istuivat kaksi päivää aiemmin nuorisovankilasta vapautunut slummin kasvatti Hector, hiljainen ja sievä Alysha, jonka perheoloista en tohdi edes kertoa, ja Michelle, joka oli neljäntoista vuoden iässä ehtinyt myydä itseään San Franciscon kaduilla jo vuoden verran.

»Herttaa», minä ilmoitin ja löin pöytään seiskan vaihtaen maata, niin että Hectorin suunnitelmat romuttuivat.

»Hemmetin tinanappi», poika valitti. »Miksi sinä isket aina puukolla selkään, kun minulla menee hyvin?»

»Opi jo, ettei kannata ikinä luottaa kyttään, hölmö», Michelle sanoi nauraen ja hymyili minulle kuin salaliittolainen.

Olin jo kuukauden ajan viettänyt Hope Streetin talolla illan tai pari viikossa. Kesällä tapahtuneiden hirveiden vihkiparimurhien jälkeen olin ollut täysin hukassa. Olin jäänyt kuukaudeksi lomalle väkivaltayksiköstä, hölkännyt satamassa ja tuijotellut Potrero Hillissä asuntoni suojista lahdelle.

Mikään ei auttanut. Ei terapia eikä kaverieni Claire Washburnin, Cindy Thomasin ja Jill Bernhardtin vankkumaton tuki. Edes töihinpaluu ei auttanut. Olin katsellut avuttomana, kuinka elämä hiipui rakastettuni Chris Raleighin silmistä. Tunsin yhä olevani vastuussa hänen kuolemastaan. Mikään ei tuntunut täyttävän tyhjiötä.

Niinpä tulin tänne – Hope Streetille.

Ja kaikeksi onneksi se auttoi vähän.

Kohotin katseeni korteista Angelaan, tulokkaaseen joka istui metallituolilla huoneen toisella puolella kolmikuinen tytär sylissään. Noin kuusitoistavuotias tyttöparka ei ollut sanonut koko iltana paljon mitään. Koettaisin vielä puhua hänen kanssaan ennen lähtöä.

Ovi avautui ja talon johtaviin nuoriso-ohjaajiin kuuluva Dee Collins astui sisään. Häntä seurasi jäykän oloinen musta nainen, jolla oli vanhahtava harmaa puku. Hänessä oli selvä lastensuojeluviraston leima.

»Angela, sosiaalityöntekijäsi saapui.» Dee kyykistyi tytön viereen.

»Enhän minä sokea ole», Angela sanoi.

»Meidän täytyy viedä vauva nyt», sosiaalityöntekijä keskeytti kuin vain tämä tehtävä olisi estänyt häntä ehtimästä seuraavaan junaan.

»Ei!» Angela piti vauvasta kiinni entistä tiukemmin. »Voitte pitää minua tässä loukossa tai lähettää takaisin Claymoreen, mutta vauvaani ette kyllä vie.»

»Ole kiltti, kultapieni, vain muutamaksi päiväksi», Dee yritti suostutella.

Angela kietoi käsivartensa suojelevasti lapsensa ympärille, joka alkoi itkeä vaistotessaan jonkin olevan vialla.

»Älä järjestä mitään kohtausta, Angela», sosiaalityöntekijä varoitti. »Tiedät kyllä miten tämä homma toimii.»

Hänen lähestyessään Angelaa näin kuinka tämä ponkaisi tuolista rutistaen vauvaa toisella kädellä ja mehulasia toisella.

Samassa hän iski lasin pöydän kulmaan. Lasiin syntyi terävä särmä.

»Angela.» Säntäsin pystyyn korttipöydästä. »Pane se pois. Kukaan ei vie lastasi minnekään, paitsi jos itse luovut hänestä.»

»Tuo huora yrittää pilata elämäni.» Angelan silmät leiskuivat. »Ensin hän istuttaa minua Claymoressa kolme lisäpäivää eikä sittenkään päästä minua kotiin äidin luo. Nyt hän yrittää viedä vauvani.»

Nyökkäsin ja tuijotin tyttöä silmiin. »Ensin sinun täytyy panna se lasi pois. Sinä tiedät sen, Angela.»

Sosiaalityöntekijä otti askeleen eteenpäin, mutta minä pidättelin häntä. Siirryin hitaasti kohti Angelaa. Tartuin lasiin ja otin sitten hellävaroen vauvan hänen sylistään.

»Vauva on minulle kaikki kaikessa», Angela kuiskasi ja alkoi sitten nyyhkyttää.

»Minä tiedän.» Nyökkäsin. »Juuri siksi muutat joitain asioita elämässäsi ja saat hänet takaisin.»

Dee sitoi Angelan verta vuotavan käden ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Sosiaalityöntekijä yritti turhaan hyssytellä itkevää vauvaa.

Menin hänen luokseen. »Vauva sijoitetaan jonnekin lähistölle, ja häntä saa käydä katsomassa päivittäin», sanoin. »Ja ainakaan minä en sitten nähnyt täällä mitään sellaista, joka pitäisi panna paperille. Entä te?» Sosiaalityöntekijä loi minuun nyrpeän katseen ja kääntyi pois.

Samassa hakulaitteeni hälytti; kolme erikorkuista piippausta leikkasi kireää tunnelmaa. Otin laitteen esiin ja katsoin numeroa. Warren Jacobi, entinen parini väkivaltayksiköstä. Mitä hän halusi?

Pahoittelin joutuessani poistumaan ja menin henkilökunnan toimistoon. Tavoittaisin Jacobin autosta.

»Paha tapaus, Lindsay», hän sanoi synkkään sävyyn. »Ajattelin, että haluaisit tietää.»

Hän selosti lyhyesti kammottavan tapauksen, jossa lapsia kohti oli ammuttu silmittömästi La Salle Heightsin kirkolla. Yksitoistavuotias tyttö oli saanut surmansa.

»Jessus…» huokaisin masentuen.

»Ajattelin, että haluaisit ehkä mukaan», Jacobi sanoi.

Vedin syvään henkeä. Oli kulunut yli kolme kuukautta siitä kun olin viimeksi ollut murhapaikalla. Tauko oli alkanut vihkiparijutun ratkettua.

»No, en kuullut vastausta», Jacobi patisti. »Haluatko mukaan, komisario?» Se oli ensimmäinen kerta, kun hän puhutteli minua uuden arvoni mukaisesti.

Tajusin ammatillisen kuherruskuukauteni päättyneen. »Joo», murahdin. »Haluan mukaan.»

2

Alkoi sataa kylmää vettä, kun pysäköin Explorerini La Salle Heightsin kirkolle Harrow Streetille, joka on Bay Viewin enimmäkseen mustien asuttamaa aluetta. Paikalle oli saapunut vihainen ja levoton ihmisjoukko – yhdistelmä lähiseudun surullisia äitejä ja tavanomainen porukka juroja kulmakunnan kundeja kirkkaanvärisissä lenkkareissaan – ja kaikki tungeksivat muutaman virkapukuisen poliisin ympärille.

»Tää ei ole mikään saatanan Mississippi», joku huusi työntyessäni väkijoukon halki.

»Eikö tämä tällainen lopu ikinä?» joku vanhahko nainen valitti.

Näytin virkamerkkiäni parille hermostuneelle konstaapelille ja pääsin kirkon edustalle. Näkymä salpasi henkeni.

Valkoisen lautavuoratun kirkon julkisivu oli luodinreikien ja lyijynharmaiden vakojen kuvioima. Seinässä ammotti valtava aukko siinä kohtaa, mistä iso lasimaalaus oli ammuttu säpäleiksi. Värillisen lasin terävät särmät heiluivat tuulessa kuin jään kuorruttamat oksat. Nurmikolla seisoskeli yhä ilmeisen järkyttyneitä lapsia, ja ensihoitajat huolehtivat muutamista.

»Voi luoja», mutisin itsekseni.

Huomasin portaiden vieressä mustatakkisia rikospaikkatutkijoita, jotka olivat lääketieteen asiantuntijoita. He olivat kumartuneet tutkimaan nuoren tytön ruumista. Lähistöllä seisoi siviilipukuisia poliiseja. Yksi heistä oli entinen parini Jacobi.

Huomasin empiväni. Olin ollut samanlaisessa tilanteessa ainakin sata kertaa. Muutama kuukausi sitten olin ratkaissut kaupungin isoimman murhajutun sitten Harvey Milkin tapauksen, mutta sen jälkeen oli tapahtunut niin paljon. Minusta tuntui oudolta, kuin olisin uusi näissä hommissa. Puristin kädet nyrkkiin, vedin syvään henkeä ja lähdin astelemaan kohti Jacobia.

»Tervetuloa takaisin ulkomaailmaan, komisario», Jacobi sanoi korostaen uutta arvoani.

Väkivaltayksikkö oli ollut päämääräni uran alusta asti: olin ollut San Franciscon ensimmäinen naispuolinen henkirikostutkija ja nyt osaston ensimmäinen naiskomisario. Kun entinen esimieheni Sam Roth oli valinnut helpon työn Bodega Bayssa, poliisipäällikkö Mercer oli kutsunut minut puheilleen. Minulla on kaksi vaihtoehtoa, hän oli sanonut. Voin pitää sinut pitkällä virkavapaalla, jotta voit harkita, onko sinusta vielä tähän hommaan. Tai voin antaa sinulle tämän. Hän oli liu’uttanut pöydän poikki kullanvärisen virkamerkin, jossa oli kaksi sauvaa. Se oli ollut kai ensimmäinen kerta, kun näin Mercerin hymyilevän.

»Komisarion virkamerkki ei tee tästä yhtään helpompaa, vai mitä, Lindsay?» Jacobi sanoi painottaen, että kolmivuotinen yhteistyömme oli nyt muuttunut.

»Mitä tapauksesta tiedetään?» kysyin häneltä.

»Vaikuttaa siltä, että asialla oli ainoa yksi ampuja, joka väijyi tuolla pöheikössä.» Hän osoitti noin viidenkymmenen metrin päässä kasvavaa tiheää vesakkoa. »Se paskiainen iski juuri, kun lapset poistuivat kirkosta. Ampui täydeltä laidalta.»

Huokaisin ja katsoin itkeviä, järkyttyneitä lapsia, joita seisoi ympäri nurmikkoa. »Näkikö kukaan sitä tyyppiä? Kai nyt sentään joku, vai?»

Jacobi pudisti päätään. »Kaikki löivät maihin.»

Kuolleen lapsen lähellä suunniltaan oleva musta nainen nyyhkytti lohduttavan ystävän olkaa vasten. Jacobi näki katseeni nauliutuvan kuolleeseen tyttöön.

»Hänen nimensä on Tasha Catchings», hän mutisi. »Viidesluokkalainen St. Anne’sissa. Kiltti tyttö. Kuoron kuopus.»

Siirryin lähemmäs ja kyykistyin verisen ruumiin ääreen. Tekipä tätä kuinka usein hyvänsä, näky on aina yhtä surullinen. Tashan koulupuku oli kauttaaltaan veressä, johon sekoittui sadevettä. Parin metrin päässä lojui sateenkaarenkirjava selkäreppu.

»Hänkö vain?» kysyin epäuskoisena ja silmäilin tapahtumapaikkaa. »Eikö kehenkään muuhun osunut?»

Joka puolella näkyi luodinreikiä, lasinsirpaleita ja puunsäleitä. Kirkosta oli tullut ulos kymmeniä lapsia… Niin paljon laukauksia ja vain yksi uhri.

»Onnen päivä meille, vai mitä?» Jacobi tuhahti.

3

Paul Chin, yksi väkivaltayksikön miehistä, jututti kirkon portailla pitkää ja komeaa mustaa miestä, jolla oli musta poolokauluksinen paita ja farkut. Olin nähnyt miehen uutisissa. Tiesin jopa hänen nimensä: Aaron Winslow.

Järkyttyneenä ja tyrmistyneenäkin Winslow esiintyi arvokkaasti. Hänellä oli sileät kasvot, päälaelta lyhyeksi leikattu pikimusta tukka ja atleetin ruumiinrakenne. Kaikki kaupunkilaiset tiesivät, mitä hän teki täkäläisten hyväksi. Häntä pidettiin tosielämän sankarina, ja täytyy myöntää, että hän myös näytti siltä.

Astelin hänen luokseen.

»Tämä on pastori Aaron Winslow», Chin esitteli.

»Lindsay Boxer», sanoin ja ojensin käteni.

»Komisario Boxer», Chin sanoi. »Hän johtaa tutkintaa.»

»Tiedän miten paljon olette tehnyt tämän kaupunginosan eteen», sanoin. »Olen pahoillani tapahtuneesta. En tiedä mitä sanoa.»

Winslowin katse kääntyi murhatun tytön suuntaan. Hän puhui äärimmäisen lempeästi. »Tunsin Tashan pikkutytöstä asti. Nämä ovat hyviä, vastuuntuntoisia ihmisiä. Äiti kasvatti Tashan ja hänen veljensä yksin. Kaikki kuorolaiset ovat vielä lapsia. Meillä oli harjoitukset.»

En halunnut tungetella, mutta minun oli pakko. »Voinko esittää muutaman kysymyksen?»

Winslow nyökkäsi ilmeettömänä. »Totta kai.»

»Näittekö ketään? Näittekö jonkun pakenevan? Hahmon, vilauksen?»

»Näin mistä laukaukset tulivat», Winslow sanoi ja osoitti samaa tiheää pöheikköä, jonne Jacobi oli lähtenyt. »Näin suuliekit. Se oli mieletöntä.»

»Onko teitä tai kirkkoanne uhattu viime aikoina?» kysyin.

»Uhattu?» Winslow mutristi suutaan. »Ehkä vuosia sitten, kun saimme ensi kertaa rahoitusta lähistön talojen remontointiin.»

Vähän matkan päästä kuului Tashan äidin raastava tuskanhuuto, kun tyttären ruumista nostettiin pyöräpaareille. Tilanne oli lohduton. Ympäröivä väkijoukko alkoi hermostua toden teolla. Pilkkahuutoja ja syytöksiä alkoi kantautua joka suunnasta. »Mitä te siellä seisoskelette? Menkää etsimään se tappaja.»

»Minun on paras mennä tuonne», Winslow sanoi. »Ennen kuin tilanne riistäytyy käsistä.» Hän oli jo lähdössä mutta kääntyi sitten suu tiukkana viivana ja alistunut ilme kasvoillaan. »Olisin voinut pelastaa tuon lapsiparan. Minä kuulin laukaukset.»

»Ette olisi voinut pelastaa kaikkia», minä sanoin. »Teitte parhaanne.»

Hän nyökkäsi ja sanoi sitten jotain aivan järkyttävää. »Se oli M16. Kolmenkymmenen patruunan lipas. Ja se paskiainen vaihtoi lipasta kahdesti.»

»Mistä te sen tiedätte?» kysyin yllättyneenä.

»Persianlahden sodasta», hän vastasi. »Olin siellä kenttäpappina. En ikinä unohda sitä kauheaa ääntä. Ei kukaan unohda.»

4

Kuulin väkijoukon metelin yli, kuinka nimeäni huudettiin. Huutaja oli Jacobi. Hän oli pöheikössä kirkon kulman takana. »Hei, komisario, tules katsomaan.»

Matkalla ihmettelin, millainen ihminen voisi tehdä jotain näin hirveää. Olin tutkinut varmaan sataa murhatapausta; syynä olivat useimmiten huumeet, raha tai seksi. Mutta tämä… Tämän tarkoitus oli vain järkyttää.

»Katso», Jacobi sanoi kyykyssä. Hän oli löytänyt hylsyn.

»Veikkaan M16:ta», minä sanoin.

Jacobi nyökkäsi. »Onko pikku leidi kartuttanut tietojaan ollessaan vapaalla? Remington kaks kakskytkolme.»

»Komisario pikku leidi sinulle.» Hymyilin omahyväisesti. Sitten kerroin hänelle, mistä oli saanut tietoni.

Ympäristössä oli kymmeniä hylsyjä. Olimme syvällä pensaiden ja puiden keskellä, eikä sinne nähnyt kirkolta. Hylsyt olivat lentäneet kahteen selvästi erottuvaan ryppääseen, jotka olivat noin viiden metrin päässä toisistaan.

»Huomaat kai missä hän aloitti tulituksen», Jacobi sanoi. »Ilmeisesti tässä. Sitten hänen on täytynyt liikkua.»

Ensimmäisen hylsyryppään luota näki hyvin kirkon sivustalle. Lasimaalaus oli ollut näkyvissä kokonaisuudessaan. Ja kaikki ne katua kohti astelevat lapset… Ymmärsin miksei kukaan ollut nähnyt ampujaa. Hänen lymypaikkansa oli ollut täysin piilossa.

»Vaihdettuaan lippaan hän varmaan siirtyi tuonne.» Jacobi osoitti paikkaa sormellaan.

Astelin toisen hylsykasauman luokse ja kyykistyin. Jokin oli pielessä. Kirkon julkisivu näkyi, samoin pääportaat joiden vieressä Tasha oli lojunut. Mutta vain hädin tuskin.

Siristelin silmiäni kuvitteellisen tähtäimen läpi ja kohdistin katseeni paikkaan, jossa Tashan oli täytynyt olla luodin iskiessä. Kohtaa tuskin näki. Mies ei ollut mitenkään voinut tähdätä nimenomaan Tashaa. Luoti oli tullut täysin epätodennäköisestä kulmasta.

»Onnenkantamoinen», Jacobi mutisi. »Mitä luulet, kimmoke?»

»Mitä täällä takana on?» kysyin. Käännyin ja lähdin työntymään tiheän vesakon halki poispäin kirkosta. Kukaan ei ollut nähnyt ampujan pakoa, joten hän ei selvästikään ollut juossut Harrow Streetiä pitkin. Pöheikköä jatkui noin kuuden metrin matkan.

Sen päättyessä vastaan tuli puolitoista metriä korkea verkkoaita, joka erotti kirkon tontin ympäröivästä asuinalueesta. Astuin matalakorkoisilla kengilläni aidan viereen ja kiepahdin sen yli.

Näin edessäni aidattuja takapihoja ja pieniä rivitaloja. Paikalle oli kerääntynyt jonkin verran väkeä seuraamaan tapahtumaa. Oikealla olivat Whitney Youngin lähiön leikkikentät.

Jacobi tavoitti minut viimein. »Ota iisisti, pomo», hän puuskahti. »Täällä on yleisöä. Saatat minut huonoon valoon.»

»Tätä kautta hän varmaan pakeni», minä sanoin. Katsoimme molempiin suuntiin. Toisessa suunnassa oli kuja, toisessa kotien rivi.

Huusin erään takapihan kuistille kerääntyneille uteliaille: »Näkikö kukaan mitään?» Ei vastausta.

»Joku ammuskeli kirkolla», huusin. »Pikku tyttö kuoli. Auttakaa meitä. Tarvitsemme apuanne.»

Kaikki seisoivat epäluuloisen vaitonaisina, kuten yleensä sellaiset, jotka eivät puhu poliisille.

Sitten meitä kohti asteli hitaasti noin kolmikymppinen nainen. Hän tuuppi edellään pientä poikaa, jolla oli punakeltainen Kobe Bryant -pusero. »Bernard näki jotain», hän sanoi vaimealla äänellä.

Noin kuusivuotiaalla Bernardilla oli silmissään varautunut katse. »Se oli paku», hän töksäytti sitten. »Niin kuin Reggie-enolla.» Hän osoitti kujalle johtavaa soratietä. »Se oli pysäköity tuonne.»

Kyykistyin ja hymyilin ystävällisesti katsoen pelokasta poikaa silmiin. »Minkä värinen se oli?»

Lapsi vastasi: »Valkoinen.»

»Veljelläni on Dodgen valkoinen tila-auto», Bernardin äiti sanoi.

»Oliko se samanlainen kuin enollasi, Bernard?» kysyin.

»Ei ihan.»

»Näitkö kuljettajan?»

Poika pudisti päätään. »Vein roskia. Näin vain kun se ajoi pois.»

»Luuletko, että voisit tunnistaa auton, jos näkisit sen uudestaan?» kysyin.

Bernard nyökkäsi.

»Koska se näytti samanlaiselta kuin enosi auto?»

Poika empi. »Ei, vaan siksi että sen perässä oli kuva.»

»Kuva? Tarkoitatko jonkinlaista merkkiä? Tai mainosta?»

»En.» Bernard pudisti päätään. Hänen ymmyrkäisten silmiensä katse kiersi lähistöä. Sitten katse kirkastui. »Tarkoitan tuollaista.» Hän osoitti naapurin pihatiellä seisovaa avopakettiautoa. Sen takapuskurissa oli jonkun Cal Golden Bearsin pelaajan tarra.

»Siis tarraa?» halusin varmistaa.

»Takapuskurissa.»

Tartuin poikaa varovasti olkapäistä. »Miltä se näytti?»

»Mufasalta», poika sanoi. »Leijonakuninkaasta.»

»Oliko se leijona?» Mietin kuumeisesti kaikkea todennäköistä. Urheiluseuroja, yliopistojen logoja, yrityksiä…

»Joo, niin kuin Mufasa», Bernard sanoi. »Paitsi että sillä oli kaksi päätä.»

5

Vajaan tunnin kuluttua työnnyin oikeustalon portaille kerääntyneen kohisevan väkijoukon halki päästäkseni työpaikalleni. Minulla oli tyhjä ja hyvin surullinen olo, mutta tiesin etten voisi näyttää tunteitani täällä.

Hautaholvimaisen graniittirakennuksen aula oli tungokseen asti täynnä toimittajia ja tv-yhtiöiden uutisryhmiä, ja mikrofoneja tungettiin kaikkien niiden eteen, jotka tulivat sisään virkamerkki rinnassaan. Useimmat rikostoimittajat tunsivat minut, mutta hätistin heidät pois päästäkseni yläkertaan.

Sitten joku tarttui minua olkapäistä ja tuttu ääni sanoi: »Linds, meidän täytyy puhua…»

Käännähdin ympäri ja näin edessäni Cindy Thomasin, joka oli hyvä ystävä mutta myös Chroniclen johtava rikostoimittaja. »En vaivaa sinua nyt», hän sanoi metelin yli. »Mutta asia on tärkeä. Kävisikö Susie’s, kymmenen maissa?»

Juuri Cindy, lehden kaupunkitoimitukseen hautautunut artikkelitoimittaja, oli tunkeutunut vaivihkaa vihkiparijutun ytimeen ja auttanut ratkaisemaan sen. Hän oli osaltaan vastuussa siitä, että minulla oli nyt kullanvärinen virkamerkki.

Sain hymyiltyä. »Tavataan siellä.»

Kolmannessa kerroksessa astelin ahtaaseen, loisteputkilla valaistuun huoneeseen, jota kaupungin