Tuulta ja tyyntä: valittuja novelleja

By Viljo Kojo

Kokoelma monipuolisen ja eri tyylilajeja taitavan kirjailijan parhaita novelleja.Pieniä tarinoita ihmisistä, arjesta ja elämästä. Kojon novelleissa on niin lempeää huumoria, koskettavia hetkiä kuin vauhdikkaita tapauksiakin, kaikki kudottuna yhteen taitavaksi kerronnaksi.Kolmenkymmenen vuoden ajalta yhdeksi kokoelmaksi kootuissa novelleissa näkyvät Kojon tiivis, pelkistävä kirjallinen tyyli ja kotiseuturakkaus. Karjala, karjalainen luonne ja pienen kaupungin elämä nousevat Kojon novelleissa humoristisiksi, kansanomaisiksi ja lyyrisiksi aiheiksi. Alun perin vuonna 1947 julkaistun kokoelman novellit ovat vuosilta 1919–1936 ja tarjoavat aikamatkan kirjoitusaikansa maisemiin ja eläväntuntuisen kuvan aikakauden suomalaisesta elämänmenosta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728573785

Book preview

Tuulta ja tyyntä

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1947, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573785

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ONNEN PESÄ

ONNEN PESÄ

Jokohan ne ovat menneet naimisiin, se tehtailija Törmän tytär, se Hellä, ja apteekkari Karimaan poika, joka taitaa jo olla valmis lääkäri.

Kyllä kai ne jo naimisissa ovat — jos sitten ovatkaan — johan ne kihloissa olivat toissa vai oliko se jo kolmantena kesänä. Silloinhan ne kävivät juhannusaattoaan viettämässä Salon tykönä. Olivat päättäneet mennä tervehtimään Hellän Oskusetää, joka oli ja taitaa vieläkin olla Hamarojan kartanon pehtorina. Mutta kun tulivat sedän taloon, saivatkin kuulla, että setä oli mennyt Salon tykö. — Mutta mitäpäs siitä, sanoi sedän vaimo, tuleehan se sieltä ainakin huomenna.

Mutta silloin juolahti Hellän mieleen, että nytpä hänelle sattuikin hyvä tilaisuus käyttää sulhastaan Salolla, ihanteellisessa maalaistalossa, oikeassa rauhan majassa. Sillä sellaisena väikkyi hänen mielessään muisto tuosta viisi kuusi kilometriä valtateiltä olevasta pienestä talonpoikaistalosta, jonka emäntä ja isäntä olivat aina olleet niin kovin herttaisia ihmisiä.

Pikku tyttönä Hellä oli ollut siellä montakin kertaa, ja hänen mieleensä oli jäänyt kaunis, onnellisuutta ja romanttista rakkautta sädehtivä kuva ihmiselämästä sellaisena kuin se parhaimmillaan saattoi olla. Näillä ihmisillä oli ollut oma, liikuttavuudessaan kaunis tarinansa, jonka Hellä oli joskus kuullut ja tietämättään lapsellisessa mielessään hiukan omien haaveittensa mukaiseksi kaunistellut.

Sedän vaimo kyllä selitteli, ettei ole enää Salon elämä entisellään, sillä emäntä oli pari vuotta sitten kuollut, ja muutenkin. Mutta tyttö ei hellittänyt. Eveliina, sedän emäntä, sai soittaa sinne Salon lähellä olevaan osuuskauppaan ja pyytää, jotta kävisivät ilmoittamassa Salolle sellaisten vieraitten olevan tulossa sillä kello seitsemän linjapiilillä.

Hellän mielestä viisi kuusi kilometriä olisi ollut aivan sopiva kävelymatka, mutta Eveliina ennätti toimittaa osuuskaupalle, että oli käskettävä Salo hevosella vastaan ja niin poispäin. Ja kun sitten oli juotu sedän emännän kahvit, olikin aika lähteä autopysäkille, jossa saatiin viittilöidä turhaan ainakin kolmelle piilille — arvaa sen juhannusaattona: ihmiset parveilevat silloin kuin mitkä mehiläiset.

Tultiin sitten tienhaaraan. Oi kuinka hyvin Hellä siinä jo alkoi muistaa näitä maisemia, vaikka ei ollutkaan enää monen moniin vuosiin täällä päin liikkunut. Seisoskeltiin ja odoteltiin, koska oli ilman muuta aivan varmaa, että Salo, sellainen reilu mies kuin hän oli, tulisi kyllä aivan tuossa tuokiossa. Jokin este, jokin pieni sattuma on tietenkin vähän viivästyttänyt.

Vähitellen kuitenkin alkoi tuntua viisaimmalta lähteä ajan kuluksi kävelemään kaunista kangastietä Salolle päin. Ilta oli tyyni ja lämmin, oikein juhannusaaton malliksi passaava ilta tuossa puolen kahdeksan tienoilla. Kun sellaisessa illassa vielä kaiken kukkuraksi oli kaksi rakastavaista matkalla katsomaan oikeata onnen pesää, niin — hm — kuinka sellaisesta enää osaisi mitään sanoakaan. Sanoitta sen jokainen parhaiten arvaa.

Salo ei suinkaan ollut unohtanut, että Hamarojan kartanon pehtorin veljentytär, sievä ja kouluja käynyt tyttölapsi, oli ilmoittanut tulevansa sulhasineen vieraisille. Ei Salo sitä ollut unohtanut, ei vainenkaan. Hän oli valjastanut Liinunkin, mainion tammansa, melkein kantakirjatamman, valjastanut sen napakasti, niin että sopi siinä avosuin töllistävälle sementtivalurillekin kehaista aisan pontta tempaisten, jotta ei jukupliut, ei lökötä valjaat eikä laukee, se on varma.

Oli siinä juhannuksen kunniaksi ja mielen piristykseksi oteltu vähin viinaksia, nimittäin Salo ja Osku-setä ja sitten tämä sementtivaluri. Mutta valjastamisajaksi Osku-setä oli jäänyt tupaan istuskelemaan ja haastaa pumuamaan emäntävainajan äidin, puolikuuron mummon, kanssa harvakseen, mutta asiallisesti ja tykevästi yhtä ja toista tämän maailman menosta ja politiikasta. Mummo pitää tämän Osku-sedän haastelusta, koska se ei ole ollenkaan hätäilevää eikä liian uusaikaista, vaan jokseenkin rikulleen mummon omiin aivoituksiin sopeutuvaa. Nytkin he ovat, kuultuaan nuorten tulosta linja-autolla, johtuneet juttelemaan tuosta turhasta kiireestä, jossa ei ole järjen hiventäkään: kenelläkään ei oikeastaan olisi kiireempi kuin ennenkään eikä kukaan kuitenkaan pääse entistä etemmäksi.

— No ei, niin myönteli setä, ja mummo hetken kuluttua filosofisesti jatkoi:

— Maahan multaan mennään nyt niinkuin ennenkin.

— Niin aina, joo.

— Kuka myöhemmin, kuka välemmin.

Ja sitten setä näki mummon pyyhkielevän vanhoista tulehtuneista silmistään kyyneleitä ja ajatteli siinä itsekseen, ettei tuon mummonkaan elämä tässä Salon nykyisessä huushollissa taida kadehdittava olla.

Mutta Salon päähän oli pälkähtänyt, että nuoret ihmiset saattaisivat olla janoisia, ja äkkiä hän on käynyt osuuskaupan kahvilasta kokonaisen korillisen olutta — tai mitä litkua tuo lienee, rapakaljaa, melkein prosentitonta — ja sitä hän nyt sovitteli kärryille. Sen jälkeen hän olikin valmis lähtemään, jalkakin oli jo astinraudalla, mutta silloin viskasi siihen naapurin isännän ja tämän töissä olevan kulkumiehen.

Tulijat sattuivat sohaisemaan sanansa parhaaseen paikkaan, nimittäin hevosasioihin, ja Salo laskee jalkansa jälleen ruohikkoiselle tienvieren kamaralle, alkaen samalla liittää omia mielipiteitään ja kehuskelujaan toisten tarinaan.

Olisi ollut synti ja häpeä jättää sanomatta tuolle naapurin isännälle, että tamma mahdollisesti ja varmastikin olisi päässyt kantakirjoihin, jos olisi tullut ilmoitetuksi, ja sementtivaluri, joka oli oikeastaan tullut norkoilemaan Salon valattamasta hautapatsaasta työpalkkojaan, vaikka onkin koko iltapäivän kainostellut ja varroskellut parempaa tilaisuutta, pitää asianaan yhtyä Salon mielipiteeseen. Ja hän lopettaa valehtelemalla, että niin oli sanonut eläinlääkäri tuolla Kiesilässä käydessään, sen oli hän, Sinisalo, itse omilla korvillaan kuullut.

Salo kuuli tuon ensimmäistä kertaa, mutta ehkäpä hän uskoi valurin vouhottelun, koskapa hän nyt vasta ikäänkuin intoutui. Nyt vasta hän oikeastaan näytti muistavan, että sellainenkin kuin sementtivaluri oli siinä töllistelemässä, ja suurella kämmenellään tammaa lautasille losauttaen hän huuteli:

— Juu, on siinä sellainen tamma, että sitä ei pikkurahan tarpeessa myydäkään. Se saa elää minun kanssani niin kauan kuin elää, ja kun minä kuolen, niin Sinisalo saa valaa sementtipatsaan tästä tammasta minun haudalleni. On niitä sellaisia kuulemma tuolla maailmankaupungeissa, hevospatsaita miesten haudoilla, kyllä se tiedetään, ja näkyy niistä silloin tällöin olevan lehdissäkin kuvia.

Tuo on puhetta, joka vetää naapurin isännän ja hänen palkkalaisensa suut naurun mareeseen, mutta pudottaa sementtivalurin huulen entistä enemmän hölpälleen. Ja kun Salo sattuu häntä katsahtamaan, hän ajattelee, että niin no, sen turpasaranoissa on sellainen valuvika, ei se sille mitään mahda. Mutta seuraavat sanansa hän osoittaa naapurin isännälle ja sille sällille, joka seisoo siinä hiukan liian itsetietoisena ja ivallisena. Se kai luulee olevansa tässä kylässä ainoa mies, joka on nähnyt maailmaa ja liikkunut muitakin teitä kuin tuvan ja saunan väliä. Sille on vielä tänä iltana opetettava eräs pieni läksy, tuumailee Salo. Nimittäin se, ettei milloinkaan sovi olla aivan varma asioista, joista ei ole varma. Ja mitäpä tuollainenkin sälli tietäisi niistä sälleistä, joitten joukossa Salo aikoinaan oli vaeltanut ja joutunut silloin tällöin tiukallekin teolle. Nyt tuo nulikka luulee olevansa tekemisissä vain tavallisten talonjussien kanssa, koska värnäilee, että tuskinpa niistä sentään tuollaisista tammoista onkaan tähän asti patsaita valettu.

— Mutta nyt valetaan, intoutui Salo. — Nyt kyllä valetaan, ja komea patsas valetaankin, vai mitä, Sinisalo, sinä joka ymmärrät valamisen konstin?

— Ihan totta, ihan totta, hölöttää Sinisalo ja saa hädin tuskin estäneeksi sylkensä valahtamasta ryntäilleen. — Kyllä valetaan, hän takailee, — kyllä se silloin valetaan, kun Salo kerran sanoo.

Minkä aikaa Salo sillä tavalla lieneekään siinä pihamaalla lähtöä tehnyt, miten hiljaa Hellä ja Karimaan poika lienevät kävelleetkin kaunista kangastietä, lopputulos oli se, että he vihdoin olivat lähestymässä taloa, jonka Hellän vakuuttelujen mukaan piti olla maallisen paratiisin esikartano ja oikea onnen pesä.

Tuossa näkyikin jo puiden takaa talon pääty, tuolla pilkahti esiin aittarivi, jo punersi pihamaan riukuaita ja selvisi näkyviin koko pihakin tienmutkan takaa, ja kas vain: siellähän oli isäntäkin valjastetun hevosen vieressä, vasen jalka jo astinraudalla, käsi tarttumassa kärrin etulautaan ja kokonainen kori rapakaljaa kärrissä.

Vieraiden tulo oli hiukan häkellyttävä keskeytys. Kas vain, kas vain, ja päivää päivää. Niin, eipä ollut vielä isäntä päässyt lähtemään. Sattui yhtä ja toista. Ja nythän ei enää ole mihin lähtemistäkään, koska vieraat ovat tulleet omilla kyydeillään. Sepäs nyt sattui ikävästi, ettei ennättänyt … kuinkas perhanan tavalla hän oikein myöhästyikään … mutta ei pidä panna pahakseen. Kyllä oli vakaa aikomus tulla, mutta — kuinkas se sillä tavalla — ei tää nyt oikein … perhana kuitenkin!

Vieraat tietenkin koettavat lohdutella isäntää parhaansa mukaan. Matka oli ollut eri hauska. — No arvaa sen, kun ollaan nuoria ja — heheh! Kyllä sen arvaa.

Hellä huomasi kohta, että rakennukset olivat aika lailla ränsistyneet, niinkuin taisi olla isäntäkin. Tyttöä saattoi hiukan nolottaakin sulhasen takia. Ensi vaikutelma ei varmaankaan ollut kovin paratiisillinen. Mutta sitten isäntä oli saanut hevosen valjaista ja vienyt liekaan, ja nyt hän alkoi kehoitella vieraita tupaan, jossa hän omakätisesti alkoi järjestellä syömisiä ja juomisia. Ne tulivat sekaisin ja kaikki yhtaikaa — mitäs turhia — renttaa pöytään vain ja syömään ja juomaan ja hyvin elämään.

Pitkänä ja suuriäänisenä Salo touhuili siinä kantaen pöydälle yhä enemmän tavaraa. Siihen ilmestyi kahden kilon paketti voita, toinen suolakalaa, kolmas silliä, neljäs jotakin makkaraa. Ja kaikki ilman lautasia ja muita joutavuuksia. Juustoakin oli niinikään parin kilon murikka reilusti ja kovakouraisesti avatun käärepaperin päällä. Kahvikupit ja sokeriastia ja kermakannu saatiin nekin joihinkin loviin vielä mahtumaan. Mutta kaljapulloja sovitellessa alkoi jo tehdä tiukkaa. Kaiken huippu oli sitten se, kun Salo, vaikka miltään kohdalta ei enää ollut pöytälaudan pintaa näkyvissä, kantoi sinne alkoholiliikkeestä noudetun, vielä avaamattoman paketin ylimääräistä iloa, niinkuin hän sanoi tempaisten suuren puukon tupesta ja sivaltaen narut poikki. Samalla hän tuntui muistavan äskeisen kaunansa sälliä kohtaan, joka istuskeli pöydän latvapuolella mihinkään kajoamatta, savukettaan vain imeskellen.

Salo katsoi häneen kerran toisensa jälkeen asetellessaan tätä sekasotkua yhä enemmän sekaisin, teki sitten laajan liikkeen leveällä kämmenellään ja mörysi, että ei tässä tään parempia tuukkauksia tule, mutta mitään ei pitäisi puuttuman. Ja jos tässä joku kulkumies rupeaa kenkkuilemaan, niin kyllä kuri aina löytyy — ei tartte ollenkaan pelkäillä.

Viimeinen huomautus oli tehty Hellälle ja tämän sulhaselle, jotka näyttivät melko avuttomilta tässä sakissa. Hellä koetti saada Salon ymmärtämään, että he olivat juuri lähtiessään syöneet, mutta Salo viittasi halveksivasti kädellään ja ilmoitti kuuluvalla äänellä, ettei juhannusyönä ole mitään mittoja eikä määriä. Ollaan tässä vain ja syödään ja juodaan ja käydään saunassa välillä ja … ollaan niinkuin lintuset, pesä laitetaan. Se tuli kutakuinkin oikealla sävelellä, vaikka ääni ei ollutkaan mikään sankaritenorin ääni.

Salo oli hetkisen mitä parhaalla tuulella, mutta sitten taas yhtäkkiä alkoi sällin seikka jurnuttaa häntä. Sitä jurnutusta oli muuten tuntunut jossakin mielen pohjalla jo kotvan aikaa, miten kauan lienee tuntunutkaan — ehkäpä jo keväästä alkaen, siitä alkaen kun sälli kylään ilmestyi. Ja äsken hän oli ulkona itsekseen luvannut opettaa tuolle juipille pienen läksyn.

Hän alkoi kaivella piirongin laatikoita, löysi sieltä vihdoin kaksi sormusta ja jonkinlaisen rintaneulan — emäntävainaan peruja — halpaa tavaraa kaikki, mutta nyt Salon mielestä aivan ihmeellisiä aarteita. Ainakin saattoi niiden tiimalta jutella yhtä ja toista sälliä hiukan säikäyttävää.

Hän näytteli aarteitaan vieraille, ja jokaisen oli tutkittava esineet ihan tarkkaan, ja jokaiselle isäntä vuoronsa mukaan selitteli niiden hankkimishistorian ja niiden arvon. Sitten tuli sällin vuoro ottaa esineet käteensä ja ruveta niitä tarkastamaan. Hän koetti kyllä vänkäillä vastaan. Hän ei muka ollut tottunut tuollaisia koruja käsittelemään. Mutta kas kun hänen täytyi: Salo huojui varsin uhkaavana hänen yläpuolellaan ja suorastaan tunki ne hänen kouraansa.

— Tuossa on riljanttisormus, ymmärräks? Oleks milloinkaan nähnykkään riljanttia?

Ei, ei sälli riljanttia ollut nähnyt. Mutta sanoi kyllä nähneensä lasipaloilla koristettuja markkinasormuksia — oli hän niillä joskus itsekin tyttöjä narrannut — ja ne olivat olleet juuri tuon näköisiä.

— Aijai sun älyäs! surkutteli Salo ja korjasi hyvin huolellisesti kappaleet pois miehen kourasta.

Vietyään ne takaisin piirongin laatikkoon hän heilautti sieltä esiin suuren mauserpistoolin, ojenteli sitä tuonne ja tänne, kiroili vähän asian varmisteeksi jo etukäteen ja selitti, että siellä ne vain ovat piirongin laatikossa korut ja kalleudet, lukottomassa laatikossa loikovat — eivätkä ne kaikki suinkaan äsken tuossa nähtävinä olleetkaan. Saivat uskoa arvoisat vieraat, että oli niitä enemmänkin, mutta mitäpä noita näyttelemään ja noilla kehuskelemaan. Siellä olivat, ja rauhassa olivat. Sillä tulkoonpas vain joku kulkumies kokeilemaan, tulkoonpas tuota piironkia käpälöimään, niin kyllä paukkuu.

Sälli näyttää närkästyneeltä tuollaisesta, ihan suoraan hänelle osoitetusta puheesta, mutta hän on selvä mies eikä viitsi ruveta rähjäämään. Hän sanoo vain:

— Mutta tuhmasti Salo pitää tuon tykkinsä samassa laatikossa.

Salo heilauttaa mauserin sivulleen suuressa kaaressa, iskee humalaisen katseensa sälliin ja hetkisen katsottuaan sanoo:

— Tommosen, jumalaut, juoksukoiran ei tarvitse ruveta minua neuvomaan!

Sälli sytyttää uuden savukkeen ja naurahtaa väkinäisesti. Hän yrittää salata suuttumustaan ihan tosissaan, mutta käsilleen ja leukaperilleen hän ei mahda mitään, ne vavahtelevat.

Hellästä näyttää nyt siltä kuin tästä olisi vaikka mikä tulossa. Hän koettaa kehoitella Saloa panemaan aseen pois. Mutta Osku-setä vain naurahtelee veljensä tyttärelle, ollen näytökseen tyytyväinen ja sanoen Hellälle:

— Äläs nyt joutavia — antaa Salon puhua — Salo on maailmanmies — ei siinä mitään, antaa Salon puhua vain.

Onneksi oli aikakin tuollaisessa hulinassa mennyt niin nopeasti, että Hellä ja hänen sulhasensa saattoivat aivan täydellä syyllä vedota illan myöhäisyyteen. Oli heti lähdettävä, ettei viimeinen auto jättäisi.

Salo lähtee vieraitaan saattelemaan pihamaalle, ja sinne soluvat toinen toisensa jälkeen muutkin.

Hyvästeltäessä Hellä jotakin kaunista sanoakseen huomauttaa pihalla olevasta sementtipatsaasta, että se on kai aiottu emäntävainaan haudalle, johon Salo vastaa, että juu’u, sinne justiinsa. Ja sitten hän alkaa kehuskella vainajaa itkunsekaisella äänellä, lopettaen juhlallisesti:

— Mutta kyllä siin’ on komea hautapatsaskin. Se on tään Sinisalon käsialoja, ja kelpaa sitä näytellä.

Kaikki myöntelevät, mutta Salo paasaa ikäänkuin olisi kuullutkin vastaväitteitä, että sellainen mestari se on tää Sinisalo, vaikka se onkin tollainen. Se on taiteilija tavallaan. Ja siistin se tekee työn ja lujan kans, sen saatte uskoa.

— Juu juu — kyllä vain! myöntelivät kaikki paitsi sälli.

Vaikka vaikea oli kenenkään uskoa työn lujuuteen sen jälkeen kun Salo oli sanojensa vakuudeksi läntännyt patsasta väkevällä kämmenellään, niin että kilon painoinen sementtikappale mötkähti siihen nurmikolle juuri patsaan tärkeimmästä yläkulmasta.

Jollakin ihmeellisellä tavalla pääsivät Hellä ja Karimaan poika juuri niinä aikoina lähtemään ja pian he olivat tielle päästyään ensimmäisen mutkan takana.

Ei ollut helppo keksiä mitään sanottavaa toisilleen. Mutta kun Salon ääni matalana ja juopottelun särkemänä kantautui heidän korviinsa ja kun Hellä huomautti vastenmielisen puistatuksen säestämänä, että kamala mies, niin Karimaan poika tarttui hänen käsipuoleensa ja naurahtaen sanoi Osku-sedän sanoilla:

— Antaa Salon puhua — Salo on maailmanmies.

Hetken kuluttua hän vielä lisäsi, että oli pahuksen harmillista erehtyä tälle matkalle.

— Ei muuten, hän sanoi, — mutta juuri sinun kauniin lapsuusmuistosi tähden.

HOPEAHÄÄT

Oli se eri menoa, kun Pellotsalon isäntä, Juonas Pietarinpojintima vietti hopeahäitään.

Eihän tavallinen talonpoika sellaisia ymmärtäisi kaavaillakaan, mutta Juonaalla onkin aina ollut vähän kummemmat kotkotukset kuin muilla ihmisillä.

Ennenvanhaan olisi sanottu lörpöksi sellaista herrojen apinoitsijaa, joka hopeahäitä ja muita sellaisia tavoittelee, mutta eihän nyt  enää ole millään väliä. Niin että eipä tuosta tuon kummempaa, vaikka metsäkylissäkin äijät alkavat pitää hopeahäitä.

Nämä Juonaan pidot eivät sitäpaitsi olleetkaan niin herrasmalliset kuin olivat pari vuotta myöhemmin Multamäen Pomperin hopeahäät. Pomperin häihin oli nähkääs kutsuttu ruoanlaittajat sekä soittajat jostakin isommasta kaupungista oikein, niin että niitä ruokia ei kukaan ymmärtänyt syödä eikä niitä tansseja kukaan osannut tanssia. Juonaan hopeahäissä oli ainoana harhaanjohtavana erikoisuutena se, että pöytään pantiin kananmunia perunain asemesta ja konjakkia kaljan verosta.

Koko tämä rytinä johtui oikeastaan siitä, että eräs maailman rantaa kiertävä suutari sattui nukahtamaan Pellotsalon muuripataan.

Tämä ei kai tunnu oikein todelta, mutta niin se vain on, jos tämä asia aiheitaan myöten tutkitaan.

Niinä aikoina oli Pellotsalossa poikinut kaksi lehmää, ja ne saivat olla päivät pellossa ja yöt navetassa, ja aamuin illoin niitä passattiin haudeheinillä ja suurusvesillä. Nyt sitten eräänä aamuna piiat menevät laittelemaan tulta muuripadan alle, mutta samaa kyytiä juoksevat takaisin ja kirkuvat, että Herra Jeesus siunatkoon! Menkäähän isäntäkin katsomaan.

Juonas lähti navetalle ja näki muuripadan reunalla saappaat. Ja kun hän kurkisti tyhjään kattilaan, niin siellähän rötkötti kokonainen mies, jonka sylissä vielä lisäksi oli mustunut viulu.

Juonas herätti miehen ja auttoi hänet tuosta omituisesta vuoteesta; auttoi ja nauroi. Mies oli aika veitikka, lökkäpöksy; sanoi hyvää huomenta ja ilmoitti, ettei hän ole kuohari eikä tuomari, hän on vain hyvä suutari ja kohtalainen juomari, joka tulee vesien tuolta puolen ja pitää kyllä tanssin tahdista huolen; kirjoja häll’ ei ole, mutta eihän se kenenkään varpaille pole, jok’ on Rantasalamelta suurkorvanen, iliman aikojaan Alapiin Tolovanen.

Juonas kuunteli mokomaa lateria ja ajatteli, että jo on kapine mieheksi; ei taida kieli olla kiinni kummastakaan päästä.

Alapiin Tolovanen oli vielä hienossa hiivassa. Hän katsoa tirkitti Juonasta ja sanoi, että sietäispä tulla ryypyksi pano, kun on niin helkkarin kova jano.

— Tulehan tupaan, kehoitti Juonas. — Taitaahan siellä taaria olla.

Ja Alapiin Tolovanen alkoi kävellä jäystää pientä ylämaata navetalta tuvalle. Juonas katseli hänen menoaan, hänen lököttäviä pöksyjään ja sanoi naureskellen:

— Höllin Heikki olet, halvattava, etkä mikään Alapiin Tolvanen.

— Ka samahan se on, miksi tätä immeisen pentua kututaan. Mutta jos isäntä tahtoo taarin asemasta tarjota pienen aamutuikanterin, niin minä vaikka soitan; ja sellaisen soitankin polkan, että sitä toki ilkiää kuunnella molemmilla korvilla.

Isäntä antoi ryypyn, ja Höllin Heikki soitti. Mitä enemmän soitti, sitä ihmeellisempää sieltä tuli.

Juonas istui pöydän nurkalla, ja saappaan kärki naputteli tahtia lattiapalkkiin.

— As mokomaa! Tämä! Tämä se on jo sitä musiikkia! huudahteli hän. — Voi vihollinen, kun osaatkin makiasti. Tämähän sietää jo toisenkin ryypyn.

Ottivat toisen, Höllin Heikki ja isäntä. Ja taas suutari soittamaan. Totta toisen kerran! Nyt ne vasta viulusta äänet laukesi!

Talon töistä ei tahtonut tulla mitään sinä aamuna. Jokaisen teki mieli pysähtyä kuuntelemaan. Emäntä tosin aluksi yritti kävellä suu töröllään ja luimautella vihaisia silmäyksiä sekä suutarin että miehensä Juonaan puoleen, mutta kumpikaan ei näyttänyt hoksaavan tuon taivaallista: suutari vain soitti — ja jos emäntä oikein pahasti katsoi, alkoi vielä, ylenannettu, täydellä kulkulla rallatella; Juonas taas, hän istua könötti pöydän nurkalla ja naureskeli ja saappaan kärjellä tahtia lyödä lipsutteli.

Hm. Mitäs siinä vihdoin emäntäkään muuta kuin lyö leikiksi.

Yhtäkkiä niin Juonas hypähtääkin keskelle lattiaa, pyöräyttää emäntää kuin paraskin sulhaspoika ja sanoo, että nyt ne pidetäänkin ne hopeahäät, kun kerran tuonkin soittajan lykkäsi tuohon kuin tilaamalla.

Ja sillä sanalla se olikin päätetty.

Ei muuta kuin nuorempi renkipoika lyömään hevosta aisoihin ja yht’kyytiä vieraita kutsumaan.

Merkkipäivä olisi ollut seuraavana sunnuntaina, ja nyt oli vasta keskiviikko.

— Ei, sanoi Juonas, — lempo tässä malttakoon sunnuntaihin asti. Perjantaina pitää menojen alkaman! Kyllähän niitä sunnuntaiksikin riittää.

Erikoisesti määräsi hän, että Reuskulan ukko on kutsuttava ihan ensimmäiseksi.

— Sillä sukulaisista, hän sanoi, — niistä ei ole unta, ei nälkää, mutta Reuskulan ukolle minä olen pienen päänkivistyksen velkaa.

Pouta oli perjantainakin niinkuin oli ollut koko viikon. Ja Pellotsalossa oli jo aamusta alkaen leppoisa sunnuntaitunnelma. Niinkuin melkein koko kylässäkin. Sillä jokaisesta talostahan sitä varustauduttiin lähtemään Juonas Pietarinpojintiman hopeahäihin.

Pellotsalon pihamaa oli siistitty niin perinpohjaisesti, että neulankokoista roskaa tahi rujaa et olisi etsimälläkään löytänyt. Kamarin ikkunan alla loisteli kukkatarha monen kirjavana. Suuren pihakoivun lehdet riippuivat laiskoina lemuten. Ja jos lihavan ruispellon yli järvelle katsoit, niin ihan oli, kuule, silmät sokaista, sellaista säihkettä piti aurinko siellä.

Reuskulan ukko oli tullut jo aikaisin aamulla: oli nähkääs vilpoisempi ajella. Nyt alkoi jo murkinan aika lähennellä, eikä toisia vieraita vieläkään kuulunut.

Mutta Juonas, Reuskulan ukko ja suutari olivat jo näpistäneet monta pikkuista odotusryyppyä ja seisoskelivat nyt pyhäpukimissaan pihamaalla, riukuaidan vieressä, tyytyväisinä ja viisaina.

Suutari oli saanut Juonaan paremmista puvuista toisen, ja valkoisen paidankin hän oli saanut. Vehkeet olivat kylläkin liian suuret hänelle, mutta mitäpä tuosta! Lahkeita käärittiin tarpeen mukaan kaksinkerroin, paidan hihoja niinikään; no — takkia ei tarvittukaan sellaisella helteellä. Suutari tepasteli siinä pihamaalla, nosteli jalkaa ja toista, ihaili itseään ja kehuskeli, että helpolla siitä hienosta miehestä herran saapi.

Pieniä poikia ja tytön naperoita alkoi vähitellen kertyä aidan toiselle puolen. He katselivat uteliaina ja näyttivät odottelevan jotakin ihan erinomaista.

Juonas jakeli heille kaikille karamelliä, mutta Reuskulan ukko, vanha koiranleuka, jonka punakassa naamassa jokainen ryppy, jokainen pisamakin hymyili, kysyi pojilta, osaavatko he tapella.

Pojat naurahtelivat, eivät myöntäneet eivätkä kieltäneetkään.

Ukko netkutteli polveaan ja sanoi, että se joka ensiksi repii silmät toisen päästä, saa namusia niin paljon kuin vatsa vetää ja kintut pitää.

Eipä ollut pojista yrittäjiksi; eikä ollut tilaisuuttakaan, sillä johan tuota alkoi tulla häärahvastakin.

Suuri emakkosika, joka porsaineen maata lötkötti aitan seinustalla aurinkokylpyjä ottamassa, säikähti hirnuvalla oriillaan porhaltavaa Nikin isäntää, niin että oli vähällä syöksyä perillisineen päivineen kärrien alle. Kaikessa rauhassa käyskennelleet kanat juoksentelivat siivet harallaan sinne tänne, kunnes suuri keltainen kukko, joka oli pahasti kotkottaen kapsahtanut aitan rapuille, sai kiroillen, sättien ja komennellen perheensä tyyntymään. Sitten se arvokkaasti marssien muutti haareminsa kauas riihen kupeelle, sillä yhä uusia rauhanhäiritsijöitä ajaa jyristi kartanolle.

Mutta apulaisemännät juoksentelivat tuvan ja aitan väliä. He kattoivat pihamaalla pitkän kahvipöydän ja tupaan sellaisen murkinan, että heikkopäistä olisi hirvittänyt.

Tässä oli nyt kuitenkin koolla sellainen joukko, joka ei syömistä säikähtänyt. Ja kun Juonas sitäpaitsi oli juuri parhaalla tuulella kaatelemaan ruokaryyppyjä, niin näkipä siinä kyytinsä kalakukot, lihat ja leivät, paistit ja piirakat, riisiryynihutut ja rusinarokat. Armottomia leikkauksia tekivät veitset voiastioissa, lihapotit tyhjenivät kuin pyyhkäisemällä, ja yhä vain kannettiin uutta ruokaa ja yhä syötiin.

Kylän räätäli kainosteli aluksi sellaisessa suurellisten seurassa, mutta viimein uskalsi hänkin käydä itsellensä avuksi. Hän hyökkäsi haarukkoineen suurimman lihapalan kimppuun, mutta teki sen liian urhoollisesti, niin että liha hyppäsi pöydälle.

Silloin alkoi Reuskulan ukko nauraa kähistää sanoen:

— Tietäähään sen! Räätälin käsissä härkä ei pysy paistettunakaan.

— Älähän hätäile, sanoi räätäli, — kyllä se nyt kiinni otetaan vaikka laitumelta.

Rusinarokassa oli niin paljon luumuja, että lusikkaan tuli aina puolikymmentä, vaikka olisi ummessa silmin koukkaillut. Mutta sinne ne painuivat ukkojen muotoon ja — terveydeksi.

Ja sitten se alkoi pihamaalla tanssin viuhke.

Suutari soitti, suutari rallatti, välillä aina taaria huusi ja välillä viinaa, laulellen kaikki sillä nuotilla, mitä milloinkin soitti. Jos oli polkkaa, niin

Tuokaas mummot taaria tänne

ja ukot, tuokaas viinaa,

ettei se jano Höllin Heikkiä

kuoliaaksi piinaa.

Kaikki nauroivat suutarin konsteille, paitsi räätäli. Räätäliä ei juuri naurattanut. Hän oli nähkääs pelimanni hänkin; ja siinä uskossa hän oli hanurinsakin tänne kantaa rötköttänyt, että hänet oli muka soittajaksi tarkoitettu. Se ei ollut ensinkään mitätön seikka, ei ollut niinkään samantekevä, kuka soitti. Sillä soittajasta pidetään aina erikoinen huoli. Pelimanni, se on veikkoset eri herra. Sitä passataan ja pokataan, sille työnnetään tupakkaa, sille viedään viinaa, vaikkei tahtoisikaan. Vaan tälle suutarille, tälle ei piisaa mikään. Tämä vielä pyytää, rääkkyy, halvattava.

Eikä malttanut olla räätäli siirtymättä suutarin viereen. Ja kun tämä hetkeksi oli lopettanut soittamisen, kysyi räätäli:

— Millaisillapas ilmoilla niitä on ruvennut tällaisia suutareita satamaan?

— No, vastasi suutari, iskien isännälle silmää, — niitä sataa kerran kymmenessä vuodessa tällaisina poutapäivinä.

— Se onkin sitten harvinaista tavaraa, jatkoi räätäli.

— Niinpä tuntuu olevan, myönsi suutari yliolkaisesti, käänsi selkänsä räätälille ja alkoi kertoa naureskeleville isännille, millaisia tarinoita juna milloinkin pitää.

— Ihan totta, hän sanoi, — paljon järkevämpiä se haastelee kuin joku joutava räätäli. Muistakaapas vain kuunnella, kun se asemalta lähtee, niin eikös sano: Noh! Nyt matkan tekkoon … no, nyt matkan tekkoon … nyt matkan tekkoon … nyt matkan tekkoon … nyt matkan tekkoon, matkan tekkoon, matkan tekkoon … Mutta sillan kohdalla sanoo: Varovasti, varovasti, varovasti. Ja kun tullaan ylämäkeen: Höllin Heikin housut puttoo … Höllin Heikin housut puttoo … housut … puttoo … housut … puttoo … puttoo … put-too … Mutta kun on päästy siitä ylämäestä niin: Ei puttook-kaan, ei put-took-kaan, ei puttookkaan ei puttookkaan. No siinä kun se oikein alamäkeä ravaa, niin asemalle tullessa jo sanoo: Hengähättok, hengähättok … hengähät-tok … hen-gä-hät-tok, hengähä … huokase … huokase … Vaan kauankos se siinä joutaa hengähtämään, konehtyörin pilli kun rinkasee, niin ei muuta kun taas: No nyt matkan tekkoon … no nyt matkan tekkoon, nyt matkan tekkoon, matkan tekkoon, matkan tekkoon … Ja silleen se on tämänkin soittajan seikka: Pari sanaa vaihdat jonkun joutavan räätälin kanssa — ja jo ala viilata että

räätäli sano: voi helkkarin käki,

kun suutarin pöydällä läskiä näki,

hei junkeris suravita inkerisvenkaa

hilatula rimputa rallalalei!

Eikä tätä laulua tarvihe säästää,

sitt’ ku’ se loppuu, niin aletaan pastä

että

räätäli sano’: voi helkkarin käki …

Sellainen ylenannettu tämä suutari. Ei antanut räätälille rauhaa ei vähääkään, kunnes toinen lopullisesti suuttui ja lähti tiehensä. Mutta menköön! Kukapas häntä olisi kaivannutkaan.

Reuskulan ukko oli räätälin lähtiessä pihamaalla ja sanoi kiitos käymästä ja kumarsi ja oikein hattuaan nosti jäähyväisiksi. Sitten hän kompurehti aidan selälle, kurkotti hattunsa pisimmän seipään nenään ja sanoi:

— Täytyy olla joku merkki siitä, että häämenot jatkuvat, vaikka räätäli hylkäsikin meidät.

Suutari alkoi soittaa valssia laulaen:

Oi kraatari mun armaani,

mun miksis hyljäsit?

Ja Juonas ja Reuskulan ukko tanssivat yhdessä, niin että tasatut niskatukat lepsahtelivat.

Sellaista se oli tanssin jytkettä, ylönsyömistä ja juopumusta koko se perjantai ja vielä lauantaikin, vieläpä seuraava yökin yhtä mittaa.

Alkoi jo sarastella sunnuntaiaamu, sen oikean hääpäivän aamu.

Mutta kun nouseva aurinko kurkisti metsän takaa Pellotsalon pihoille, ei siellä näkynyt ketään. Eikä hiiren hiiskahdusta koko talosta kuulunut. Kesken olivat uupuneet isännät ja emännät, piiat ja rengit, soittajat ja tanssijat, syöjät ja juojat. Juuri ja juuri jaksoivat piikatytöt käydä aamulypsyllä ja vetäytyivät sitten takaisin luhtiinsa. Ja taas oli rauha maassa.

Yhtä hiljaista oli puolenpäivän aikana; yhtä hiljaista vielä iltapäivälläkin.

Aurinko vain paistoi, koivun lehdet lemusivat, ja ulappa siellä vainion takana säkenöi silmiä huikaisten.

Jo alkoi raukea iltapunerrus värjätä seiniä ja kattoja, kiviä ja puita, mutta hiljaisena pysyi häähuone.

Harmaa, yksinäinen pikku lintu pyrähti viimein portinpylvään koristenipukkaan, piipahutti pienen, väsyneen vihellyksen ja kallisteli päätään nähdäkseen paremmin Reuskulan ukon hatun, joka pisimmän seipään nenässä oli yhä merkkinä siitä, että häämenot jatkuivat.

KIHLAJAISET

Viikkokauden tuulla mujusi yhteen painoon ja aina pitkin selkää kaupungista päin.

Sitten herkesi tyyneksi ja helteiseksi. Aurinko ihan hehkui kuumuutta, ja järvi oli kuin peili.

Muutenkin oli kaikkialla niin hiljaista, että jokainen sana, joka lausuttiin kylässä kaitaisen järvensuikaleen toisella puolen, kuului selvästi siihen niemen kärkeen, missä Heikki-suutarin kaunis tyttö oli poukun panossa.

Puhdasta piti saada, puhdasta piti saada! Kihlajaiset ovat sunnuntaina, parin päivän perästä.

Oikeinpa tuo tahtoi hymyilemään panna Hilman, kun ajatteli niitä kihlajaisiaan. — Kyllä se Jaakko on paras poika maailmassa. Eipäs huolinut, vaikka koettivat kylässä sotkea ja seuloa heidän välejään. Ottaa se vain ja sellaiseen taloon ottaakin, ettei monta pitäjässä.

Eikä ole Jaakko mikään köntys eikä köpelö. Kyllä sille olisivat halusta rikkaatkin tulleet.

Matikaisen pihalta kuului puhetta. Kuului miten Matikaisen ämmä ja Könösen muori ihmettelivät:

— Sellaisen talon poika …

— Niinkuin ei nyt olisi suuremmista saanut.

— No sitäpäs sano!

Karvasteli se vähän Hilman mieltä tuo puhelu, jota täytyi kuunnella, ja pahaksi mieleksi oli ilo muuttua. Miten se nyt se köyhyys tekee ihmisestä niin huonon?

Mutta eipä siitä Jaakko välitä! Se se hyvitti ja harmin haihdutti. Rinnassa läikähti niin lämpöisesti, että laulaa täytyi, täytyipä hänen joku pikkuinen piirilaulu heläyttää kirkkaalla äänellänsä.

Laulun kuultuaan muuttivat mummot Matikaisen pihalta pirttiin kieltänsä pieksämään. Kahvisavu sieltä kohta pihahti piipusta ylös, ja arvasipa Hilma siellä kohta käyvän aika rallatuksen.

Mutta iloisin mielin huuhteli hän pyykkiänsä lepikkoniemessä.

Siinähän