Siivet

By Kati Leino

Villen koti on pienessä maanviljelijä perheessä itäisessä Karjalassa, lähellä Venäjän rajaa.
Eletään 50-luvun köyhää, mutta toimeliasta aikaa.
Eräänä lauantai-iltana saunareissulla Villen vanhemmat huomaavat oudot nystyrät pojan niskassa.
Vanhemmat ovat hyvin huolissaan ja Ville viedään lääkäriin.
Se mitä lääkäri kertoo, muuttaa heidän kaikkien elämän.
Ville on lintuihminen.
Keväällä hän näkee kurkiauran lentävän ylitseen. Hän lähtee seuraamaan lintuja.
Läheisellä suolla Ville tutustuu kurkipariskuntaan ja huomaa, että osaa puhua kurkien kieltä.
Kurjille kuoriutuu kaksi poikasta. Villen selkään alkaa kasvaa siivet.
Yhdessä he kurjen poikaset ja Ville opettelevat lentämään.
Mikä riemu siitä syntyy, kun he kaikki saavat ilmaa siipiensä alle ja oppivat lentämisen taidon.
Alkaa pitkän ja vaarallisen muuttomatkan suunnittelu.
Mutta lähteekö Ville kurkien kanssa kauan Afrikkaan?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Oct 16, 2023
• ISBN: 9789528059738

Kati Leino

Kati Leino (1948) huolitsija, nukentekijä, äiti, mummo. Kati Leinolla on ollut tapana kertoa iltaisin tarinoita ja satuja ensin omalle pojalleen ja myöhemmin kahdelle pojanpojalleen. Hän ei lukenut niitä kirjoista, vaan otti ne hihasta, eli omasta päästään. Eräänä aamuna alakouluikäinen, nuorin pojanpoika ryntäsi hänen luokseen ja hihkui: Mummo! Miten hieno kertomus oli eilen illalla! Poika lähti siitä kouluun, mutta mummolla alkoi ajatus itää. Mitä jos alkaisi kirjoittaa niitä ylös? Tämä oli alkusysäys kirjalle: Siivet, eli tarina Villestä ja siivistä.

Book preview

Pojanpojilleni Antille ja Juusolle sekä ystävälleni Pirjolle, joka auttoi kirjan saattamisessa julkaisuun.

Elettiin sotien jälkeistä köyhää ja ankaraa aikaa. Vaikeat sotavuodet olivat takana, mutta ihmiset olivat onnellisia siitä, että sota oli vihdoinkin päättynyt. He luottivat huomiseen. Olihan päästy normaaliin arkeen. Työtä tehtiin kovasti. Suomi oli saatava nousuun.

Ville oli syntynyt pieneen maanviljelijäperheeseen kauas itäiseen Suomeen. Villen vanhemmat olivat Otto ja Anna.

Otto-isä oli viettänyt nuoruutensa sodassa ja hän toivoi hartaasti, ettei hänen poikansa koskaan joutuisi kokemaan sellaista. Hän oli olevinaan ankara pojan kasvatuksessa, mutta ei se kuitenkaan onnistunut, sillä hän rakasti poikaa yli kaiken. Aina kun hän kulki pojan ohi, hän pörrötti Villen vaaleaa tukkaa, ja kyseli leveästi hymyillen.

– Mitä poika?

Anna-äiti kulki askareissaan hyräillen. Elämä oli vihdoinkin näyttänyt sen onnellisen puolen. Heillä oli kaunis pieni koti ja maailman ihanin poika.

Heidän kotinsa oli metsän reunassa. Talo oli melko lähellä sinistä järveä, joka peilasi kauniisti taivasta ja pilviä. Järven nimi oli Kotojärvi. Metsän reunasta ja talon kupeesta johtivat pitkän ojitetut peltosaarekkeet loivasti kohti rantaa. Lähellä rantaa oli punainen sauna ja järven rannassa pieni laituri. Talo itse oli pienehkö, tupa ja kaksi pientä kammaria. Talon vieressä seisoi aitta ja toisella puolella vähän kauempana oli navetta ja maakellari. Rakennukset oli maalattu punaiseksi. Maali oli jo toisin paikoin päässyt haalistumaan, mutta ikkunanpielet loistivat kuitenkin kauniin valkoisina.

Ville kasvoi ja oppi nopeasti kävelemään. Jo kolmevuotiaana hän tankkasi kirjaimia äidin vanhasta aapisesta. Villen oivallisena, rakkaana ystävänä oli Peikko-pystykorva, joka seurasi tarkasti Villen jokaista askelta.

Lisäksi Villen ystäviä olivat kirjava kukko-Eetu ja lukuisa joukko kanoja.

Pihalla käyskenteli myös lampaita ja mustaharmaan kirjava pässi Pekka, joka oli hieman äkkipikainen. Se saattoi pukata sarvillaan, ellei sitä rapsuttanut. Navetassa tai pellolla olivat myös kaksi lehmää, pari vasikkaa, sikapossu sekä Poku-hevonen. Poku oli isän kanssa päivät työssä, mutta iltaisin, kun isä oli riisunut sen valjaista Ville puheli hiljaa Pokulle, harjasi sen kupeita ja antoi leivänkannikoita.

Eräänä lauantaina saunareissulla vanhemmat huomasivat pojan niskassa oudot nystyrät. Anna-äiti tutki hartioita ja niskaa tarkkaan ja kyseli, oliko Ville kaatunut tai oliko kenties lehmä puskenut Villeä. Ei ollut – ja poika vaikutti ihan terveeltä ja reippaalta. Vanhemmat huolestuivat. He tarkkailivat Villen niskaa päivittäin.

– Ikäänkuin ne kasvaisivat, kuiskutti Anna-äiti Otolle eräänä iltana, kun poika jo nukkui sikeästi.

– Kyllä poika täytyy viedä lääkäriin, sanoi viimein Otto-isä.

Seuraavana aamuna hän nousi polkupyörän selkään ja polki lähimpään naapuriin, missä oli puhelin. Hän soitti kaupunkiin, jossa tiesi sotakaverinsa olevan lääkärinä. Otto tilasi puhelun, ja hetken odotettuaan hän sai langan päähän vanhan ystävänsä. Lääkäri Tallberg tuli iloiseksi kuullessaan Oton äänen, mutta vakavoitui pian, kun kuuli mitä asia koski.

Lääkäri Tallberg ähisi puhelimessa, kun hän tutki ajanvarauskirjaa. Hän sanoi, että ensi viikolla keskiviikkona sopii. Tulkaa silloin pojan kanssa. Katsotaan mikä teidän poikaanne vaivaa.

Perhe alkoi valmistella kaupunkimatkaa. Otto pyysi naapurin tytärtä kotimieheksi pitämään huolta lehmistä ja talosta. He viipyisivät luultavasti kaksi tai kolme päivää.

Viimein valkeni keskiviikkoaamu. Anivarhain Otto-isä valjasti Pokun. Perhe asettui suuren eväskorin kanssa kärryille ja matkattiin naapurikylään, jossa linja-auto kulkee. Poku kärryineen jätettiin tutun kylänmiehen hoiviin ja siirryttiin tien varteen odottamaan linja-autoa. Pian pitkänokkainen auto ilmestyi mutkan takaa pölypilvi takanaan. Isä huiskutti, auto pysähtyi ja he kapusivat kyytiin.

Ville oli ensimmäistä kertaa autossa ja vielä tällaisen ison linja-auton kyydissä. Kaikki oli ihmeellistä. Hän katsoi tarkasti kaikkea. Isä nosti hänet syliinsä, jotta poika näkisi paremmin ulos. Miten nopeasti auto kulkikaan. Puut ja pensaat vilistivät ohi. Auto hurisi ja paukahteli, ja niin taitavasti kuljettaja osasi ohjata näin suurta autoa. Ville päätti, että hänestä tulee isona linja-autonkuljettaja.

Tie oli mutkainen ja mäkinen. Aina välillä auto pysähtyi, ja kyytiin nousi uusia ihmisiä. Kaikille oli suuria nyssäköitä ja kasseja mukanaan. Äiti sanoi, että he olivat matkalla torille myymään voita, leivonnaisia ja hilloja. Eräällä isännällä oli korissaan rapuja. Ville sai kurkata liinan ja nokkosten alle ja kas kummaa, siellä oli ruskeita jokirapuja koko korillinen täynnä. Ne sihisivät, kääntelivät viiksiään ja nostivat suuria saksiaan pelottavasti. Voi, miten jännittävä linja-automatka oli! Niin paljon nähtävää.

Reilun tunnin päästä saavuttiin kaupunkiin. Ville katsoi ihmeissään ulos ikkunasta. Näin suuria taloja hän ei ollut koskaan nähnyt. Ja kauppojen suuria ikkunoita, jossa oli ihmeellisiä asioita.

Sellaisia, joita täytyi kysyä isältä ja äidiltä. Anna-äiti ja Otto-isä selittivät parhaansa mukaan. Villen pää oli aivan pyörällä moisista tavaroista ja asioista. Auto pysähtyi torin laitaan, ja ihmiset purkautuivat ulos nyytteineen. Ville, äiti ja isä kävelivät läheisen puiston penkille, jossa Anna-äiti avasi täyden eväskorinsa.

Kun oli nautittu leivistä, piimästä ja kananmunista, isä otti suunnan kohti sairaalaa. Käveltiin jonkun matkaa ja isä nosti Villen hartioilleen, sillä poika oli väsynyt kaikista uusista ja ihmeellisistä kokemuksista.

Sairaalan odotushuoneessa on paljon ihmisiä odottamassa pääsyä lääkärien puheille. Kohta paikalle pyyhälsi mies valkoisessa takissaan. Mies oli vanhempi kuin Otto-isä. Hän oli kalju, ja hänen viisaat silmänsä tuikkivat lämpimästi. Hän rutisti Otto-isää.

– Vai tällaisen pojan olet jo saanut aikaan? Käteltiin ja lääkäri Tallberg sanoi omien lapsiensa lähteneen jo pois kotoa. Vain nuorimmainen asui enää heidän kanssaan.

He kaikki menivät lääkäri Tallbergin huoneeseen. Villen silmät pyöristyivät hämmästyksestä. Miten paljon kiiltäviä työkaluja ja esineitä, sänky ja sen vierellä hymyilevä sairaanhoitajaneito.

Kuulumisten jälkeen lääkäri pyysi äitiä riisumaan Villen vaatteet. Häntä kuunneltiin, väänneltiin, käänneltiin ja koputeltiin, ja jopa kutitettin. Ville nauroi iloisesti ja lääkäri Tallberg kertoi mukavia tarinoita. Ei se ollutkaan pelottavaa, vaan oikeastaan aika mukavaa. Käytiin röntgenissä ja otettiin verta. Siitä ei Ville pitänyt, mutta kuitenkin se oli vain pieni tuikkaus ja kipu häipyi pian, kun Ville uteliaana katsoi, kuinka punainen veri valui lasiseen pieneen pulloon.

Päivä oli jo illassa, kun Ville viimein jätettiin rauhaan.

Lääkäri Tallberg oli soittanut heille yösijan majatalosta, mutta sitä ennen hän halusi käyttää heitä autollaan läheisessä huvipuistossa. Ville oli jo hieman väsynyt, mutta kiinnostui heti.

– Huvipuisto? Mikähän se sellainen oli?

He ajoivat autolla kaupungin toiseen laitaan. Siellä näkyi jo valtavan suuri maailmanpyörä. Taas Villen silmä pyöristyivät hämmästyksestä. Vai tämä oli se huvipuisto – tämähän onkin oikein mukava paikka! Maailmanpyörässä katseltiin maisemia. Äiti piti Villeä tiukasti sylissään. Sillä poika oli vähällä pudota, niin innostunut hän oli. Lääkäri Tallberg osoitti etelään.

– Tuolla näkyy sairaala ja tuolla on vesitorni.

He ajoivat vielä karusellissa. Ville istui äidin kanssa lohikäärmeen selässä. Ja äidin syliin poika viimein nukahti. Päivä oli ollut pitkä ja vaiherikas. Lääkäri Tallberg kyyditsi heidät majataloon ja pyysi heitä tulemaan sairaalaan seuraavana päivänä puolilta päivin.

Seuraavana aamuna Ville heräsi ja aluksi luuli, että oli nähnyt unta. Unta kaupungista. Hän katsoi ympärilleen ja näki, että se ei ollutkaan unta. Se kaikki olikin aivan totta. Hän ei nukkunut omassa sängyssään, vaan majatalon oudossa sängyssä.

Anna-äiti oli taas kaivanut koristaan keitettyjä munia, leipää, kinkkua ja piimää, joita nautittiin hiljaisuuden vallitessa.

Lähdettiin taas kohti sairaalaa. Siellä lääkäri Tallberg kutsui heitä pian huoneeseensa. Anna-äiti huomasi, että lääkäri näytti hieman levottomalta. Lääkäri Tallberg pyysi vakavana heitä istumaan.

Vanhemmat arvasivat, että lääkärillä oli jotain hyvin tärkeää kerrottavaa. Heitä alkoi pelottaa.

Lääkäri tuhisi ja raapi päätään, sillä hän oli huolestunut siitä, miten nämä yksinkertaiset maalaiset Otto, Anna ja vasta viisivuotias Ville ottaisivat uutisen.

– Niin, hän sanoi yskien ja piti pitkän hiljaisuuden. Nuo nystyrät niskassa ovat siiventynkiä. Melko pian niistä kasvaa siivet.

– Siivet, äiti-Anna henkäisi

Isä istui aivan hiljaa.

– Niin, älkää pelätkö, sillä tämä on etuoikeus, suuri lahja, jollaisen voi saada vain hyvin harva.

Poikanne on lintu-ihminen. Aivan pian, luultavasti ensi kesänä, hän oppii lentämään.

Ville kuunteli korvat höröllään. Nyt hän ymmärsi, miksi oli aina ollut niin kiinnostunut linnuista.

Mutta äiti ja isä istuivat suu auki, kuin puulla päähän lyötyinä.

– Lintu, onko Ville lintu? Ei, ei!

Äiti vaikeroi. Tallberg rauhoitteli perhettä.

– Lintu-ihminen on eräänlainen luonnonoikku, mutaatio. Heitä on maailmassa vain muutamia kymmeniä. Tarkkaa lukua ei tiedetä, sillä usein he saattavat pitää parempana elää lintujen joukossa. Minua kiinnostaa hyvin paljon tämä tapaus. On oikeastaan onni, että olen saanut hoitooni tämän pojan juuri täällä Suomessa.

– On suuri kunnia saada tutustua sinuun, Ville. Soitin viime yönä kollegalleni Lontooseen ja häneltä sain uutta tietoa. Ei ole mitään pelättävää.

– Poika kehittyy nopeasti, ja hän on