Nurmi-Tuomas: seitsemän kertomusta

By Viljo Kojo

Tui-Tui on kuusikymmenvuotias elämän iloista nauttiva poikamies. On sateinen syysilta, ja hän viettää aikaa kansalliskerhon eteishuoneessa. Tui-Tui on elämänsä aikana oppinut pelkäämään naisseuraa, mutta kerhossa miesten kesken juttu luistaa. Kerhon lääkäri on laittanut jo pitkään merkille Tui-Tuin terveydentilan ja on huolissaan. Mutta poikamies on itse nimennyt olemattoman juttuseuransa Nurmi-Tuomaaksi. Sen kanssa Tui-Tui seurustelee yksinäisinä yöntunteina kenenkään kuulematta tai arvostelematta.Nurmi-Tuomas on kokoelma Viljo Kojon tiiviiksi hioutuneita novelleja erityislaatuisista ihmisistä. Kojo tunnetaan nimenomaisesti novellilajin taitajana, mistä seitsemän kertomuksen kokonaisuus jälleen muistuttaa. Kokoelma käsittelee elämän rajallisuutta ja sen yllättävästi kiemurtelevia polkuja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 8, 2023
• ISBN: 9788728573884

Book preview

Nurmi-Tuomas

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1958, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728573884

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Mustareunainen kirje

Saaresta pikkukaupunkiin oli kuuden kilometrin matka, ja pahasti jo lahoina keväiset jäät.

Heikka, noin kolmenkymmenen ikäinen poikamies, painoi laihat, ahavoituneet kasvonsa liki ikkunaruutua ja tuijotti harmailla silmillään sumuun, joka pienen yökylmän jälkeen alkoi levittäytyä varhaisaamun tummaan sinisyyteen.

Kieltelivät lähtemästä, isä ja äiti ja siskokin, ja kieltelyihin yhtyi naapurinmieskin, jonka eilen oli pitänyt jäädä kaupunkiin koko illaksi ja iltayöksi, koska ei ollut uskaltanut paluumatkalle ennen kuin yöpakkanen oli rutistellut talvitien pohjaa vähän kovemmaksi.

Viiden maissa tänä aamuna oli naapuri tullut ja poikennut jättämään Heikalle osoitetun hautajaiskutsun, mustareunaisen kirjeen.

Ensi kertaa eläissään Heikka piteli käsissään sellaista kirjettä, mustareunaista. Kädet pyrkivät vavahtelemaan, silmät sumenemaan, kurkussa tuntui outo kuristus, ääni säröili.

— Viljami kuollut. Kutsuvat hautajaisiin. Sunnuntaiksi.

Nyt oli sunnuntaiaamu, ja hyvin kaikki ymmärsivät, että Heikka olisi tahtonut hautajaisiin. Lapsuusajan paras leikkitoveri ja ainoa hyvä toveri myöhemminkin. Mutta minkäs luonnonvoimille mahtoi.

Kiistelemättä Heikka kuunteli kieltelyt ja varoittelut. Nöyrästi myönteli, että matka oli vaivalloinen ja vaarallinen. Mutta hengessään hänellä oli varma tieto, että mentävä oli.

Jos olisi osannut olemuksensa tunnot selittää noille toisille, todistaa, että tässä oli samanlainen pakko kuin syömisen etsiminen nälkäänsä tai juomisen janoonsa tahi niinkuin on hengittämisen pakko ihmisellä, niin ehkäpä ainakin joku heistä olisi ymmärtänyt, että hänen täytyi mennä.

Naapuri oli jo lähtenyt, mutta hänen viimeiset sanansa soivat yhä omaisten jatkuviin varoitteluihin liittyvänä loppukertona: siellä on Karhusaaren syrjitse Hevossalmea kohti useitakin valvatuksia.

Ennen kuutta täytyi ennättää lähtemään, ettei yökylmän rouste ehtisi tyystin nöyrtyä. Olivat vihdoin huomanneet, että kieltelyistä ei ollut apua. Huomanneet siitä huolimatta, että Heikka jokaisen varoittelun myönsi asialliseksi ja oikeaksi sanomalla nöyrästi niin niin tai vain päätänsä nyökytellen. Mutta kun samalla kaiken aikaa selvää lähtemistouhua: hätiköity parranajo, eheät kintaat rukkasiin, uudet kalastussaappaat esille, pyhävaatteet aitasta — minkä siinä enää esteleminen auttoi. Isäukon neuvonnassa olikin jo selvä myönnytys:

— Ehkä siitä — jos suksilla jotenkuten.

Heikka tiesi, että suksista oli vasen jalkaraksi poikki, se oli kerrassa viskattu. Eikä tähän kiireeseen voinut ruveta sopivaa nahkaa etsimään, jos sellaista sattui olemaankaan. Ja raksen teko otti oman aikansa, vaikka tarpeet tuossa ihan esilläkin olisivat. Suksitta oli mentävä. Mutta ei siitä kannattanut virkkaa mitään. Laudanpätkä jokin olalle.

Parimetrinen laudanpätkä olallaan Heikka kävelee heikkokuntoista talvitien pohjaa ja väistelee pahat hautumakohdat kuin unessa. Hänen sielunsa viipyy erään aikoja sitten eletyn kevätkesän ihmeissä ja kokee erään toisen sielun lämmittävän läheisyyden.

Vasta siitä keväästä oli hänen oikea lapsuutensa alkanut. Siihen asti kylän toiset pojat olivat pyrkineet vain narrailemaan ja kiusailemaan. Hänen ärränsä pienelle sorahdukselle ne nauroivat ja sitä liioitellen matkivat hokiessaan pilkkaloruaan: Heikk’ heller, kivkeller, maamyllär, pemppyllär. Sitten oli tullut Viljami koko siksi kesäksi — käynyt muutamia kertoja talvellakin — ja kaikkina kesinä sen jälkeen he olivat eläneet ihmeellisissä seikkailujen maailmoissa, joihin kylän muut pojat eivät milloinkaan päässeet, eivät myöhemminkään, vaikka hänen kotonaan asuvan Viljamin ystävyyden takia olivat Heikankin joukkoonsa ja leikkeihinsä kelpuuttaneet uskaltamatta enää ensinkään pilkkailla häntä. Niiden kanssa leikittiin mitä leikittiin, mutta oikea ihmeitten maailma oli vain Viljamin ja hänen, eivätkä toiset olisi siitä mitään ymmärtäneetkään. Siitäkään esimerkiksi Kilkootin vuoresta ja kultahitusia kuljettavasta purosta, jonka kivikkopartaalla mahallaan ollen Viljami oli huudellut.

— Heikka. Tässä purossa on kultahitusia. Nääks miten ne kiiluvat auringossa.

Viljami oli löytänyt kultasuonen, mutta ei tahtonut pitää sitä yksin, koska Heikka oli hänen ystävänsä.

Siinä he sitten olivat molemmat mahallaan kivikolla ja ihastelivat katinkultahitusten kimmellystä.

— Eiks olekin kultaa, peräili Viljami.

— On. Mutta ei sitä paljon ole.

— Ei kultaa missään paljon ole. Paitsi hirmuissa vuorissa. Se on kallista.

Heikka mietiskeli asiaa omien kokemustensa puitteissa. Äidillä on kultasormus. Isälläkin on, vaikkei hän pidä sitä muuta kuin kirkkomatkoilla, se kun kuluisi peltotöissä, kiviä väännellessä ja kyntäessä ja hevosta kengittäessä kun oli raspittava kavion syrjät ja katkaistujen naulojen kärjet. Eikä äitikään pidä sormusta perunapellolla eikä kun hiekalla piti astioita pestä ja lattioita hangata. Silloin äiti solmiaa sormuksensa esiliinan nauhaan. Siitä se ei putoa eikä se siinä kulu. Kullasta tehdään sormukset ja — ja — eikä siitä kai muuta tehdäkään. Mitään muuta kultaista Heikka ei ollut nähnyt.

— Ei noista vielä saisi sormusta, hän hiljaisesti arveli.

Viljami harkitsi asiaa hetkisen. Sitten, empien, enempikin kuin itsekseen, sanoi:

— Kyllä hyvin pienen voisi vaikka saadakin.

He katselivat kauan katinkultahiukkasia keskustelematta enää siitä, mikä oli valmiiksi keskusteltu.

Yhtäkkiä Viljami keksi ihan uuden ihmeen.

— Tää puro, tiedäks, tulee tuon vuoren sisältä.

Molemmat kömpivät pystyyn ja kääntyivät vuoreen päin. Kallio se vain oli, aika suuri kallio kylläkin, mutta ei edes kukkula saatikka ensinkään vuori. Kumpikin sen tiesi, mutta ei tietäminen ollut mitään eikä merkinnyt mitään, kun oli jotain, mitä ei ensinkään tietänytkään tietämällä, mutta mikä vasta oikein merkitsikin. Niinkuin nyt tämä, että siinä oli hirmu vuori ja että puro sen lävitse juoksi. Heikka oli arvelematta uskossa mukana.

Viljami mutisi salaperäisenä:

— Se on Kilkootin kultavuori, ja intiaanit vartioivat sitä.

Heikka oli vaiti ja totinen, kalpeantotinen ihan. Hänen uskonsa loihti hänet hyvin pieneksi kuin muurahaiseksi, joka katselee hirmua vuorta, ja hyvin suureksi, melkein kuin jättiläiseksi, joka oli uskaltautumassa peloittavaan seikkailuun. Vain he kaksi sellaiseen uskalsivat.