Harald Langen salaisuus

By Algot Sandberg

Harald Lange on joutunut pahaan pulaan. Hän on kuvitellut olevansa nokkela finanssimies, mutta todellisuudessa velkojat kolkuttelevat ovella. Ratkaisu on kadota vähin äänin Ruotsista kohti Amerikkaa ja sen uusia lupauksia.
Merimatka talvisen Atlantin yli on ankea eikä alkuun herätä suuria toiveita, mutta pahimmasta merisairaudesta toivuttuaan Lange tapaa laivalla herrat Sutherland ja MacLeash sekä viehättävän neiti Mary Bakerin. Tästä alkaa seikkailu, joka jatkuu New Yorkin kaduilla Coney Islandilta Broadwaylle ja sisältää niin hengenvaarallisia tilanteita kuin huumaavaa rakkauttakin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728263600

Book preview

Harald Langen salaisuus

Translated by Eino Vuorensola

Original title: Harald Langes hemlighet

Original language: Swedish

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728263600

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMÄINEN LUKU

TUPAKKAHYTIN KOLME HERRAA

Harald Langen melkeinpä karkaaminen rakkaasta synnyinmaasta ei johtunut ollenkaan mistään rikoksesta, ei edes varsinaisesta laittomuudestakaan. Syynä siihen oli hyvin yksinkertaisesti vain se, että hän oli parantumaton sangviinikko. Vika oli kai perinnöllinen, sillä hänen isäänsäkin oli se kiusannut. Hän oli nyt elänyt pari vuotta siinä harhaluulossa, että hän oli tavaton finanssinero. Ja hän oli myöskin toiminut tämän luulon mukaisesti. Niin kauan kuin onni oli hänelle myötäinen, oli hän itse ruumiillistunut tarmo. Mutta kun onni muuanna päivänä näytti hänelle selkäpuolensa, alkoi hän toiminnassaan noudattaa toisenlaista menetelmää. Hänen liikeperiaatteekseen tuli yhtäkkiä ohje: »älä koskaan tee tänään sitä, minkä voit huomiseksikin lykätä.» Mutta vekselit ja muut sitoumukset osoittautuivat sitkeän itsepintaisen haluttomiksi alistumaan tähän periaatteeseen, ja lopuksi koitti päivä, jolloin Harald Lange, huolellisesti tutkittuaan ansiokasta julkaisua »Luottolehteä» ja havaittuaan tästä yhdestä ainoasta numerosta kuusi protestattua tunnustettaan, varsin ratkaisevasti teki päätöksensä.

»Välitän viis koko hommasta. Piru itsekään ei voi selvittää tätä vyyhtiä. Pojat hoitakoot maksut toistaiseksi. Minä pujahdan Amerikaan. Ja siellä… kunniani kautta, he saavat takaisin joka vaivaisen pennin, kunhan vain pääsen rauhaan. Tämähän on oikeata paperihelvettiä.»

Hän ei kuitenkaan »livahtanut» tiehensä sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän uskoi kaikessa hiljaisuudessa aikomuksensa muutamille läheisimmille ystävilleen, ja nämä olivat sitä mieltä, että Harald Lange menetteli aivan oikein ja viisaasti. Amerikahan oli maa, joka oli kyllin ansiollinen hänen lahjakkuudelleen.

Lienee tarpeetonta sanoa, että näitten läheisimpien ystävien nimet eivät olleet hänen vekseleissään, vaan että he kuuluivat luokkaan, joka vippaili Harald Langelta, joko papereilla tai ilman.

Ja niin tapahtui, että eräänä iltana pari näitä ystäviä saattoi Harald Langea Kristianian junaan, koska hän oli selittänyt, että hänen täytyi matkustaa Norjan pääkaupunkiin karhuamaan muutamia saataviaan. Mutta hän astui junasta Göteporissa edelleen kuljetusta varten Hulliin. Ja hänen saapuessaan sinne oli pieni valtamerilaiva »Aethiopia» juuri lähtövalmiina New-Yorkiin. Harald Lange ehti töin tuskin vaihtaa kolmetuhatta Ruotsin kruunua dollareiksi, ennen kuin hän ensi luokan matkustajana astui »Aethiopian» kannelle.

Mitenkä hänen hiukan sekavat asiansa Tukholmassa järjestyivät, on kysymys, joka ei, ainakaan toistaiseksi, kuulu tähän.

Oltiin helmikuun alussa eikä ilma ollut kaikkein parhaita. Jo ensimäisenä vuorokautena pienen aluksen — vain neljäntuhannen tonnin — lähdettyä Englannista, jouduttiin lumiusvaan. Sitä seurasi pauhaavat myrskyt, ja laiva keinui ja sotki paikallaan pääsemättä enempään kuin parin kolmen solmun vauhtiin.

Sillä välin makasi Harald Lange hytissään. Milloin seisoi hän melkein pystyssä jaloillaan, milloin hänen jalkansa taas koskettivat kattoon, niin hänestä ainakin tuntui, ja ellei hän olisi ollut vahvoin hihnoin sidottuna vuoteeseensa, olisi hän seuraavana silmänräpäyksenä syöksähtänyt päistikkaa käytävään. Hän ei ollut oikeastaan sairas. Mutta hänen päänsä oli lyijynraskas ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi rautavannetta yhä tiukempaan kiristetty sen ympärille. Niin kauan kuin hän veltosti mukautui laivan kiemurteluihin, rasitti häntä vain tuo kiusallinen paino. Mutta niin pian kuin hän vähääkään yritti vastarintaan tuntui siltä kuin suuri läppä hänen päänsä sisällä olisi iskenyt häntä ohimoihin pakottaen hänet ääneen ähkymään.

Hän siis »seurasi mukana». Hän makasi katsellen läpi tiukasti kiinniruuvatun ikkunan kuohuvia, äreitä, vihreitä aaltoja. Kuinka kauan tätä oikein kestäisi? Tarjoilija, joka määrättyinä aikoina toi hänelle ruokaa — ja hän oli oppinut syömään makuultaan — selitti hänelle, että »Aethiopia» tavallisesti teki matkansa yli Atlannin yhdessätoista vuorokaudessa. Mutta jos tätä koiranilmaa jatkuisi, tulisi matka viemään ainakin toisen sen vertaa lisää — ainakin. Ihania mahdollisuuksia, ajatteli Harald Lange.

Neljäntenä vuorokautena alkoi hänen elämäntarmonsa palata. Aamupäivällä saatuaan »beef tea» nsa, joksi väkevää lihalientä, jossa uiskenteli lihanpalasia, nimitettiin, kiiriskeli hän ulos hytistään. Hän joutui käytävään, mutta kömpi heti taas takaisin. Nyt se tapahtuisi. Ja hän kaatoi kokonaisen kannullisen jääkylmää vettä yli päänsä. Rautavanne tuntui heti hieman helpottavan. Mitenkä hän lopulta sai vaatteet yllensä, kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta loppujen lopuksi onnistui hänen suureen ulsteriinsa kääriytyneenä juopuneen lailla ryömien ja kiirien päästä kannelle. Sinne oli pingotettu nuoria, joihin matkustajat voivat tarttua, ja hän seisoi horjuen paikallaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään. Mutta nyt hän tahtoi olla mies paikallaan. Hänet valtasi pyörryttävä tunne, joka veitsen lailla kulki läpi hänen selkäpiinsä, hänen suunnatessaan katseensa perään päin. Laiva kapusi parin valtavan aallon harjalle perän painuessa syvään alas, ja hän tarttui lujemmin köyteen… tuoltahan vyöryi koko valtameri pilvenkorkuisena yli aluksen ja hänen itsensä. Mutta seuraavana hetkenä, aluksen taas kohottua, avautui sama meri pohjattomana syvyytenä syvällä hänen allaan.

Myrsky ulvoi. Se oli kylmä, mutta kylmä ja reipas, ja hänen keuhkonsa täyttyivät ilmalla. Hän hengitti syvin siemauksin, hän nautti vaahdon pärskeestä hänen ympärilleen ja päälleen. Hän oli kuin sekä sisällisessä että ulkonaisessa uudestisyntymisen kylvyssä. Rautavanne hellitti tykkänään, ja läppä hänen aivoissaan pysähtyi epätasaisesta käynnistään.

Silloin tunsi hänen nenänsä yhtäkkiä lemun, jonka tuuli toi hänen sieraimiinsa. Mitähän se mahtoikaan olla? Harald Langen mielestä ei hän koskaan ollut haistellut niin ihanaa tuoksua. Se oli tupakantuoksua, hyvän Virginiatupakan lemua, ja hänet valtasi »imevä» tupakankaipuu. Hän huomasi nyt seisovansa tupakkahytin edustalla. Ikkunan läpi näki hän kaksi miestä mukavissa nojatuoleissa istuen polttaa tupruuttavan piippujaan. Kiertäin kaartain lähestyi hän ovea. Tarttuessaan oven ripaan laskeutui laivan peräpuoli paraikaa, hän sai oven auki paljon nopeammin kuin mitä hän oli laskenut, tuupertui taaksepäin ja kieri … kieri, kunnes hänen onnistui tarrautua kiinni erään pelastusveneen jalustaan keskellä kantta. Toinen tupakkahytin miehistä tuli ulos. Hän liikkui oikean merimiehen tavoin, sai kiinni Harald Langesta ja hinasi hänet hyttiin ja pani hänet istumaan erääseen nurkkatuoliin.

»Pankaa jalkanne tuota pöydänreunaa vasten», sanoi hänen auttajansa, »muuten tulette kiiriskelemään seinästä seinään.»

Harald Lange puhisi kuperkeikkansa jäljestä. Miehet jatkoivat tupakoimistaan ja jutteluaan… hän voi kaikessa rauhassa tarkastella heitä.

Mies, joka oli »poiminut» hänet, oli pitkä, leveäharteinen, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen silmänsä olivat siniset ja vilkkaat ja nauraminen tuntui hänestä olevan varsin helppoa. Toinen oli nähtävästi nuorempi, pieni ja hintelä ja punatukkainen. Harald Lange, joka hyvin taisi englannin kieltä, ymmärsi kuitenkin vain vaivoin heidän puhettaan. He puhuivat varmasti jotakin murretta, oletti hän.

Lopuksi kääntyi pitkä mies häneen:

»Häiritseekö tupakoimisemme teitä?»

»Ei vähääkään.»

»Luulin vain, että koska te olette ollut sairas — emmehän ole nähneet teitä viime päivinä…»

»En oikeastaan ole ollut sairas… jos vain tietäisin, millä keinoin päästä takaisin kannen alle, niin menisin noutamaan omat tupakkavehkeeni.»

»Ei ole välttämätöntä, jos haluatte käyttää näitä…»

Hän veti piipun taskustaan ja ojensi sen sekä tupakkamassinsa Harald Langelle.

»Olkaa hyvä, minulla on tavallisesti aina nysä varalta.» Harald Langea ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän latasi piipun, sytytti ja imasi pari syvää sauhua.

»En luule tupakin koskaan maistuneen näin hyvältä», sanoi hän.

»No sitten ei meritautinne enää ole vaarallinen», selitti hänen hyväntekijänsä vakuuttavasti.

Harald Lange esitti itsensä. Toiset seurasivat luonnollisesti esimerkkiä.

Suurikasvuisen, sinisilmäisen miehen nimi oli Fred Mac Leash, pienen punatukkaisen John Sutherland.

Ja näin alkoi pian miellyttävä keskustelu.

Jaha, mr Lange oli ruotsalainen? Mr Mac Leash tiesi hyvin vähän Ruotsista. Hän kysyi, eivätkö talonpojat siellä käyttäneet kameeleja maanviljelyksessään. Mutta silloin irvisteli punatukkainen Sutherland ja selitti oikaisten, että Ruotsin kotieläimet eivät olleet kameeleja, vaan poroja, jonka tiedon Mac Leash näytti ottavan täydestä. Tämä saattoi mr Sutherlandin uudelleen loistamaan tiedoillaan selittämällä tietämättömälle toverilleen, että kameelin ja poron välillä oli se huomattava ero, että kameelilla oli kyttyrä, mutta porolla sen sijaan pitkät haaraiset sarvet. Tähän eläintieteelliseen tietoon suhtautui mr Mac Leash vissillä epäilyllä, kunnes Harald Lange todisti mr Sutherlandin olevan ehdottoman oikeassa.

Mitäkö mr Lange Amerikassa teki? Hän kai matkusti »on business?»

Niin, tavallaan… hänen aikomuksensa oli tulevaisuutensa saavuttaminen tuossa suuressa maassa.

Mr Mac Leash iski ymmärtävästi silmää.

»Sama on minun ja ystäväni laita», selitti hän. »Onko teillä sukulaisia Amerikassa?»

»Ei ole, tuskin tunnen ainoatakaan ruotsalaista siellä.»

»Aiotteko jäädä New Yorkiin?»

»Ainakin aluksi … hiukan perehtyäkseni maahan.»

»Aivan kuin mekin …»

Ja sitten oli toisten vuoro kertoa jotakin itsestään.

He olivat kumpikin skottilaisia … Glasgow’sta. M. Mac Leash oli vakuutusvirkamies, mutta — tunnusti hän suoraan — hänen afäärinsä olivat käyneet hiukan viistoon, minkä vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle sopivan matkarahan ja lähettänyt hänet yli Atlannin. Hänen matkansa piti Canadaan, Montrealiin, jossa hänellä jo aikaisemmin oli veli, joka oli jonkun tapaturmavakuutusyhtiön johtaja ja jolta hän toivoi paikkaa.

»Ja ellen siinä toimessa viihdy, niin on tuossa maassa monta mahdollisuutta. Joten minä suhtaudun siihen asiaan varsin tyynesti», sanoi hän huolimattomasti, pisti kädet housuntaskuihin ja vihelsi.

Mr Sutherlandin asiat olivat myöskin vähän kireällä. Hän oli matkalla oppimaan amerikalaisia liiketapoja. Muuan hänen setänsä omisti sikateurastamon Chicagossa. Hän oli matkalla hänen luokseen, eikä hän näyttänyt ollenkaan ajattelevan muita mahdollisuuksia.

Harald Lange sai myöskin tietää, että ensiluokan matkustajia oli laivalla vain kuusi. Paitsi heitä kolmea muuan vanha kalastustarkastaja Orkney-saarilta rouvineen, matkalla Länteen tervehtimään lapsia ja lastenlapsia. Ja lopuksi muuan nuori nainen.

»Ja mikä hän oikein on, sitä en tiedä», sanoi mr Mac Leash. »Ensimäisillä päivällisillä oli hän jokseenkin topakka, mutta sitten hävisi hän hyttiinsä eikä ole sen koommin näyttäytynyt. Hänen nimensä on Mary Baker, sen olen nähnyt matkustajaluettelosta. Ja että hän on kaunis, sen olen omin silmin voinut todeta, ennen kuin hän alkoi muljautella silmiään ja tulla vihreänkeltaiseksi kasvoiltaan meritaudin lähestyvien tuskien vaikutuksesta. Mitä tuumitte, mr Lange, tilkasta viskiä ja soodaa? Tämä kylmäsauhutus käy ajanmittaan kuivaksi.»

Kas niin, ajatteli Harald Lange, tauti on nyt varmasti ohi ja kestetty, sillä hän suhtautui ehdotukseen kunnollisesta grogista todellisella mielihyvällä.

Mr Mac Leash soitti. Muuan tarjoilija ilmaantui hyttiin … häntä eivät laivan keinumiset ollenkaan häirinneet. Hän tervehti rakastettavasti taas elämälle palautettua Harald Langea ja vastaanotti tilauksen.

»Hän ei todellakaan näyttänyt kyypparilta», huomautti Harald Lange.

»Ei, häntä ei ole tuohon ammattiin kasvatettu. Hän on ollut erään ylämaan rykmentin luutnantti — tunnen varsin hyvin hänet. Hän on parantumaton peluri. Hänen kävi hiukan huonosti, ja nyt hän on jo monta vuotta ollut tarjoilijana Amerikanlaivoilla. Useimmin on hän ollut suurimmilla linjoilla, ja niillä ammatti kannattaakin. Mutta niin pian kuin hän on ansainnut pari sataa puntaa — ja se tapahtuu sangen helposti — jää hän maihin, pelaa jokikisen pennin ja lähtee laivaan taas. Nyt väittää hän matkustavansa viimeistä kertaa. Hän aikoo jäädä Amerikaan ja mennä rikkaisiin naimisiin. Ja siinä hän varmasti onnistuukin, hän on komea mies.»

Viskipullo tarpeineen saapui hyttiin ja pantiin aluksen heilahduksiin mukautuvalle pöydälle. Grogit saattoivat nuo tupakkahytin kolme herrasmiestä tuttavallisiksi, kuten tavallisesti käy pitkällä merimatkalla, varsinkin kun matkustajia on niin vähän kuin »Aethiopia»lla tällöin.

Ilma oli ollut paljon kamalampi kuin mitä Harald Lange hytissään oli voinut ajatellakaan, selitti mr Mac Leash. Heti ensimäisestä päivästä alkaen ei kapteeni ollut ottanut osaa yhteisiin päivällisiin kannen alla, vaan oli yöt päivät pysytellyt komentosillalla, jonne hänen ruokansakin oli kannettu. Toisena vuorokautena oli myrsky vienyt paapuurin puolen veneet, edellisenä yönä oli mahtava aalto huuhtonut mennessään erään laivan timpereistä, ja muuan toisenluokan matkustajista, eräs