Otolliset vuodet

By Iris Kähäri

Kun kuusikymppisen kirkkoherra Mikko Palajan nuorin tytär rakastuu uudistushenkiseen, nuoreen pappiin, isän on vaikea sulattaa tilannetta. Sukupolvien välillä ammottaa kuilu, eikä muukaan elämä ole sen helpompaa. Mikon isä alkaa olla jo vanha, veljellä on vaikeuksia ja pappilan kohtalo vaakalaudalla. Myllerryksen keskellä Mikko hakee turvaa uskostaan.
Kiehtova kuvaus 1970-luvun Suomesta ja arvoristiriidoista sukupolvien välillä. Mikko joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden ja monia väistämättömiä muutoksia silmästä silmään.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728204009

Book preview

Otolliset vuodet

Cover image: Midjourney

Copyright ©1979, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204009

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Kaikki tietysti luulivat, että kirkkoherra olisi maallisten huolien yläpuolella. Mutta juuri niitä huolia tuntui vuosi vuodelta siunaantuvan yhä enemmän.

Sinä kesänä ei Mikko Palajan lomasta tahtonut tulla mitään. Moni tehtävä tuntui yhä vaativan hänen läsnäoloaan ja opastusta, tarkistusta ja päätöstä.

Oli lauantai-ilta. Hän oli juuri ja juuri istahtanut ruokapöytään, kun puhelin pärähti taas soimaan, ja häntä pyydettiin tulemaan sairaan luo. Hänen lomansa oli oikeastaan jo alkanut, hän sanoi soittajalle, ja viittasi kappalaiseen ja naislehtoriin, antoi lehtorin puhelinnumeronkin, Koulukadulle. Mutta ei! Mihin hintaan tahansa vaati soittaja juuri häntä, kirkkoherraa, tulemaan. Hän oli heidän, karjalaisten, oma pappi, perusteli. Hän tiesi varsin hyvin mitä se merkitsi. Olivat häneen tottuneet, hänen näköönsä, hänen ääneensä, hänen saarnatapansa tuttuun patinaan. Mutta hän oli haluton, sen oli käytävä ilmi hänen estelyistään, joissa ei ollut myönnytystä, ei vähän vähää, »ei, kuulkaapas nyt.» Soittaja ei pannut pahakseen. »Teette hyvän teon kun tulette.»

No, mihinkä hän olisi nahoistaan päässyt. Lähti. Tosin vastahakoisesti. Minä, minä, miksi juuri minä, hän ähisi itsekseen, väsynyt kun oli, puolta sanaa en jaksa tänään enää sanoa. Peseytyi, pukeutui, kiskoi housut jalkaansa, takin päälleen, liperit kaulaansa. Siirtyi kiirehtimättä autoonsa. Kiitti että sai lähteä autolla, oli joutunut lähtemään jalankin, suksilla ja kärrikyydissä. Mutta jo ajaessa tapahtui muutos. Myönteinen muutos. Hän pani sen itse merkille. Kuin olisi näkymätön koskenut häntä.

Ja nyt oli tehty mitä pitikin tehdä, toimitus lopussa.

Hiljaisin varovaisin liikkein Palaja keräsi ehtoollisvälineet, leipärasian, viinipullon, pikarin pieneen mukavaan päältä naarmuiseen sisältä kauhtuneeseen laukkuunsa, vähältä piti ettei pistänyt mukaan pientä liinaakin, mutta muisti ajoissa että se oli talon tavaraa. Sairaan tytär oli sen levittänyt hänen pyynnöstään karmituolille lääke- ja mehutahrojen peitoksi.

Hän napsautti laukun kannen kiinni ja vilkaisi sairaan kotiväkeen. Rykelmä oli ahtautunut sängyn ja seinän väliin. Vanha isäntä tuki lonkkavikansa takia itseänsä keppiin ja tuijotti vetisin silmin vaimoon, jonka pyöreät punakat kasvot olivat nyt laihtuneet, rypistyneet ja syöpää potevan keltaiset. Poika seisoi isänsä takana ja pojan rinnalla tämän vaimo pitäen lasta kädestä, toista sylissä. Tytär oli ainoa joka heistä oli pystynyt Palajaa avustamaan, oli nostanut äitiään koholleen kun viiniä oli valunut yli huulien, mutta hänkin itkeä tyrski nyt ääneen. Joku vanhahko nainen seisoi taampana, sukulainen tai naapuri, sama ihminen joka äsken oli yhtynyt virteen, sekaantunut pian sanoissa ja vedellyt vanhan virsikirjan mukaan. Pääasia oli tietysti yritys, siitä huomasi että laulajaa rohkaisi hyvä halu.

Satoja kertoja oli Palaja nähnyt tuon mykistyneen, masentuneen, kauhistuneen ryhmän ja tiesi miltä heistä tuntui. Hän olisi voinut puhua heille enemmän tuomiosta ja parannuksesta kuin mitä oli puhunut, hän olisi voinut opettaa ja julistaa ja kehottaa sovinnollisuuteen, mutta joutui aina kysymään itseltään, mikä oli tarpeellista, mikä tarpeetonta, mikä sinänsä jo niin järkyttävää, että sen korostaminen olisi ollut kohtuutonta, julmaakin. Hänen tehtävänsä oli vain jakaa armovälineet ja rauhoittaa, ei häneltä muuta odotettu. Näin hän arveli. Hän oli tavallinen pappi, ei karismaattinen johtaja, sen tapaista mullistusta hän kauhisteli. Hän oli kyllä kuullut että kaupungissa oli vieraillut hurmahenkinen Peltonen-niminen saarnaaja, jonka puheista ihmiset humaltuivat, ja kun padot olivat murtuneet, oli tapahtunut parantumisihmeitä. Mutta … mutta … miksei, tapahtuihan sitä kaikenlaista mitä ei järki voinut käsittää, ja noita »peltosia» vilisi nykyisin aika paljon.

Oli kuuma. Tiukka musta takki hikoilutti, kainalot litisivät märkinä. Mutta Palajan oli pakko viivytellä, mukautua näitten häneen luottavien, nöyrien ja murheellisten tunteisiin. Siinä heidän seistessä pörähti kärpänen lakanalle. Hän näki miniän pelästyvän, laskevan lapsen lattialle, puhuvan hiljaa ja nopeasti jotain miehelleen. Hän oli kuulevinaan sanat »mokoma» ja »jahtasin» ja »lätkä.»

– No niin, hän siirtyi jäähyväissääneensä, kumartui ja laski oman pehmeän hikisen kätensä varovaisesti viileälle ja kuivahkolle lakanalla lojuvalle kädelle. Jotain tajuavaa ja kosteata ilmaantui silloin sairaan väsyneisiin silmiin ja käsi nytkähti hänen kätensä alla.

Siitä hän muisti oman äitinsä kuoleman.

Kello oli lähestynyt kuutta. Taivas oli liekehtinyt punaisena ja keltaisena. Kun kukaan heistä ei osannut tehdä enää mitään, ei Laina-sisar, ei Yrjö-veli, puhumattakaan isästä joka ei ymmärtänyt, mitä nyt aivan varmasti kohta tapahtuisi, silloin Laina pyysi häntä, pappisveljeään, lukemaan Isä-meidän-rukouksen. »Siitä äiti on aina pitänyt, lue se.» Hän oli kumartunut äidin kasvojen lähelle, ja vaikka äiti oli jo sulkenut silmänsä ja näytti nukkuvan, luki, hitaasti, hämmästellen että suruissaan kykeni sen muistamaan. Ilahtui kun äiti vielä kuuli, luomien alta valui muutama kyynel ja äidin käsi värähti.

Hän oikaisi selkänsä. Hän oli jo lukenut rukouksen sakramentin nauttimisen jälkeen. – Rukoilkaamme, hän sanoi uudestaan, ja kun kaikkien kädet olivat ristissä alkoi. Vain katsomalla tiukasti omiin sormenpäihinsä hän hillitsi tuossa tilanteessa virkaansa sopimattoman liikutuksen. Sameasti, epämääräisesti hänen mieleensä nousivat rukouksen mekaanisesti jatkuessa hänen omat sanansa. »Siitä ei tulisi mitään, jos alkaisi itkeä itkevien kanssa.» Sitä ei olisi jaksanut, riittävä turtuminen, riittävä välinpitämättömyys oli tarpeen. Vain siten rukouksen lukeminen sujui. Eikä se ollut vaikeatakaan.

Päät kohosivat. Hämärsi kun huoneen ainoa ikkuna oli tiehään kuusimetsään päin.

Palaja siirtyi tupaan. Siellä hän laukku kädessä toinen ojossa alkoi hyvästellä talon väkeä.

– Ei kirkkoherral ois yhtää aikaa istuu. Isännän ääni särähti.

– No ei oikeastaan, hän vastasi pehmeästi, sävyisästi, kuin olisi tahtonutkin jäädä; näitten karjalaisten luota ei olisi koskaan saanut lähteä, pitkän viipymisenkin jälkeen joku aina kielsi jäämään. Mutta hän tiesi mitä se merkitsi. Kestitystä, kestitystä! Hänen mahansa myllersi kun hän ajattelikin …

– Sitäkö ei mitekää jaksais uskoo jot se on nyt hänel sit lähtö niiko ies, mei emännäl, isäntä puhui sammuneella äänellä.

– Kaikki ei ole vielä tullut ilmi, mitä Jumala tahtoo. Se oli Johannesta, ja jotain oli tässä tilanteessa sanottava, varovaista, uskottavaa.

– Vaik hää ol jo kerra männä. Se ol sinä kesänko tää meijä minjä tul talloo. Hääko sai sillo päähäsä jot kaik paikat pitäs maalata. Mie sanoi sillo hänel jot jätähä sie jo tuo villitös. Jot jos tää talo ei sil ihmisel kelpaa ni oikoo kelpaamati. Mut mitä hää, eihä hää malttant. Semmoneko hää on ain olt.

Palaja nyökkäsi. Isäntä seisoi siinä hänen edessään hampaattomana ja harmaantuneena ja käpertyneenä keppinsä päähän.

– Vaik parastaha se taitas olla ko hää pääsiis pois. Mieko jos sanon iha suoraa, ni ei häntä kukkaa ennää jaksa vaalii, tääl koton kummiskaa, ja sairaalaako ne hänt ei ennää ota.

Palaja vilkaisi kelloon. Se tikitti tuvan seinällä kahden ikkunan välissä ja näytti kahdeksaa. Kellon alapuolella oli televisio, sen päällä pikkuesineitä. Pitkä pöytä, penkit, kiikkutuoli ja puinen sohva olivat sijoittuneet tupaan tavanomaisesti, luontevasti, ja ne oli maalattu maitoon vivahtavalla vihreällä värillä. Kaikki oli halpaa, kaikesta henkäili se sama kalsea uutuus ja tehdasmaisuus mikä muissakin siirtokarjalaisissa kodeissa. Murhemielin sitä vertasi täkäläisten vanhojen talojen tupiin, kamareihin ja perintöesineihin. Uusi esine oli yhä puuta, uinui, vanha esine eli.

Siitä huolimatta: karjalaisten luona Palaja tunsi viihtyvänsä. Ja mikäpä oli viihtyessä! Vastaan ottivat aina kuin olisivat eläneet vain pappiansa varten.

Jonakin herkkänä hetkenä hän oli tullut sanoneeksi, että he olivat rakastaneet hänet omakseen.

Hän puhui tästä. Hän kääntyi nuoriin ja kertoi olevansa samasta pitäjästä kuin talon vanhukset. Hän muisteli muutamin sanoin heidän viimeistä lähtöään. Hän, viransijainen, oli lähtenyt seurakuntansa kanssa, jalan. Hän korosti sitä työtä mitä papisto siihen aikaan teki, kuvaili kuinka hänen pieni kotinsa oli aamusta iltaan täynnä väkeä, yhtenä ainoana päivänä saattoi tulla satakin kirjettä. Hän tiesi että höystämällä puhumista muistelemisella loi läheisyyttä. Niin kuin nytkin. Ilmeet valahtivat kaihoisiksi. Pian olisi kaikkein pahin ohi, hän lupaili. Kun hänen oma äänensä heltyi, hän kumartui, sipaisi sormellaan lasten poskia, puristi pojan ja tämän vaimon kättä, sitten tyttären, lopuksi sen vieraan naisihmisen joka peräänsä pukaten niiasi papille.

Lasit helisivät porstuassa kun hän jäykin askelin isännän saattamana poistui tuvasta.

Aurinko oli alkanut aleta. Ilta haisi nenään. Navetan sinkinsininen varjo levittäytyi pihamaalle. Kirkkaasti haukkuva pystykorva pyörähteli sinne tänne. Sen ketju kalisi navetan kulman ja vankan männyn väliin sidottua rautalankaa pyöten. Käsi pikkuisen laukkunsa kahvassa Palaja tyrkki koiraa etemmäs. Vaikka isäntä kehui että se oli hyvätapainen koira, sitä ei pitänyt pelätä, hän pysytteli siitä kaukana. Näyttäen valkoista matomaista pahkuraa peukalon ja etusormen välissä hän sanoi tuntevansa hyvätapaiset koirat. Siinä oli muisto puremasta jonka hän oli saanut, kun oli kiirehtinyt hyvätapaisen koiran ja oman pienen poikansa väliin.

Isäntä nyökkäsi. – Soh, soh! kutsui koiran luokseen; se meni, häntä hosuen.

Palaja huomasi että silmiä oli ilmestynyt ikkunaan ja että sisään jääneet seisoivat siellä rivissä kukkivien pelakuunien ja mustanmerenruusujen ja karjalanneitojen takana katselemassa hänen lähtöään. Hän ei pitänyt kiirettä. Tärkeintä oli maltti. Hän kyseli viljoista ja lehmistä, osoitti kiinnostusta maatalouden uusia käänteitä kohtaan, liikatuotantoa ja sen seurauksia. Hänen oli helppo siirtyä kaupungin hälisevästä katuelämästä tähän hiljaiseen, luonnonläheiseen oleiluun, ja tarpeen oli myös myötätunto.

Taskuaan kopeloiden hän alkoi sitten kävellä kohti autoa, ja kun ei avainnippua heti löytynyt, siirsi laukun toiseen käteen ja ryhtyi hakemaan toisesta taskusta. Aikansa kopeloituaan hän muisti jättäneensä sen autoon, avasi oven, heitti laukun peräpenkille, kääntyi isäntään ja tunnusti, reilusti: – Muisti pettää … olen kuin vanha ruuna … jo.

Saapuva yö oli etukäteen lähettänyt harmaan alakuloisen himmeyden aaltoileville pelloille, ja siitä missä Palaja nyt seisoi, jalka tiiviiksi poljetulla halkeilleella pihapolulla, toinen autonsa kynnyksellä, näkyi harjun kylkeen pengerretty punertava kaupunki, kattojen ja päätyjen, matalien ja korkeitten savupiippujen, pienten puutarhojen ja mäntyrinteitten täplittämä röykkiö. Se kaikki olisi ollut vajavaista, autiota ja tyhjää, ilman ylitse muun kohoavaa kirkon jyrkkäkattoista päätyä. Ja se oli muhkea näky! Se täytyi tuntua jotenkin, jotain sen näkymän muhkeudesta täytyi siirtyä näitten ihmisten mieliin, levollista, syvää. Kernaasti luultiin että omassa elämässä oli kylliksi. Nämä täällä eivät voineet luulla. Näkivät sen joka hetki.

Palajan silmät kastuivat, kaupunki katosi sumuun, hän kyyristyi ja päätään varoen tunkeutui autoonsa. Oikaisi selkänsä ja siirteli pulleita reisiään niille sopiviin painautumiin. Aikoi sanoa vielä pari sanaa … tuosta äskeisestä … huomasi isännän kompuroivan jo kohti rappusia.

Päivänliljojen ja keisarinkruunujen ohi, traktorin ja halkopinon välistä auto poukahteli ja heilui alas mäkeä kokkareiselle kylätielle, joka luikerteli viljapeltojen välissä maitoputkaa kohti, ja koska raitti oli selvä kääntyi pysähtymättä yleiselle tielle. Veto puhalsi ja viilensi hikisiä poskia. Olo tuntui melko mukavalta. Katunut olisin, kovasti, jos en olisi lähtenyt, Mikko ajatteli, kun tahtoivat juuri minua tulemaan.

Tässä kylässä hän kävi usein. Nämä Sassit, Kuntut, Uroset ja Virolaiset asuivat Karjalassa hänen oman kotikylänsä lähellä, Viipurista etelään, rantatien varrella. Tiivis, vilkas kylä oli täällä hajoitettu kapealle kannakselle. Nyt oli kuultu että tästä tulisi kulkemaan sekä pikatie että rautatie. Se tiesi tuhoa. Mutta mitään ei ollut tehtävissä, sen olivat herrat Helsingissä päättäneet, ja ne jotka uneksivat, että pieni kaupunki olisi kerran suuri ja mahtava, suosivat suunnitelmaa.

Jo nyt oli kaupunki kovasti muuttunut; vanhoja taloja oli revitty, uusia rakennettu, katuja levennetty, pankkeja laajennettu, kouluja vihitty, Alko muuttanut kellariputiikista tilavaan huoneistoon poliisilaitosta vastapäätä. Oli virastoja kuten kansaneläkelaitos, terveyskeskus, sairasvakuutus, verovirasto, henkikirjoittaja, kaikki kaupungin ja kunnan virastot, huollot, neuvonnat. Kauppoja oli ylenmäärin; ruokatavaravalikoima oli nykyisin runsas, oli ranskalaista, saksalaista, englantilaista, norjalaista, ruotsalaista, venäläistä ja tietysti suomalaistakin saatavissa. Olivat baarit, kipsat, pottenberit ja gasthausit nuoria ja häiriköitä varten, ja suuret ravintolat luotettavaa varakkaampaa väkeä varten. Ihmisiä tuli lisää; ei ihme että naapurikuntien kävi kateeksi; tuli työväkeä idästä ja pohjoisesta, tuli uusia opettajia ja lääkäreitä, ekonomeja ja merkonomeja, kolme kauppatieteen maisteria ja kaksi insinööriä, yksi taiteilija ja yksi runoilija, ja yhdellä radioteatterin näyttelijällä oli täällä rivitalon pätkä. Oli seuroja ja liittoja, osastoja ja yhdistyksiä. Olivat rotarit ja leijonat. Hän, Mikko itse, istui rotareissa, se paikka kuului kirkkoherralle; kappalaisen paikka oli leijonissa.

Näitä miettien Mikko ajoi ja hyräili, »täällä kukkaan puhkeaapi tiede, taidekin …» Kun ratti hänen käsiensä välissä mäkeä ylös noustessa alkoi täristä, hän vaihtoi kakkoselle. Väsymyskin tuntui, silmiä kirveli, mutta hän itse oli syypää siihenkin, silmiensä kirvelyyn. Hän oli saanut huomenlahjana periksiantamatonta sisua ja sitkeyttä, hän tuli ahnehtineeksi työtä enemmän kuin ehti ja jaksoi. Vaimo oli sitä mieltä että … mutta se oli hänen vaimonsa mielipide, ja sai Oili parka pitää mielipiteensä … vähentää muka. Mutta kuinka hän olisi vähentänyt, kun kirkon vastuualue vain laajeni? Hyvät ihmiset, sanokaapas se! Tänäänkin oli päivä tärveltynyt kansliassa ilman että mitään erityistä olisi saatu valmiiksi. Hän oli odottanut että kappalainen saapuisi häntä tuuraamaan, mutta sisään oli maleksinut Niiranen, veetee nuorisopastori, vasta vähän ennen neljää. Mitä hän oli häärinyt ja missä, oli Mikko narissut. Tiesikö hän että vaalit lähestyivät ja teettivät töitä. Saarikossa oli häärinyt, siellä oli poikaleiri, kai kirkkoherra sen vielä muisti, oli Niiranen vinoillut. Oli unohtanut, ainakin tilapäisesti, Mikon täytyi myöntää ja hänen mieltään viilsi. Työ liukui tällä tavoin käsistä, suli kuin lumi, haihtui kuin huuru, Luoja ties mihin.

Lähestyessään siltaa Mikko hiljensi vauhtia. Saha sillan vieressä oli jo ajat sitten lopettanut toimintansa, pensasryteikön peittämä myllyhaamu kadonnut kumpareelta. Kaukaisessa muinaisuudessa oli salmi rajapyykkinä. Pimeyden Ruhtinas pysytteli silloin kunnan puolella, ja tukenaan barbaarit ja muu kiittämätön paholaisväki teki sieltä käsin tihutöitään. Vanhat perityt järjestelyt olivat muitten tapojen mukana löystyneet, enää ei ollut eroa kunnan ja kaupungin välillä, samoja syntisäkkejä kaikki, kehumista ei kenelläkään.

Paha sanoa mutta kuntalaisten parissa Mikko paremmin viihtyi. Ja miksi ei olisi viihtynyt? Oma koti oli aikoinaan toistakymmentä kilometriä Viipurista etelään, viransijaisuus juuri ennen viimeistä lähtöä saman verran pohjoiseen. Ja maalla, maaseudulla, puhtaasta maaseutupitäjästä toiseen, hän oli siirtoseurakuntansa mukana siirtynyt sitä mukaa kuin heitä oli siirrelty. Ja hänen mielenlaatunsa oli sen mukainen, agraarinen. Ja hänellä oli tietty kuva siitä, minkälaisena pappina halusi itseään pidettävän, tavallisena maalaispappina, josta tulevaisuudessa, kun tämänkin seurakunnan historia kirjoitettaisiin, seisoisi »hän oli ahkera, täsmällinen, valmis palvelemaan vaivojansa säästämättä, hänen saarnansa olivat asiallisia ja ravitsevia, hänen saarnatapansa tyyntä, tasaista, korutonta, ja kirkkoherrana ollessaan hänen oli onnistunut toimia sovittelevasti ja yhdistävästi.»

Mutta tulee toisia pappeja, toinen henki, hän ajatteli. Eikä hän tosissaan uskonut että hänestä kukaan koskaan kirjoittaisi mitään. Olen vain »sananparsi heidän suussaan».

Kuten ennenkin hän oli siltaa ajaessaan katsellut lahtea, järveä, saaria. Oli kuhastusaika. Veneitä oli menossa kohti kaukana avautuvaa suurta selkää.

Sitten hän oli sattunut vilkaisemaan tehtailijan rantaan. Ja siinä sen täytyi tapahtua. Että hän muisti Markun taas. Kas, vedessä kellui pieni siviilikone, sen oli äkkiä rikastunut tehtailija hankkinut ja lennätteli sillä vieraitaan. Mutta vasta silloin Mikko sen huomasi kun tunsi, kuinka kuuma kostea aalto kulki yli rinnan ja kohosi kaulaan. Hän hikoili kuin saunassa.

Olisi uskonut että oli ohittanut jo kaikkein pahimman.

Mutta ei! Se suru oli suuri ja syvä, ja pysyi.

Markku. Hänen ainoa poikansa Markku. Olisi heti koulusta päästyään tahtonut lähteä lukemaan. Hän pani vastaan ja vaati että pojan oli mentävä ensin väkeen. Miksi? Hän oli itse nähnyt mitä sota on, mitä tapahtuu kun rintamalle tuodaan lapsia, joita ei ole koulutettu, joitten hermot eivät kestä, jotka kaatuvat sitä mukaa kun käydään hyökkäykseen, tai jotka on kerättävä autoihin ja kuskattava rintaman taa. Tämän kaiken hän oli kertonut Markulle. Jotta pojan parasta hän ajatteli. Jotta tarpeen tullen Markku osaisi. »Tappaako?» »Ei, vaan suojautua.»

Markku oli taipunut. Mennyt lennostoon. Pudonnut koneineen Porin edustalla. Mitä oli tapahtunut? Onnettomuus. Miten se oli päässyt tapahtumaan? Oliko lentäjä tehnyt niin kuin piti tehdä? Totellut määräyksiä? Luottanut mittareihin? Vai menettänyt jostain syystä tajuntansa? Iskenyt päänsä koneen kattoon? Syytä ei koskaan saatu selville.

Sekö hänen täytyi taas kerran muistaa? Senkö vuoksi hän oli saanut kutsun karjalaisemännän luo? Sen vuoksi, senkin vuoksi. Ja se täytyi tietysti kestää. Ja istuessaan siinä, ratti käsiensä välissä, eristettynä koko muusta maailmasta, Mikko Palaja tiesi että se tapaus ei lähtisi koskaan hänen mielestään. Hänet oli lyöty, häneen koski, hän oli kokenut jotain semmoista mitä vain ihminen jota elävänä paistetaan voi kokea. Halsterilla. Hiilillä.

Hän ajoi rautatien yli ja ajatteli että olisi valmis mihin vain, maksamaan mitä vain, jos saisi poikansa takaisin. Luopumaan vaikka virastaan.

Mutta se oli teoriaa, mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

Hän sivuutti omakotitaloja ja pieniä kukkivia puutarhoja ja koetti ajatella muuta. Taloissa asui vakiintunutta väkeä, maalareita ja muurareita, hitsaajia ja kirvesmiehiä. Hän näki väräjäviä sinertäviä valoja ikkunoissa. Useimmat ihmiset olivat vetäytyneet jo sisään, oli syöty, juotu, tiskattu, saunottu, potkaistu kengät jalasta, käyty viettämään leppoisaa televisioiltaa. Joku laitosmiehen vaimo vilkaisi ehkä juuri nyt ulos, » hei, kato, Palaja, sen pitäs vaihtaa toi kärri toiseen, hajoaa kohta tielle», ja mies, sohvaltaan, nihkeitä varpaitaan kipristellen, »kaippa se sen tietää mitä sen tulis tehä, ei se sun neuvojas tartte, turhaan sä sitä murehit.»

Hän tunsi nämä ihmiset, oli toimitusten yhteydessä tutustunut heidän tapoihinsa ajatella, puhua. Hänen olisi pitänyt totisesti vaihtaa tämä folkkarinsa. Keväällä, kohta kun routa oli sulanut ja tiet olivat taas kuivia. Siitä oli puheltu vävypojan kanssa, joka itse oli ollut uuden auton hankkeissa. »Mieti, mutta älä mieti pitkään, kurssi voi vaihtua taas.» Hän oli lyhyin väliajoin joutunut vaihtamaan kaksi eri kertaa, se tuntui kukkarossa ja esti vaihtamisen. Mutta kesän kuluessa oli puksutus kovasti voimistunut, pakoputki reistaili, ja jotain saamarin omituista kitkaa hän oli tänä iltana huomaavinaan, etenkin mäkeä noustessa. Vävy itse oli vaihtanut, turvakori, etuveto, lämmitys ja tuuletus, takalasin huurteenpoisto, kokoonpainuva ohjaustanko, tavaratilaa vaikka millä mitalla, anatomisesti muotoillut istuimet, neljä ovea, senkin seitsemät vehkeet, radiot, kovaääniset, »ja verhoilu, katos verhoilua, mitäs sanot?»

Jotain humoristista oli yrittänyt, ja nauranut niin kuin varaton nauraa kun äveriäs rypee rahassa.

Tuli mutka, hän valpastui, joku tomppeli taas. Hän ehti hiljentää ja väistää.

Ajoi taimiston ja kuusiaidan ohi. Tai entisen kuusiaidan. Hän ei vieläkään tahtonut uskoa silmiään että se oli siitä poissa. Hän oli yhä tuntevinaan sen tiheän ja tumman varjon. Mutta poissa oli talon isäntäkin, matalahko energinen mies, hyväntuulinen ja kaikin puolin höveli ihminen, naapuri siihen aikaan kun hän, Mikko, oli vielä kappalainen ja asui vastapäätä, pikkupappilassa.

Rännikujia, nimettömiä kadunpätkiä.

Hän vaihtoi ykköselle. Kun tärinä alkoi hän kupersi kätensä ratin ympärille. Tuokion kuluttua tärinä lakkasi. Päästyään mäen päälle hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, hitto kun oli kuuma, ajoi sitten Asemakatua yli rautatien, kaarsi mäkeä oikealle, vaivoin, kohti pappilaa, pysähtyi päärapun eteen koivun alle. Sammutti moottorin ja huomasi ajaneensa koko matkan, kuusi kilometriä, käsijarru päällä.

– Pirskatti!

Noitaista piti, ääneen. Vähemmästäkin masentui. Hän ajatteli lähtöään, hän oli seisovinaan karjalaistalon pihamaalla. Mitä hän oli siellä tuijottanut niin että oli unohtanut että jarru, käsijarru pois? Kirkkoa, kirkkoa.

Hän ajatteli että jos voisi lähteä uudestaan. Mutta lähdepäs! Kun olet jo tässä.

Ja hän ajatteli että jos Oili tänä iltana alkaisi puhua lomasta, hän sanoisi »lähdetään, lähdetään, ihan huomispäivänä, kunhan …»

2

Oili oli saanut oppia että tehtiin mitä tahansa, se tehtiin silloin kun Mikko sanoi: nyt. Jotta olisi osannut jotenkuten järjestää työnsä hän maanantaiaamuna kysyi: joko?

– No älä nyt vielä intoile, Mikko vastasi. Jotain oli napsahtanut hänen mieleensä, kansliassa oli käytävä.

– Sitten pesen pyykin.

– Jumala armahtakoon! Mikko sanoi, ja kun vaimon silmä vältti, kahmaisi kukkupäälusikan sokeria teehensä.

– Vain kolme koneellista, Oili laski. Mitään ikävämpää hän ei tiennyt kuin tulla tomuiseen kotiin ja korit olisivat täynnä pidettyjä pinttyneitä vaatteita. Elokuun sateetkin olisivat kukaties alkaneet, tihkusateet, rankkasateet, sadekuurot, vedenpaisumus, jääkausi, hän tahallaan liioitteli. Ja siinä sateessa pitäisi sitten kuivatella, lakanoita, tyynyvaaruja, kun koko kaupunki tai kirkon tienoo tai ainakin tämä pappila uisi kuin arkki aalloilla. Mikä työ! Mikä monen päivän työ! – Ei, sitä riskiä en ota.

– Ka anna Kaarinan …

– Kaarinan! Hyvä kun hoitaa omat asiansa. Antti …

– No mutta sanoihan Riitta pitävänsä pojan ainakin vielä tämän kesän.

– Pitää minkä pitää. Mutta tietäähän tämän Riitan. En liikoja häneen enää luota. Näin taas niin pahaa untakin. Suuri musta susi oli pantu liekaan. Joku tuli ja iski suden pään poikki. Ja se pää, ajattele, verta vuotava irtonainen pää, rupesi vierimään huimaavaa vauhtia kohti ja kävi kiinni jalkaan. Huusin kovaa ja kun heräsin, ei kurkusta tullut muuta kuin pihinää ja suonta veti pohkeesta. Mitäs siihen sanot? Se oli niin selvä uni että se varmaan merkitsi jotain. Vai mitä luulet?

Sai Oiliparka unia nähdä, sai niitä kertoa, kotona, pappilassa, kun vain ei lähtenyt kylille levittelemään. Pahoja puheita syntyi helposti. – No niin, Mikko ryhdistäytyi, risti kätensä. – Kiitti, sanoi kun nousi, meni välikön kautta salin yli omaan kamariinsa ja veti oven kiinni perässään, hienotunteisen hiljaa, kuin olisi joku näkymätön tehnyt sen hänen puolestaan, anteeksi mutta täytyy vielä …

Ja kun täytyi niin täytyi. Ei sitä Oili enää, ei itkenyt, ei nauranut, oli turtunut. Pesi pyykin. Koska aamu sattui olemaan kirkas, lämmin. Ja koska hänet oli luotu semmoiseksi. Ja koska pitkäaikainen vaimous oli Luojan töitä parannellut. Ja oli hän jotain oppinutkin, jo kotona, maalaistalossa. Että järjesti ja suunnitteli etukäteen päivän, jopa viikon työt. Että pani tähän kasaan kaiken sen mitä ei mitenkään ehtisi ja tuohon toiseen mitä ehtisi, alkaisi siitä. Eikä hän hevin antanut periksi, ei, mikään päähänpisto tai houkutus ei häneen enää tepsinyt. Niin, mitään en oikeastaan enää tee, mistä voisin sanoa että teen sen lystikseni, hän ajatteli. Mitä teen, siksi teen että se täytyy tehdä, se on minun osani, tyly osa. Vaikka useimpien osa on tietysti se sama, tyly, tinkimätön, etenkin naisten ja nimenomaan papin vaimojen.

Se hänen täytyi myöntää, ja hän myönsi, äkäilemättä.

Taivas oli vaalea. Muutama lumenvalkoinen risareunainen hahtuva vetelehti siellä täällä. Tuuli, kesätuuli, sihisi koivuissa, kohisi vaahteroissa, humisi tasapäisen männyn latvuksissa, mutta ei liikauttanut lehteäkään ikivanhoissa tammissa. Kaiken taustana, kaiken ylittäenkin kuului kalkkikaivoksen ehtymätön suunnaton jyminä. Katsoessaan peltojen takana kohoavia harmaita köyryselkäisiä kumpuja ja huurteisia torneja ja asianmukaisia rakenteita Oili usein ajatteli kotiaan, taloa radan varressa. Viisi kuusi kertaa päivässä sen ohi kulki juna ja aiheutti samanlaisen kohinan ja jyminän. Se oli merkki silloin että jotain tapahtuisi, joskus. Ja tapahtuikin. Hän pääsi kouluun kaupunkiin, sisar jäisi pitämään taloa, se oli äidin päätös ja äiti heillä päätti. Isä oli kaatunut. Sen saman junan puisella penkillä hän istui aamuin illoin päässään musta lippalakki, jossa oli oman koulun sinivalkoinen merkki. Siitä koulusta hän siirtyi sairaanhoitajatarkouluun, eikä tässä olisi, jos ei olisi siirtynyt. Hän oli valmis hoitaja kun Mikon äiti oli potilaana Läänillä.

Siitä tuttavuus alkoi, ja kaikki olivat sitä mieltä että hänen kävi hyvin, hän sai hyvän miehen, papin.

Hän otti korin tammen juurelta ja paljain jaloin, varoen maan rajassa valkoapilan kukissa pöriseviä mehiläisiä laahasi sen narujen luo. Kouri ja haparoi. Mikon paidat tuntuivat sopivan kuivilta ja nihkeiltä, myös liperit ja kaulukset. Hän muisti booraksin. Oliko sitä kotona? Piti ainakin olla, mutta miten oli tärkin laita?

Liperit, niin. Hänen elämänsä tärkein tehtävä. Liperit, liperit ja kaulukset.

Vuonna kolmekymmentäseitsemän heidät oli vihitty. He olivat muuttaneet Sortavalaan ja asuneet lähellä sitä suutaria joka soitti selloa orkesterissa.

Hän oli silloin pessyt ensimmäisen pyykkinsä papin vaimona. Myös Mikon liperit, nuo miehen vakavan, lähes ylimaallisen vakavan tehtävän tunnukset, kuten hän siihen aikaan vielä luuli. Ei tiennyt että ne olivat vain vanhan myllynkivikauluksen vähäpätöiset rääppeet, leukalappu, oikeastaan.

Hän oli ryhtynyt siihen puuhaan mieli riemuisena ja hyräillen ja salaa toivoen, että pyhiä esineitä pesemällä maksaisi ja kuittaisi nuoren säteilevän onnensa olla Mikon vaimo. Hän valmisti sopivat liemet sen reseptin mukaan, minkä kaiken kokenut ruustinna oli hänelle hyvänhyvyyttään lahjoittanut. Hän käytti helläkätisiä otteita, antoi kaulusten ja lipereitten ja mansettien kuivahtaa, kuvitteli kuinka Mikko kotiin tultuaan ja työn tulokset nähtyään häntä ihastelisi, kiittäisi, hyväilisi, »Oili, armaani, mesileipäni, tule, ryömi kainalooni.» Niin, hän oli saanut sähkösilitysraudan sisareltaan häälahjaksi, tuon uudenaikaisen mainion kojeen, siinä oli kermankeltainen kahva. Kaikessa hiljaisuudessa hän halusi vihkiä senkin siinä samalla käyttöönsä silittämällä ensin jotain Mikon virka-asuun kuuluvaa. Pyyhkäisi raudan silitysalustaan ja sitten, arkailtuaan hetken, painoi, nosti, parkaisi. Kankaaseen oli jäänyt palaneelle käryävä ruskeankeltainen kolmio ja raudan pohja oli tärkistä tahmea.

Kauniisti Mikko kotiin tultuaan hillitsi silloin itsensä, »älä nyt, aikaihminen, nyyhkytä enää.»

No, se oli ainoa rike. Sinä kesänä. Muu onnistui, muu oli antaumusta ja riemua ja autuutta siitäkin huolimatta että hän, Oili, oli kovasti etukäteen pelännyt, »minäkö? papin vaimoksi? miten minä osaan?» Ja liperit ja kaulukset antoi Mikko aluksi pesettää kaupungilla. Niin ei voinut tietenkään jatkua, perhe kasvoi ja kun yksi ihminen vain tienasi, Oili oppi kun tahtoi oppia. Nainen sen työn aina teki, hän ajatteli, ja nyt hän jo neuvoi nuorempiaan: se sujuu kun vain ei hosu, kun vain ei kiirehdi liikaa. Jos kiirehtii, joutuu kaiken alkamaan alusta.

Ei, lipereitä ei Oili antaisi enää kenenkään muun pestä. Paras kiitos oli, kun Mikko nähtyään puhtaat liperit laski, paljonko vaimo oli taas säästänyt.

Se oli aina pieni lämmin hetki. Kuin vilkaisu vanhaan valokuvaan jonka kulmat olivat vähintään rotankorvilla.

Oili irrotti pyykkipojan ja pudotti sen kainalossaan roikkuvaan pilkkipussiin. Oman lyhythihaisen kirjavan leninkinsä hän heitti Mikon paitojen päälle. Miten vaivatonta oli pyykin pesu nykyisin! Miten hartaasti ja sydämensä pohjasta hän siitä kiitti! Toista oli silloin kun äiti pani poukun ja kurikoi. Toista silloinkin kun he asuivat vielä pikkupappilassa, pyykki oli pestävä saunassa, ja se oli kylmä, vetoinen, päivä kiilui sen mätien hirsien lomitse. Mikä huoli alati jäätyneestä pumpusta, alati ravistuneesta lahankasta, pytyistä, pesuaineista. Ja pyykin jälkeen sitten! Selkä kipeä, kädet kipeät, jalat, sormien ihoa kirveli ja rystyset auki.

Nyt! »Tänään taidan pesaista pyykin, kolme koneellista» Taidan! Pesaista! Helpompaa ei pyykin pesu enää voinut eikä saanut olla, Oili ajatteli nappiessaan naruilta vaatekappaleita. Ei missään nimessä! Työn täytyi tuntua sentään työltä, märän lakanan paino, pesuaineen lemu, levityksen