Varoitus

By Viljo Kojo

Eletään ankeita sortovuosia, joina jokaisen tulee varoa sanojaan ja tekemisiään. Palovartija Pietari Miikkulainen elää perheineen tilanteen sallimalla tavalla, kun kulkuri lausuu erikoisen varoituksen: Antti-poikaa ei tulisi päästää koskaan myymään mitään tai osallistumaan politiikkaan. Vuosia myöhemmin Antti kuitenkin uhmaa sääntöä kauhein seurauksin: hän joutuu telkien taakse varastamisesta syytettynä. Pojan suurin huoli on, mahtaako pormestarin tytär Elsakin uskoa valheellisiin syytöksiin.Sortovuosiin sijoittuva, koskettava romaani kertoo nälän kurittavasta otteesta sekä varoituksesta, jonka ohittaminen johtaa kohtalonomaiseen kehityskulkuun. Antti kokee kafkamaista vääryyttä mutta myös ensirakkauden ennen kuin tarina kulkee vääjäämättömään loppuun saakka.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728573754

Book preview

Varoitus

Cover image: Unsplash

Copyright ©1924, 2023 Viljo Kojo and SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728573754

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ne ajat olivat ainaista syksyä.

Mitäpä merkitsi kevään kirkastuminen tai kesän kypsyminen maassa, missä ei uskallettu sanoa avointa sanaa, maassa, missä ihmiset säikkyivät ajatuksiaankin. Mielet olivat masentuneet ja sydämet nukkuivat toivottoman, pitkällisen sorron painajaisunta.

Kateus, itsekkyys ja katala petollisuus alkoivat tämän loppumattomalta tuntuvan hämärän turvissa juurtua yhä useampiin sieluihin.

Ihmiset alkoivat toinen toisensa jälkeen taipua pelokkuuteen ja halpamaiseen viekkauteen: muuta keinoa ei tuntunut olevan itsensä säilyttämiseksi.

Yhteinen onnettomuus, jonka juuria oli mahdoton ulottua hävittämään, puserteli heidän sydämensä ja väänteli heidän sielunsa luonnottomiksi, runteli yhä useampia surkeiksi Jumalan kuvan irvokkaiksi.

Niiltä ajoilta on seuraava kertomus

Pietari Miikkulainen oli kaupungin palovartija.

Hänellä oli oma pieni talonsa, vanha, taittopäätyinen, ruskea talo laitakaupungilla, vähäisen tonttimaan kadunpuolisessa syrjässä.

Korkean lautalaipion ympäröimällä tontilla kasvoi kaksi suurta vaahteraa ja ikivanha koivu, sitäpaitsi muutamia karviaisja viinimarjapensaita sekä pehmoiseen multaan luoduissa penkeissä monenlaisia keittiökasveja.

Palovartijan vaimo, yhtä ahkera kuin hän itsekin, oli lisäksi säästäväinen ja pikkumaisuuteen saakka täsmällinen muori, joka piti pienen talon niin siistinä ja niin hyvässä järjestyksessä kuin ikinä ajatella saattoi.

Poika oli yhdeksän vuoden ikäinen ja vanhempiensa ainoa lapsi.

Eräänä koleana syyskuun iltana, kun kostea tuuli huohotti pikkukaupungin lokaisten katujen yli, kuuli muori oveen koputettavan; avattuaan hän näki vanhan, köyryyn kuivettuneen miehen, joka seisahtui nöyrästi ovensuuhun ja pyysi almua. Sen saatuaan hän toivotti Jumalan siunausta ja kääntyi lähteäkseen. Mutta kun hän samalla sattui kohtaamaan pojan uteliaan ja sääliväisen katseen, niin hän pysähtyi ja kysyi äidiltä lupaa katsoa pojan kättä. Kauan aikaa piteli hän pientä kättä niin että kämmenen puoli oli ylöspäin, tutki sitä huolellisesti tulehtuneilla silmillään ja siveli sitä kylmien, tuulessa hiukan kostuneiden ja kangistuneiden sormiensa päillä. Sitten tarkasteli pojan pään muotoa, tähysteli hänen sinisten silmiensä terää ja virkkoi lyhyen varoituksen:

»Älä koskaan käy kauppaa äläkä puutu politiikkaan.»

Ja kiitettyään vielä kerran almusta hän katosi ulos, missä syksyinen tuuli huohotti kylmänä ja kosteana lokaisten katujen yli.

Pietari Miikkulainen, joka oli ammattinsa takia jo enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden aikana joutunut tarkkailemaan kaikkea sitä mikä kuuluu yöhön, oli tullut hiukan omituiseksi ja taikauskoiseksi ja piti koko tätä kohtausta hyvin merkillisenä.

Muori oli vähemmän mystillisyyteen taipuvainen eikä ajatellut asiaa kovinkaan kauan. Muutamain päivien perästä hän tuskin muistikaan sitä. Pian hän unohtikin sen pitkiksi ajoiksi, ja kun joskus sattui muistamaan, tapahtui se vain siksi, että se erinäisissä tilanteissa sopi aiheeksi pieneen leikinlaskuun.

Vuodet menivät menojaan, ja siunaus tuntui seuraavan heitä. Oli voitu hyvin ja tultu erinomaisesti toimeen — ei suinkaan siksi että tulot olisivat olleet suuret, vaan siksi että menot olivat niin pienet. Ja se oli muorin ansio.

Niinpä sitten eräänä syksynä ajateltiin, että Antti, heidän ainoa poikansa, joka oli päässyt kansakoulusta todistus huomattavan hyviä arvosanoja täynnä, pääsköön jatkamaan kaupungin lyseossa, koskapa viisaammatkin ihmiset siihen kehoittelivat.

Pian huomattiinkin, että synti olisi ollut, jos ei poika olisi jatkamaan päässyt, ja vuosi vuodelta hänen todistuksensa olivat vain parantuneet. Siitäkös vanhukset olivat mielissään. Muori aivan pelkästä ilosta itkeä tuhersi, kun Antti vihdoin oli käynyt viisi luokkaa ja kysyi, saisiko hän yhä jatkaa, saisiko hän jatkaa ylioppilastutkintoon asti.

Niin, itkihän silloin muori ja sanoi että Jumalan avulla toki siihenkin asti jaksetaan. »Vai mitä, isä?» kysäisi hän isäukolta, joka tietenkin oli yhtä mieltä vaimonsa kanssa, että jos ei heidän iloaan ja pientä ylpeyttänsä heille viaksi lasketa, ja jos annetaan elää ja terveinä olla, niin…

Ja sitten olisi ehkä ukkokin heltynyt, muttä hän ryähti, kääntyi ovelle ja meni muokkaamaan puutarhaa, joka nyt aiottiin istuttaa täyteen kaalintaimia, sillä kaalit olivat niinä vuosina hyvin korkeissa hinnoissa.

Kaalit kasvoivat hyvin, ne myytiin korkeaan hintaan kaupungin torilla, puutarhuri Tyhtilän kateudesta huolimatta, ja Antti jatkoi koulunkäyntiään.

Talvella tuli kuitenkin ensimmäinen koettelemus. Ukko Miikkulainen sairastui. Aluksi uskoi hän itsekin että se on tuollainen pienestä vilustumisesta johtunut sairaus, joka on parin päivän perästä ohi. Mutta eipäs ollut. Kesti viikon toisensa jälkeen, kunnes vihdoin täytyi myöntyä menemään sairashuoneelle. Eikä sielläkään sen paremmaksi tullut. Yhä vain kääntyi huonommaksi ja huonommaksi.

Tuli kevät. Tulivat kirkkaat päivät ja raikkaat tuulet, mutta eipä sallittu vanhan Miikkulaisen enää iloita siitä. Hänen vaelluksensa oli vaellettu. Ei sitä enää auttaa voitu.

Leski ja poika koettivat nyt alkaa parhaan taitonsa mukaan, koettivat uskollisesti ja lannistumatta lähteä eteenpäin: istuttivat taas kaalintaimet ja hyvää satoa odotellen lohduttelivat toisiaan.

Mutta kuinkas kävi!

Eikö liene tullut maa kunnollisesti muokatuksi, vai olisiko siinä jo liian monena kesänä kaalia kasvatettu, mikä lie ollut — ehkä kirput ja toukat sattuivat sinä kesänä — mutta koko maasta ei syksyllä saatu enempää kuin yksi kelvollinen kaalinkerä.

Sillä vaivalla ja huolella kuin oli istutettu ja kasteltu. Monasti olivat he olleet nääntyä, muori ja poika, kyyriessään istuttamassa ja kitkemässä ja kastelemassa. Tuossa oli nyt palkka: yksi ainoa kelvollinen kaalinkerä!

Se oli kyllä suuri — vähintään kahden tavallisen kokoinen — ja kova se oli kuin rautakuula, mutta kun oli vain yksi. Mitäpä silläkään. Söi tai möi, aina yhtä tyhjän kanssa.

»Voi jo», huokaili muori.

Poika koetti lohdutella, sanoi:

»No mitäs joutavia, äiti! Kyllä sitä aina jotenkuten… Jos niikseen tulee, niin minä jätän koulun ja lähden töihin.»

Hän hymyili, jännitti käsivartensa ja sanoi:

»Koetahan! Koetahan äiti!»

Ja muorin täytyi koettaa ja nauraa täytyi.

Sitten syötiin nurkumatta köyhä aamiainen, silliä ja perunoita, piimää ja leipää. Eikä suinkaan aiottu kenellekään valitella eikä kertoa miten hullusti heidän oli käynyt.

Mutta kun Antti oli mennyt kouluun, kyykähti muori keittiön tuolille ja itki. Tuntuihan kaikki aivan mahdottomalta. Olihan elämä aivan liian synkkää ja toivotonta. Viimeinen veronmaksupäivä olisi huomenna, eikä rahaa ole edes