Tuulihevonen

By Ulla Viertola

Pelkoa, toivoa ja toveruutta Oman valtakunnassa.Kuuden vuoden ajan Oman valtakunta on ollut keisarinna Kiiran hallinnassa. Kiiran veli, oikea keisari Adulkar, elää erämaassa petettynä, syrjäytettynä ja hylättynä, vailla mahdollisuuksia palata vaatimaan asemaansa takaisin. Ja sehän Kiiralle sopii. Hänen rautainen otteensa Omasta pitää valtakunnan kurissa ja nuhteessa, kansan tyytyväisenä ja kaiken hyvässä järjestyksessä. Elämä on hallittua, hillittyä ja rauhallista, eikä valtakunta muuta kaipaa.Hovissa kuitenkin kuohuu, eikä kehen tahansa voi luottaa. Keisarillisen unennäkijän antaessa varoituksen siitä, että vaaleatukkaista vallananastajaa kannattaa pitää silmällä, Kiiran valtaa pelko. Onko veljen kohtalo toistamassa itsensä? Kuka juonittelee ja ketä vastaan? Tuulihevonen jatkaa Oman keisarien aikakirjat -fantasiatrilogiaa. Se on kiihkeä tarina vallasta, kunniasta ja ihmisten välisistä suhteista.Oman keisarien aikakirjat on hengästyttävä, dramaattinen ja lumoava fantasiasaaga Oman valtakunnasta ja sen hallitsijoista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727061917

Book preview

Tuulihevonen

Cover image: Midjourney

Copyright ©2007, 2023 Ulla Viertola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727061917

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I Vaaleatukkainen poika

Uninen iltapäivä

Keisarillinen unennäkijä Temmu tunsi suurta katkeruutta. Hän oli niin katkera, että tuo kivulias tunne purkautui pitkänä sihisevänä huokauksena ulos hänen hampaittensa välistä.

Kukaan ei arvostanut häntä. Ei palatsissa, ei tässä kaupungissa, eikä varmaan koko maassa.

Hän, Oman keisarinnan virkamies ja unennäkijöiden tiedekunnan korkein jäsen, hän ei merkinnyt kenellekään mitään!

Keisarinna ei tarvinnut häntä mihinkään; hyvin harvoin Temmu kutsuttiin ylähoviin, eikä sieltä koskaan annettu hänelle mitään kunnollista tehtävää. Enintään hän sai joskus iltamyöhällä liittyä keisarinnan seurueeseen kuuntelemaan musiikkia puutarhaterassilla tai hänet käskettiin mukaan ihailemaan uusimman teatterikappaleen ensimmäistä esitystä, mutta unennäkemiseen ei Temmun valtiatar hänen kykyjään tarvinnut. Keisarinna halusi päättää kaikesta itse eikä kaivannut kenenkään neuvoja. Kiira Alessandra oli Oman seitsemännen dynastian neljännen keisarin tytär. Hänen isänsä oli ollut Adulkar II, jolle Oman väki oli antanut liikanimen Lempeä, ja hänen veljensä oli ollut se Adulkar III, jota sanottiin Luopioksi. Veli oli ollut isänsä jälkeen vain vähän aikaa hallitsijana ja sitten lähtenyt pakoon kun ankara kuivuus oli koetellut maata, eikä hänestä ollut sen koommin kuultu mitään. Keisarinna Kiira ei suvainnut veljeään kutsuttavan luopioksi palatsin alueella, mutta hän ei koskaan rangaissut niitä jotka käyttivät sitä sanaa kaupungilla tai kauempana valtakunnassa.

Jos keisarinna vain osoittaisi arvostavansa unennäkijä Temmua, edes vähän!

Mutta keisarinna ei tarvinnut häntä, ja siitä tämä kaikki johtui. Sen tähden kukaan muukaan ei välittänyt hänestä.

Kaikki oli mennyt väärin jo alusta asti.

Ylähovissa oltiin sitä mieltä, ettei Temmu ollut tarpeeksi pätevä.

Niin ne kaikki siellä varmasti ajattelivat.

Mutta keisarinna Kiira oli itse valinnut Temmun, eikä siihen pitänyt kenelläkään olla mitään sanomista! Ei ollut Temmun vika, ettei hän koskaan ollut saanut opetusta edeltäjältään. Temmu oli ollut vain eräs tiedekunnan nuorempi jäsen ja asunut Tuulien palatsin siipirakennuksessa, isossa salissa muiden kaltaistensa kanssa. Hänellä oli ollut salin seinustalla samanlainen ahdas komero nukkumista varten kuin muillakin, ja muiden mukana hän oli kuunnellut vanhempien tiedemiesten opetuksia ja etsinyt Oman historiasta ja aikakirjoista edellisten sukupolvien tietoa ja kokemuksia. Sellaista Temmun elämä oli ollut aina siihen päivään asti, kun hänen edeltäjänsä keisarillinen unennäkijä Narku oli eräänä yönä salaperäisesti kadonnut sinä kamalana Kuivuuden keväänä. Narkun katoaminen oli tapahtunut samoihin aikoihin kun ylimmäinen upseeri Miekanvartija oli joutunut ottamaan haltuunsa luopiokeisari Adulkar III:n hylkäämän valtakunnan.

Temmu oli joskus sattumalta tavannut Narkun palatsin ensimmäisen kerroksen käytävällä. Silloin hän oli vain nöyrästi tervehtinyt suurta mestaria, eivätkä he koskaan olleet joutuneet sen enempää tekemisiin keskenään. Keisarillinen unennäkijä asui omassa huoneistossaan päärakennuksen toisessa päädyssä, ja nuoremmat opiskelijat saivat puhutella häntä vain silloin, kun hän suvaitsi tulla valvomaan heidän opintojensa edistymistä.

Sitten Narku oli yhtäkkiä kadonnut, ja muutenkin valtakunnan asiat olivat olleet kovin sekaisin. Miekanvartija oli vähän aikaa hallinnut maata aika kovakouraisesti ja sitten yllättäen kuollut pois, ja hänen nuori leskensä keisarinna Kiira Alessandra oli ottanut vallan haltuunsa.

Ja nimittänyt Temmun keisarilliseksi unennäkijäkseen.

Sitä ei kukaan ollut ymmärtänyt tai hyväksynyt, sillä Temmu oli melkein nuorin koko palatsin tiedekunnassa.

Siitä oli syntynyt paljon kateutta. Ja kateus synnytti halpamaisuutta ja halpamaisuus katkeruutta. Temmu ajatteli katkerana, ettei koko sotku ollut millään tavalla hänen syytään. Ei hän ollut koskaan tyrkyttänyt itseään!

Hänet oli vihitty virkaansa, mutta sekään ei ollut sujunut niin kuin sen vanhastaan olisi pitänyt sujua.

Kaikki oli ollut väärin alusta asti, toisteli Temmu mielessään.

Keisarillisen unennäkijän mustansininen virkavaippa oli puettu hänen ylleen juhlallisen hyminän säestyksellä. Mutta se ei ollut hänen oma vaippansa, ei hänelle varta vasten tehty, niin kuin sen olisi pitänyt olla. Se oli ollut Narkun vanha vaippa. Temmu oli silloin seisonut hartaan laulun ja pehmeiden himmeiden valojen keskellä unennäkijöiden tiedekunnan seremoniasalissa, virkaveljiensä keskellä ja kaikkien kumartamana – Narkun vanhassa vaipassa. Ja hävennyt kauheasti.

Narkun nimikirjaimia ei ommeltu vaippaan, vaikka kaikkien hänen edeltäjiensä nimikirjaimet olivat siinä aina siihen ensimmäiseen unennäkijään asti, joka tuhat vuotta sitten oli palvellut Ensimmäistä keisaria. Temmu ei ymmärtänyt, miksi heidän suhteensa meneteltiin näin tylysti, Narkun ja hänen. Ja Temmu ajatteli, että mihin tahansa Narku sitten olikin kadonnut sinä Kuivana keväänä, hän oli joutunut lähtemään sinne pelkässä alusvaipassaan.

Temmu istui ikkunapenkillä olohuoneessaan ja katseli ulos. Huoneen ikkunasta oli näkymä Kolmen Kehän kaupungin torille ja kaivolle. Ulkona oli tavallinen arkipäivä, kauppiaita kojuissaan myymässä kaupunkilaisille ruokatavaraa ja muuta tarpeellista, ja muutama asiakas maleksimassa kojujen vaiheilla. Oli keskipäivä, ja suurin osa ihmisistä oli jo tehnyt välttämättömät ostoksensa aamun viileämpinä tunteina. Kohta tori hetkeksi hiljenisi, kun kauppiaat vetäytyisivät viettämään iltapäivän kuumia hetkiä torin reunojen varjoisiin pylväskäytäviin ja heidän asiakkaansa pitäisivät siestaa kotonaan.

Oli Oman kypsä kesä, kuuman ajan neljäs kuunkierto keisarinna Kiira Alessandran hallitusajan kuudentena vuonna. Aurinko väreili ja hehkui taivaalla, ja maa ja ihmiset paistattelivat sen lämmössä yhtä aikaa kiitollisina ja kärsivinä.

Temmu ajatteli, miten paljon muutoksia Omassa oli tapahtunut näinä kuutena vuotena. Temmun nimittäminen keisarilliseksi unennäkijäksi ei ollut ainoa yllättävä teko keisarinnalta; hän oli kyllä rohjennut ryhtyä muuhunkin erikoiseen ja poikkeavaan. Keisarinna oli jo monta kertaa polkenut pienillä siroilla jalkaterillään yli Oman vanhojen perinteiden ja tuhatvuotisten tapojen. Hän oli muun muassa määrännyt levennettäväksi ja tasoitettavaksi Omasta Rajavuorten yli johtavan Syvärteen tien, niin että entisen aasikyydin sijasta sitä pitkin voitiin liikkua oikein hevosajoneuvoilla. Tien parantamisen jälkeen Oman aateliset olivat ruvenneet rakentamaan itselleen kesäasuntoja Rajavuorten alimmille rinteille lähelle Syvärteen linnoitusta. Siellä ylhäällä oli kuulemma mukavan viileää kesän kuumimpana aikana, silloin kun alhaalla Oman tasangolla ihminen melkein kärventyi paistikkaaksi.

Että muuttivat kesäkuukausiksi pois Kolmen Kehän kaupungista, mukavampiin oloihin!

Niin ei ollut tehty koskaan ennen. Sellainen oli heikkoutta! Palatsin virkamiehet tiedekuntineen eivät voineet hyväksyä sellaista.

Onneksi keisarinna itse ei ainakaan vielä ollut saanut päähänsä muuttaa koko hoviaan kesäksi johonkin takaperälän vuorenkoloon vaan pysytteli edelleenkin viisaasti pääkaupungin palatsissa, valtakuntansa keskustassa valvomassa kansaansa. Mutta keisarinna ei tahtonut millään tavalla estää moista tapojen turmelusta, ja silloin hänen palveluskuntansakin täytyi vain nöyrästi alistua muutoksiin. Keisarinna oli nainen, ja naisen hallitsema valtakunta oli tuomittu sietämään oikkuja. Oikukas keisarinna oli myös erikoisen ankara ja tuittupäinen nainen, ja palatsin pelokas virkakunta salasi närkästyksensä ja tyytyi odottamaan. Ennemmin tai myöhemmin keisarinna varmasti menisi naimisiin jonkun aatelismiehen kanssa ja saisi poikalapsia. Aviomies ja lapset sitten ohjaisivat häntä paremmaksi vallanpitäjäksi, vähemmän oikulliseksi ja arvaamattomaksi ja enemmän sellaiseksi kuin Oman hallitsijat olivat aina ennen olleet. Valitettavasti keisarinnasta ei voitu mitenkään päästä kokonaan eroon, sillä pyhä hallintovalta Omassa kuului syntyperäisesti oikeutetulle, ja keisarinna Kiira oli viimeinen tatuoitu syntyperäinen.

Mutta kuusi vuotta oli jo kulunut, eikä uusi avioliitto vieläkään näyttänyt kiinnostavan keisarinnaa. Ja kaikenlaiset muutokset ja uudistukset vain jatkuivat: viime aikoina oli kuulunut huhuja siitä, että keisarinna suunnitteli rakentavansa valmiiksi Tuulien palatsin keskeneräiseksi jääneen neljännen kerroksen. Temmu oli asiasta yhtä kuohuksissaan kuin kaikki muutkin hovin virkamiehet. Tuulien palatsin korkea, tarpeeton päätyseinä oli seisonut koskemattomana paikallaan jo monen sukupolven ajan. Sen tyhjyyteen aukeavat ikkunat ja auringon paahteessa haalistunut valkoinen kalkkipinta edustivat pysyvyyttä ja turvallisuutta kaikille omalaisille.

Muutokset ovat aina pahasta, epäili Temmu. Hän muisti, miten se Kuivan kevään sotilaskeisari oli tahtonut rakentaa valmiiksi kaupunkia kiertävän, jo kauan sitten keskentekoiseksi jääneen kolmannen muurin, ja kuinka paljon kärsimystä ja vahinkoa siitä rakennushankkeesta oli silloin ihmisille koitunut.

Miespuolinen hallitsija ei välttämättä ollut naista parempi ja vakaampi, päätteli Temmu. Ei ainakaan sellainen mies, joka ei ollut syntyperäinen.

Kun Temmu mietti omaa asemaansa, hänen oli pakko päätyä armottomaan ajatukseen, että oikea syntyperäinen mieshallitsija ei olisi valinnut häntä keisarillisen unennäkijän korkeaan virkaan.

Eikä hän siinä tapauksessa olisi joutunut sekaantumaan siihen kauheaan, ala-arvoiseen riitaan siivouspalvelijan kanssa.

Temmu oli päättänyt että hänen olisi lopultakin tehtävä jotakin kunnollista ja arvostettavaa, joka kohentaisi hänen mainettaan välinpitämättömän keisarinnan silmissä ja saisi kaikki kadehtijat ja vähättelijät häpeämään puheitaan.

Tietysti hän oli aika nuori, mutta oli hän sentään jo melkein kolmenkymmenen! Ja hän oli suorittanut opintonsa loppuun, vaikka hänet oli jo valittu; moni muu olisi hänen asemassaan jättänyt koulunkäynnin kesken ja loppuikänsä kukkoillut koppavana korkeassa virassa.

Temmu ei hetkeäkään epäillyt että ne pahat puheet olisivat totta, ne kavalat huhut jotka väittivät, ettei hän pystynyt näkemään oikeita, hyödyllisiä unia ja että sen takia keisarinnakin ylenkatsoi häntä. Temmu luotti itseensä. Hän oli Oikea unennäkijä, ja Oikeat unet tulisivat kyllä, kun olisi niiden aika ja hän keskittyisi niihin tosissaan. Tuntui vain niin raskaalta yrittää yksin, kun keisarinna ei koskaan antanut hänelle yhtään kunnollista tehtävää. Kerran tai pari keisarinna oli itse nähnyt omituisia unia ja kysynyt Temmun mielipidettä niistä, mutta Temmu oli rehellisesti selittänyt keisarinnalle, että sellaiset unet johtuivat yleensä liian raskaan aterian nauttimisesta liian myöhään illalla. Temmu oli neuvonut keisarinnaa keventämään ruokavaliotaan ja puhumaan asiasta lääketieteeseen perehtyneen luonnontietäjänsä kanssa. Keisarinna ei tietenkään pitänyt sellaisesta unentulkinnasta eikä välittänyt hänen neuvoistaan.

Temmun oli pakko viimeinkin nähdä kunnollinen, Oikea uni.

Sen tähden hän oli viime aikoina yrittänyt oikein kovasti ja nukkunut pitkälle aamupäivään sellaisen unen toivossa. Hänen makuuhuoneensa oli vastapäätä oleskeluhuonetta, leveän käytävän toisella puolella palatsin päärakennuksen alimman kerroksen päädyssä. Makuuhuone oli palatsin pohjoispuolella, ja siellä oli päivisin viileämpää. Huoneen ainoa, kapea ikkuna oli varjoisaan puutarhaan päin, ja ikkunan vieressä oli toisen siipirakennuksen seinä. Huone oli hämärä ja suojainen paikka nukkua, juuri sopiva unennäkijän tarpeisiin.

Temmu oli jo monena aamuna nukkunut pitkään, ja herättyään hän oli mennyt koko päiväksi puutarhaan istumaan ja mietiskelemään hiljaisuudessa. Yksinäisyys ja mietiskely olivat hyväksi unennäkemiselle. Mutta kun hän oli illalla palannut huoneistoonsa, hän oli huomannut että se oli päivä toisensa jälkeen jätetty siivoamatta. Vuodevaatteet lojuivat hujan hajan lattialla, ja pölyä kertyi harmaaksi kuoreksi vanhojen arvokkaiden huonekalujen pinnoille.

Eilen Temmu oli ollut jo niin äkäinen, että hän oli aamupäivällä luopunut mietiskelyhetkestään ja sen sijaan etsinyt käsiinsä päätyhuoneistojen siivouksesta vastaavan palvelijan. Hän oli ollut aika harkitsematon puheissaan, sillä hän oli epäillyt että huolimaton siivoaminen oli jokin henkilökohtainen mielenosoitus häntä itseään vastaan. Että jo alemmatkin palvelijat olivat ruvenneet ilveilemään hänen kustannuksellaan ja vähättelemään häntä.

Siitä oli tullut ensimmäinen riita.

Siivouspalvelija oli ollut nenäkäs ja ylimielinen; ei kerta kaikkiaan mitään kunnioitusta keisarillista viranhaltijaa kohtaan! Palvelija oli sanonut ettei hänen alaisillaan ollut aikaa odottaa, josko arvoisa unennäkijä suvaitsisi joskus herätä ja nousta petiltään, niin että huonetta päästäisiin siivoamaan. He tulivat aamulla tiettyyn aikaan ja laittoivat huoneet kuntoon, ja jos arvoisa Temmu tahtoi silloin vain olla rauhassa ja nukkua salvatun oven takana, niin hän sai luvan tyytyä siihen ettei hänen huonettaan siivottu. Ei sinne kukaan enää iltapäivällä ehtinyt, kun oli tuhat muutakin tointa hoidettavana.

Se oli ollut eilen, se. Mutta se oli ollut vain toisen riidan kepeä esinäytös, sen häpeällisen kohtauksen, jonka tuo sama siivouspalvelija oli pannut toimeen tänä aamuna.

Temmu oli taas nukkunut pitkään. Hän oli loikoillut mukavassa horroksessa valveen rajamailla ja koko ajan tuntenut, että Oikea uni oli hyvin lähellä, jo melkein perillä…

Yhtäkkiä hän oli havahtunut kauheaan meteliin. Siivouspalvelija oli hakannut hänen salvattua oveaan ja huutanut niin kovalla äänellä, että kaikki palatsin siinä osassa asuvat varmasti kuulivat jokaisen sanan. Ja mitä tuo palvelija, tuo törkeä, kuriton olento sitten halusi sanoa keisarilliselle viranhaltijalle?

Että Temmun pitäisi pistää unensa poikki siltä aamulta ja kerätä ylös vuoteelta kunnianarvoisat luunsa, jos hän tosiaan halusi että hänen huoneensa siivottaisiin!

Unennäkijä Temmulla oli toivoton ja katkera olo.

Miten hän voisi hoitaa arvokasta virkaansa tässä palatsissa, jossa edes kaikkein alhaisin siivouspalvelija ei osoittanut hänelle mitään kunnioitusta?

Ulkona torilla oli hiljaista. Aurinko pisteli tulisilla kipunoillaan, ja ihmiset suojautuivat koloihinsa. Temmu kuuli vaimeaa kuorsausta seinän takaa; luonnontietäjä Anasseeru oli jo torkahtanut päiväunilleen naapurihuoneistossa. Anasseeru oli vanha mies ja kaihtoi keskikesän kuumuutta. Hän palveli Tuulien palatsissa jo neljättä hallitsijaa, jos se Kuivan kevään sotilaskeisari laskettiin mukaan.

Luonnontietäjä Anasseeru oli mukava ukko. Hän ei halveksinut Temmua. He rupattelivat usein tuntikausia Anasseerun huoneessa, vaikka ukkoparka oli jo vähän liiankin vanha järkeväksi puhekumppaniksi. Hän höpisi aina vain omista asioistaan ja kaikista niistä hienoista keksinnöistä, joita hän muka oli varsinkin lääketieteen alalla tehnyt elämänsä aikana. Ja tuo kumma muutoksenhalu oli ilmeisesti tarttunut keisarinna Kiirasta Anasseeruunkin: ukko vaati painokkaasti että lääketiede ja luonnontiede pitäisi erottaa toisistaan ja perustaa kummallekin oma tiedekuntansa. Anasseerun mielestä lääketiede yksinään oli mukamas jo niin laaja alue, ettei kukaan ihminen voisi elinaikanaan kunnolla omaksua edes sitä. Oliko ukko oikeassa, sitä Temmu ei tiennyt. Mutta Temmun mielestä oli yleensä viisainta toimia kaikissa asioissa samalla tavalla kuin oli aina ennenkin tehty.

Viime aikoina vanha Anasseeru oli tullut vielä entistäkin hämärämielisemmäksi. Hän kerskaili usein Temmulle, kuinka hän oli kerran elämässään tehnyt sellaisen teon jota yksikään toinen luonnontietäjä ei hyväksyisi, mutta silti koko Oman kansa kiittäisi häntä siitä. Temmu oli kuullut, että Anasseeru oli vihjaillut muillekin samasta asiasta. Se oli kuin jokin ikivanha arvoitus, jota kukaan ei tietysti pystyisi selvittämään ellei Anasseeru itse selittäisi sitä.

Temmu oli sitä mieltä että luonnontietäjä Anasseeru oli tulossa höppänäksi. Ja hän oli ollut huomaavinaan, ettei keisarinnakaan enää katsonut hyvällä ikivanhaa viranhaltijaansa. Temmu kyllä piti ukosta, mutta hän oli jo valmis hyväksymään sen, että kohta hänen seinänaapurikseen muuttaisi joku toinen mies. Joku uusi nuori luonnontietäjä. Temmu uskalsi toivoa, että se mies olisi vielä nuorempi ja kokemattomampi kuin hän ja he voisivat olla tukena ja ystävinä toisilleen.

Uni tuntui taas lähestyvän.

Temmu ei ollut muistanut ajoissa vetää ruokoverhoa ikkunan eteen, ja auringonpuoleinen huone lämpeni tukahduttavaksi. Temmu nuokkui ja haukotteli; oli niin kuuma ja kovin hiljaista koko palatsissa.

Minkä takia olla valveilla, kun nukutti niin makeasti.

Ei se Oikea uni koskaan päivän aikana tullut, niin olivat kokeneemmat Temmulle opettaneet. Mutta joskus oli viisasta mennä nukkumaan ihan vain omaksi huvikseen. Oli hyvin tärkeää, ettei koskaan päästänyt itseään liian väsyneeksi. Silloin ei pystynyt yölläkään näkemään kunnollisia unia.

Temmu kulki leveän käytävän yli ja sisään pienestä ovesta vastapäätä. Hänen makuukammionsa oli mukavan viileä ja hämärä. Päivällä Anasseeru yleensä nukahti tyynyille olohuoneensa lattialla, eikä kaukainen kuorsaus kuulunut Temmun makuukammioon asti. Puutarhassa ei tähän aikaan päivästä liikkunut ketään.

Temmu ei enää jaksanut tuntea kiukkua sijaamattoman vuoteen ja pölyisten huonekalujen takia. Hän oli aamulla ajanut siivouspalvelijat tiehensä ja heittänyt vielä molemmat tohvelinsa heidän peräänsä käytävään. Vanha Anasseeru oli hakenut tohvelit takaisin ja katsonut Temmua myötätuntoisesti, ja sekin oli tuntunut hävettävältä. Mutta nyt Temmu ei jaksanut ajatella sitä. Hän oikaisi selälleen vuoteelle ja nukahti melkein heti.

Portaat

Hän oli vieraassa puutarhassa.

Ei se ollut mikään keisarillisen palatsin komea puisto, vaan enemmän sellainen kuin hänen oman syntymäkotinsa pikkuinen takapiha oli joskus kauan sitten ollut.

Oli pari kituliasta ruusua penkissään ja muutamia rasittuneita koristepensaita, joiden läpi lapset ja siat oikoivat ulos pihasta omille teilleen. Maa oli melkein paljas, ja kirjavat kanat kuljeskelivat ympäriinsä kuoputtamassa sitä.

Puutarha rajoittui peltoihin ja matalaan metsikköön. Hän ihmetteli, miksi yhtään taloa ei näkynyt. Minkä takia puutarha oli perustettu siihen, keskelle autiota seutua, ja kenen omaisuutta olivat nuo kanat?

Joku liikkui metsikön reunassa, koristepensaiden takana.

Hän meni lähemmäksi.

Oli hiljaista. Kovin kuuma ja tuuleton päivä. Matalat, käppyräiset hedelmäpuut seisoivat jähmeinä väreilevässä maisemassa. Niiden alla oli vihreää pensaikkoa ja pensaikon takana ehkä kaivo tai lammikko. Hän ei nähnyt sitä, mutta hänestä tuntui aivan varmalta että se oli siellä.

Joku seisoi metsän reunassa ja katsoi häneen.

Pikkuinen poika.

Olikohan edes viisivuotias vielä?

Kaunis poikalapsi, suuret tummanruskeat silmät ja ihmeellinen vaalea tukka.

Sen värisiä hiuksia ei voinut olla kenelläkään koko Omassa.

Poika katsoi suoraan kohti eikä pelännyt tai ujostellut. Poika käveli muutaman askeleen häntä vastaan ja sanoi:

Temmu! Minä olen odottanut sinua!

Mistä lapsi tiesi hänen nimensä?

Hän ei koskaan aikaisemmin ollut tavannut poikaa. Mutta silti tämä ojensi heiveröiset käsivartensa häntä kohti ja sanoi:

Sinulla on paha mieli, kun täti Kiira ei tahdo leikkiä sinun kanssasi! Älä välitä; sinä voit leikkiä minun kanssani. Sinä voit tulla minun mukaani, ja sitten me olemme aina yhdessä ja sinä voit kertoa minulle kaikki tärkeät asiat!

Poika käveli reippaasti häntä kohti sen näköisenä kuin he kaksi siitä saman tien lähtisivät yhdessä valloittamaan vaikka koko maailman. Mutta pojan takana metsän reunassa oli vielä joku toinenkin. Pieni ihmisenmuotoinen hahmo seisoi vähän kauempana, niin ettei häntä kunnolla näkynyt. Hän oli vain tumma varjo pensaitten varjojen keskellä.

Vaaleatukkainen poika huomasi että Temmu katsoi ja odotti sitä toistakin mukaan.

Hän tulee kyllä, mutta se käy vähän hitaammin, sanoi poika. Me odotamme portailla.

Poika tarttui hänen käteensä.

Tapahtui nopea liikahdus, ja kaikki muuttui.

Ei ollut puutarhaa enää.

Oli portaat.

Hän nousi portaita pitkin ylöspäin sen pienen, vaaleatukkaisen pojan kanssa.

Hän katseli portaita ja tunnisti ne: valkoiset marmoriaskelmat ja metallikaiteet, joiden taottuja koristeita oli korostettu kultasivelyillä. Kaiteen käsipuu oli kokonaan kullalla silattu.

Nämä portaat olivat ne, joita myöten noustiin Tuulien palatsin toisesta kerroksesta kolmanteen.

Ylähoviin, eli keisarin kerrokseen.

Hän oli noussut niitä monta kertaa.

Mutta vaikka portaat olivat olevinaan tutut, ne olivat sittenkin oudot ja erilaiset. Ne olivat loputtoman korkeat ja näyttivät nousevan pilviin asti. Eikä niiden ympärillä ollut mitään rakennusta, vaan portaat yksin seisoivat valkoisessa tyhjyydessä.

Hän tiesi kuitenkin vaistomaisesti, että nämäkin portaat johtivat ylähoviin. Määränpää vain oli jossakin huikean paljon korkeammalla kuin tavallisesti.

Se pikkuinen poika ei pelännyt yhtään, katsoi vain ylöspäin ja veti häntä hihasta mukaansa:

Mennään! Tuolla ylhäällä on varmasti hauskaa! Minä haluan päästä sinne, ja sinä tulet minun kanssani. Täti Kiira ei pidä minusta yhtään, mutta minä en välitä siitä!

Poika juoksi muutaman askelman ylöspäin, katsoi taakseen ja nauroi:

Täti Kiira on tuolla ylhäällä… minä näen hänet jo! Me yllätämme hänet! Hän ei yhtään osaa odottaa meitä.

Hän katsoi ylöspäin, mutta ei nähnyt ketään. Portaiden yläpää katosi huimaavan korkealla pilvenharmaaseen utuun.

Pieni vaaleatukkainen poika juoksi portaita pitkin hänen edellään.

Hän huolestui ja lähti seuraamaan poikaa; jos lapsi kompastuisi ja putoaisi, hän voisi satuttaa itsensä pahasti.

Temmun pitäisi varoittaa ja suojella lasta.

Hän saavutti pian pojan, joka oli yhtäkkiä pysähtynyt seisomaan yhdelle askelmalle ja tuijotti suu mutrussa ylöspäin.

Poika näytti hetken miettivän ankarasti ja kysyi sitten yllättäen:

Mitä luulet, Temmu, kuinkahan minun tummempi puoleni selviää tästä? Nämä portaat ovat kovin jyrkät ja korkeat.

Poika oli kovin huolestuneen näköinen.

Oli vaikea lohduttaa häntä, kun ei edes tiennyt mistä hän puhui.

Sitten poika näytti tekevän jonkin päätöksen. Hän lähti laskeutumaan portaita takaisin alaspäin ja huusi mennessään:

Pitää mennä auttamaan, minun tummempi puoleni ei pääse yksin ylös! Odota siinä, Temmu. Minä tulen kohta takaisin!

Hän katsoi lapsen perään ja tunsi voimakasta huolta ja kauhua.

Hän ei tiennyt, kumpaa mahdollisuutta hän enemmän pelkäsi: sitäkö, että hän vielä joskus tapaisi tuon pikkuisen vaaleatukkaisen pojan, vaiko sitä, ettei hän koskaan enää näkisi tätä.

Hän tiesi kuuluvansa pojalle.

Pojan takia hän oli olemassa.

Unennäkijä Temmu heräsi. Hän makasi selällään vuoteella omassa makuukammiossaan ja tuijotti kattoon. Hän oli siinä kauan aivan hiljaa ja mietti, ja tuli vähitellen kirkkaasti tietoiseksi siitä, mitä äsken oli tapahtunut.

Hän oli nähnyt Oikean unen. Keskellä päivää, ja ilman keisarinnansa vaatimusta.

Hänen täytyi olla aivan erikoisen taitava unennäkijä!

Siinä levätessään Temmu selitti unen itselleen. Selitys oli niin henkeäsalpaavan merkityksellinen, ettei hän enää voinut pysyä paikallaan vaan hyppäsi pystyyn ja harppoi edestakaisin huoneessa. Välillä hän hetkeksi seisahtui ja puhisi itsekseen, ja sitten taas jatkoi umpimähkäistä kävelyään.

Selitys oli ainoa mahdollinen, mutta sen tuloksena oli ristiriita. Temmu ei tiennyt, mitä hänen oikeastaan pitäisi nyt tehdä. Tuntui kuin hänelle olisi annettu kaksi tietä, joista toinen viimeinkin johtaisi siihen kunniaan ja arvostukseen, jota hän niin kiihkeästi oli kaivannut. Toinen tie oli outo ja pelottava, ja se näytti hyödyttömänä katoavan pimeään epämääräiseen tulevaisuuteen. Mutta Temmu aavisti, että tuo pelottava tie olisi oikeampi.

Jos hän nyt heti menisi kertomaan keisarinnalle, mitä oli unessa saanut tietää… vielä ennen iltaa kaikki palatsissa puhuisivat hänestä kunnioittavasti, ja hänen kavalakieliset kadehtijansa saisivat viimeinkin hävetä!

Mutta unen viesti oli ollut kirkas ja selvä, Temmu ei voinut selittää sitä toisin. Temmu tiesi, että hänellä ja unen vaaleatukkaisella pikkupojalla oli yhteinen tulevaisuus, ja uni oli selvästi ilmoittanut, mikä Temmun tehtävä oli siinä tulevaisuudessa: hänen piti kulkea mukana ja suojella.

Ongelma oli vaikea… pitäisikö hänen tosiaan ryhtyä sellaiseen, mikä Oman lakien ja kaikkien vanhojen tapojen mukaan oli väärin? Jos hän tekisi niin, hänen elämänsä muuttuisi hyvin epävakaaksi ja turvattomaksi. Hän menettäisi keisarinnan suojeluksen ja oma henkikultakin voisi olla vaarassa. Ja panettelijat nauraisivat ääneen sellaiselle kelvottomalle unennäkijälle joka ei edes tiennyt, ketä hänen kuului palvella!

Temmu ajatteli hetken siivouspalvelijaa ja muisteli ylimielisellä äänellä lausuttuja pisteliäitä sanoja. Sitten hän asetti kalottinsa suoraksi päälaelleen, silotteli hätäisesti vaippansa rutistuneet liepeet ja lähti juosten ulos huoneestaan.

Keisarinna Kiira oli juuri noussut iltapäivälevoltaan. Ylimmäinen vaatepalvelija Mun’ti kampasi hänen hiuksiaan, ja apulaisina toimivat hovineidit esittelivät koruja keisarinnan valittavaksi. Kiira oli jo pukeutunut keveään kalpeanvalkoiseen iltapäiväpukuun, ja Mun’ti kohotti hänen paksut mustat hiuksensa korkeaksi nutturaksi päälaelle. Sellainen kampaus sai keisarinnan näyttämään hyvin pitkältä ja ylevältä. Kiira valitsi kaksi sinisafiireilla koristettua hopeakampaa hiuksiinsa. Kuumana vuodenaikana hän käytti mieluummin vähän keveämpiä koruja. Hän hypisteli hajamielisenä litteälle, mustalle tyynylle levitettyjä kaulanauhoja ja sormuksia. Tänään tuntui olevan sininen iltapäivä; hän hyväksyi siron sinisafiiririipuksen ja Mun’ti kiinnitti sen hänen kaulalleen.

Keisarinna Kiira nousi peilinsä edestä. Hän oli valmis viettämään iltapäivää ylähovissa. Vaatteet ja korut vaihdettaisiin taas illalla, kun olisi aika mennä puutarhaan myöhäiselle päivälliselle ja huvittelemaan muutaman valitun vieraan kanssa. Tänään ei olisi teatteriesitystä, oli aivan liian lämmin ja raskas ilma sellaiseen. Sen sijaan he saisivat kuunnella erästä nuorta tyttöä, joka lauloi kauniisti ja osasi soittaa kuusikielistä sidranellia sopivan vaimeasti. Keisarinna Kiira ei sietänyt sitä että musikantit soittivat liian kovaäänisesti; vieraiden piti toki kuulla, jos keisarinna halusi sanoa heille jotakin.

Kiira Alessandra oli nuori nainen, mutta hän osaisi esiintyä ja käyttäytyä niin ettei kenenkään mieleen juolahtanut aliarvioida häntä iän perusteella. Hän oli pitkä ja komea, ja aina ilmeettömän vakava sellaisissa tilanteissa, jotka edellyttivät keisarillista käytöstä. Hän osasi kyllä myös nauraa ja olla mielissään, mutta sellainen Kiira esiteltiin vain pienelle ja valitulle piirille.

Ja ne asiat jotka huvittivat keisarinna Kiiraa, ne olivat hauskoja vain hyvin harvojen ihmisten mielestä.

Keisarinna katsoi vielä kerran peiliin. Hän oli lihonut hiukan, sitä ei käynyt kieltäminen. Nuorempana hän oli ollut koko lailla hoikempi. Mutta toisaalta, tämä pieni pyöristyminen oli ollut hänelle vain eduksi, se teki hänet aikuisemman näköiseksi. Oikeastaan hän oli nykyään vielä komeampi ja mahtavampi kuin ennen.

Kesken tärkeän ja huolellisen peilauksen syntyi yhtäkkiä jotakin kummallista hälinää. Unennäkijä Temmu tuli juoksujalkaa, tönäisi tieltään hämmästyneet hovineidit ja heittäytyi kontalleen lattialle Kiiran eteen.

Ylhäinen keisarinna! Suokaa tuhannesti anteeksi matalan palvelijanne kömpelö teko! Suostukaa kuuntelemaan minua, sillä minulla on pätevä syy häiritä Teitä näin karkeasti kesken päiväleponne!

Kiira tuijotti ärtyneenä unennäkijäänsä. Hän ei koskaan hyväksynyt röyhkeää ja tungettelevaa käytöstä virkamiehiltään, vaikka hän sietikin Temmua paremmin kuin useampaa muuta miestä hovissaan. Temmun näkeminen huvitti häntä: mies oli pitkä ja hontelo, ja unennäkijä Narkun vanha vaippa oli hänelle liian lyhyt, niin että miehen laihat sääret vilkkuivat liepeiden alta ja hihat pakenivat melkein kyynärpäihin. Temmulla oli isot kömpelöt kädet, joille ei koskaan tuntunut löytyvän sopivaa paikkaa tai asentoa, ja hänen pitkillä hevosmaisilla kasvoillaan oli pysyvä ällistynyt ilme.

Nykyään Kiira tuskin edes muisti Temmua. Oman hallitsijoilla oli aina ollut unennäkijä hovissaan, ja Kiira ymmärsi pitää kiinni vanhoista tavoista. Kohtuullinen tapojen ja perinteiden noudattaminen lujitti hänen valtaansa, mutta kukaan ei voinut pakottaa häntä todella välittämään unennäkijästään. Kiira oli valinnut Temmun tuohon välttämättömään virkaan juuri siksi, että Temmu oli vaikuttanut hyvin kyvyttömältä ja vaarattomalta. Kiira ei halunnut lähelleen ketään vanhempaa ja kokeneempaa unennäkijää sekaantumaan hallintoasioihin ja alituisesti marisemaan tarpeettomia neuvojaan.

Mutta nyt Temmu tuntui olevan kokonaan poissa tolaltaan. Hän kohotti päätään lattianrajasta, katsoi keisarinnaan ja huomasi ärsyttäneensä, mutta ei katunut eikä luovuttanut. Päinvastoin, hän ei enää odottanut keisarinnan hyväksyntää vaan hyökkäsi eteenpäin:

Minä olen nähnyt Oikean unen Ylhäiselle! Se oli niin tärkeä uni, että se tuli keskellä päivää ja ilman keisarinnan suostumusta, sen tähden minä uskallan kertoa sen vaikka en ole saanut lupaa! Kuulkaa keisarinna: Omassa on vallananastaja! Aivan pieni poika vielä, tuskin enempää kuin viiden vanha, mutta jos hänestä kasvaa mies, hän yrittää nousta Teidän paikallenne! Lapsi on jo nyt määrätietoinen ja voimakas uhkaaja, mutta onneksi hänet on helppo tunnistaa ja kitkeä pois, ennen kuin hän ehtii toteuttaa aikeensa… hänellä on hyvin erikoinen ulkonäkö, niin vaaleat hiukset, ettei sellaisia ole koskaan ennen nähty Omassa!

Temmu-parka oli sittenkin aika nuori ja kokematon unennäkijä.

Vaikka asiasta oli hänelle monta kertaa opintojen aikana puhuttu, hän ei sittenkään kiinnittänyt tarpeeksi huomiota niihin unen mitättömiltä tuntuviin sivujuoniin, jotka saattoivat kokonaisuuden kannalta olla hyvin tärkeitä.

Eikä hän suostunut hyväksymään sitä, mikä hänelle oli niin moneen kertaan sanottu: ettei Oikean unen tarkoitusta voi muuttaa.

Tarkastus

Joki virtasi maan alla idästä länteen halki Oman valtakunnan. Se tuli vuorilta ja haarautui moneen suuntaan, ja omalaiset rakensivat kaivoja ja varjelivat tarkasti pintaan pulahtavia lammikoita saadakseen osansa sen vedestä. Itäisessä maakunnassa ja Oman keskiosissa vettä oli vielä runsaasti, mutta isojen vesijuonteiden välissä oli kituliaampia paikkoja ja kuivia saarekkeita, sillä vesi kulki syvällä ja haarautui laiskasti matkansa alkutaipaleella.

Kun joki pääsi Läntisen maakunnan alavammille maille, se nousi lähelle pintaa ja jakaantui lukemattomiin pieniin juonteisiin. Varsinkin keväisin vesi synnytti laajoja kosteikkokeitaita maakunnan Karumaan puoleiselle sivulle, ja siellä kasvoi useita sellaisia hyödyllisiä kasveja joita ei tavattu muualla Omassa. Mutta kosteikkojen seisova pahanhajuinen vesi oli kelvotonta ihmisten tarpeisiin, ja laaja, märkä alanko synnytti tuhansittain iniseviä ja verta imeviä itikoita. Sen vuoksi kosteikkokeitaiden lähellä ei asuttu vakituisesti, ja kaislankerääjät kulkivat niillä vain talven vähävetisenä aikana. Läntisen maakunnan varsinainen asutus oli kosteikkojen pohjoispuolella, sillä rehevällä kaistaleella joka pitkänä nauhana myötäili Rajavuorten kaarta ja seurasi joen monia kapenevia haarakkeita ennen niiden lopullista katoamista autiomaan hiekkaan.

Läntisessä maakunnassa oli vettä, mutta sitä ei koskaan ollut tuhlattavaksi asti. Sen tähden siellä ei ollut ainuttakaan suurempaa kaupunkia. Oli vain pieniä harvaan asuttuja kyliä ja aatelishuoneiden ja sotilassukujen maakartanoita.

Laajamaantie alkoi Kolmen Kehän kaupungista ja seuraili suuren jokihaaran kaivoketjua aina Läntisen maakunnan perukoille asti. Siellä se lopulta muuttui kaitaiseksi kinttupoluksi ja katosi kuivan aron läpi johonkin sellaiseen kaukaisuuteen, jossa hyvin harva omalainen oli koskaan käynyt. Laajamaantiestä haarautuvien sivuteiden varsilla läntisen maakunnan asukkaat olivat aikojen kuluessa rakentaneet talonsa ja kylänsä hyville vesipaikoille. Maakunnassa oli monta isoa lammikkoa ja kaivonpaikan löytäminen oli helpompaa kuin muualla Omassa, mutta vettä niissä kaivoissa ei koskaan ollut kovin runsaasti. Sen tähden Läntisessä maakunnassa ei juuri pidetty karjaa, vaan ainoastaan sellaisia eläimiä jotka joivat vähän. Maakunta tuotti suurimman osan Kolmen Kehän kaupungin torilla myytävistä munista ja kananpaisteista, mutta peltoviljelyssä läntiset olivat vieläkin nokkelampia. He eivät yrittäneet kasvattaa viljaa, josta sai niin huonon hinnan, että elatuksen kannalta riittävän suurien viljamäärien kasvattamiseen olisi tuhlaantunut kaikki maakunnan vesivara. Sen sijaan he olivat erikoistuneet pieniin puutarhaviljelmiin ja hedelmäpuihin. Marjat ja vihannekset, hedelmät, juurekset ja pähkinät kasvoivat talojen ympärillä, ja asukkaat olivat keksineet kaikenlaisia tapoja lisätä tuotteittensa arvoa. He valmistivat mehuja ja viinejä, keittivät