Josef Andrewsin seikkailut

By Henry Fielding

Hauska klassikko menneen ajan Englannista!
Josef Andrews on nuori poika, jonka kyvykkyys ei jää keneltäkään huomaamatta. Kun muuan Sir Thomas Booby palkkaa Josefin töihin, Josef pääsee hoitamaan hevosia. Pian nuoresta miehestä kuoriutuu ratsumies vailla vertaa! Tilanne muuttuu kuitenkin omituiseksi, kun Sir Thomas kuolee. Käy nimittäin niin, että tämän leskirouva iskee silmänsä nuoreen ja salskeaan Josefiin. Vaan mitä mahtaa käydä, jos torjuu leskirouvan lemmenlaulut? Pian Josef huomaa olevansa tien päällä – mutta väliäkö hällä. Nyt hänen elämänsä vasta alkoi!
Josef Andrewsin seikkailut on ihastuttava klassikkoromaani Henry Fieldingiltä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 20, 2023
• ISBN: 9788728395059

Henry Fielding

Henry Fielding (1707-1754) was an English novelist, dramatist, and prominent magistrate. He was born into noble lineage, yet was cut off from his allowance as a young man and subsequently began a career writing plays. He wrote over 25 dramatic works, primarily satires addressing political injustice. When Fielding's career as a playwright ended with new censorship laws, he turned to writing fiction. His work as a novelist is considered to have ushered in a new genre of literature. Among his best known masterpieces are The Life and Death of Jonathan Wild (1743) and The History of Tom Jones (1749).

Book preview

Josef Andrewsin seikkailut

Translated by Valfrid Hedman

Original title: The History of the Adventures of Joseph Andrews and his Friend Mr. A. Adams

Original language: English

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728395059

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMÄINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN LUKU

Elämäkertojen kirjoittamisesta yleisesti ja varsinkin Pamelan elämäkerrasta sekä sivumennen maininta Colley Cibberistä ja muista.

Vanha totuus on, että esimerkillä on ihmismieleen suurempi vaikutus kuin ohjeilla, ja jos tämä pätee inhottavaan ja moitittavaan nähden, niin se pitää vielä paremmin paikkansa, kun on kysymys jostain herttaisesta ja kiitettävästä. Tässä meihin vaikuttaa tehokkaasti kilvoittelu, joka herättää meissä vastustamatonta matkimishalua. Kunnon mies on sen vuoksi pysyvä esimerkki kaikille tuttavilleen ja tuossa ahtaassa piirissä paljon hyödyllisempi kuin hyvä kirja.

Mutta koska usein on niin, että nämä parhaimmat ihmiset ovat vain vähän tunnettuja eivätkä heidän hyödylliset esimerkkinsä siis ulotu pitkälle, niin kirjailija voi saada aiheen auttaa heidän elämäntarinansa laajemmalle levittämistä ja esittää näitä herttaisia kuvia niille, joilla ei ole onni tuntea alkuperäisiä henkilöitä. Välittämällä nämä arvokkaat esikuvat maailmalle hän voi ehkä tehdä ihmiskunnalle suuremman palveluksen kuin se henkilö, jonka elämästä tuo malli on peräisin. Tässä valossa olen aina katsellut niitä elämäkerrankirjoittajia, jotka ovat kertoilleet kumpaankin sukupuoleen kuuluvien suurten ja ansiokkaiden henkilöiden teoista. En mainitse niitä muinaisajan kirjailijoita, joita viime aikoina on vain vähän luettu, koska heidän teoksensa, kuten yleensä ajatellaan, ovat kirjoitetut vanhentuneella, käsittämättömällä kielellä, sellaisia kuin Plutarkhosta, Neposta ja muita, joista nuoruudessani kuulin. Oma kielemmekin tarjoaa monta erittäin hyödyllistä ja opettavaista kirjaa, jotka ovat oivallisesti suunnitellut kylvämään nuorisoon hyveen siemeniä ja joita keskinkertaisen älykkäät ihmiset varsin helposti ymmärtävät. Sellaisia ovat kertomus John Suuresta, joka rohkealla ja sankarillisella taistelullaan isoruhoisia ja rotevia miehiä vastaan hankki itselleen maineikkaan lisänimen jättiläisen tappaja, kertomus eräästä Warwickin kreivistä, jonka ristimänimi oli Guy, Argaluksen ja Parthenian elämäkerrat ja ennen kaikkea noiden seitsemän kunnioitettavan henkilön, kristikunnan esitaistelijoiden, elämäntarina. Kaikissa näissä huviin liittyy opetusta, ja lukija saa melkein yhtä paljon oppia kuin hauskuuttakin.

Mutta minä sivuutan nämä ja monet muut mainitakseni kaksi äskettäin julkaistua kirjaa, jotka antavat ihailtavan kuvan kummankin sukupuolen herttaisista ominaisuuksista. Ensimmäinen näistä käsittelee miehistä hyveellisyyttä, ja sen kirjoitti tuo suuri henkilö itse, joka eli elämäänsä sellaisena kuin on sen muistiin kirjoittanut ja jonka monet arvelevat viettäneen sellaista elämää vain kirjoittaakseen siitä. Toisen tarjoaa meille tarinoitsija, joka lainaa kertomuksensa tavanmukaista menettelyä käyttäen todenperäisistä papereista ja muistiinpanoista. Lukija luullakseni jo arvaa, että tarkoitan herra Colley Cibberin [englantilaisessa kirjallisuudessa paljon mainittu näyttelijä ja huvinäytelmien kirjoittaja (1671-1757)] ja neito Pamela Andrewsin elämäkertoja. Kuinka taitavasti edellinen vihjaamalla, että hän pelastui joutumasta kirkon ja valtion korkeimpiin asemiin, opettaakaan meitä halveksimaan maallista mahtavuutta, kuinka voimakkaasti hän teroittaakaan mieleemme ehdotonta alistumista ylempiemme tahtoon! Ja lopuksi, kuinka täydellisesti hän varustaa meidät niin levotonta ja viheliäistä tunnetta kuin häpeän pelkoa vastaan ja kuinka selvästi hän paljastaa maineen ja kunnian, tuon joutavan haaveen, tyhjyydeksi ja turhuudeksi!

Mitä naispuoliset lukijat saavat oppia neiti Andrewsin muistiinpanoista, on niin hyvin esitetty teoksen toisen ja sitä seuraavien painosten alkuun liitetyissä tutkielmissa eli kirjeissä, että olisi tarpeetonta sitä tässä toistaa. Tositarina, jonka tässä esitän yleisölle, on näyte siitä suuresta hyödystä, jonka mainittu teos luultavasti tuottaa, sekä juuri huomauttamastani esimerkkien vaikutusvoimasta. Saamme nimittäin nähdä, että pitämällä sisarensa hyveellisyyden oivallista kuvaa silmäinsä edessä herra Josef Andrews kykeni niin hyvin säilyttämään puhtautensa suurten kiusausten keskellä. – Lisään vain, että tämä miehisen siveellisyyden piirre, vaikka sellainen hyve epäilemättä on yhtä toivottava ja sopiva yhdelle sukupuolelle kuin toisellekin, on melkein ainoa avu, jota tuo suuri hyveellisyyden puolustaja ei ollut varannut itselleen vain antaakseen hyvän esimerkin lukijoillensa.

TOINEN LUKU

Herra Josef Andrewsista, hänen syntymästään ja sukuperästään, kasvatuksestaan ja suurista lahjoistaan, sekä pari sanaa hänen esivanhemmistaan.

Herra Josef Andrews, tässä esitettävän kertomuksemme sankari, oli kunnon ukko Andrewsin ja hänen kunnollisen vaimonsa ainoa poika, ja maineikkaan Pamelan veli. Tuon neitosen hyveellisyyshän on nykyisin niin kuuluisaa. Hänen esivanhempiensa suhteen olemme tehneet uutteria tutkimuksia, mutta varsin vähäisin tuloksin. Niinpä emme kyenneet seuraamaan hänen sukupuutaan kauemmaksi kuin hänen isoisänsä isään, joka, kuten eräs pitäjän vanhanpuoleinen asukas muistaa kuulleensa isänsä kertoneen, oli oivallinen kalikkataistelija. Oliko hänellä mitään esivanhempia sitä aikaisemmin, se meidän on jätettävä uteliaan lukijan arvailtavaksi, kun emme ole löytäneet mitään kyllin varmaa, mihin voisimme nojata. Kuitenkaan emme voi olla mainitsematta tässä erästä hautakirjoitusta, jonka muuan nerokas ystävämme on meille toimittanut:

Tässä, matkailija, viivy hetki:

tässä iloveikon päättyi retki,

tässä Andrew-veikko odottaapi,

kunnes ajan viime hetki saapi.

Sä iloitse, kun voit, käy sulle kerran

kuin hälle, surua saat saman verran.

Nämä sanat ovat ajan hampaan kuluttamat. Kuitenkin on tarpeetonta huomauttaa, että Andrew on tässä kirjoitettu ilman s-keraketta, ja sitäpaitsi se on ristimänimi. Muuten ystäväni arvelee hänen olleen sen ilakoitsijain filosofisen ryhmäkunnan perustaja, jolle sittemmin on annettu iloisten veikkojen nimi.

Jättäkäämme siis sikseen tuo seikka, jonka olen maininnut vain elämäkerran kirjoittamisen sääntöjä täsmällisesti noudattaakseni, mutta joka ei ole kovin tähdellinen. Siksi siirrynkin tärkeämpiin asioihin. On tietenkin kyllin varmaa, että hänellä oli yhtä monet esivanhemmat kuin maailman parhaimmalla miehellä, ja jos katselisimme viisi- tai kuusisataa vuotta taaksepäin, saattaisimme havaita hänet joidenkin nykyään varsin mahtavien henkilöiden sukulaiseksi, joiden esi-isät puolen viime vuosisadan kuluessa ovat olleet yhtä suuren hämärän peitossa.

Jos väittelyn vuoksi otaksuisimme, ettei hänellä ole ollut lainkaan esi-isiä, vaan että hän nykyisin käytäntöön tulleen sanantavan mukaan olisi noussut tunkiolta, samoin kuin ateenalaiset vakuuttivat nousseensa maasta, niin eikö tämä _autokopros_ [omin avuin tunkiolta kohonnut] olisi syystä ansainnut kaikkea omien hyveittensä tuottamaa ylistystä? Eikö olisi kovaa, että mieheltä, jolla ei ole esi-isiä, sen vuoksi riistettäisiin oikeus saavuttaa kunniaa, kun näemme niin monien hyveettömien loistavan esi-isiensä maineella?

Kymmenvuotiaana (johon aikaan hänen kasvatuksensa oli edistynyt siinä määrin, että hän osasi lukea ja kirjoittaa) hänet toimitettiin oppiin sir Thomas Boobylle, herra Boobyn sedälle. Kun sir Thomasilla oli silloin maatila viljeltävänään, nuorta Andrewsia käytettiin ensin toimeen, jota sielläpäin nimitettiin lintujen hätyyttelyksi. Hänen tehtävänsä oli sama, jonka muinaiset kansat antoivat hedelmä- ja kasvitarhoja sekä viinimäkiä suojelevalle Priapus-jumalalle, jota nykyisin nimitetään linnunpelätiksi. Mutta kun hänen äänensä oli niin tavattoman soinnukas, että se pikemmin vietteli lintuja luokseen kuin säikytti niitä, hänet siirrettiin viljelyksiltä pian koirapihaan, jossa hänet määrättiin metsästäjän käytettäväksi ja hänestä tehtiin henkilö, jota metsämiehet nimittävät ruoskijaksi, toisin sanoen koirien koossapitäjä. Tähänkin toimeen hänen äänensä sulous teki hänet sopimattomaksi, sillä koirista hänen soinnukas torumisensa oli miellyttävämpää kuin metsästäjän kaikki mairittelut, ja siksi tämä siitä niin kimmastuikin, että pyysi sir Thomasia laittamaan pojan johonkin muuhun hommaan ja syytteli poloista alati kaikista koirien virheistä. Andrews siirrettiin nyt talliin.

Uudessa toimessaan hän pian antoi näytteitä ikävuosilleen tavattomasta voimasta ja ketteryydestä ja ratsasti aina huimimmilla ja vikurimmilla hevosilla näitä juottopaikalle vietäessä niin pelottomasti, että se kummastutti kaikkia. Tässä asemassaan hän suoritti useita ajokilpailuja sir Thomasin puolesta ja teki sen niin taitavasti ja menestyksellisesti, että naapuriston herrasmiehet monesti pyysivät ritaria antamaan pienen Joeyn (niin häntä näet nimitettiin) esiintyä kilpa-ajoissa heidänkin puolestaan. Parhaat vedonlyöjät tiedustelivat aina, millä hevosella pikku Joey ratsastaisi, ennen kuin vahvistivat panoksensa, ja panokset oli asetettu pikemmin ajajan kuin itse hevosen puolesta, varsinkin sen jälkeen, kun Andrews oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta melkoista lahjasummaa, jota hänelle oli tarjottu, jos hän olisi tahallaan antanut voittaa itsensä. Tämä lisäsi erinomaisesti hänen mainettaan ja miellytti siinä määrin lady Boobya, että tämä halusi saada tuon nyt seitsentoistavuotiaan nuorukaisen omaksi käskypojakseen.

Joey siirrettiin tallin puolelta emäntänsä palvelukseen käymään tämän asioilla, seisomaan tämän tuolin takana, tarjoilemaan tämän teepöydässä ja kantamaan tämän rukouskirjaa kirkkotiellä. Kirkossa hän saavutti äänellään tunnustusta virsien veisuussa. Hän käyttäytyi jumalanpalveluksessa niin hyvin kaikissa muissakin suhteissa, että kappalaisen, herra Abraham Adamsin, suosiollinen huomio kiintyi häneen. Eräänä päivänä, kun Adams tyhjensi oluthaarikkaa sir Thomasin keittiössä, hän käytti tilaisuutta tehdäkseen nuorelle miehelle muutamia kysymyksiä uskonnosta, joihin saamansa vastaukset miellyttivät häntä erinomaisesti.

KOLMAS LUKU

Pappi Abraham Adamsista, kamarineito Slipslopista ja eräistä muista.

Herra Abraham Adams oli varsin oppinut mies. Hän osasi perinpohjin kreikkaa ja latinaa, lisäksi hänellä oli melkoiset tiedot itämaisissa kielissä, kykenipä hän lukemaan ja kääntämään ranskan-, italian- ja espanjankieltäkin. Hän oli käyttänyt monet vuodet uutteraan opiskeluun ja kerännyt tietovaraston, jota harvoin tavataan yliopistossa. Hän oli sitäpaitsi järkevä, komeannäköinen ja hyväluontoinen mies, mutta samalla niin täysin tietämätön tämän maailman menoista kuin vastasyntynyt lapsukainen konsaan voisi olla.

Kun hän ei koskaan tahtonut pettää, ei hän epäillyt petosta kenenkään muunkaan puolelta. Hän oli jalomielinen, ystävällinen ja urhoollinen aivan liikaakin, mutta suoramielisyys ja yksinkertaisuus olivat hänen luonteenpiirteitänsä. Hän ei enempää kuin herra Colley Cibberkään aavistanut sellaisia intohimoja kuin häijyyttä ja kateutta maailmassa olevankaan, mikä muuten oli vähemmän ihmeteltävää maalaispapissa kuin herrasmiehessä, joka kaiken elämänsä oli viettänyt kulissien takana – paikassa, jota harvoin on pidetty viattomuuden kouluna ja missä vähäisinkin havaintojen teko olisi saanut tuon suuren hyveellisyyden puolustajan vakuutetuksi siitä, että moiset intohimot todellakin ihmissielussa temmeltävät.

Samalla kun hyveellisyys ja muut ominaisuudet tekivät kappalaisemme sangen sopivaksi virkaansa, ne tekivät hänestä myös miellyttävän ja arvokkaan toverin ja olivat siinä määrin hankkineet hänelle erään piispan hartaan ystävyyden ja suosion, että hänelle viidenkymmenen vanhana varattiin sievä kahdenkymmenenkolmen punnan vuositulo, jolla hän ei kuitenkaan kyennyt paljon mahtailemaan, koska asui kalliilla seudulla ja koska vaimon ja kuuden lapsen ylläpito ei juuri ollut helppoa.

Tämä oli se herrasmies, joka, kuten mainitsin, havaittuaan nuoren Andrewsin erinomaisen hurskauden oli hankkinut tilaisuuden kysellä häneltä eräitä seikkoja: Kuinka monta kirjaa oli Uudessa Testamentissa? Mitkä ne olivat? Kuinka monta lukua ne sisälsivät? Ja muuta sellaista, joihin kaikkiin, kuten pastori kaikessa hiljaisuudessa myönsi, poika vastasi paljon paremmin kuin sir Thomas tai kaksi muuta naapuriston rauhantuomaria kaiketikaan olisivat voineet vastata.

Herra Adams oli ihmeellisen halukas tietämään, milloin ja millä keinoin nuorukainen oli nämä asiat oppinut. Joey ilmoitti hänelle, että hän isänsä huolenpidosta johtuen jo hyvin aikaisin oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Vaikka isän ei ollut onnistunut saada poikaa köyhäinkouluun, koska eräs kartanonisännän serkuista oli läheisen kauppalan kirkkoneuvostossa sitä äänellään vastustanut, hän oli toki itse uhrannut kuusi pennyä viikossa pojan opetukseen. Hän ilmoitti myös, että siitä asti, kun hän tuli sir Thomasin perheeseen, hän oli käyttänyt kaikki joutohetkensä hyvien kirjojen lukemiseen. Oli lukenut raamattua, _Ihmisen koko velvollisuuden_ ja Thomas Kempiläistä. Ja niin usein kuin vain sai siihen kenenkään huomaamatta tilaisuuden, hän oli tutkinut erästä isoa, hyvää kirjaa, joka oli avattuna salin ikkunalla, ja siitä hän oli lukenut, kuinka piru jumalanpalveluksen aikana kuljetti pois puoli kirkkoa loukkaamatta ainoatakaan seurakunnasta ja kuinka viljavainio kaikkine kasvavine puineenkin vyöryi mäenrinnettä alas ja peitti toisen miehen niityn. Tästä herra Adams näki kyllin varmasti, että pojan tarkoittama hyvä kirja ei voinut olla mikään muu kuin Bakerin _Ajantieto_.

Ihmeissään, kun havaitsi niin paljon uutteruutta ja ahkeruutta nuoressa miehessä, joka ei koskaan ollut saanut pienintäkään rohkaisua, pastori kysyi häneltä, eikö hän kovin surrut opillisen kasvatuksen puutetta ja sitä seikkaa, ettei ollut syntynyt vanhemmista, jotka olisivat voineet hankkia tyydytystä hänen lahjoilleen ja opinhalulleen. Tähän nuorukainen vastasi, – että hänen lukemansa kirjat olivat häntä sentään siksi paljon opastaneet, että hän ei valittanut hänelle tässä maailmassa suotua kohtaloa. Omasta puolestaan hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen siihen asemaan, johon hänet oli nimitetty. Hänen oli koetettava kartuttaa lahjojansa, mikä oli hänen velvollisuutensakin, mutta hänen ei sopinut valittaa osaansa eikä kadehtia parempiansa, hän selitti.

– Hyvin sanottu, poikani, kappalainen vastasi, – ja toivoisinpa, että monet, jotka ovat lukeneet paljon enemmän hyviä kirjoja, vieläpä jotkut niistäkin, jotka itse ovat hyviä kirjoja kyhänneet, olisivat saaneet niistä yhtä paljon hyötyä.

Adamsilla ei ollut tilaisuutta läheisempään kanssakäymiseen sir Thomasin tai hänen armonsa kanssa kuin mikä tapahtui palvelevan vallasneidin välityksellä, sillä sir Thomas oli liian aulis arvostelemaan ihmisiä pelkän puvun tai varallisuuden mukaan. Hänen armonsa oli iloinen nainen, joka oli saanut kaupunkilaiskasvatuksen eikä koskaan maininnut maalaisnaapureitansa millään muulla nimityksellä kuin sanomalla heitä luontokappaleiksi. Molemmat katselivat kappalaista vain jonkinlaisena pitäjän kirkkoherralle kuuluvana palkollisena, ja tämä taas oli silloin riidoissa ritarin kanssa. Sillä kirkkoherra oli monet vuodet elänyt alituisessa sotatilassa tai, mikä kenties on yhtä pahaa, alituisessa lakitilassa sir Thomasin itsensä ja useimpien hänen kartanonsa vuokramiesten kanssa. Tämän kiistan aiheena olivat eräät rahakymmenykset, joiden vaihtamisesta luonnontuotteissa suoritettaviksi olisi kirkkoherralle koitunut muutaman shillingin vuotuinen etu, mutta hän ei vielä ollut kyennyt saavuttamaan päämääräänsä eikä vielä tähän asti ollut käräjöimisestään korjannut mitään parempia hedelmiä kuin ilon (joka hänen omien usein toistamiensa sanojen mukaan ei ollutkaan pieni) muistella saattaneensa monet lampuotipoloiset puille paljaille, vaikka hän samalla oli suuresti köyhdyttänyt itseänsä.

Neiti Slipslop, vallassäätyinen kamaripalvelijatar, joka itse oli kappalaisen tytär, osoitti jotakin kunnioitusta Adamsia kohtaan. Hän tunnusti pitävänsä tietoja suuressa arvossa ja väitteli usein kappalaisen kanssa jumaluusopin kysymyksistä. Mutta aina hän vaati, että hänen älylleen osoitettaisiin kunnioitusta, koska hän oli monet kerrat ollut Lontoossa ja tunsi maailmaa enemmän kuin joku maalaispastori voisi väittää tuntevansa.

Näissä sanakiistoissa hänellä oli erikoinen etu Adamsin suhteen. Hän näet käytti kovin mielellään vaikeita ja harvinaisia sanoja, joita hän viljeli sillä tavalla, että pastori, uskaltamatta loukata neitoa asettamalla tämän sanoja kyseenalaisiksi, monesti joutui hiukan ymmälle niiden tarkoitukseen nähden, ja jonkun arabialaisen käsikirjoituksen lukeminen ja tulkitseminen olisi tuottanut hänelle paljon vähemmän päänvaivaa.

Niinpä Adams eräänä päivänä keskusteltuaan varsin pitkään kamarineidon kanssa aineen olemuksesta (tai olennuksesta, kuten kamarineito sitä suvaitsi nimittää) käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi nuoresta Andrewsista kehottaen neitiä suosittelemaan tätä rouvalleen hyvin oppivaisena nuorukaisena, jolle pastori itse ryhtyisi opettamaan latinaa. Näin voisi pojasta tulla kykenevä korkeampaan asemaan kuin palvelijan toimeen, ja hän lisäsi, että neiti tiesi olevan isäntänsä vallassa helposti pitää tästä parempaa huolta. Sen vuoksi hän toivoi, että poika jätettäisiin hänen, pastorin, kasvatettavaksi.

– Haha, herra Adams! huudahti neiti Slipslop. – Luuletteko, että armollinen rouva sietäisi mitään sensuuntaisia esipuheita? Hän matkustaa pian Lontooseen, ja olen varma, ettei hän millään ehdolla jättäisi poikaa tänne, Joey kun on hienotapaisimpia nuorukaisia mitä kesäpäivin näkee. Ja olen varma, että hän yhtä helposti suostuisi luopumaan yhdestä harmaasta tammaparistaan, sillä hän pitää kumpaakin yhtä suuressa arvonnassa.

Adams aikoi keskeyttää neidin puheen, mutta tämä jatkoi:

– Ja miksi latina olisi tärkeämpää palvelijalle kuin herrasmiehelle? On aivan paikallaan, että te pappismiehet sitä opettelette, koska muutoin ette voisi saarnata. Mutta olen kuullut herrasmiesten Lontoossa sanovan, ettei siitä kellekään muulle ole hyötyä. Tiedän varmaan, että armollinen rouva suuttuisi minulle, jos puhuisin sellaisia, enkä minä tahdo saattaa itseäni moiseen pulaan.

Hänen lausuttuaan nämä sanat armollisen rouvan kello soi, ja herra Adamsin täytyi lähteä. Eikä hän saanut toista tilaisuutta kamarineidon puhuttelemiseen ennen heidän Lontoon-matkaansa. Mutta Andrews osoitti hänelle suurta kiitollisuutta hänen yrittämästään palveluksesta, vakuuttaen hänelle, ettei hän sitä koskaan unohtaisi, ja samalla hän sai tuolta kunnon mieheltä monta kehotusta vastaiseen käytökseensä nähden ja aina pysyäkseen viattomana ja uutterana.

NELJÄS LUKU

Mitä heidän Lontoon-matkansa jälkeen tapahtui.

Tuskin nuori Andrews oli saapunut Lontooseen, kun hän alkoi tehdä tuttavuutta omaa kuosiaan noudattavien virkaveljiensä kanssa, jotka koettivat saada hänet halveksimaan entistä elämänuraansa. Hänen tukkansa leikattiin uusimman mallin mukaan, ja siihen hän kiinnitti enimmän huomionsa. Hän kulki kaiken aamua hiukset käherrettyinä ja kampasi ne uudestaan iltapäivällä. Toverit eivät kuitenkaan kyenneet opettamaan häntä pelaamaan, kiroilemaan tai juomaan tai viettelemään häntä mihinkään muihin muodikkaisiin paheisiin, joita kaupunki oli tulvillaan.

Hän käytti enimmät joutohetkensä musiikin opiskeluun, jossa hän suuresti edistyi, ja hänestä kehittyi niin täydellinen sen taiteen tuntija, että hän oopperassa johti kaikkien muiden lakeijain mielipidettä. Milloinkaan nämä eivät tuominneet ainoatakaan laulua tai paukuttaneet sille käsiään vastoin hänen hyväksymistänsä tai hylkivää arvosteluansa. Hän oli hiukkasen liian nopsa rettelöihin teattereissa ja kokouksissa, ja seuratessaan emäntäänsä kirkkoon (mikä tapahtui vain harvoin) hän ei esiintynyt yhtä säädyllisen hartaana kuin ennen. Mutta vaikka hän ulkomuodoltaan oli siro mies, hänen siveellisyytensä pysyi aivan turmeltumattomana, joskin hän samalla kertaa oli älykkäämpi ja hienotapaisempi kuin mitkään kaupungin keikarit sekä liverissä että tavallisessa puvussa.

Hänen emäntänsä, joka oli usein sanonut, että Joey oli kuningaskunnan komein ja mallikelpoisin lakeija, mutta että häneltä ikävä kyllä puuttui miehekkyyttä, ei enää nähnytkään hänessä sitä vikaa. Päinvastoin kuultiin hänen usein huudahtavan:

– Ah, siinä nuorukaisessa on elävää tarmoa!

Hänen armonsa näki selvästi, mikä vaikutus kaupungin ilmalla on vaatimattomimpiin ja raittiimpiinkin luonteisiin. Hän alkoi nyt kävellä Joeyn kanssa aamuisin Hyde Parkiin, ja väsyessään, mitä tapahtui tuon tuostakin, hänen tapanaan oli nojata nuorukaisen käsivarteen ja jutella tämän kanssa perin tuttavallisesti. Milloin vain hän astui ulos vaunuistaan, hän tarttui pojan käteen ja joskus, horjahtamisen pelosta, puristi sitä aika kovasti. Hän salli Joeyn tuoda kirjeitä vuoteelleen aamulla, hymyili ja vilkutti hänelle silmäänsä pöydässä ja soi hänelle kaikenlaisia viattomia vapauksia, joita ylhäiset naiset voivat sallia hyveellisyytensä siitä vähääkään tahrautumatta.

Mutta vaikka heidän hyveellisyytensä pysyy tahrattomana, niin kuitenkin silloin tällöin hipaisee joku pieni nuoli heidän mainettansa. Ja niin tapahtui lady Boobyllekin, joka eräänä aamuna sattui kävelemään Hyde Parkissa käsi kädessä Joeyn kanssa, juuri kun rouva Lorunlaru ja rouva Juorukello sattuivat ajamaan vaunuissaan ohi.

– Hyvänen aika, sanoi rouva Lorunlaru, – voinko uskoa silmiäni? Onko tuo lady Booby?

– On tietenkin, vastasi Juorukello. – Mutta miksi sitä niin ihmettelette?

– No, eikö mies ole hänen lakeijansa? kysyi Lorunlaru.

– Vanha juttu, huudahti siihen Juorukello nauraen, – sen vakuutan teille. Ettekö ole sitä ennen kuullut? Koko kaupunkihan sen on jo puoli vuotta tiennyt.

Tämän keskustelun seurauksena oli kuiskailua sadoilla vierailuilla, joita nämä kaksi naista [Näyttänee järjettömältä, että Juorukello kävi vartavasten vierailulla, kuten hän teki, levittääkseen tunnettua häväistysjuttua, mutta lukija voi selittää tämän minun laillani otaksuen, että hän kaikista väitteistään huolimatta tutustui asiaan vasta mainitussa tilaisuudessa.] vielä samana iltapäivänä erikseen suorittivat, ja sillä olisi saattanut olla varsin tuhoisa vaikutus, jollei kaksi muuta vain päivää myöhemmin julkisuuteen päässyttä huhua olisi tukahduttaneet kaiken muun supinan ja tulleet ainoaksi puheenaiheeksi ja panneet kaikki kaupungin kielikellot soimaan.

Mutta mitä lienevätkään panettelijat ajatelleet, mitä epäluuloja lady Boobyn viattomat vapaudet lienevät heidän häväistyshaluisessa mielessään herättäneet, niin varmaa on, että ne eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta nuoreen Andrewsiin, joka ei milloinkaan yrittänyt mennä vapaudessaan sen yli, mitä hänen emäntänsä hänelle salli. Tällaisen käytöksen armollinen rouva luuli johtuvan nuorukaisen häntä kohtaan säilyttämästä voimakkaasta kunnioituksesta, ja se vain kiihotti eräänlaista hänessä heräävää herkkyyttä. Seuraavassa luvussa käsitellään sitä hiukan laajemmin.

VIIDES LUKU

Sir Thomas Boobyn kuolema, hänen leskensä suurta hellyyttä ilmaiseva murhe ja Josef Andrewsin ehdoton puhtaus.

Tähän aikaan tapahtui jotakin, mikä lopetti nämä hauskat kävelyt, jotka luultavasti pian olisivat pöhöttäneet pulleiksi Juorun posket ja antaneet sille aiheen puhaltaa vaskitorvella kautta kaupungin. Ja tämä tapaus ei ollut mikään muu kuin sir Thomas Boobyn kuolema. Tästä elämästä lähtiessään hän sai lohduttoman vaimonsa sulkeutumaan niin tiukasti kotiinsa kuin tätä olisi kohdannut joku ankara tauti.

Ensimmäisten kuuden päivän aikana rouva-parka ei päästänyt puheilleen muita kuin neiti Slipslopin ja kolme naistuttavaa, jotka tulivat pelaamaan korttia. Mutta seitsemäntenä päivänä hän käski Joeyn, jota tästä lähin hyvällä syyllä nimitämme _Josefiksi_, tuomaan tarjottimen. Vuoteessaan maaten rouva kutsui Josefin luokseen, käski hänen istua ja laskettuaan sattumalta kätensä hänen kädelleen kysyi, oliko nuorukainen ollut koskaan rakastunut. Siihen Josef vastasi hiukan hämillään, että hänen ikäisellään kyllä vielä oli aikaa sellaisia ajatella.

– Niin nuori kuin oletkin, sanoi hänen armonsa, – niin se intohimo ei varmaankaan ole sinulle vieras. No, Joey, lisäsi hän, – sanohan minulle suoraan, kuka se onnellinen tyttö on, jonka silmät ovat sinut huikaisseet?

Josef vastasi, että kaikkien naisten suhteen, joita hän oli koskaan nähnyt, hän oli aivan yhtä välinpitämätön.

– Vai niin, puhui hänen armonsa, – sinä olet siis ylimalkainen rakastelija. Ettehän te komeat nuorukaiset enempää kuin kauniit naisetkaan ole nopeita ja herkkiä päätöksienne tekemisessä, mutta et silti koskaan saa minua uskomaan, että sydämesi on niin nurja lemmelle. Pikemminkin luulen, että sanasi johtuvat varovaisuudesta. Sinä tahdot säilyttää salaisuutesi, mikä on hyvin kiitettävä ominaisuus, josta en suinkaan ole sinulle vihainen. Mikään ei voi olla arvottomampaa kuin että nuori mies lörpöttelee hellistä suhteistaan vallasnaisiin.

– Vallasnaisiinko, hyvä rouva? huudahti Josef. – Minä en suinkaan koskaan ole ollut niin röyhkeä, että olisin ketään sitä nimeä ansaitsevaa ajatellut!

– Älä huoli tekeytyä liian kainoksi, sanoi rouva, – sillä se saattaa toisinaan olla nenäkkyyttä. Mutta vastaahan minulle seuraavaan kysymykseen. Otaksukaamme, että joku vallasnainen sattuisi pitämään sinusta, otaksukaamme, että sinä miellyttäisit häntä enemmän kuin kukaan muu sukupuolestasi ja että hän sallisi sinulle samaa tuttavallisuutta kuin olisit saattanut toivoa, jos syntyperältäsi olisit hänen vertaisensa, niin oletko varma, että mikään turhamaisuus ei viettelisi sinua häntä paljastamaan? Vastaa minulle rehellisesti, Josef: Oletko sinä niin paljon järkevämpi ja kunnollisempi kuin te komeat nuorukaiset yleensä, jotka ette haikaile uhrata meidän rakasta mainettamme ylpeydellenne, ajattelematta alentumisellamme ja luottamuksellamme teille asettamaamme suurta velvollisuutta? Voitko säilyttää salaisuuteni, Joeyni?

– Hyvä rouva, nuori mies vastasi, – toivoakseni teidän armonne ei koskaan voi syyttää minua siitä, että ilmoittaisin perheen salaisuuksia, ja toivon, että annatte minulle sen arvosanan, jos minut palveluksestannekin erottaisitte.

– En aio ajaa sinua pois, Joey, sanoi rouva ja huokasi. – Pelkään, ettei se ole minun vallassani. Sitten hän kohosi hiukan vuoteessaan ja paljasti mitä hohtavimman valkoisen kaulan, jolloin Josef punastui. – Ah, hän sanoi kummastusta teeskennellen, – mitä minä teenkään? Olen uskaltautunut miehen pariin yksinäni alastomana vuoteessa leväten! Entä jos sinulla olisi joitakin häijyjä aikeita kunniaani vastaan, niin kuinka minä puolustautuisin?

Josef vakuutti, että hänellä ei koskaan ollut pienimpiäkään häijyjä aikeita rouvaa kohtaan.

– No, virkkoi rouva, – ehket nimitä aikeitasi häijyiksi, ja kenties ne eivät sitä olekaan.

Nuorukainen vannoi, että ne eivät olleet.

– Käsität minut väärin, jatkoi lady Booby. – Tarkoitan, että jos ne ovatkin tähdätyt kunniaani vastaan, niin ehkä ne eivät silti ole häijyjä. Maailma vain niitä siksi nimittäisi. No, siihen sinä sanoisitkin, että maailma ei koskaan saa asiasta mitään tietää. Mutta eikö se olisi sinun vaiteliaisuuteesi luottamista? Eikö maineeni silloin olisi sinun vallassasi? Etkö sinä silloin olisi isäntäni?

Josef pyysi hänen armoansa lohduttautumaan, hän kun ei koskaan edes kuvittelisi pienintäkään häijyyttä emäntäänsä kohtaan ja mieluummin kuolisi tuhat kertaa kuin antaisi aihetta hänelle sellaiseen epäluuloon.

– Niin, sanoi rouva, – mutta minulla täytyy olla syytä epäillä sinua. Etkö ole mies? Ja olematta turhamainen voin väittää, että minulla on suloja. Mutta ehkä pelkäät, että vaatisin sinut siitä edesvastuuseen. Tosiaan toivonkin, että sitä pelkäät. Mutta taivas tietää, että minä en koskaan rohkenisi esiintyä lakituvassa, ja sinä tiedät, Joey, että minulla on anteeksiantavainen luonne. Sano minulle, Joey, etkö luulisi minun antavan sinulle anteeksi?

– En todellakaan, hyvä rouva, vakuutti Josef, – koskaan tee mitään, jolla pahoittaisin teidän armonne mieltä.

– Kuinka sitten voisit ajatella, ettei sellainen minua pahoittaisi? tiukkasi rouva. – Luuletko, että minä vapaaehtoisesti sietäisin sinua?

– En käsitä teitä, armollinen rouva, sanoi Josef.

– Etkö? viettelijätär ihmetteli. – Sitten olet joko hupsu tai olet sitä olevinasi. Minä huomaan erehtyneeni sinun suhteesi. Mene siis alakertaan äläkä enää koskaan näytä minulle kasvojasi. Sinun luuloteltu viattomuutesi ei voi minuun tehota.

– Hyvä rouva, Josef lausui, – en soisi teidän armonne ajattelevan minusta mitään pahaa. Olen aina koettanut velvollisuudentuntoisesti palvella sekä teitä että isäntääni.

– Voi sinua heittiötä! huudahti hänen armonsa. – Miksi mainitset sen rakkaan miehen nimen? Tahdotko kiusata minua johdattamalla mieleeni hänen kalliin muistonsa? (ja tässä rouva purskahti itkuun). – Mene pois silmieni edestä! En tahdo tämän koommin sinua nähdä.

Näin sanoen hän kääntyi poispäin, ja Josef lähti huoneesta lohduttomana ja kirjoitti kirjeen, jonka lukija löytää seuraavasta luvusta.

KUUDES LUKU

Josef Andrews kyhää kirjeen sisarelleen Pamelalle.

Neito Pamela Andrewsille, kartanonherra Boobyn luona.

Rakas sisar!

Sen jälkeen kun sain kirjeesi, jossa kerroit hyvän emäntäsi kuolemasta, on oman herrasväkeni perheessä tapahtunut samanlainen onnettomuus. Kunnon isäntäni sir Thomas kuoli noin neljä päivää sitten; ja mikä pahinta, emäntä-rukkani on varmaankin menettänyt järkensä. Kukaan palvelijoista ei otaksunut, että se koskisi häneen niin kipeästi, koska he riitelivät melkein joka päivä avioelämänsä aikana. Mutta ei siitä sen enempää, sillä tiedäthän, Pamela, että en koskaan ole halunnut juoruilla isäntäni perheen salaisuuksista. Epäilemättä olet kuitenkin tiennyt, etteivät he toisiaan ollenkaan rakastaneet, ja minä olen kuullut hänen armonsa toivovan hänen arvoisuutensa kuolemaa monet, monet tuhannet kerrat. Mutta kukaan ei tiedä, miltä ystävän menettäminen tuntuu, ennen kuin on hänet menettänyt.

Älä kerro kellekään, mitä kirjoitan, koska en soisi ihmisten sanovan, että lörpöttelen perheen asioista, mutta jos hän ei olisi niin ylhäinen rouva, niin olisinpa luullut, että hän tahtoi suostutella minua. Rakas Pamela, älä kerro tätä kellekään, mutta ollessaan peittämättä vuoteessansa hän käski minun istua sen ääreen, piteli kättäni ja puheli minulle aivan kuin vallasnainen puhuu sulhaselleen teatterinäytelmässä, jonka olen nähnyt Covent Gardenissa, kehotellen häntä, ettei olisi parempi kuin tulisi olla.

Jos rouva on järjiltään, en välitä jäädä tähän perheeseen pitkäksi aikaa. Siispä minä sydämestäni toivon, että voisit hankkia minulle paikan joko kartanonherran tilalla tai jonkun muun aatelismiehen palveluksessa sielläpäin, jollei ole totta, että olet menossa naimisiin pastori Williamsin kanssa, niinkuin huhutaan, jossa tapauksessa minä perin kernaasti rupeisin hänelle lukkariksi. Tiedäthän, että olen siihen toimeen kykenevä, kun olen lukutaitoinen ja osaan virittää virren.

Aavistelen, että minut piankin erotetaan palveluksestani, ja jollen kuule sinulta mitään, niin palaan heti kohta vanhan isäntäni maatilalle, vaikkapa vain nähdäkseni pastori Adamsin, joka on maailman paras mies. Lontoo on inhottava paikka, ja täällä on niin vähän oikeata naapuruutta, että vierekkäin asuvat perheet eivät tunne toisiansa.

Pyydän sinua tervehtimään kaikkia ystäviä, jotka minusta tiedustelevat. Alati

rakastava veljesi

_Josef Andrews_.

Niin pian kuin Josef oli sinetöinyt kirjeensä ja varustanut sen osoitteella, hän meni alakertaan, jossa tapasi neiti Slipslopin. Ja me käytämme tätä tilaisuutta esitelläksemme neidin lukijalle vähän lähemmin. Hän oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen herrasneiti, joka astuttuaan nuoruudessaan harha-askeleen oli siitä asti viettänyt säädyllistä elämää. Hän ei nykyisin ollut erikoisen kaunis, koska oli hyvin lyhytvartaloinen, ruumiiltaan lihavahko, jokseenkin punakka ja lisäksi näppykasvoinen. Hänen nenänsäkin oli melkein liian iso ja silmät liian pienet. Eikä hän muistuttanut lehmää niin paljon hengitykseltään kuin edessään kantamiensa kahden ruskean pullopoven vuoksi. Sitäpaitsi toinen jalka oli hiukan toista lyhyempi, minkä vuoksi hän kävellessään onnahteli. Tämä viehkeä olento oli kauan luonut vasikansilmäyksiä Josefiin, mutta hänellä ei ollut siinä ollut aivan yhtä hyvää menestystä kuin luultavasti toivoi, vaikka hän olikin tehostanut luontaisten sulojensa viekoitusta tarjoilemalla nuorukaiselle teetä, makeisia, viiniä ja monia muita herkkuja, joihin hänellä avainten haltijana oli ehdoton käyttövalta.

Kaikesta tästä suosiosta ei Josef kuitenkaan ollut osoittanut pienintäkään kiitollisuutta, ei edes kertaakaan suudellut. En tosin tahtoisikaan vihjaista, että neiti olisi niin helposti tyydytettävissä, ja silloinhan nuoren miehen käytös olisi ollut perin moitittavaa. Tosiasia on, että tuo nainen luuli voivansa antautua miehen kanssa minkälaiseen vapauteen tahansa tarvitsematta pelätä tuottavansa maailmaan kolmatta olentoa heitä ilmiantamaan. Hän kuvitteli, että hän kieltäydyttyään näin pitkälle ei ainoastaan ollut hyvittänyt nuoruutensa pientä hairahdusta, johon ylempänä viittasimme, vaan oli myös kerännyt kyllin suuren määrän ansiota, jotta se riittäisi sovittamaan vastaisetkin kompastukset. Sanalla sanoen, hän päätti päästää valloilleen lemmelliset taipumuksensa ja mahdollisimman pian maksaa sen nautinnonvelan, jonka hän mielestään oli velvollinen itselleen suorittamaan.

Tällaisin ulkonaisin suloin ja tässä mielentilassa hän kohtasi Josef-paran portaitten alapäässä ja kysyi tältä, tahtoisiko tämä juoda lasillisen jotakin hyvää tänä aamuna. Josef, joka oli varsin alakuloinen, otti tarjouksen kernaasti ja kiitollisesti vastaan. Yhdessä he menivät erääseen sivukammioon, missä neiti Slipslop kaadettuaan hänelle reunoilleen täytetyn lasin hedelmälikööriä ja pyydettyään häntä istumaan aloitti tähän tapaan:

– Varmaankaan ei nainen voi menetellä yksinkertaisemmin kuin hän menettelee silloin, kun sallii itsensä hellin tuntein kiintyä johonkuhun poikaan. Jos olisin koskaan aavistanut itselleni niin käyvän, olisin mieluummin kuollut tuhat kertaa kuin tahtonut elää ja nähdä sen päivän. Jos pidämme jostakusta miehestä, niin keveinkin vihjaus tehoaa. Poika sen sijaan pakottaa meidät rikkomaan kaikki kainouden säännöt, ennen kuin voimme vaikuttaa häneen.

Josef, joka ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestansa, vastasi:

– Niin, hyvä neiti.

– Niin, hyvä neiti! toisti neiti Slipslop hiukan kiihtyneesti. – Aiotko herjata rakkauttani? Eikö riitä, kiittämätön olento, että et vastaa mihinkään sinulle osoittamiini suosioihin? Pitääkö sinun vielä kohdella minua ivalla? Julma hirviö! Millä olen ansainnut, että rakkauteni saisi palkakseen pilkkaa ja ironiaa?

– Neiti hyvä, Josef vastasi, – minä en ymmärrä teidän vaikeasti tajuttavia oppineita sanojanne, mutta olen varma, että teillä ei ole mitään syytä nimittää minua kiittämättömäksi, sillä kaukana siitä, että aikoisin teille mitään pahaa, olen aina rakastanut teitä kuin omaa äitiäni.

– Mitä hittoa! kuohahti neiti Slipslop raivostuneena, – Omaa äitiäsi? Tahdotko vihjaista, että olen kyllin vanha sopiakseni äidiksesi? En tiedä, mitä nuori vesa ajattelee, mutta uskon, että mies pitäisi minua jokaista kalvetustautista tyttöhupakkoa parempana, olipa se sitten kuka tahansa. Mutta minun tulisi pikemmin halveksia sinua kuin olla sinulle vihainen siitä, että annat etusijan kanssakäymiselle tyttöjen kanssa järkevään naiseen verrattuna.

– Hyvä neiti, Josef sanoi, – vakuutan, että aina olen pitänyt arvossa kunniaa, minkä seuranne ja keskustelumme on minulle tuottanut, koska tiedän, että olette oppinut nainen.

– Niin, Josef, sanoi kamarineito hiukan lauhtuneena, kun kuuli oppineisuuttansa ylistettävän, – mutta jos sinä pitäisit minua arvossa, niin varmaan keksisit jonkin keinon osoittaaksesi sen minulle, sillä täytyyhän sinun toki nähdä, missä arvossa _minä_ sinua pidän. Niin, Josef, silmäteräni, tahtoen tai tahtomattani minun on täytynyt ilmaista sinulle intohimo, jota en voi hillitä… Oi, Josef!

Kuten nälkäinen naarastiikeri, joka kauan on samoillut metsässä turhaan etsien saalista, nähdessään kynsiensä ulottuvilla karitsan valmistautuu hyppäämään poloisen niskaan, tai kuten ahnas jättiläishauki äkätessään kuultavan nesteen läpi sorvan tai hiekkakalan, joka ei voi välttää sen leukoja, avaa kitansa ammolleen nielaistakseen pikku eväkkään, samoin neiti Slipslop valmistautui rajun lemmekkäänä käymään Josef-parkaan käsiksi. Onneksi hänen emäntänsä kello kilahti ja vapautti aiotun marttyyrin neidin kynsistä. Tämän oli äkkiä jätettävä nuorukainen rauhaan ja siirrettävä aikeensa täytääntöönpano johonkin toiseen ajankohtaan.

Palaamme siis lady Boobyn luo kuvaillaksemme lukijalle hänen käyttäytymistään sen jälkeen, kun Josef oli jättänyt hänet mielentilaan, joka ei suuresti eronnut neiti Slipslopin kiihtyneestä mielialasta.

SEITSEMÄS LUKU

Viisaiden miesten sanoja. Keskustelu armollisen rouvan ja hänen kamarineitonsa välillä ja lemmenkiihkon ylistystä tai pikemminkin ivailua ylevään tyyliin.

Joku vanhan ajan viisas, jonka nimen olen unohtanut, on huomauttanut, että intohimot vaikuttavat erilailla ihmismieleen samoin kuin taudit ruumiiseen, riippuen toisen tai toisen voimasta tai heikkoudesta, terveydestä tai riutumuksesta.

Toivomme sen vuoksi, että ajatteleva lukija vaivautuu huomaamaan, mitä suurin ponnistuksin olemme yrittäneet kuvata, kuinka erilaisella tavalla tämä lemmen intohimo vaikutti lady Boobyn lempeään ja sivistyneeseen mieleen kuin neiti Slipslopin