Kreivi Kyphan katumus: Supiaisten kansalliseepos

By Julius Jämsä

Kreivi Kyphan katumus on moderni, kalevalamitan kanssa flirttaileva runosatu. Se on kirjoitettu puhaltamaan kansallishenkeä ystäviimme supiaisiin, eli päästäisiin. Mutta me ihmisetkin voimme oppia tämän kuvitetun ja huvittelevan teoksen sivuilta viisautta tai sen värikkäämpää veljeä, näsäviisautta.

Supiaisten kansalliseepoksen lukija saa jännittää selkäkarvat pystyssä sitä, kuinka kertomuksen sankareille käy, kun heidän kyläänsä kohtaa kaamea tragedia. Suuri vihollinen ansaitsee kylmän kulhollisen kostoa, mutta onko nokkahiiristä sellaista kokkaamaan?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 13, 2023
• ISBN: 9789528064497

Julius Jämsä

Julius Jämsä on harmaa, tarkka ja hiljainen valtion virkamies, josta pulpahtelee toisinaan ulos värikkäitä ja vauhdikkaita tarinoita. Tarinoiden kamppaileminen paperin vangiksi on hänelle vaiva, jota ei saa ottaa liian vakavasti. Julius toivookin, että lukijana löydät kohdat, joissa hän virnistää sinulle sanojen takaa. Kun arkemme vaatii kuria ja kuluttaa, on jaettu hullunkurisuus joskus luksuksista mieluisin.

Book preview

Omistettu teille, ketkä menetin,

kun avuton vain rahtusina

rakkauttani kylvin.

♥ :llä, j

Elävät kuolleeni

unettoman yöni ruhtinaat,

viljavat satumaat työ vallatkaatten.

Sisällysluettelo

Alkusanat

Esinäytös

Vastuksellisia syysseikkoja

Akka ennen aikaansa

Exodus Soricum

Ensimmäinen luku

Hetki on Kypha

Alvariinsa tuupittu kupeissaan

Ilakoiva karvaniskainen kansa

Taisto, teutarointi, tie luutarhaan

Uinahtaneiden valvojaiset

Välinäytös I

Toinen luku

Särky ei sovi hautaan

Niinan nousu

Sodanjulistus

Valiomies Vernerin vakaumus

Taru Niinasta sekä Sirputtajasta, osa I

Sota ja tappoko etappeja onnen polun

Voiko kivulta kavuta kaksin

Lapsesta päästään pyörällä

Konkari koston kontinuumin

Rakkautta kaalissa kerraten

Kolmas luku

Yhtäkkiä kiveltä äkätty

Taru Niinasta sekä Sirputtajasta, osa II

Hiirimiesten kerholla

Epämieto metsien peto

Kreivi Kyphan katumus

Mitä leivon jumalasta?

Kostoretkeläisen kahdes hajatelma

Sammalikkoisen kannon polot

Kuolinvuoteensa, kastelli

Välinäytös II

Neljäs luku

(Yksilö yhteisönsä tiellä) Tiennäyttäjä

Riitasoinnuitta orkesteri on herpoava

Tottahan humumme huumaa

Saatu selvitys ja johtopäätös

Valmistusmerkinnät

Syrjäytyvä syksy, kansa paossa

Vastuksellisia syysseikkoja

Kynsiä syö syksy yössä, odottaa . . .

epää, kesä kiistää: ei enää meitä.

Nyt yltyy syksyn hyytävyys

myötä tuulen hyväilyn.

Puhuri uhkaa hukkaan

suojat puhaltaa; pisarat hakkaa,

pirstoo piilot sadetta pitävän.

Poloisille syys näkyy tekevän

epäsävyisää seosta

syvän surun paletilta.

Ikävään värit iskostaa

tuhkan, vanhan koivun tuohen,

ruskan, kaarnan, ankeuden.

Ei suo turvaa metsän syli

tylyn vuodenajan yli.

Ei leposijaksi helly.

Eilen tuki, nyt kirvellys

on seuralleen myrtynyt syys.

Kasvot maankannen väsyneen

katsoo pitkään irtipääsyy,

kun raoistaan raahustaa varjot.

Vailla eloo valon anojat,

piikkinen liuta muotopuolia

mustia kuolleita kukkia.

Metsäs kulkijoille,

mieltensä perukoille

parista kuntan kunnaiden

kuten jo ruskan ruvettumiin

asetelma asettuu hämärä.

Helmansa hyhmällään hyväilevä

on hovi kylmäävä ja märkä.

Käpristyneet lehdet leveät

metsänpohjan sävyin ruskean

kätkee, kesäarvet harsoaa.

Rutisten putoo oksan purjeet,

nää lehvältä lähtevät lehdet,

kantelee alta tuulten huudon,

kuoroks käy, tuo kuolon kuuluviin.

Tuhantinen häly tauoton

aukon pilvenlonkaan suihkii,

varastaa omistaan paloja;

veistää vähäiset reunojaan.

Rohmuaa lohkon, vie viipaleen,

lehdeltä leikkoo levikkeen.

Ilkivallatut ilmalaivat

tarttuvat leikkien kieppuvaan

tuulispään sifonkiseen nauhaan

kerran koittaen korkeammas.

Josko oksa ottas takas?

Lehdet ripittää lentäissään.

Laulukatraina kuuleville

katuen kesistään ulvoo.

Tumma mahanpohja pilvimassan,

tulvien kontu, viimassa huojuu.

Matala malja piripinnassaan.

Myrskyilmaa lupaa kasteen tuoksu.

Myräkän käyttämä kurkunpää

sakea salamavirran nielu

taasen kurisee sekä ärjähtää.

Mylläkkä lyö myrkyssä yön selkää.

Sateen nauhoista saa satapäisen piiskan.

Pilvet taivaan pikiset linnakkeet

painajaishattarat päällä tän maan

puoleensa vetää pelokkaat katseet.

Enkeleitä ei odottais asuttavankaan.

Ennemmin mustan mykän ritarin.

Haarniskan halkeilleen liitoksissa

vihellys tuulen sekä hiljainen litinä

tipottelu koleiden tihkujen.

Se sotaherra sumusovassaan,

voimat valtavat vuodenaikojen

saavatko päättää, kuka kohoaa,

kehkä kohtalon leka käy kipeiten?

Kun kaikkeus kiehuu ja on kaaosta,

suuretko puhuu, säästä, säästellen,

pienien vikistessä raoistaan?

Pimeä syyskurimus hautaan näkee

heteet, helteet: hei hei kesähelskehet.

Petaa lehtiin maan, antaa talven alkaa.

Pieni ei kuitenkaan lepää,

eihän sillä ole aikaa.

Se nousee, katsoo onko kanssaan ketään,

joka suurten suunnitelmia uhmaa.

Talsii halki hangen vaik’ omin päiten,

muut jos tarraa lahkeihin talviunen.

Akka ennen aikaansa

Syksytär oli hyvin sydämystynyt,

tuohitukkaansa tuohtuneena tukisti.

Lehdistä likimain liuta, iso osa

yhä roikkui oksistosa.

Ruskan rataksissaan rusentamat

kesäsävyjen rohkeet rintamat

paikallaan kuulsi, ei lain laossa,

kortteeras saarnisaloaan kaikkoomatta.

Kumminkin pakkanen puri kiinni puustoon,

huulillansa hyyteen massa.

Hyssykän sorjat käsvarret

hytisi ydintään myöten

koristeenaan pakkasarvet.

Korvalehdet samaan syssyyn!

Kuuravyyhdit lehtimyssyn

kuvas kai tolaansa kyllin:

kylmyyden tylli ei käynyt tyyliin.

Rasvaluometkin sinersi!

On tarkka talveen varautuessaan

on säntillisyyden perikuva ollut.

Silti Pakkasakka nipisti kinnertä.

Todella harmistuttavaa.

Neitosen jokavuotinen

täyteläinen tattijoukko

istui jähmeessä ja jäässä,

röyhelöitynä kuurasta.

Ootti häntä mustarastas

muutama muuttousuttaan.

Siks kuohu housus polki maat

koppurat saappain rouhien.

Poti Syksytär puheissaan

omalle mittapuullensa

karkeutta kerrassaan rumaa:

Viima! Puhuri! Puuskapää!

Hällä kanaa kynittävää

oli Pakkasakan kanssa

tuloaan jo tekevässä

vahtivuorojenvaihdossa.

Akankinhan täytyi kässää:

jos luonnonaikojen henget

sooloilemaan heittäytyivät,

sai kaikki siitä kärsiä.

Vaimeaan… kalisivat uhrihampaat,

joista valkean mekkonsa parsi.

Kylmä piti kylläkin kirskumasta;

vain ratisi oksanvarsi,

kun jäärouva huostastaan puottautui

siskoonsa vauhdit sauvomaan.

Maan routaantuessa allaan

hohdekukkien hattuja harsi,

vartoi varhin Kurarouvaa,

Ruskan Impeä esiin kaartavaksi

viileitä