Oli tarkoitus puhua

By Päivi Syrjäkari

Sirkulla on oikeastaan kaikki hyvin. Paitsi että Hannu puhuu yleensä vain silloin, kun hänellä on asiaa ja Emma on liian kaukana, rätisevän puhelinlinjan päässä. Ja kuumat aallot tulevat aina juuri silloin, kun niiden todellakin pitäisi pysyä poissa.

Fannin tulevaisuus näyttää valoisalta. Paitsi että hän ei pysty puhumaan siitä, mikä pitää hänet hereillä joka kuukauden viides yö, kauhusta, josta hän ei pääse irti, säntäilevistä ajatuksista, joista hän ei saa otetta.

Hilppa pelaa ihmisshakkia, jossa vikkelästä lähetistä voi hetkessä tulla takarivin sotilas. Sirkku ja Fanni tapaavat Hilpan pelilaudalla ja syntyy epätodennäköinen ystävyys, joka vaikuttaa käänteentekevästi molempien naisten elämään.

Oli tarkoitus puhua on tarina asioista, jotka ovat jääneet kesken, jotka ovat jääneet puhumatta ja joista on vaikea päästää irti. Se on tarina surusta ja menetyksestä, kaipauksesta, mutta myös oivaltamisesta ja uusista aluista. Ennen kaikkea se on kuitenkin tarina ystävyydestä ja sen voimasta.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 21, 2024
• ISBN: 9789528081784

Päivi Syrjäkari

Päivi Syrjäkari on turkulainen tarinankertoja, jolle kirjoittaminen viestinnän ammattilaisena oli arkipäivää jo paljon ennen kuin ensimmäinen fiktiivinen tarina sai alkunsa. Novelleista kaikki alkoi, mutta romaanin kirjoittaminen vei mennessään. Romaani on kiehtova laji, pitkä tarina, jossa saa tutustua rauhassa sen henkilöihin ja kulkea pätkän matkaa heidän mukanaan. Päivi Syrjäkarilta on ilmestynyt aiemmin yksi romaani Kuvia ja peilikuvia (2018) sekä novelleja antologiassa Auringon siivet (2004) ja lehdissä. Hän kuuluu turkulaiseen Voltteri-kirjoittajaryhmään, jossa tekstejä on kommentoitu vuosien varrella sekä lempeästi että välillä tiukastikin. Päivi Syrjäkari kirjoittaa myös blogia, jossa käsittelee monenlaisia aiheita, myös kirjoittamista. https://pyjamahousuelamaa.blogspot.com/2020/09/kirjoitan-koska-en-muuta-voi.htm

Book preview

Sisällysluettelo

Prologi

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Sirkku

Fanni

Epilogi

Prologi

Aurinkokuningatar. Sana tuli jostain, valmiina, kuin pitkään kypsyneenä. Uutena, mutta silti selvänä. Aurinkokuningatar oli hallinnut elämääni liian kauan, käsikirjoittanut ja ohjannut. Pitänyt otteessaan, näennäisesti lempeässä, mutta pohjimmiltaan raudanlujassa. Jos olisin halunnut muuttaa käsikirjoitusta, ote olisi tiukentunut, tehnyt hengittämisen vaikeaksi.

Muutama yritys oli riittänyt. Häivähtävä hymy huolellisesti meikatuilla kasvoilla, ryhdin korjaaminen niin, että pituutta tuli muutama sentti lisää, ohjaaminen takaisin tielle, josta ei haarautunut muita teitä. Ymmärräthän sinä, että näin sovimme. Meidän jokaisen täytyy sopeutua muutoksiin ja venymään. Olen varma, että haluat säilyttää työmarkkinakelpoisuutesi, ja sinäkin tiedät, että se vaatii uhrauksia. Arvostan osaamistasi tosi paljon, mutta sinun täytyy ymmärtää, että meidän pitää puhaltaa yhteen hiileen, olla samalla puolella. Hajusteen häivähdys, kun aurinkokuningatar kääntyi, loittonevat askeleet. Olin joka kerta jäänyt samalle puolelle, aurinkokuningattaren käsikirjoituksen yhdeksi keskeiseksi roolihahmoksi.

Tajusin hitaasti ja vahvasti, että muutos alkoi päivänä, jona tapasin Fannin. Vaikka en sitä silloin tajunnutkaan. Vaikka ensin toivoin, että en olisi koskaan tavannut Fannia. Ettei häntä olisi olemassakaan.

Fanni

Fanni ei halua avata silmiään. Auringon lämpö selässä ja veden liplatus laiturin lankkuja vasten tekevät olon uneliaaksi ja raukeaksi. Mieli matkustaa kauas, aikaan, jolloin oli vain kesä, loma, aurinko, pitkät tapahtumattomat päivät, saunan tuoksu ja campinglenkki. Aikaan, jolloin Aleksi oli niin tiivis pala Fannin elämää, että hän ei osannut kuvitella muunlaista. Silloin hän oli mielikuvitellut asioita vuosien päähän: sekä hänellä että Aleksilla on mukavat puolisot ja hyvät työpaikat, pari lasta ja ehkä kissa tai koira. He viettävät yhteisiä kesiä mökillä, lämmittävät saunan ja kokoavat yhteisvoimin juhannuskokon metsästä löytyvistä risuista. Lapset juoksevat ja meluavat ja he yhdessä yrittävät hiukan hillitä heitä. Ole nyt varovainen, ettet kaadu polulla. Muistakaa laittaa saappaat jalkaan, kun menette metsään, siellä voi olla käärmeitä. Hän istuu Aleksin vaimon kanssa saunan lauteilla ja he kertovat salaisia asioita toisilleen. Aleksi käy hänen miehensä kanssa laskemassa verkkoja ja olutpullot kilisevät grillillä ystävyyden merkiksi. Äiti ja isä tulevat välillä pistäytymään, tuovat lapsille jäätelöä ja irtokarkkeja, äiti tuhahtaa, että onpa täällä roskia pitkin lattiaa ja ottaa harjan ja rikkalapion ja ryhtyy siivoamaan. Fanni ja Aleksin vaimo katsovat toisiaan erityisellä ilmeellä, niin että äiti ei huomaa. Isä sanoo miehille, että mennäänpäs pojat lämmittämään sauna.

Laiturin lankut narahtavat ja laituri keinahtaa hienoisesti. Fanni pitää silmät suljettuina, vaikka tuntee Joonaksen asettuvan viereen makuulle. Joonaksen käsi silittää Fannin selkää hitain varovaisin liikkein ja pysähtyy toiselle kyljelle. Fanni makaa hiljaa, on hyvä olla juuri näin, Joonaksen kanssa.

Joonaksen käsi alkaa uudelleen silittää, se liikkuu alemmas, pysähtyy siihen kohtaan, tunnustelee. Fanni muistaa, että Joonaksen käsi on ennenkin hipaissut sitä, arpea, joka tosin on silinnyt ja haalistunut vuosien mittaan melkein näkymättömäksi. Joonas ei ole kuitenkaan aiemmin kysynyt mitään

– Mikä tää arpi tässä sun kyljessä oikein on?

– Se nyt vaan on, sellanen vanha, mä putosin jumppatunnilla pukilta ja satutin itseni. Ei mitään vaarallista.

Joonas liikuttaa sormiaan arvella. Fannista tuntuu, että Joonas ei usko, että se on tullut jumppatunnilla.

Fanni kääntyy kyljelleen, katsoo Joonasta, hipaisee Joonaksen poskea.

– Mulla on huomenna se työhaastattelu. Jännittää vähän

Kun Fanni näki Joonaksen ensimmäisen kerran, hän olisi yhtä hyvin voinut vilkaista liikennevaloissa vastaan kävelevää ihmistä, miestä tai naista. Kulkea ohi ja pyyhkiä kuvan pois silmistään muutamassa sekunnissa, samalla hetkellä kun astui suojatieltä jalkakäytävälle ja pysähtyi katsomaan näyteikkunassa olevia alennusmyyntivaatteita.

Mies istui junassa viistosti Fannia vastapäätä, näpräsi kännykkäänsä, reppu jalkojen välissä lattialla. Fanni katseli hetken miestä aikansa kuluksi, arvioimatta tätä sen kummemmin, kunhan katseli. Otti sitten pokkarin kassista ja alkoi lukea.

Kun juna pysähtyi Karjaalla, vaunuun nousi selvästi juovuksissa oleva isokokoinen mies, joka ilmoitti kovalla äänellä Fannille, että sori sä istut kyllä mun paikalla. Fanni otti junalippunsa taskustaan, varmisti vielä paikkanumeron ja näytti sitten lippua miehelle. Mies huitaisi lippua ja tokaisi, että voisiksä kuule siirtyä, sä istut mun paikalla. Ohimenevän hetken Fanni ajatteli pitää puolensa, todeta, että tämä on kyllä hänen paikkansa ja voisiko mies näyttää omaa lippuaan, mutta vilkaistuaan miehen ilmettä, tämän juopunutta ja hiukan aggressiivista olemusta, Fanni kokosi tavaransa ja nousi, katseli hetken ympärilleen vaunussa ja totesi, ettei yhtään paikkaa ollut vapaana.

– Hei voit kyllä istua tähän, kuului ääni Fannin takana.

Kännykkää räpläävää mies nousi ja osoitti Fannille paikkaansa.

– Kiitti vaan, mutta kyllä mä pärjään, Fanni sanoi, hymyili hiukan ilmaistakseen, että kuitenkin arvosti miehen elettä.

– Voit ihan hyvin istua tähän, mä voin mennä puhelintilaan, kun pitäis kuitenkin soittaa yks puhelu. Saanko jättää kuitenkin tän repun tähän?

– No kiitos sitte ja tietysti saat jättää reppusi, Fanni vastasi ja hymyili nyt hiukan avoimemmin.

Fanni istui, otti uudelleen pokkarin esiin ja jatkoi lukemista. Hänen paikallaan istuva äijä murahteli itsekseen ja vaunuun levisi ällöttävä haju.

Kun juna oli saapumassa perille, mies tuli takaisin, nojasi hetken ajan penkin selkämykseen ja ojensi sitten kätensä ottaakseen repun. Fanni siirsi jalkojaan ja käänsi katseensa mieheen.

– Hei kiitos nyt vielä kerran, että annoit mulle paikkasi.

– Eipä mitään. Mä olen muuten Joonas.

– Mä olen Fanni.

Fanni ei yleensä kätellyt ihmisiä, eikä tiennyt, miksi teki sen nytkään. Se kuitenkin tuntui sopivan miehen rentoon kohteliaisuuteen ja hän ojensi kätensä Joonakselle.

Oli luontevaa kävellä ulos junasta yhdessä, puhella niitä näitä. Joonas kysyi, mihin päin Fanni oli menossa.

– Katos vaan, meillä on sama matka torille asti. Kävelläänkö yhdessä?

Kotona Fanni tuli ajatelleeksi, että ei ehkä kuitenkaan ollut hyvä idea antaa puhelinnumeroa Joonakselle. Hänhän oli päättänyt, ettei anna sitä kenellekään, koska niin on paras. Koska hän ei ikinä pystyisi jakamaan elämäänsä kenenkään kanssa niin kuin elämä jaetaan silloin, kun solmitaan oikea suhde.

Tuskin Joonas kuitenkaan soittaisi.

Fannin silmät seurasivat katuvilinää, korvat kuuntelivat ääniä, astioiden kilinää, viereisessä pöydässä istuvan lapsen yhä äänekkäämmäksi käyvää kiukuttelua, lähestyviä ja etääntyviä autoja. Tärkeintä oli kuitenkin Joonaksen käsi, joka oli tarttunut Fannin käteen, jonka nimettömässä oli kapea sormus. Fanni tunsi sen koko ajan, se ei puristanut, mutta se tuntui. Hänen teki mieli kokeilla sitä toisella kädellä. Fanni halusi, että tämä hetki painuisi hänen mieleensä ikiajoiksi. Voimaksi niihin hetkiin, jolloin hän sitä tarvitsi.

– Mennäänkö?

Joonaksen ääni katkaisi hetken, palautti Fannin kahvilan pöytään, ihmisten keskelle. Fanni veti kätensä hitaasti Joonaksen kädestä, kuin irrottaminen sattuisi.

– Mennään vaan.

Fanni veti sisäänsä makeaa tuoksua, joka tuntui leijailevan koko kaupungissa. Hän oli huomannut sen heti, kun taksi oli jättänyt heidät hotellin edustalle. Ja hän oli rakastunut siihen tuoksuun. Se oli hänen ja Joonaksen tuoksu, heidän rakkautensa tuoksu.

– Ja seuraava osoite on Eiffel, eikö?

Fanni tavoitteli ääneensä huolettomuutta, iloisuutta. Olihan hän iloinen, iloisempi kuin pitkään aikaan. Iloisempi kuin kertaakaan sen jälkeen. Hän kokeili peukalollaan sormusta, se tuntui sileältä ja viileältä. Sitten hän tarttui Joonaksen käteen uudelleen.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi, ihmisjoukko alkoi liikkua kuin hyvin suunnitellussa koreografiassa. Se jakaantui sujuvasti kahtia metron sisäänkäynnillä, josta tulvahti lämmintä ilmaa.

Fanni piti metrossa toisella kädellä tangosta kiinni, toinen, oikea, oli Joonaksen kädessä. Sormus näkyi selvästi vasemmassa nimettömässä. Fanni ei voinut olla katselematta sitä, ajattelematta, mitä se tarkoittaa.

Joonas oli yllättänyt hänet, vanhanaikaisesti ja romanttisesti. Tavalla, joka oli Fannin maailmassa vieras, hämmentävä. Vähän kuin jostain elokuvasta. Joonas oli tuonut aamiaisen sänkyyn, tuoremehua, kahvia, täytetty croissant ja yksi ruusu edellisenä iltana tyhjennetyssä viinipullossa. Ja sitten pieni pussukka, tummaa samettia ja kurottu kiinni punaisella ohuella silkkinauhalla. Fanni luuli pussukan nähdessään, että saa korvakorut. Tai kaulakorun. Ihan mitä muuta hyvänsä kuin sormuksen. Fanni nousi sängyssä tyynyjen varaan, hieraisi silmiään ja katsoi hämmästyneenä Joonaksen tuomaa tarjotinta.

– Ei mulla ole synttäriä, Fanni sanoi ja katui jo samalla. Olipa typerä kommentti.

– Joo, kyllä mä sen tiedän. Mutta tänään on yksi toinen tärkeä päivä.

Fanni oli joskus ajatellut, että hän voisi elää Joonaksen kanssa koko elämänsä. Sitten hän oli torjunut ajatuksen, ajatellut, että näin on hyvä, mitä turhia pohtia asioita koko elämän mittaisesta näkökulmasta. Ja kun ei sitoudu oikeasti, ei tarvitse paljastaa itsestään kaikkea. Saa pitää itsellään sellaiset asiat, joista ei voi puhua.

Kun Fanni katseli kättään, joka piti kiinni metron tangosta, pieni hätäännys nosti päätään. Nyt hänen oli ajateltava asioita koko elämän näkökulmasta. Ja puhuttava kaikesta. Hän hääti tunteen pois, ei vielä, ei täällä, nyt oli hyvä näin. Vain hän ja Joonas ja Joonaksen käsi hänen kädessään.

Ovi avautuu ja Fanni näkee naisen, joka ei ole kovin pitkä, mutta näyttää siltä. Naisen ikää on vaikea arvioida, mutta ei hän nuori enää ole, varmaan jo päälle viidenkymmenen. Nainen on lihaksikas, huoliteltu, pukeutunut ajattoman tyylikkäästi. Fanni nousee ja menee naisen luo, ojentaa kätensä. Hän on selvästi naista pidempi. Ehkä vaikutelma naisen pituudesta tulee ryhdistä ja treenatusta kropasta.

– Fanni Pettersson, Fanni sanoo.

– Hilppa Heino, nainen vastaa. Tule sisään.

Nainen peruuttaa takaisin huoneeseen, tekee tietä Fannille ja osoittaa epämukavan näköistä designtuolia pöydän ääressä. Hän itse menee pöydän toiselle puolelle ja istuu isoon työtuoliin, joka keinahtaa hänen istuutuessaan.

– No niin, mehän emme ole vielä tavanneet, mutta olen ottanut sinusta paljonkin selvää. Ne testithän menivät erinomaisesti. Erityisesti ryhmätyöskentelytaidoista sait loistavan arvion. Se on tärkeä ominaisuus tässä tehtävässä. Olen huomannut, että se taito on useimmiten iästä riippuvainen, varmaankin osin siksi, että nykyisin sitä painotetaan myös opinnoissa. Me vanhan polven ihmiset olemme saaneet opetella sen ihan itse. Minä olen oikein ottanut niiden oppimisen sydämenasiakseni.

Hilppa Heino naurahtaa, hiukan teennäisesti. Fanni ajattelee, että tässä kohdassa hänen kuuluisi sanoa jotain, osoittaa aktiivisuutta ja samanmielisyyttä. Hän antaa kuitenkin naisen jatkaa.

– Ja nämä sinun opintosihan ovat varsin vaikuttavat. Viestintää, markkinointia, sosiaalipsykologiaa ja mitä muuta täältä löytyykään. Nämä antavat erittäin hyvän pohjan tähän työhön.

– Hienoa kuulla, Fanni sanoo, jotta ei vaikuttaisi passiiviselta, vaikka Hilppa Heino selvästikin pitää siitä, että saa puhua, pitää keskustelun ohjakset käsissään.

Ohimenevän hetken Fannille tulee olo, että Heinossa on jotain pelottavaa, mutta hän ei anna tunteen jäädä. Heino on vahva nainen, vahva johtaja. Sellainen kuin jokainen uraansa luova nainen haluaisi olla.

– Työkokemustahan sinulla on vielä kovin vähän, mutta se on toki ymmärrettävää, koska olet noin nuori ja opiskellut noin laajasti. Ja sehän ei välttämättä ole huono asia. Kun ei ole vielä urautunut toimintatapoihin, tuoreus on tallella. Ja sitä me totisesti tarvitsemme täällä. Muutos on nykyään arkeen kuuluva asia, se on tullut jäädäkseen ja ilman nuoria ja tuoreita ajatuksia emme pärjää kilpailussa.

Naisen yksinpuhelu alkaa hämmentää Fannia, hän ei tiedä, pitäisikö hänen ottaa reippaasti puheenvuoro, odottaako Heino sitä, testaako se hänen hyviksi arvioituja ryhmätyötaitojaan. Mutta ei, Fannista tuntuu, ettei asia ole niin.

– Mutta kerro nyt hiukan itsestäsi, toiveistasi noin yleensä ja tämän työpaikan suhteen. Ja tärkeää on myös, että kerrot arvoistasi, minkälaiset asiat sinulle ovat merkityksellisiä ja tärkeitä.

Hilppa Heino nojautuu taaksepäin valtavassa työtuolissaan, valmistautuu kuuntelemaan. Fanni on miettinyt tarkkaan, miten ja mitä kertoo itsestään. Tähän kysymykseen hän on törmännyt aiemmissakin työhaastatteluissa. Hän kertoo tulevaisuudentoiveistaan, siitä, että haluaa mennä eteenpäin, oppia koko ajan uutta, olla hyödyksi ja että arvostaa hyvää työyhteisöä ja tietysti myös hyvää tulosta. Hän tietää, että tämä osuus on melkein kuin valmista replikointia, mutta tällaisia asioita töissä odotetaan. Vaikka soveltuvuustestit mittaavatkin todellisia asioita, tämä vaihe on kuin näytelmä. Joko roolisuoritus onnistuu tai sitten ei. Hilppa Heino näyttää tyytyväiseltä siihen, mitä Fanni sanoo, nyökyttelee silloin tällöin hyväksyvä ilme kasvoillaan.

– Minusta tuntuu, että sopisit hyvin meille, arvosi ja odotuksesi sopivat hyvin yhteen sen kanssa, miten me nämä asiat täällä näemme. Haastattelen kuitenkin vielä kolmea muuta henkilöä ja ilmoitan sitten, mihin olemme päätyneet. Oli todella hauska jutella kanssasi.

Hilppa Heino väläyttää ison hymyn, joka näyttää hiukan sellaiselta, että se on opeteltu peilin ääressä. Mutta toisaalta Fannikin on toteuttanut käsikirjoitusta, jonka mietti ennakolta. Miksei siis Hilppakin. Arjessa varmaan kaikki on paljon luontevampaa. Fanni kättelee Hilpan ja lähtee.

Kesäinen lämpö tuntuu iholla hyvältä ja pehmeältä. Fanni ostaa kahden pallon jäätelön ja istuu puistonpenkille syömään sitä. Hän katselee pulleita sorsia, jotka vaappuvat eteenpäin, vanhaa naista, joka huokaisten asettaa rollaattorin viereisen penkin eteen ja sitten istahtaa, pyyhkäisee paperinenäliinalla otsaansa ja sulkee silmät.

Sirkku

Maisema ei ole muuttunut, vaikka olemme ajaneet jo kymmeniä kilometrejä. Samanlaista metsää, välillä vähän matalampikasvuista, välillä korkeaa ja tiheää, sellaista, joka peittää auringon melkein kokonaan ja saa aikaan tunteen hämärtyvästä illasta. Radio on sen verran hiljaa, että musiikki tulee kuin jostain muualta, juontajan puheesta ei saa selvää. En tosin kaipaakaan sitä. Hannun kädet lepäävät ohjauspyörällä, vasen etusormi naputtaa hienoisesti musiikin tahdissa. Mies katsoo tietä, jota auto nielee tasaiseen tahtiin, on omassa maailmassaan. Hannu ajaa keskittyneesti, noudattaa nopeusrajoituksia, antaa tietä ja ohittaa harvoin ja silloinkin vain, jos yhtään vastaantulevaa autoa ei ole näkyvissä. Haluaisin sanoa jotain, jutella niitä näitä, mutta istun hiljaa Hannun vieressä ja katselen tylsiä maisemia.

Kuinkahan mones kerta tämä on, kun olemme viettäneet lomamme näin? Kiertelemällä Suomea ristiin rastiin, kotimaanmatkalla, kuten asia useimmiten ilmaistaan. Olemme asuneet hotelleissa, mökeissä, nuorempana myös leirintäalueilla, etenkin silloin, kun Emma vielä matkusti kanssamme. Emma rakasti teltan pystyttämistä, pyöri sen ympärillä, kiristi kulmia, jotka