Kosketus

By Eila Kostamo

Tarkkanäköinen ihmissuhderomaani käsittelee hienovaraisesti luottamuksen, rakkauden ja syyllisyyden teemoja.
Pietari on etiikan tutkija, jolla on työ Helsingissä ja maatila ja kuolemansairas vaimo Itä-Suomessa. Marika on hänen alaisensa samalla alalla ja pienen Pasi-pojan äiti. Pietarilla ja Marikalla on ollut pitkä salasuhde, jota he perkaavat, yrittäen kumpikin käsitellä tunteitaan miten parhaiten taitavat.
Kahden etiikan tutkijan suhteesa toisiinsa teoria muuttuu todellisuudeksi. Kunkin on tahoillaan selvitettävä, kuinka elää omat arvonsa todeksi, kuinka välittää toisesta uhraamatta itseään, ja kuinka kohdata omien valintojensa seuraukset.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 13, 2024
• ISBN: 9788727130828

Book preview

Kosketus

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1999, 2024 Eila Kostamo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727130828

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Muodonmuutoksia

1

Kuka on ihminen nimeltä Pietari, miten monta hän on, miten monta tuntemattomaksi jäänyttä miestä Marikalle.

Tänä syyskuun alun aamuna hän näyttää Marikalle hylkääjän kasvot, jotka ovat muovautuneet kesän mittaisesta vaitiolosta.

On vaikeaa, tuhannen vaikeaa jättää sinut yksin kesäksi. Jos voisin, jakautuisin nyt kahdeksi: toinen puoliskoni tekisi työtä täällä Helsingissä ja rakastaisi sinua, toinen hoitaisi Annaa, taloutta ja maatilaa Itä-Suomessa.

Kesän alussa, heti kun velvoitteiltaan pääsi irtautumaan, mies oli matkustanut ja pysytellyt yhteydessä laitokseensa sähköpostin ja faksin välityksellä. Marikalle hän oli soittanut viimeksi ennen juhannusta. Ajattele minua, auta minua, hän sanoi. Miten? Kuuntele puhetta, jota en jaksa puhua ääneen. Tämä on kovaa, en tiedä miten tässä käy, Anna makaa keskussairaalan teholla. Ja tauon jälkeen: ajattele meitä.

Ajattele meitä. Tarkoittiko Pietari Annaa ja itseään vaiko itseään ja Marikaa. Vai tarkoittiko kaikkia kolmea. Ei olisi tarvinnut kehottaa. Jo kolme vuotta hän on ajatellut heitä, ja vuoden päivät hän on kuunnellut sairaskertomusta.

Marika muistaa Pietarin viimeisen käynnin aamulla varhain, äänen, silmät, jotka tutkivat hänen kasvojensa ja vartalonsa yksityiskohtia kuin painaakseen ne elinikäiseen muistiin. Enemmän kuin sanoista hän oli ymmärtänyt kivun ilmeestä miehen kasvoilla, että he olivat jättämässä hyvästejä. Pietarilla oli kamera mukanaan. Hän halusi ottaa muutaman lähikuvan Marikan kasvoista. Mies asetteli hiukset hajalleen tyynylle: ne ovat siinä kuin liekit, hän sanoi ja otti kuvia.

Pilvet repeilivät, kun Marika saattoi Pietaria autolle. He olivat ainoat ihmiset raikkaalta tuoksuvalla pihamaalla. Oli vielä lintujen aamu. Lokit kaartelivat ja kirkuivat kimeästi heidän yläpuolellaan, punakylkirastas kiskoi tarmokkaasti kastematoa nurmikosta. Pietari painoi hätäisen suudelman hänen huulilleen. Hänen piti vielä käydä laitoksella, laatia ja postittaa muutamia suosituksia. Hän ei uskaltanut jättää Annaa pitkäksi aikaa yksin, hän selitti tarpeettomasti.

Olisi antanut meidän olla viimeiset hetket kahden kesken, Marika miettii.

Mutta nämä ovat pakkoajatuksia, mielteiden hukkakierroksia, mitä näistä rakentuu. Pois pois, Marika komentaa itseään ja kumartuu rattaissa istuvan poikansa puoleen. Hopoti hoi, nyt mennään, hän huikkaa ja juoksuttaa lastenrattaita pitkin jalkakäytävää. Poika nauraa vauhdille. Näistä kierroksista sentään rakentuu päivä pojalle. Näillä päästään päiväkotiin, ja leikkien, laulujen ja päiväunien ohjelma kierittää tunnit vähitellen kohti iltaa ja jälleennäkemistä. Ikävä kouraisee Marikaa jo nyt, kohta on erottava. Työpäivän mittaan ajatus etsii Pasia, hakeutuu hänen käsiinsä: missä touhussa ne nyt juuri ovat. Samaan tapaan ajatusten tutkat ovat viime vuosina etsineet Pietaria. Jos Marika on tiennyt, että mies on tukalassa paikassa, pitämässä vierasluentoa, vetämässä koulutusseminaaria, yleensä esiintymässä, mihin mies ei milloinkaan totu, hänen kätensä ovat tehneet kannattelevaa liikettä: nosta pää pystyyn, se menee paremmin kuin luulet, vaikka ei se sinulle itsellesi koskaan kelpaa.

Hiljattain näkemässään unessa hän kohtasi Pietarin avoimella kentällä, sotatoimialueella.

Mies kieritti juosten auki piikkilanka-aitaa, samaan tapaan kuin television uutiskuvissa oli näytetty YK:n rauhanturvaajien tekevän Bosniassa. Unen näyttämöllä Pietari oli ainoa siviili, sotilashenkilöitä parveili taustalla ja tankin ympärillä. Kun hän näki Marikan, hän säikähti ja paransi juoksuaan. Hän kaarsi niin, että sai aidan suojaksi heidän väliinsä. Pian se ympäröi miehen moninkertaisena piikkihäkkinä. Hän hymyili Marikalle vankilansa sisältä, ja se oli unen mieltä kääntävä tuokio: että mies tyytyväisenä hymyili, kun oli päässyt Marikalta karkuun ja keksinyt, miten linnoittautua häntä vastaan.

Hän oli kertonut unensa Lauralle.

Sinähän olet ruvennut näkemään minun uniani, Laura kummasteli.

Miten niin?

Minä näin vuosikymmeniä samantapaisia unia. Minunkin unissani on kummitellut sotavankileirin piikkilanka-aita. Nuorena tyttönä seurasin oikeasti sen takaa vankien elämää. Kerron siitä joskus.

2

Syyskuun loppupuolella Pietari tulee illansuussa, Marikan odottamatta, kutsumatta, kohta kun hän ja Pasi ovat kotiutuneet.

Mies istahtaa keittiön tuoliin ja alkaa kertoa kesästään. Kuukausien yllä lepäsivät raskaina ukkospilvet. Anna oli jouduttu kiidättämään useita kertoja sairaalaan saamaan verta.

Kuin kaivo johon kannetaan vettä, Marikan mielessä välähtää.

Hän näkee tiputuslaitteessaan alassuin riippuvan veripussin, ohuen muoviletkun ja injektioneulan ranteessa. Annan kasvot värähtelevät, niin kuin tuulenviri kävisi vedenpintaa pitkin, kun tajunta hitaasti, työläästi herää punaisten verisolujen määrän lisääntyessä veressä. Pimeästä, kivuttomasta kuoleman esikartanosta Anna kerta kerralta käännytetään takaisin lääketieteen mahdollistamaan elämän jatkoaikaan.

Marika on käynyt siinä huoneessa, heräämössä. Pietarin kertomus vie hänet muutaman vuoden taa, seuraamaan isän lähtöä. Hänen kurkkuaan kuristaa muisto silloisesta voimattomuudestaan.

Marika ryhtyy keittämään lohtujuomaa, kahvia. Vuosien mittaan Pietari ja hän ovat juoneet satoja kupillisia vahvaa mustaa lientä, kahvi on ollut kaikkien työistuntojen välttämätön käynnistäjä.

Miehen ääni madaltuu, hän sanoo, että lääkärit eivät juuri anna toivoa. Marika puistaa päätään, jatkaa kattamista.

Pietari tarjoaa Marikalle nähtäväksi kylkensä ja profiilinsa, juo kahviaan pidellen asettia ja kuppia polvella. Katse harhaa vastapäisellä seinällä. Jos se katkonaisen puheen kulussa tulee kohdanneeksi Marikan katseen, se jo samassa lepattaa häiriintyneenä karkuun.

Hän tulee tänne esittämään poissaolonäytelmää, tekemään poissaolonsa riipaisevasti läsnäolevaksi: kertomaan kasvoillaan, eleillään: oikeastaan en ole täällä.

Miksi hän ollenkaan tulee?

Omantuntonsa tähden, omaksuttujen eettisten prinsiippiensä tähdenkö? Etiikka on ensimmäinen filosofia. Toista (toiseutta) ei pidä torjua, siltä ei saa sulkeutua. Pietari yrittää ihmissuhteissaan elää todeksi veljeyttä, väkivallatonta vuoropuhelua. Ihmisen pitää tyhjentää itsensä vuoropuhelun yrityksessään, vasta sen jälkeen hänen on lupa nostaa kätensä ja luovuttaa, jos niikseen on. Marika ymmärtää, eikä sittenkään. Mies täyttää itsensä muotoisen tilan pöydän toisella puolen. Mutta henki on muualla, se on intohimoisen keskittynyt toisaanne.

Pietari kertoo konsultaatioista, keskusteluista asiantuntijoiden kanssa. Hän on hälyttänyt koko tuttavapiirinsä siinä toivossa, että ilmaantuisi se kaikkein pätevin erikoislääkäri, joka lannistaisi Annan sairauden. Täytyyhän löytyä apu. Mikään ei ole nyt yhtä tärkeätä. Itse asiassa kaikki muu on yhdentekevää. Työt – mies heilauttaa kättään, joka läiskähtää kärsimättömästi polvelle, – niitä on kertynyt jo vuoreksi työpöydille kotona ja laitoksella, ja syyskausi on vasta alullaan.

Entä projektiryhmä? Pyysivät kysymään, milloin voitaisiin kokoontua, milloin sulle sopii? Marika saa sanotuksi väliin.

Siitä joskus tuonnempana. Tämä on niin vaikeaa, älä puhu, kuuntele vain, Pietari sanoo.

Hän on kieltänyt ystävyytemme, aiemmin muilta ihmisiltä, nyt myös itseltään. Toisaalta hän on tottunut siihen, että olen hänen elämänsä katselija ja kuuntelija. Eikä hän pidä siitä, että katsomosta huudellaan. Hän on tullut kärsimättömämmäksi muille äänille kuin omalleen. Onko se kesän ankarien tapahtumien puserruksessa tapahtunut muutos ja tajunnan kapeutuminen, Marika miettii.

Korva, kuuntelija, se hänestä on jäänyt jäljelle. Siinä käytössä hän nyt on, toista varten, pyytämättä itselleen mitään. Jo edellisenä syksynä, Pietarin kerrottua Annan sairauden puhkeamisesta, hän on luvannut: kuunnella. Hänellä on ollut aikaa valmistautua suhteen muodonmuutokseen, typistymiseen.

Kouraisevan tuttuna Marika kokee miehen. Seinään nojaava takaraivo pyörittää päätä pienesti edestakaisin, niin kuin hankaisi epätoivoa periksiantamatonta materiaa vasten. Pietari on sulkenut silmänsä. Marika katsoo kaunista päätä, tuuheata ruskeanharmaata tukkaa ja partaa, jossa on vaaleita viiruja. Hän panee merkille voimattoman, masentuneen olomuodon. Jos isä olisi jaksanut elää, hän näyttäisi samanlaiselta, mutta vain Pietari tuo meden maun suuhun, Marika ajattelee.

Saanko vähän hieroa niskaa ja hartioiden seutua?

Ei, mies sanoo silmiään avaamatta. Se vain pahentaa.

Hän siis sulkee pois nekin kosketukset, jotka eivät pyydä muuta kuin hoitaa.

Jotain tehdäkseen Marika nousee ja liittyy hetkeksi poikansa Pasin ja tämän kaverin seuraan katselemaan videota. Seikkaillaan avaruudessa prinsessa Leijan seurassa. Palatessaan hän käy työhuoneestaan hakemassa kansion, jossa on parin projektiryhmäläisen artikkelit.

Sinua on muistettu kesän aikana, aherrettu, tässä on ensimmäiset luonnokset, näytän vain, Marika sanoo ja vilauttaa liuskoja. Pietari tuijottaa niitä hetken otsa rypyssä, vajoaa taas itseensä.

Näin vihdoin käynnistyy Pietarin ja Marikan syksy. Mies oli ollut jo viikkoja kaupungissa. Ehtinyt antaa pari haastattelua, joissa pohdiskeli muun muassa valtion roolia yhteisen hyvän jakajana. Vapaaehtoistyö, niin arvokasta kuin olikin, ei voinut korvata edellistä. Yhteiskunta, joka heittäisi huono-osaisensa yksityisen armeliaisuuden varaan, olisi tykkänään toinen kuin se, jota oli