Viimeinen vastaisku

By Erkki Palolampi

Pysäyttävä romaani mestarilliselta sotakirjailijalta!
Talvisodan loppuvaiheet ovat käsillä. Suomen ja Neuvostoliiton ankarat taistelut Kollaan rintamalohkolla kiristyvät, ja menetykset ovat mittavia puolin ja toisin. Neuvostosotilaita jäätyy kuoliaaksi epäinhimillisen kovissa olosuhteissa, ja suomalaisten on purtava hammasta jaksaakseen viimeiset taistot. Mikään ei kuitenkaan ole niin kolkkoa, etteikö siitä kirpoaisi myös huumoria, ja suomalaiset soturit osoittavat yhteishenkensä ennenkuulumattomalla tavalla.
Osittain kirjailijan omiin kokemuksiin pohjautuva, hurja romaani vie Talvisodan viimeisiin vaiheisiin vuosien 1939 ja 1940 Laatokan Karjalaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 1, 2024
• ISBN: 9788727151502

Book preview

Viimeinen vastaisku

Cover image: SA-kuva

Copyright ©1941, 2024 Erkki Palolampi and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727151502

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUKIJALLE.

Tämän kirjan kertomukset perustuvat yhtä lukuunottamatta talvisodassa Kollaan rintamalla sattuneisiin ja koettuihin tapahtumiin. Ne askarruttivat mieltäni jo kirjoittaessani kirjan »Kollaa kestää», mutta sen sivuille ne olivat liian irrallisia ja laajoja. Kirjoitin tapaukset luonnoksina muistiin jo syksyllä 1940 ja olen halunnut saattaa ne myös julkisuuteen pienenä kokoelmana.

Olen lähinnä tahtonut niissä kuvata sodan ankarat kokemukset, karut ja kovat mielialat, herkät, aavistelevat näkemykset sekä tinkimättömät tapahtumat sotilaitten omaisten nähtäviksi juuri sellaisena yksinkertaisen suoraviivaisena ja voimakkaana elämänä kuin yksityiset sotilaat ja taisteluiden toisiinsa todellisen aseveljeyden verisitein liittämät pienet ryhmät sen kokivat. Olen tahtonut osoittaa näillä kertomuksilla, mitenkä sodan kohtalot väistämättömästi kulkivat täyttymykseen vieden miehen matkansa päähän siinä, missä elämän vielä olisi pitänyt jatkua ja pelastaen toisen elämälle siellä, missä varma tuho näytti ainoalta mahdolliselta, sekä mitenkä rintamamiehet alistuivat tähän kohtaloon oman inhimillisen pienuutensa tunnustaen, elämän ja kuoleman arvot uudelleen punniten.

Tahdon omistaa tämän kirjan niille Suomen kodeille, joihin sodan kova kohtalo säälimättömästi iski vaatien puolison, isän, pojan tai veljen uhriksi vapaudellemme ja tulevan, onnellisemman elämän lunnaiksi.

Helsingissä, kesäkuun 15. p:nä 1941.

E. Palolampi.

KOLLAA.

Aurinkoisen kaunis, jo vähän lämmittäväkin ja kevättä ennustava oli se maaliskuun kolmastoista päivä, jolloin yhdeksänkymmenenyhdeksän päivän taistelut kestänyt verinen Kollaa oli pakko jättää taakse, mutta paluuseen valmistautuvien miesten mielet olivat mustan murheen ja valottoman synkeyden maahan painamat.

Sillä katkeralla vetäytymismarssilla, jonka askelet olivat raskaampia kuin konsanaan Kollaan verisellä tanterella Kuoleman majesteetin rinnalla käydyt, meille ensi kerran selvisi, mitä me menetimme, kun meidän täytyi jättää Kollaa. Me ajattelimme kadotettua rintamaamme, ja me sanoimme toisillemme: Vielä me palaamme, kenties piankin, ehkä vuoden, ehkä kahden kuluttua, mutta aivan varmasti joskus.

Siitä saakka meillä on ollut muistojen Kollaa… Me käsitimme äkkiä, tai ehkä sentään vain aavistelimme, etteivät ne taisteluitten muistot olleetkaan yksin eikä ensi sijassa aineelliseen ja paikalliseen Kollaaseen, karuun suojärveläiseen saloseutuun liittyviä. — Eihän se ollut edes kaunista tienoota, vaan soitten ja matalien harjanteitten yksitoikkoista ja alakuloista korpimaata! — Voimakkaina kohosivat sielusta ja alkoivat muodostua ne mielikuvat, muistot ja ajatukset, joista me emme puhuneet, mutta jotka sitä hallitsevampina sen jälkeen ovat täyttäneet meidän mielemme. Kollaa oli muodostunut sotureilleen maailmankatsomuksen, uskonnon ja isänmaanrakkauden ilmennykseksi ja esikuvaksi, se merkitsi uhria ja uskoa uuteen elämään, sen nimeen sisältyi meidän ja meidän kansakuntamme elämäntahto, taisteluvoima ja tulevaisuus.

Taisteluviikot olivat luoneet miehiin jotakin uutta, sellaista, joka voi muodostua vain katseltaessa kasvoista kasvoihin kuolemaa, taisteltaessa hylättyinä, yksin velvollisuudelle ja kunnialle uskollisina, oma ja kansakunnan tuhoutuminen katkerana näkynä silmien edessä. Siihen epätoivoisesti puolustettuun maankamaraan jäi jokaisen taistelijan sielusta osa, samalla tavalla kuin sinne jäivät kaatuneitten aseveljien tuntemattomat leposijat ja kaatumispaikat…

Sodan elämä on voimakasta ja kiihkeätä, siinä voidaan yhden taistelupäivän toivottomissa ja synkeissä vaiheissa kokea enemmän kuin muuten ihmisiän aikana — juuri epätoivon ja katkeruuden takia… Talvisodan masentavina päivinä nähtiin väkevänä sykkivän elämän äkkiä muuttuvan kuolemaksi, silloin opittiin tuntemaan kuolema läheltä, rumana ja kauhistuttavana, mutta sittenkin samalla kertaa vavahduttavan kauniina uhrikuolemana… Silloin opittiin uskomaan elämään — tuhon uhallakin —, koettiin kouraisevana tosiasiana ikuisuuden läheisyys, ja silloin löydettiin voimia, joilla voitettiin pelko, kuolemankin pelko.

Sota pakotti etulinjojen taistelijat elämään uutta elämää, sellaista, jonka olemassaolon ihminen oli unohtanut jo tuhansia vuosia sitten. Sota herätti ammoin unohtuneet vaistot. Sodassa mukauduttiin nopeasti, ajateltiin yksinkertaisen suoraviivaisesti, ja ajatuksia hallitsivat taistelujen sekä elämän ja kuoleman lait. Vaistot kamppailivat taistelijan oman elämän puolesta, ajatuksia hallitsivat oman lohkon, oman tukikohdan tai oman hajalle ammutun pesäkkeen asiat, edessä oleva taistelu tai suoritettava tehtävä. Kaikki muu jäi sen varjoon, ja tunteelle sodan maaperä oli liian kylmä ja karu. Yhdysside taakse jääneeseen maailmaan oli silloin kovin heikko, ja kaikki siteet elämään oli usein pakko katsoa jo katkenneiksi. Joskus niinä päivinä kirje, valokuva, radiosta kuultu muistoihin koskettava sävellys… ne toivat mieleen kirkastuneita muistokuvia, ja silloin elämän kaikki arvot punnittiin uudelleen ja maailmankuva sai kokonaan uuden järjestyksen.

Niille, jotka Kollaalla kerran taistelivat, sen nimeen liittyy lukemattomia muistoja, ja vielä vuosienkin kuluttua se herättää yhä uusia mielikuvia ja selkeytyviä ajatuksia, sillä se muodostaa koko elämän taustan… Niinhän on laita kaikkien rintamien ja suurten taistelupaikkojen miesten.

Sattui kerran viisi kaikki Suojärven ja Kollaan taistelut läpi käynyttä nuorta upseeria yhteen noin pari kuukautta sodan jälkeen. Tapaaminen oli iloinen, mutta kun alettiin keskustella ja muistella, saattoi havaita, että jokaisella oli muistossaan alueita, jotka olivat ikäänkuin liian kipeyden ja herkkyyden aidalla ympäröityjä. Monista asioista puhuttiin vain lyhyesti päällisinpuolin ja tarkoituksellisen kevyesti sivuuttaen, laisinkaan muistojen pohjalle saakka tunkeutumatta. Jokin katkeransekainen lause tai lyhyt toteamus siirsi keskustelun toisille aloille, eikä siihen palattu. Ei sanottu kaikista asioista, joita mielessä liikkui, »muistatko», sillä jokainen tunsi liikuttavan liian arkojen ja vielä polttavien muistojen lähellä, ja niitten unohtaminen oli parempi kuin niitten verestäminen. Monet henkilökohtaiset kokemukset ja sisäiset asiat taas olivat sellaisia, ettei niistä koskaan kenellekään puhuttaisi…

Nämä miehet — pari vasta kahdenkymmenen korvissa olevaa — olivat nähneet sotaa jo niin paljon, että siitä oli kadonnut ensivaikutelmien ja uteliaisuuden tuoma poikamainen ihmettely ja viehätys, joka panee kertomaan uusista, oudon karmeista elämyksistä toisille ja saa muistot elämään mieluisina. He olivat sodan ensi päivistä sen viimeiseen kulkeneet kuoleman valtakunnassa ja nähneet kovin usein sodan vievän hyvän miehen ja kumppanin aivan viereltä. He olivat kahlanneet ruumiskasoissa, ja heidän sielunsa olivat täynnä kranaattihelvetin puistattavia kauhunnäkyjä. Liian usein he olivat tunteneet jo käyneensä tuntemattoman rajan tuolla puolella. He olivat olleet valmiit kuolemaan, mutta he eivät halunneet puhua sellaisesta, joka toi sodan kuolemankasvot heidän mieliinsä, sillä ne olivat käyneet heille vastenmielisen rumiksi. Silti heidän hermonsa olivat säilyneet terveinä ja he olivat valmiit kokemaan kaiken uudelleenkin, jos samat asiat ja arvot sen jälleen vaatisivat.

Sodan oleellisimmasta olemuksesta, suurtaistelujen verenmakuisista kauhunnäyistä, silpoutuneitten ihmisten ja ruhjoutuneitten eläinten irvokkaista kuolemankuvista he eivät puhuneet eivätkä he halunneet niitä muistoja herätellä eloon. Asemasotahelvetin kauhuja he olivat nähneet viikosta viikkoon, kuoleman he olivat itse kokeneet päivästä päivään lähellään, sodan synkät ja katkerat elämykset olivat alkaneet vyöryä toistensa yli, ja heille oli tullut unohtamisen tarve välttämättömäksi.

He eivät olleet kokeneet sotaa niinkuin lyhyenä ja turvallisentuntuisena matkana jonkin huvittelupuiston kauhujenluolan läpi, jolloin kummalliset ja hirvittävän rumat näkymät herättävät uteliaisuutta ja kauhu sadistisesti kiihottaa. Sota oli siltä puoleltaan ollut heille kuin painajaisuni, josta herää omaan tukahtuneeseen kauhunhuutoonsa, vapisten ja hiestä märkänä.

Siinä lienee syy, miksi useimmat todelliset etulinjojen rintamamiehet niin visusti vaikenevat sodan kokemuksistaan ja sivuuttavat monet raskaat muistot kiireesti lyhyin maininnoin. Jokaisen rintamamiehen sielussa on alueita, joilla kauhistuttava taistelu vielä jatkuu.

On toisia muistoja, jotka ovat myös lähtemättömästi painuneet sotilaiden mielikuviin ja sielunpohjaan ja joissa myös mielellään viipyy.

Niitä ovat sodan hiljaisten päivien idyllihetket, telttojen ja korsujen kodikkaan rauhalliset hämytunnit ja jutteluillat, jolloin nykyaikaisesta kaameasta sodasta oikeastaan muistuttivatkin vain silloin tällöin pirahtava kenttäpuhelin ja vaihtuvien vartiomiesten tulo ja meno. Sodan moniväriset äänetkin, verkkaan poksuttelevan tykistön ja heittimien ammusten räjähtely, yksinäiset laukaukset ja lyhyet sarjat jossain edessä sekä korkealta taivaalta vaisusti kuuluvat monenlaiset suhisevat havinat vain täydensivät väkevää tunnelmaa. Silloin sodassa sittenkin oli hitunen miehekästä ja poikamaista romantiikkaa…

Varmaan myös sodan maisemat, se etulinja, jota päivin ja öin taisteluviikkojen aikana etsivin ja odottavin silmin tähysteltiin, ja ne polut, joita valossa ja pimeässä, kranaattien teräsmyrskyn ympärillä riehuessa tai oudon hiljaisuuden herkistyneitä hermoja aavistuksentunnullaan jännittäessä kuljettiin juosten, käyden tai uupunein jäsenin ryömien, ovat lähtemättömästi piirtyneet muistin seinämiin.

Satojen kilometrien päässä, peninkulmaisten korpien keskellä lepää nyt hiljaisena ja kolkon autiona muistojen Kollaa — historiaan siirtynyt, kuolemattomaksi muuttunut erämaaseutu, joka muodostaa näyttämön synkeän uljaille tapahtumille ja muistoille, sille talvelle, jossa epätoivon ja katkeran kamppailun keskellä käsitys elämästä ja sen arvoista muodostui eläväksi ja todeksi, jolloin koko kansamme kamppaili itselleen tien suureen tulevaisuuteen. Ne kuvat elävöittävät aina mieleen noustessaan todellisuudeksi jotakin siitä, mitä tapahtui sielussa ja tunnossa silloin, kun kuoleman koura puristi olkapäätä.

Siellä lepää sumussa tai päivänpaisteessa runnelluin rannoin kapea ja himmeän iloton Kollaanjärvi niinkuin sammunut katse. Se ei ollut kaunis, mutta sen tykkitulen putkivaloja vasten piirtyvän itärannan muodon jokainen sen partaalla asemaansa pitänyt Kollaan mies muistaa paremmin kuin minkään muun Suomen järven. Hämäränä, yllään joulukuun raskaat sumupilvet, se järvi helpoimmin mieleen tuleekin.

Sen ohi lännestä itään vie yhä kuoppainen Kollaan maantie, jonka poikki Juutilaisen lohkon kohdalla työntyi etelästä pohjoista kohti paljas kallionkärki kuin metsään nukkumaan asettuneen jättiläiseläimen kuono —; sille kohoaa joskus kaatuneiden veljien muistomerkki. Sen takana voitiin maantiellä liikkua jokseenkin turvallisesti eteen saakka — vain kranaattien ääntä ja tankkitykkien lähtölaukauksia valppaasti tarkaten —, mutta sen ohi pitikin sitten jo loppumatka juosta kipittää kyyrysillään Juutilaisen teltalle tai Stolpen, Penttisen ja Helvelahden tulenjohtopaikalle… Sieltä pohjoiseen vei vähäisen vainion yli kranaattikuoppien lomitse ja pirstoutuneen metsän läpi tie vakaan Toiviaisen komppanian teltoille ja korsuille järven jylhämetsäiseen pohjoispäähän, ohi mustalumisen ryssien vihaaman valepatterin…

Oikopolku johtaa yhä »Villa Bombasta» rikki ammutun metsän läpi »Punaisentalonmäen» purolle ja »Koskikara kakkosen» parakille, tai korsulle sentään, sillä eihän sitä lautaparakkia enää ole enempää kuin kaunista metsänvartijantaloakaan ja uljasta punakylkistä hongikkoa… Heikko polku tahtoi aina varsinkin pimeässä eksyttää, sillä joka päivä se muutti muotoaan ja suuntaansa. Sille aukeni uusia kuoppia, ja yhä useammin se kierteli kaatuneita puita joskus kokonaan hukkuen kranaattien repimän risaisen metsän ryteikköihin. Tuntui niin mukavalta, kun sillä tiellä asteli tuttu mies vastaan, mutta joskus yöllä piti hätkähtäen pysähtyä tarkkailemaan ja kuuntelemaan nähdessään lumipuvuttomia, tummia haamuja suon laidassa… Ovatko ne läpi päässeitä ryssiä? Polkuhan kulki aivan etulinjan takana, ja pesäkkeitä oli kovin harvassa… Eivätpä toki olleet, tuttua puhelua kuului ja loppitupakka hehkui pimeässä. Hevosmiehethän siellä tarinoivat huoltotien mutkassa tavanomaisella iltakäynnillään tukikohdassa.

Rautatie johtaa yhä edelleen suorana penkereenä »Rumiluksen» ja »Tukikohta 4:n» välistä kallionleikkaukseen, josta ryssät yrittivät tankeillaan vyöryttää meidän asemamme, ja kahdeksannen komppanian lohkon edessä rautatien eteläpuolella aavalla suolla nukkuvat ikuista untaan ne